Читать книгу Tulitikkuja lainaamassa - Maiju Lassila - Страница 3

Sisällysluettelo

»Jokohan lie se Littilän Vatasen musta lehmä poikinut», puhui Liperin Kutsun-kylän Antti Ihalaisen emäntä Anna Liisa ikäänkuin itsekseen, leipiä uuniin pannessaan. Se asia oli hänelle juolahtanut mieleen ihan vain yht'äkkiä.

»Johan se kuuluu poikineen», myönsi Sormusen Miina, joka oli sattunut vieraaksi tulemaan ja hörppi nyt kahvia. Mutta sitten luuli hän Anna Liisan tarkottavan Antti Vatasen lehmää ja kysyi:

»Senkö Jussi Vatasen lehmä?»

»Sen», myönsi Anna Liisa. Miina vahvisti silloin:

»Johan se kuuluu poikineen.»

»Vai jo!»

Anna Liisa puuhaili kotvasen aikaa leipiensä kanssa, ja sitten hän taas kysyi:

»Lehmisvasikankohan tuo teki?»

»Sekö Jussi Vatasen lehmä?»

»Niin.»

»Lehmisvasikanhan se kuuluu tehneen», myönsi Miina.

»Vai lehmis- se teki. Heittiköhän Jussi sen eloon vai tappoiko», tiedusteli Anna Liisa edelleen. Miina hörppäsi kahvia ja selitti:

»Eikö tuo liene tapattanut.»

Ja kahvia teevatiin kaataessaan myönteli hän:

»Ja onkinhan tuota Jussilla jo ennestäänkin karjaa… Mitäpä hän heistä enää rupeaa elättämään!»

Syntyi pitkäaikainen äänettömyys. Antti Ihalainen itse makaili penkillä mahallaan piippu hampaissa. Silmät olivat puoli ummessa ja piippu hampaista juur'ikään pudota lupsahtamassa.

Mutta hän oli kuullut puhelun ja unisenakin tajunnut, mistä oli puhe. Ei hän sitä tosin tajunnut selvästi, mutta kumminkin. Ikäänkuin unesta enemmän nauttiaksensa örähti hän kuin itsellensä:

»Onhan sillä Jussilla karjaa. Montakohan lypsävää päätä sillä nyt on?»

»Sinäkin siitä heräsit», pisti Anna Liisa. Sormusen Miina aprikoi:

»Eikö tuolla liene viisitoista sen Kurikan Könöseltä ostetun mustan lehmän kanssa.»

»Vai viisitoista!» murahti Antti ja alkoi taas nauttia unesta. Piippu vain lepatti putoamistansa odotellen. Miina kertasi:

»Viisitoista lypsäväähän sillä Jussilla on…»

»On siinä talossa maitoa!» ihmetteli siihen Anna Liisa, ja hetken kuluttua hän arveli:

»Menisi se semmoisessa talossa oma emäntäkin…»

Miina puraisi sokeria ja arveli vuorostaan:

»Eikö tuo Jussi tuota vielä ottanekin… Johan siitä tuleekin sen

Loviisa-vainajan kuolemasta umpinainen vuosi kuluneeksi.»

»Saisi tuo ottaa jo!» myönnytteli Anna Liisakin. Ja leipiä hetken kohenneltuansa hän meni jo edemmä asiaan, kysyi:

»Jokohan sillä Pekka Hyvärisen tytöllä on miten paljon ikää?»

»Senkö Muskon Hyvärisen», tiedusti Miina varovaisuuden vuoksi.

»Sen Muskon.»

»Eikö tuolla jo liene niillä paikoin… Senhän se on Olkkosen Iidan ikäinen», tapaili Miina.

»Vai sen se on… Jo tuo sitten joutaisi hänkin siitä vanhempiensa luota pois… Olisi tuossa työväkeä jo hänettäkin… Ja eikö tuo Jussi Vatanen sitä aikonekin?»

»Sitäkö Hyvärisen tyttöä?» murahti taas Antti kuin unissaan puhuen.

»Sitähän ne sanovat sen ajattelevan… Vaikka tokko tuosta tolkkua tullee», selitteli Miina, ja Anna Liisa piti Hyvärisen tytön puolta sanoen:

»Olisipa tuossa Hyvärisen tytössä Jussille eukkoa kerrakseen… Ei tuo

Jussikaan mikään nuoruuden hullu ole.»

Ja hetkisen kuluttua hän tahtoi kuulla Jussin ijän tarkemmin ja kysyi:

»Montakohan vuotta sillä Jussilla jo lieneekin sitä ikää?»

Miina laski nyt Jussin ikää:

»Ka, johan se on Jouhkolan ukko Voutilainenkin kynttelin päivästä kuudennella kymmenellä, ja eikö tuo Jussi liene saman ikäinen.»

»Sen ikäinenhän se on. Muistanhan sen minäkin nyt tässä», vahvisti Anna Liisa, ja kerran asiaan päästyään antoi hän tulla tietojansa lisääkin, selittäen:

»Sitähän se Kaisa Karhutarta kuuluu aikoneen alkuaan, vaan siihenpä tuo sitten Loviisa-vainajaan lopultakin kietoutui.»

»Vatasen Jussiko?»

»Niin… Karhutartahan se alkuaan on ajatellut.»

»Ähää!» ihmetteli Miina, ja Anna Liisa selitti:

»Se Karhutar näet meni sitten sille Petrovaaran Makkoselle, ja ne muuttivat pois koko Liperistä… Eikö tuo siellä Pielisjoilla asune nyt miehineen. Se Karhutar näet tahtoi kaupunkiin… Vaikka liekkö tuo siellä sen kummempi elää kuin muuallakaan.»

»Tokko tuo lienee… Kurjuudessahan tuo kuuluu Littilänkin Hakulisen perhe siellä Joilla elävän», myönsi Miina, ja Anna Liisa lisäsi:

»Johan minä sanoin Karhuttarelle, jotta olisit vain mennyt Jussi Vataselle. Ei siinä talossa olisi tarvinnut leivättä syödä… Ja hyväntahtoinen mieshän se Jussi on.»

»Onhan se Jussi semmoinen tanakkatekoinen mies. Vaikka siitä nenästähän ne ovat sitä morkanneet, se kun on semmoinen potaatti», myönsi Miina.

»No eipä tuo ole Hyvärisenkään tytön nenä sen koreampi… Ja punapää on vielä koko tyttö, niin jotta mitäpä tuo hänkään siitä Jussista yrmii. Menisi vain pois», puolusteli Anna Liisa taas Jussi Vatasta ja lisäsi:

»Onpaan tuo Jussi sillä omalla nenällään toimeen tullut ja hyvinpä tuon on saanutkin niistetyksi…»

Hän pani uunin pellin kiinni ja lisäsi sen tehtyään:

»Ja mitä siitä sitten on, vaikka olisi miehellä miten kaunis nenä, jos ei ole sitten miehellä muuta mieheksi sanottavaa kuin housut.»

Sormusen Miina oli samaa mieltä. Hän myönteli vedoten samalla Anna

Liisan miehen nenään:

»Ka saapihan sillä niistetyksi. Ja eikös sillä Vatasella olekin ihan saman kokoinen nenä kuin tällä Ihalaisellakin?»

»Samanhan se on. Ja silläpä tuo on Ihalainenkin omalla nokallaan vaan turistellut ja hyvästipä häntä on tuossa vain elettykin, eikä ole ollut leivästä eikä särpimestä puutosta.»

Nyt syntyi äänettömyys sen johdosta, että Miina joi toista kuppia kahvia ja Anna Liisa puuhaili leipiensä kanssa. Kun aikaa tuli, tarttui Anna Liisa taas asiaan, huomauttaen:

»Mutta siinäpä tuo on Vatanenkin vain tasautunut, vaikka ne olivat pienestä pojasta tämän Ihalaisen kanssa aina yhdessä. Eivät näet ole juoneetkaan sen jälkeen kun löivät humalassa sitä Niirasen tytön isää ja saivat maksaa sovinnaisiksi sen katkotuista kylkiluista neljä lehmää. Ne näet katkoa ruhjoivat siltä neljä kylkiluuta, tämä Ihalainen ja Vatanen.»

»Vai eivät ne sen jälestä ole juoneet. Johan siitä on kolmattakymmentä vuotta», kummeksi Miina.

»Eivät. Eivät näet suuhunsakaan pane, vaikka onhan sillä Vatasella vielä puoli pulloa jälellä sitä silloin jäänyttä viinaa. Ei näet tämäkään Ihalainen ole sen jälkeen senkään vertaa maistanut koko viinan näköistä, että olisi vedellä pessyt silmiäänkään muualla kuin minkä saunassa toisinaan sattuu.»

»Ähää!»

Vähän ajan kuluttua selitti vielä Anna Liisa miestänsä puolustaakseen:

»Eikä siitä olisi koko sen Niirasen lyömisestä tullut sen enempää puhetta, mutta se kun Niiranen itse näet rupesi turhia käräjöimään ja rettelöimään semmoisesta jonninjoutavasta asiasta, kuin nyt näistä kylkiluistaan, niin nämä miehet sanoivat, jotta annetaan sille lehmä joka kylkiluusta, joka siltä tapellessa on katkennut, niin ei turhista rettelöitse ja manuuttele. Ja hyvät ystäväthän nämä ovat siitäkin lähtien olleet Ihalainen ja Vatanen. Ja saman näköisetkinhän nämä ovat molemmat, vaikka tämä Ihalainen on puolta vuotta nuorempi kuin se Vatanen.»

Sillä lailla olivat he tutkineet Jussi Vatasen ja Ihalaisen ulkomuodon ja menneisyyden ja siirtyivät nyt hänen pukuunsa. Tutkiskelun lopussa ihmetteli Anna Liisa:

»Vai niissä isä-vainajansa kirkkovaatteissa se Jussi nyt käy kirkossa!»

* * * * *

Leivät kypsyivät uunissa. Niiden tuoksu täytti tuvan. Oli syntynyt pieni puheloma, kun Anna Liisa pesi pöytää. Siitä lomasta teki lopun Miina kysyen:

»Joko teillä ruvetaan pellavia loukuttamaan?»

»Ka olisihan niitä huomenna ruvettava, mutta tulitikutkin tässä sattuivat loppumaan, niin millä häntä saanee tultakaan saunassa, kun menee loukuttamaan.»

»Vai loppuivat teiltä tikut!»

»Loppuivat. Eikä ole tässä tullut tuolla Ihalaisellakaan puotiin asiaa, jotta olisi tuonut tikkuja…»

Hän katsahti penkillä nukkuvaan mieheensä ja kysyi varmuuden vuoksi:

»Joko sinä Ihalainen teit tammalle appeen?»

Mutta Antti ei vastannut. Anna Liisa arveli silloin:

»Nukkuikohan se nyt jo siihen?»

Miina vahvisti asian niin olevan. Anna Liisan tuli sääli miestänsä ja hän puolusteli:

»Aamusella nousikin aikaiseen ahosta puimaan, niin jotta ei tuo ole kumma, jos nukuttaakin!»

»Ruisahostako se Ihalainen pui?» uteli Miina.

»Ruis-… Niitä Luosovaaran Matikaisen osarukiitahan se pui…»

»Vai niitä se pui…»

»Niitä.»

»Lähtiköhän niistä monta kappaa ruista?» uteli Miina, ja Anna Liisa selitti:

»Lähtihän niistä se kaita piikkosäkki täyteen ja vielä jäi hurstille ainakin kolme vakallista.»

»Ähää!»

Anna Liisa lakaisi nyt oven edustaa. Siinä kiireen touhussa tuli hän jo valittaneeksi:

»Piikakin tästä meni itseviikolleen, niin jotta on tässä yksinään juosta hanttuuttamista, kun on kymmenen poikivaa lehmääkin ruokittava ja nyt pitäisi ne pellavat loukuttaa.»

»Sekö se Tiinan tyttö on tässä teillä piikana», lausui siihen Miina.

»Se.»

»Vai se… Sitähän minä jo arvelin että se se on ja jotta itseviikoilleen se on mennyt», myönsi Miina.

Nyt käänteli Anna Liisa leipiä uunissa ja muisti pellavariihensä ja päivitteli:

»Mistä häntä saisi tulitikkuja, jotta loukuttaisi huomenna niitä pellavia, kun on jo ahos kuiva!»

Miina tiesi neuvon. Hän kehotti:

»Menisi Ihalainen hakemaan vaikka Hyvärisestä lainaan, niin sitten maksaisi, kun sattuu olemaan.»

Anna Liisa ei siihen vastannut, sillä hän touhusi leipien kanssa ja puhui itsekseen:

»Johan ne ovat kypset!… Viimeinen taikina paloikin, kun tuli uuni huonosti luudituksi.»

Mutta Miinan ehdotus hautui Anna Liisan päässä. Ja kun hän oli taas uunin sulkenut ja raaputti huttukattilaa, puhui hän miehellensä:

»Saisit tosiaankin Ihalainen mennä siitä hakemaan Hyvärisen ukolta tulitikkuja, jotta saisi pellavariihessä tulen.»

Mutta Antti ei vastannut, sillä hän suoraan puhuen nukkui. Asia näyttikin jo siihen unohtuvan. Emännät puhuivat välillä kehruuksista.

Mutta asia ei ollutkaan unohtunut. Se vain hautui. Puuhaillessansa kysyi jo Anna Liisa mieheltänsä:

»Yhäkö sinä Ihalainen nukut?»

»Ei se kuule, se nukkuu!» vahvisti Miina ja huomautti:

»Eihän tästä ole suoraan mennessä Hyväriseen kuin kuusi virstaa.»

»Eihän tästä ole», oli Anna Liisa samaa mieltä ja nyt hän jo kysyi mieheltään kovemmin:

»Etkö sinä Ihalainen kuule ja nouse siitä hakemaan tulitikkuja

Hyväriseltä?»

Nyt kyllä kuuli Antti korvissaan jotain sen tapaista, mikä muistutti Anna Liisan ääntä. Hän tajusi jo asiankin, vaikka ei selvästi. Mutta uni oli niin suloista, että hän ei viitsinyt vastata.

Puhuttiin siinä Pekka Hakulisen lampaista kotvanen aikaa ja asia hautui Anna Liisan päässä edelleen. Hän laski jo, että jos ei huomenna pääse loukuttamaan, niin riihi jäähtyy, ja alappas sitten taas lämmittää uudestaan. Nyt hän jo vähän hönkäisi Antille:

»Koko päivänkö sinä siinä makaat ja utvotat?»

Antti kuuli nyt puheen selvästi, mutta painoi vain kovemmin penkkiä.

Miinaakin moinen jo suututti ja hän huomautti:

»Kun olisi tuohon sillä pijakalla sukaista…»

Anna Liisa pani sen neuvon mieleensä, mutta odotti vielä ja käänteli leipiä. Mutta sitten muisti hän, että nyt on syksy aika ja pimeä voi tulla vaikka milloin, ja meneppäs sitten Hyväriselle. Ja silloin ei hän enää malttanut. Hän läiskäytti Anttia leipälapiolla ruumiin keskivaiheille ja sanoi:

»Ala nyt jo nousta siitä ja mennä Hyvärisen ukolta tulitikkuja hakemaan, jotta pääsee tästä pellavariiheen!»

Antti nousi verkalleen, istui kotvasen, imeksi sammunutta piippuaan unisena, haukotteli ja kysyi:

»Vai jo siitä on yli puoli vuotta Vatasen Jussin eukon kuolemasta.»

»Johan siitä on… Siinähän se Messu-Marian aikana haudattiin», selitti

Miina.

Antti haukotteli, haparoi lakin takaraivolleen, pani tupakan, sytytti lieden luona hiilellä piippunsa ja lähti ulos, kysyen ovesta mennessään Anna Liisalta:

»Sitä tulitikkuako sinä sanoit, jotta hakea Hyväriseltä?»

»Mene nyt jo siitä eläkä vetelehdi koko päivää!» vastasi Anna Liisa, sanoen sen olleen asian, ja Antti lähti noutamaan Hyvärisestä tulitikkua. Hetkisen kuluttua todisti hänen menonsa Sormusen Miinakin, sanoen:

»Lähtipäs se Ihalainen hakemaan tulitikkuja.»

Anna Liisa sanoi siihen vain:

»Lähti!»