Читать книгу Tulitikkuja lainaamassa - Maiju Lassila - Страница 5

Sisällysluettelo

Asian selvyyden vuoksi on meidän nyt hetkeksi poikettava jo alkaneesta kertomuksen juonesta siihen Lahdenperän Kotilaisen taloon, jonka tuvan ikkunat Jussi Kinnunen paikkasi tuohella ja päreillä.

Tämän Kotilaisen tuvassa istui juuri näinä päivinä räätäli Tahvo Kenonen ristissä jaloin pöydällä ja ompeli talon isännälle sarkahousuja. Kun hän oli työtänsä lopettamassa, työntyi tupaan sen entisen Kaisa Hukkasen mies Heikki Pirhonen ja puhui Tahvolle:

»Housujako se tämä Kenonen ompelee?»

»Housuja tässä ommellaan, housuja… Kuuluuko sitä Pirhoselle mitä?» vastasi Tahvo, otti pullon, kulautti ryypyn ja selitti:

»Lopettajaisryypyt tässä pitää ottaa… Ja lähtöryypyt… He, Pirhonen.

Ryyppää sinäkin suruusi!»

Pirhonen totteli, joi, muikisteli suutaan ja valitti:

»Äh-häh!… Onpa se väkevää!»

»On se… Ja väkevää sen pitää ollakin ennen kuin Kenosen laisen miehen kellistää», myönsi Tahvo, ollen hieman erotuulella. Ja pujottaen rihmaa neulan silmään kertasi hän:

»Niin… Jotta vieläkö sitä Pirhoselle mitä kuuluu!»

»Eipä tuota erikoisempia… Läksin muuten vain kysymään, jotta eikö se Kenonen jo joutaisi tulemaan niille meidän pennuille housuja ompelemaan?»

»Ei, Heikki… Ei Kenonen tule ompelemaan», vastasi Tahvo jyrkästi, veti säikeen, että suhahti, ja kehasi:

»Tahvo Kenonen lähtee tästä pitäjästä pois, että pölähtää…»

Heikki istui kyynäspäät polvien nojassa ja ihmetteli:

»Vai pois se Kenonen tästä pitäjästä!»

»Joo! Pois lähtee Tahvo…»

»Tahvo on suuttunut koko kylään!» pisti emäntä, ja Tahvo vahvisti:

»Joo! Kenonen lähtee nyt vähän entisiä henttujaan tervehtimään… Pane, Kaisa, siellä rässirauta tulelle, jotta saa rässätä nuo housunpersuukset…»

Hän viuhautteli säijettä. Heikki Pirhonen imi piippuaan ja kysäsi:

»Mistä pitäjästä se tämä Kenonen on oikein kotoisin?»

»Liperintaipaleelta on Kenonen syntyisin…»

»Vai oikein Liperistä…»

»Liperistä… Liperissä on synnytty ja kasvettu, ja Liperiin tästä taas lähdetään painautumaan», ylpeili Tahvo.

»Soo!»

»Joo! Liperiin lähtee Kenonen painaltamaan… Ota siitä pullosta, että on jotain päässä pidettävää!»

Hän oli lähtötuulella. Heikki kysyi:

»Onko siellä Taipaleella vielä Kenosella perikuntaa olemassa?»

»Ei, ei ole perikuntaa Kenosella… Onko sinulla Pirhonen jo paljon niitä pentuja?» retusi Tahvo. Pirhonen selitti:

»Johan niitä taitaa olla siinä puolen tusinan korvilla.»

»Soo!»

»Joo! Puolen tusinan korvilla niitä jo pyrkii olemaan… Kas kun sillä tällä Tahvolla ei ole perikuntaa. Eikö se ole aikonutkaan?» ihmetteli Heikki.

»Elä puhu Heikki Pirhonen niin, jotta Tahvo ei ole aikonutkaan! Ei, Heikki! On se Tahvo aikonut ja on sitä Kenostakin aijottu, mutta Kenonen on vieläkin Kenonen!» kiivastui Tahvo. Ja Pirhonen kummasteli:

»Vai on se Tahvokin ennen nuorempana niin kuin aikoillut! Sielläkö sitä kotipuolella tuli aijotuksi?»

»Siellä.»

»Vai siellä!»

»Siellä aikoi Kenonen, siellä. Sitähän minä ajattelin Matikaisen Anna

Liisaa, joka nyt on sen Antti Ihalaisen akkana», selitti Tahvo.

»Vai sitä se Tahvo.»

»Sitä… Tunnethan sinä sen Matikaisen entisen tytön?»

»Eikö tuota tuntisi, jos sattuisi… Onko se sekin niitä liperiläisiä?»

»On se… Mutta ei se ole Antti Matikaisen, sen veljensä tyttöjä, vaan sen Akkalan ukko Matikaisen tyttö se on», selitti Tahvo.

»Soo! Sitähän minäkin jo arvelin, että ei suinkaan se vain sen veljensä tyttöjä ole», myönsi Pirhonen, ja Kenonen kysyi äkkiä:

»No, tunsithan sinä sen Antti Ihalaisen? Sen joka siellä Murroilla elää?»

»Enpä tuota ole sattunut kuulemaan», kielsi Heikki. Kenonen ompeli ja selitti:

»Sitä Matikaisen tyttöähän minä aijoin, mutta kun sillä Ihalaisella oli talo, niin se ukko Matikainen tuli väliin ja alkoi siinä hänklättää ja Anna Liisa meni sitten Ihalaiselle… Se saikin vähä ruman miehen.»

»Arvaahan sen!» myönsi Pirhonen. Kenonen yhtyi:

»Joo, Heikki! Kyllä sen arvaa… Ja sitten minä aloin ommella ja juoda… Tuoppas tyttö se rässirauta!»

»Vai ei Kenosella ole ollut muita tarkastuksen alaisena kuin Matikaisen tyttö!» ihmetteli Pirhonen. Kenonen sylkäsi silitysrautaan ja kehasi:

»Ohoh, Pirhonen! Vai ei Kenosella ole ollut!»

»Vai on ollut muita!»

Kenonen sujautti silitysrautaa, jotta housut savusivat sen edessä, ja kerskasi:

»On tällä pojalla ollut! Ovat sitä Kenosta rikkaan talon tytötkin itkeneet. Sekin Hyvärisen Anna Kaisa juoksi hulluna Kenosen perässä.»

»Ähää!… Vai sekin!»

»Hulluna juoksi, ja nyt on vanhanapiikana… Älä luule, Pirhonen, jotta

Kenonen on noin tuostaan saatavana… E-heh! Kuule, Pirhonen: sen Anna

Liisan, joka on Ihalaisen akkana, minä olisin huolinut, mutta ei sitä

Hyvärisen tyttöä.»

»Eipä tietenkään sitä… Sieltäkö se on Liperistä sekin peräisin? Se

Hyvärisen tyttö?»

»Joo!»

»Soo!»

Ryypättiin viinaa. Kenonen puhalsi suustansa vesisuihkun housuille ja alkoi taas silittää ja kehua:

»Mutta kyllä Ihalaisenkin akka oli vesi silmissä, kun minusta ero tuli ja piti Ihalainen valita…»

»Vai itki akka. No oli tuota syytä itkeäkin, kun piti Ihalaiselle…

Taitaa olla jo vanhakin mies… Ihalainen tarkotan», meni Heikki

Pirhonen mukaan. Tahvo ylvästeli edelleen:

»Ja niin sanoi Anna Liisa, että 'elä sinä, Kenonen, sure; kun Ihalainen sattuu kuolemaan, niin sinut minä sitten otan!' Kuule sinä, Heikki Pirhonen, mitä Kenonen sanoo… Tahvo Kenonen sanoo sinulle, että kyllä jos vain Ihalainen kuolisi, niin Kenosen se Anna Liisa etsisi, vaikka hän olisi Issakanvaarassa…»

»Etsisipä tietenkin. Ja se Kenonen nyt aikoo sinne Liperiin?»

»Sinne. Liperiin vetää Kenosta. Liperissä se on vasta, oikea Suomi. Juo,

Pirhonen, siitä pullon suusta!»

Oikeastaan ei Kenonen paljoa kehunut, vaan puhui lähes silkkaa totta. Hyvärisen Anna Kaisa oli ollut häneen silmittömästi rakastunut, ja hän oli rakastanut aikomaansa Anna Liisaa; ne vanhat rakkaudet kytivät vieläkin, vaikka tosin kaikki olivat jo tyytyneet kohtaloihinsa. Mitä taas Ihalaisen Anna Liisaan tulee, niin siinä kehasi Tahvo liikoja. Anna Liisa kyllä oli hänestä vähän pitänyt, vaan ei rakastanut hulluuteen asti. Pahimmin tuuliajolle oli jäänyt juuri Kenonen, joka kierteli rauhatonna pitäjästä pitäjään, milloin juoden, milloin ommellen.

Nyt oli hän saanut työnsä loppuun ja illan tullen kokosi hän kapineensa pussiin ja lähti kotimaahan Liperiin, jonne häntä veri veti.

* * * * *

Jussi Vatanen taivasteli talonsa pihalla ja ajatteli:

»Jokohan tuo Hyvärisen tyttö ei älynnyt omaa etuaan katsoa, kun sitä

Ihalaista ei näy tulevan!»

Hetken hän mietti sitä, pani tupakan, meni tupaan ja kysyi:

»Jokohan se sauna kohta joutuu?»

»Ei tuo ole kuin selkiämistään vailla», murahti vanha piika Ristiina.

Ilta tuli, mutta Ihalaista ei näkynyt. Jussi Vatanen varmistui siinä uskossa, että Hyvärisen tyttö on ollut tuhma.

»Voi tuota pahuusta, minkä tekonsa teki!» päivitteli jo Vatanen.

Alkoi pimetä. Vatanen oli nyt ihan varma siitä, että onni oli ollut huono. Aluksi hän närkästyi siitä Antille ja sadatteli häntä:

»Sen Ihalaisen vehettähän se oli koko juttu… Lempoko sen ajoikin tiellä minun vastaani!»

»Nyt saisi jo kömpiä siitä saunaan… Joka ilta tässä pitääkin sitä sauna-röttelöä katkuuttaa … ikäänkuin ei olisi muutakin työtä jo ihan korvia myöten!» äkäili Ristiina, paiskaten pankolle kattilan. Mutta Vatanen oli nyt tuittupäällä. Hän äyskäsi:

»Joutenkos teitä pitäisi tässä syöttää!»

Vaimo viskasi silloin vihaisena hänelle vihdan ja äyhkäsi vastaan:

»Siin' on vihta! Ala kömpiä siitä saunaan luitasi hautomaan!… Ärjyy vielä siinä, kahmu, ja kiljuu kuin parempikin!»

Hän poistui vihaisena, ja Vatanen alkoi päivitellä:

»No vie sun vihtahousu tätä akattomana elämistä! Tuolla tavalla ne räiskävät ihan vasten silmiä!»

Ja nyt harmitti Vatasta. Saunan lauteille päästyänsä päivitteli hän sakeassa höyrypilvessä:

»No jokohan tuo Hyvärisen tyttö teki semmoisen tekonsa, että ei tule!…

No tekiköhän tuo märä moisen jutkun!»

Mutta juuri silloin avautui ovi, ja eikös Antti Ihalainen työntäänny siitä saunaan. Vatanen tiedusti:

»Ihalainenko se on siellä!»

»Minähän se täällä koluan. Saunassako sinä olet jo kylpemässä?» selitti tulija.

»Ka saunassa. Se Ristiina sanoi päivällä, että jos lämmitettäisiin sauna!… Riisu yltäsi ja tule yhteen löylyyn!» riemuitsi Vatanen höyryn paljouden seasta.

Antti riisuutui ja kohosi lauteille, häviten sinne kuin taivaan pilveen, istahti, heitti vettä selkäänsä ja selitti:

»Tuvassa sanoivat, että sinä olet saunassa, niin arvelin, että jos tästä menisi yhteen löylyyn.»

Molemmat ähkivät ja puhkivat hetken. Viimein tiedusti Vatanen:

»Onko sinulla löylyä?»

»Saisipa tuota vielä lisätä», vastasi Antti. Vatanen löi löylyn ja kohta suitsusi uuni sakeita höyrypilviä. Sauna oli nyt pakahtua höyrystä. Lauteilla, sakeassa, läpinäkymättömässä pilvessä myllersi kaksi saman näköistä ja kokoista pulleata olentoa. Oikeastaan ei näkynyt mitään, mutta kuului vihdoin ropse ja hiljainen puhina:

»Puu!… Puuu!… Pu-puuuu!»

»Vai Ristiina se kärtti lämmittämään saunaa!» sai Antti välillä huoaistuksi.

»Puh!… Ristiina!… Puuh!» vastasi Jussi, ja saadakseen jotain tietoa asiastaan, yritti hän jo sitä lähetä, kysyen kotvasen kylvettyään:

»Vai sai se Hyvärinen niin paljo tammastaan… Ääh!»

Sitte seurasi äänetöntä kylpemistä.

Vihdoin lakkasi läiske ja puhina. Miehet vetäytyivät pitkälleen penkille, ja nyt kuului vain sulotunteen aiheuttama ähkinä:

»Äh… Äääh… Ää-ääääh!»

Kun sitä oli kotvasen jatkunut, ilmoitti Antti:

»Sanoi se Hyvärisen tyttö tulevansa!»

»Äää-ääh!… Äää-äääh!… Ääää-ää-ääääh!» kuului taas, kunnes Jussi

Vatanen tiedusteli:

»Pannaanko vielä löylyä uunille?»

»Pannaan vain!»

Ja nyt alkoivat taas vihdat iloisesti läiskiä. Ei koskaan ollut Vatanen heiluttanut lehtevää vihtaa sillä riemulla kuin nyt. Antti kehasi vähän saunaa ja Vatanen myönsi:

»Kyllä se on tuo kylpy oikeata maamiehen herkkua.»

»On se!… Pyllisty, niin minä kylvetän peräpuoliasi!» myönsi Antti, ja

Jussi ihastui:

»No kylvetä! Kylvetä veikkonen… Niin!… Kas kun se tekee hyvää!… Vai sanoi Hyvärisen tyttö tulevansa!… Lyö sinne ylemmäkin, sinne lapaluille asti… Äää-äh!… Äää-äh! Hankaa vähän vihdalla!… Hankaa sieltä ylempääkin!»

»Nyt minä pyllistyn! Kylvetä sinä!» keskeytti Antti punaisena, ja Jussi alkoi käytellä vihtaa, käskien:

»Pyllisty paremmin!… Pyllötä niin että otat käsilläsi penkistä takapakkia, jotta ei selkä hytky!»

»Hiero vähän vihdalla!» kehotti Antti. Jussi alkoi hieroa. Siinä kumarruksissaan ollen, käsin penkistä pidellen, toisti nyt Antti Jussille:

»Sanoi se tyttö tulevansa ja ukko Hyvärinen on mielissään.»

»Arvaahan tuon… Hieronko minä täältä paksummaltakin paikalta?»

»Hiero!»

»Rupeahan mahallesi penkille, niin sitten se paremmin ottaa maistuakseen. Siinä tuolla tavalla ollessa antaa selkä vähän perään ja hetkuu», pyysi silloin Jussi. Antti totteli. Punaisena, vähän itseään kutristellen kehotteli hierottava:

»Hiero sieltä kupeilta … sieltä nivusista!… Äää-äh!… Lyki nyt harteita myöten!… Nöplöttele niitä selkälihoja… Hyvä löyly tässä saunassa on… Äää-äh!»

»On sinulla lihava selkä… Ihan hyllyy», todisti Jussi.

»Ei tämä minun selkäni ole mitään Pirhosen selän rinnalla… Siinä selässä on läskiä», kainosteli Antti, ja kun kerran puhe oli johtunut selkien lihavuuteen kehasi Jussi vallesmannia:

»Mutta ei se Pirhosenkaan selkä ole mitään tämän Liperin vallesmannin selkään nähden… Kun sitä saisi saunan löylyssä oikein lykkiä, niin kyllä siinä liha olisi liikkeessä.»

»Onhan sillä selkää tällä vallesmannilla!… Ei sitä tarvitsisi suurenkaan pitäjän vallesmannin hävetä», sanoi Antti.

Kun se osa kylpyä oli suoritettu, ehdotti Vatanen:

»Pannaan nyt jo loppulöylyt ja valellaan tuolla kuumalla vedellä. Otahan tuo kippa ja valele sinä ensiksi!»

Sauna oli taas höyryä täynnä. Sen seassa riemuitsi Ihalainen:

»Tuntuvat jo luut rupeavan vetreytymään. Auttaa se tämä kylpy maamiestä!»

»Aa-uttaahan tämä!» vastasi Jussi.

He olivat kylvyn sulouden miltei loppuun kylpeneet. Nyt istuivat he rinnatusten lauteiden peräpenkillä kumarassa, kuin kaksi kylvyn jumalaa olisi istunut valtaistuimellansa. Iho oli paistunut punaiseksi ja nenän päästä norui vesipisaroita lattialle. Kuului hiljaista suloista huokausta:

»Huuu!… Hu-huu!… Hu-huuu!»

Siinä istuivat he ja huokuivat yhtä aikaa kuin olisivat olleet siihen opetetut parihevoset. Jussi Vatanen arveli silloin:

»Konsti on osata elää oikein, mutta vielä suurempi konsti on oikein kylpeä, niin jotta tuo syntinen lihakin saapi jotakin nauttia tässä ajallisessa elämässä…»

»Se ukko Simos-vainajahan se osasi kylpeä niin, jotta muu talon väki kun katsoi vain sitä, niin joulukahvitta olisivat olleet», muisteli Antti. Nyt oli heillä enää viimeinen nautinto jälellä. Jussi kysyi:

»Joko pannaan tupakaksi?»

»Jo.»

Jussi nouti tupakkavehkeet, jotka oli valmiiksi varattu. Ne sytytettiin, ja nyt istuivat he taas rinnatusten höyrypilvessä ja antoivat lihan nauttia. Siinä istuessaan aprikoi Antti:

»Onkohan taivaassa saunarustinkia?»

»Ei suinkaan se ilman sitä», virkkoi Jussi.

»Siitä Ratisen vanhasta saunastako sinä teit tämän saunan?» käänsi nyt jo Antti puhetta, sillä kylpy oli lopussa.

»Siitä!» myönsi Jussi, ja paitaa päälleen pujottaessaan puhui hän taas asiastansa:

»Johan minä tässä saunaan tullessa sanoin, jotta ei se nyt Hyvärisen tyttö vaan niin hullu ole, että ei omaa etuaan älyä katsoa, kun on kerran ripillekin päästetty. Sillä ei niitä nyt ihan tuhmia Liperissä ripille lasketa.»

»Eihän niitä lasketa. Tökötilläkö sinä olet voitanut lapikkaasi, kun siltä haisevat?» tokaisi Antti. Jussi vastasi:

»Tökötillä… Niin, ja onhan sillä Hyvärisen tytöllä viisas isä, ja se olisi oikaissut, jos ei tyttö itse olisi älynnyt… Housujako sinä haet?»

»Housuja.»

»Ka tuossahan ne ovat.» Jussi viskasi Antille housut ja johtui niistä asiaan, iloiten:

»Onkin tässä jo housut pesun tarpeessa, sillä kun ei sitä omituista akkaa ollut, niin ei sitä tuota vierastakaan ilkeä tässä joka viikko pitää pesemässä, ja sille palkkoja maksaa.»

Hän veti housuja jalkaansa ja kehui:

»Vaan kunhan se Hyvärisen tyttö tähän vartonaiseksi talon akaksi tulee, niin sen pitää lähteä lian housuistakin, kun se hyvän lipeän keittää ja omin käsin pesee ja huuhtoo. Pätii ne housut silloin jalkaansa vetää!»

»Pätii!» murahti Antti. He olivat jo pukeutuneet ja lähtivät tupaan.