Читать книгу Kaksi rakkautta - Maila Talvio - Страница 3

Sisällysluettelo

Varsinainen ohjelma oli jo loppunut.

Salissa vallitsi tukahuttava kuumuus ja yhä uutta lämpöä hohti kattokruunu, joka korkeudestaan valaisi keskilattialla liehuvia tanssivia paria.

Salin kulmaan oli kokoontunut joukko herroja ja naisia. He istuivat piirissä, kasvot kääntyneinä tanssiviin päin, mutta huomio tähdättynä vallan toisaalle. Keskipisteenä heidän joukossaan oli nuori oppinut Vitold Dargis, joka vasta oli saapunut Helsinkiin. Häntä tarkoittivat naisten hymyilyt, häntä seurasivat katseillaan herrat. Hän oli kookas, harteva mies, puettuna hienoon frakkipukuun.

— Suokaa anteeksi, keskeytti äkkiä keskustelun muuan naisista saksankielellä, — me olemme täällä riitaantuneet, minä ja ystävättäreni, siitä, mitä kansallisuutta te oikeastaan olette. Oletteko virolainen vaiko saksalainen, puolalainen vaiko venäläinen? Joku väitti teitä unkarilaiseksikin…

Dargiksen vakaville kasvoille lensi hetkeksi hymy, puoleksi ivallinen, puoleksi kohtelias.

— Olen liettualainen, sanoi hän. — Ette, hyvä rouva, ehkä koskaan ole kuullut puhuttavankaan sennimisestä kansasta.

— Olen, olen toki, ovathan liettualaiset mainitut maantieteessä. Mutta kun te puhutte kaikkia kieliä yhtä hyvin.

— Me pienet kansat suuren keisarikunnan sisäpuolella olemme pakotetut oppimaan useita kieliä.

— Ette toki unkaria ja viroa…

— Emme, paitsi silloin, kun vapaasta tahdosta sen teemme.

— Mutta mitä hyötyä teillä saattaa olla näistä kaukaisista kielistä?

— Tahdoin oppia tuntemaan kansat, jotka niitä puhuvat.

— Omituista! Ja Helsinkiin olette tullut vartavasten oppiaksenne suomea?

— Niin, aion jonkin aikaa oleskella Helsingissä, jonkin aikaa maaseudulla.

— Mutta sitten ei meidän oikeastaan pitäisi puhua teille muuta kuin suomea?

Taaskin tuli hänen kasvoihinsa tuo puoleksi kohtelias, puoleksi ivallinen ilme.

— Käytän suurimmalla kiitollisuudella hyväkseni ystävällistä ehdotustanne, sanoi hän kumartaen, — mutta arvelen sentään, että näin alussa panisin kärsivällisyytenne liian kovan koetuksen alaiseksi. Ensi työkseni tulen hankkimaan itselleni opettajan ja sitten…

— Oliko teillä ennestään tuttuja Suomessa?

— Persoonallisesti tunsin ainoastaan maisteri Vuorion. Me tutustuimme kolme vuotta sitten Unkarissa ja kamppailimme silloin useita kuukausia yhdessä. Nimeltä kyllä tunsin useita suomalaisia.

— Liettua! huudahti muuan naisista. — Kuinka se kuuluu intresantilta.

Mutta eikö Liettua oikeastaan ole samaa kuin Puola?

— Ei, neiti. Liettuan suhde Puolaan oli sama kuin Suomen suhde

Ruotsiin.

— Koska te oikeastaan tulitte tänne Helsinkiin?

— Tänään aamulla.

— Ja viivyttekö kauankin?

— Ehkä kokonaisen vuoden. Olen aikonut…

— Kokonaisen vuoden! Sepä hauskaa. Sitten toivottavasti saamme nähdä teidät usein luonamme…

Siinä useat toisetkin rouvat riensivät lausumaan samaa toivomusta, vakuuttaen, että heillä puhuu nuoriso pelkkää suomea.

Samassa astui tanssivien joukosta esiin kaksi naista, käsi kädessä. He olivat sekä pukujen yhtäläisyydestä että kasvojen piirteistä päättäen sisarukset. Toinen oli hennompi, mutta kasvonpiirteiltään kehittyneempi. Toinen näytti aivan nuorelta. Hän oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen kaunotar, ja alaspainunein silmin, poskilla polttava puna, seisahtui hän Dargiksen eteen.

— Herra Dargis, lausui vanhempi sisar hymyillen, — saanko esittää teille sisareni, neiti Ekmarkin.

Dargis nousi ja teki kohteliaan kumarruksen. Nuori neiti tervehti kömpelösti, puoleksi niiaten, puoleksi kumartaen.

— No, sanohan nyt asiasi, Agnes, kehoitti vanhempi sisar, yhä pidellen hänen kättään.

Agnes katseli hämillään eteensä, sanoja tavoitellen. Vaistomaisesti vei hän käden päälaelleen, missä hiukset olivat suurena mättäänä.

— Te ette saa nauraa minulle, lausui hän vihdoin kuiskaten, — minä en ikinä olisi tullut sitä kysymään, jollei ystävättäreni olisi niin kovasti pyytänyt… Hän väitti etten uskaltaisi, ja minä tahdoin näyttää, että…

— Minä niin mielelläni autan teitä, jos vain voin, sanoi Dargis vakavasti.

— Niin, katsokaa… katsokaa, ennen, kun olimme lapsia, minä ja ystävättäreni, niin oli meillä tapana koota muistoomme eräs lause niin monella kielellä kuin suinkin. Nyt minä tahtoisin tietää, miten se kuuluu teidän kielellänne…

Hän oli puhunut kiihkeästi ja katsellut Dargista suoraan kasvoihin. Äkkiä hän vaikeni ja silmät painuivat maahan. Polttava puna oli peittänyt hänen kasvonsa.

— Ja mikä lause se sitten on? kysyi Dargis vihdoin, kun tyttö yhä vaikeni.

— "Minä rakastan sinua!"

Agnes ojentui suoraksi ja loi Dargikseen katseen, joka ilmaisi, että hän oli valmis ottamaan vastaan minkä nuhdesaarnan tahansa. Mutta sitä ei tullut. Ulkomaalainen herra ei edes nauranut.

— Vai on täällä Suomessakin se tapa, sanoi hän tyynesti. — Meilläkin usein nuoret tytöt haluavat oppia tuon lauseen niin monella kielellä kuin suinkin.

Dargis mainitsi lauseen omalla kielellään ja Agnes toisti sen pariin kertaan.

— Kiitoksia tuhansia! huudahti hän sitten. — Nyt minun pian täytyy se kirjoittaa, ettei se unohdu…

Ja hän oli jo livahtamaisillaan tanssivien joukkoon, kun Dargis hänet pidätti.

— Joko te sitten tiedätte sen puolaksi?

— Kyllä, jollen sitä ehkä jo äännä väärin. Ennen, kun isä eli, oleskeli eräs hänen puolalainen tuttavansa maatilallamme Arrakoskella, ja hän sen minulle opetti jo silloin.

— No varmaan te sitten äännätte sen oikein…

— Mene nyt ystävättärellesi ilmoittamaan lauseesi ennenkuin sen unohdat, kehoitti vanhempi sisar.

— Niin, hyvänen aika, kuinka se nyt olikaan? huudahti Agnes hämillään.

— Elina, muistatko sinä?

— En, kuinka minä muistaisin! Sinun kai täytyy pyytää, että herra

Dargis on ystävällinen ja vielä kerran…

— Sangen mielelläni, keskeytti hänet Dargis hymyillen.

Ja kun Agnes sitten oli saanut lauseen päähänsä, riensi hän pois miltei juoksujalan ja katosi tanssivien joukkoon.

Elina rouva istuutui Dargiksen viereen.

— Siskoni on niin kovin lapsellinen, selitti hän. — Mutta hän onkin kaiken ikänsä elänyt maalla, ainoastaan pari kertaa käynyt täällä Helsingissä. Luulenpa että hän tänään on ensimmäisissä suuremmissa tanssiaisissaan. Ja sitäpaitsi ovat hänen hiuksensa tänään ensi kerran kierretyt ylös niinkuin täysikasvaneilla. Se tietysti tekee hänet hiukan tottumattomaksi uuteen arvoonsa.

Mutta liettualainen lause kierteli suusta suuhun ja naiset ihailivat sanojen kauneutta.

— Aivan kuin musiikkia! huomautti joku.

— Ettekö sanelisi meille hiukan enemmän?

Hetken mietittyään lausui Dargis runopätkän ja käänsi sen saksaksi. Se herätti suurta ihastusta.

— Se mahtaa olla ihana maa se Liettua!

— Ja runollinen maa!

— Teillä on kai paljon kansanlauluja! Minusta tuntuu siltä kuin teidän kielenne vasta laulaessa oikein pääsisi oikeuksiinsa.

— Aivan kuin italiankieli!

— Ei se taas minusta laisinkaan muistuta italiaa, huomautti muuan herroista. — Mieluummin sitten saksaa.

— Eipä ollenkaan. Minä melkein olisin sitä mieltä, että siinä on jotakin joka muistuttaa vanhaa latinaa.

— Ette ole niinkään väärässä, sanoi Dargis. — Siinä on todellakin päätteitä ja ääniä, jotka ensi hetkessä ovat latinan kaltaiset.

— En siis ollut niinkään väärässä, kun vertasin liettuaa italiaan.

Italia ja latinahan ovat likeistä…

— Herra Dargis, lausui Elina Vuorio äkkiä, — ettekö tahtoisi hiukan tanssia. Saanko minä kunnian?

Naiset katsahtivat toisiinsa, toiset hymähtivät, toiset näyttivät loukkaantuneilta. Elina oli muitta mutkitta katkaissut heidän keskustelunsa! Hänellä oli kuin olikin ne omat pienet päähänpistonsa!

— Kunhan minä vain uskaltaisin, kuului Dargis lausuvan, taluttaessaan häntä keskilattialle päin.

Ja naurahtaen vastasi Elina:

— Uskaliaisuus on tässä minun puolellani! Tiedänhän kyllä, että tulette tanssitaidon luvatuilta mailta. Tietysti me jäykät suomalaiset teidän silmissänne hypimme kuin sammakot. Mutta tahdoin pyytää teitä, jotta tutustuisitte oloihimme, yksin tansseihimmekin, ja tuntisitte olevanne kuin kotona.

— Olen hyvin kiitollinen.

— Minä uskallan ottaa kaikenlaisia oikeuksia teidän suhteenne, jatkoi Elina ja loi häneen ystävällisen, melkeinpä suojelevan katseen, — sillä olemmehan me teidän ensimmäiset suomalaiset tuttavanne, ja koska tänään Yrjön kehoituksesta, kesken väsymystänne, tulitte tänne iltamaan, niin pidän mieluisana velvollisuutena valvoa, ettei teidän tule hyvin ikävä…

— Kaukana siitä, hyvä rouva…

— Tiedättekö, minun on teitä oikein sääli, puhui Elina hetkisen kuluttua. — Olette niin monta kertaa saanut vastata kysymyksiin: "koska tulitte Helsinkiin?" "Kauanko viivytte?" "Miten Helsinki teitä miellyttää?" jne. Mutta kuulkaa, ehkä hiukan odottaisimme, nyt on tanssi kiivaimmillaan. Jos hetkisen juttelisimme, kunnes tulee tilaa…

Dargis tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet syrjemmälle.

— Minä olen niin tottunut siihen, vastasi hän, — että minun aina, kun tulen uuteen kaupunkiin, on vastattava noihin kysymyksiin.

— "Aina kun tulen uuteen kaupunkiin!" Se kuuluu komealta. Vai olette te todellakin matkustanut niin paljon. Minä kadehdin teitä!

Dargis kertoi sitten matkoistaan ja johtui puhumaan kotimaansa luonnosta. Aiotun tanssin he kokonaan unohtivat. Kun maisteri Vuorio vihdoin tuli Elinaa hakemaan, tapasi hän heidät väittelemässä.

— Kuule nyt Yrjö, huudahti Elina jo miestään vastaan, — kun herra Dargis tahtoo minua suomenkielenopettajakseen. Uskallanko minä nyt siksi ruveta?

— Mikset! sanoi Yrjö tyynesti. — Eihän tässä tule kysymykseen kuin käytännöllinen harjoitus, ja osaathan sinä suomea.

— Osaan kyllä. Mutta en tiedä, miksi se minusta tuntuu niin mahdottomalta.

— Annathan sinä muillekin tunteja.

— Mutta he eivät ole oppineita. Pelkään että joku ylioppilas teitä paremmin opettaisi.

— Olen aivan varma siitä, että te sen teette erinomaisesti. Enkö siis saa pitää asiaa päätettynä?

— Tietysti minulla ei ole mitään sitä vastaan, kunhan ette vain itse tulisi katumaan kauppojanne.

— Huomenna kun tulette meille, sanoi Yrjö päättäväisesti, — niin saamme likemmin puhua asiasta.

He rupesivat sitten Yrjön kanssa uusimaan muistojaan Unkarista, miten he olivat juoneet tulista viiniä ja kuunnelleet mustalaismusiikkia.

— Ja muistatteko, kun meidän piti ottaa oppikurssi csardasissa.

— Te opitte sen vallan helposti, mutta minä tietysti olin mahdoton. Se oli ensimmäinen onnistumaton koe. Sittemmin en enää ole koettanut.

— Yrjö! huudahti Elina, — vai olet sinä yrittänyt tanssia.

Yrjö punastui.

— Kuulethan, että se oli ensimmäinen koe. Tämä herra Dargis minut siihen houkutteli.

Dargis seurasi katseellaan tanssivia. Elina huomasi, että hän erityisesti tarkasti yhtä paria.

— Meikäläiset eivät tanssi hyvin, sitä kai katselette, sanoi hän nauraen. — Minä en laisinkaan loukkaannu, jos sen suoraan myönnätte.

— Minä katselin päinvastoin sitä, että muutamat tanssivat oikein hyvin. Esimerkiksi sisarenne ja myöskin tuo herra, joka hänen kanssaan nyt tanssii.

— Se on hyvä ystävämme, tohtori Kunnas. Ettekö vielä häntä tunne?

Minäpä esittelen hänet teille…

— Lahjakas mies, jatkoi Yrjö, — etevimpiä historioitsijoitamme, paljon matkustellut ulkomailla.

— Ja kirjoittaa paraikaa suurempaa teosta, lisäsi Elina. — Lähtee kai piakkoin maalle, saadakseen olla rauhassa.

— Vai niin, sanoi Dargis, yhä antaen silmiensä seurata tanssivaa paria.

Mutta kun tanssi loppui, nouti Elina sisarensa ja Kunnaksen paikalle.

— Erittäin hauska tutustua teihin, sanoi Kunnas, tehdessään kohteliainta kumarrustaan. — Koska te olette tullut Helsinkiin?

Elina purskahti nauruun.

— Älä nyt, Kaarle, rupea tekemään noita kysymyksiä: "koska tulitte?, kuinka kauan viivytte?" Herra Dargis on tänään jo kymmeniä kertoja saanut niihin vastata.

— Pyydän anteeksi, sanoi Kunnas, — mutta minua todellakin huvittaisi tietää, miten kauan me saamme ilon pitää teitä luonamme.

— Kyllä olen aikonut viipyä ehkä koko vuoden. Tahtoisin kirjoittaa teoksen Suomen oloista ja luonnosta. Sitä sentään Europassa niin vähän tunnetaan ja se on sääli.

— Mutta, huomautti Yrjö, — olisikohan oikeastaan niin suotavaa, että meitä tunnettaisiin, turistitulva vain vetäytyisi tänne meille…

— Pienille kansoille on aina edullista, että niitä tunnetaan, sanoi

Dargis.

Hän seisoi selinpäin valoon, joten hänen kasvonsa jäivät varjoon. Hänessä oli jotakin pidätettyä ja punnittua, miltei salaperäistä. Sisarukset seisoivat käsitysten ja katselivat häneen. Elina ajatteli hiukan levottomana, että kuinka hän nyt häntä osaa opettaa, samalla iloiten siitä, että hän opettajakseen oli pyytänyt juuri häntä. Agnes tuijotti häneen hämmästellen, mistä hän oli saanut rohkeutta mennä häneltä kysymään tuota liettualaista lausetta. Kunnas katseli vuorotellen sisaruksiin, vuorotellen ulkomaalaiseen.

— Neiti, kääntyi hän äkkiä Agnesin puoleen, — eikö siellä teilläpäin olisi rauhallista talonpoikaistaloa, jossa saisi asua? Jos lähtisin täältä Helsingistä töineni päivineni…

Agnes katsahti häneen hiukan hajamielisenä.

— Kyllähän siellä rauhallista on, melkeinpä liiaksikin. Eikä asunnosta puutetta ole. Luulenpa että meiltäkin saisi…

— Mutta saattaisitko sinä asettua niin kauaksi Helsingistä? sanoi

Elina. — Sanoithan tarvitsevasi kirjastoa.

— Minä laskin leikkiä, hymähti Kunnas, — tai oikeammin sanoen: minä tuuditin itseäni unelmaan, jonka niin mielelläni tahtoisin vaihtaa todellisuuteen. Niin, kunhan kerran pääsisinkin pois täältä Helsingistä, oikein maalle…!

— Meillä on itsekullakin unelmamme, lausui Elina. Hänen kasvonsa olivat äkkiä vetäytyneet vakaviksi ja äänessä oli surumielinen sointu. — Minäkin tässä yöt päivät uneksin Arrakoskesta. Mahtaisinko tulla onnellisemmaksi, jos sen saisinkin!… Sinä, Kaarle, nyt et varmaankaan viihtyisi maalla, sinä joka olet täydellinen helsinkiläinen. Mutta kuulkaa, tämä aihe tekee minut surumieliseksi. Ja nyt ollaan sentään tansseissa. Kaarle, ole niin ystävällinen ja tanssi kerran kanssani, sitten lähdemme kotiin.

He eivät olleet päässeet alkuunkaan, kun näkivät Dargiksen pyytävän

Agnesia tanssiin.

— Kas, huudahti Elina hämmästyneenä, — hän tanssii kuin olisivat meidän tanssimme hänelle vanhastaan tutut!

— On kai vanha, tottunut tanssimestari!

— Näyttääkö hän sinusta siltä?

— Miksei!

Kierroksen tanssittuaan palasivat he paikoilleen, äänettöminä seuratakseen Agnesia ja ulkomaalaista. Dargis näytti miltei kannattavan häntä käsivarsillaan, niin kevyesti hän tanssi. He eivät palanneet paikoilleen, vaan katosivat ravintolan puolelle.

— Kuka hän oikeastaan on? virkkoi Kunnas äkkiä.

— Kuka? Tarkoitatko Dargista?… Hän on talonpojan poika Liettuasta, on kai isältään saanut hiukan periä, lukenut ylioppilaaksi ja matkustelee nyt pitkin maailmaa oppiakseen sitä tuntemaan. Varsinkin huvittavat häntä pienet kansat. Hän kuuluu kirjoittaneen paljon ja osaa kaikkia kieliä. Muuta en tiedä…

— No onhan sitä siinäkin! Mutta eikö teidän pitänyt lähteä kotiin?

— Näyt tahtovan meistä päästä! naurahti Elina. — Olet oikeassa. Agnesin pitää aikaiseen matkustaa. Mene, ole hyvä, pyytämään häntä tänne.

Tuskin oli Elina jäänyt yksin, kun rouva Peltonen, pitkä, kalpea nainen kallisarvoisessa silkkipuvussa, tuli hänen luokseen.

— Elina, virkkoi hän hiljaa, äänessä nöyrä sointu, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi jotakin.

Elinan kasvoille nousi kuin pilvi. Hän oli häntä karttanut kaiken iltaa, paeten heti kun vain oli nähnyt hänen likenevän, ja nyt hän sittenkin oli saanut hänet käsiinsä.

— Elina, uudisti rouva Peltonen, — olen tahtonut puhutella sinua koko illan, mutta en koskaan ole saanut siihen tilaisuutta. Olen sinua seurannut, sinä olet niin kaunis tuossa vaaleassa puvussasi, kaulan kaarevuus, pehmeät hiukset, silmien syvä ilme, kaikki…

Elinan kasvoille oli noussut puna. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja katkaisi malttamattomalla liikkeellä kiusallisen ylistyksen.

— Olemme juuri aikeessa lähteä kotiin.

— Mutta koska sinua saisi tavata? Tahtoisin puhua kanssasi.

— Koska tahansa. Olenhan miltei aina kotona.

— Minä tiedän sen, koska sinua niin harvoin näkee kaupungilla. Mutta sinulla on paljon tunteja?

— Kyllä. Koko aamupäivän olen kiinni, paitsi yhtenä ainoana viikonpäivänä, nimittäin juuri huomenna. Mutta esimerkiksi kello viisi iltapäivällä olen kyllä tavattavissa kotona.

— Saisinko sitten tulla ehkä jo huomenna?

— Kyllä. Tervetuloa vain.

Ilostuen huomasi Elina miehensä ja sisarensa Kunnaksen ja Dargiksen seurassa likenevän. Hän lausui nopeaan hyvästi rouva Peltoselle ja astui tulevia vastaan.

— Sisarenne matkustaa jo huomenaamuna pois, lausui Dargis. — Ja minä luulin, että hän vielä viipyisi Helsingissä.

— Ei, valitettavasti, vastasi Elina. — Hän asuu setämme luona ja he tahtovat häntä kotiin.

Mutta Agnes astui rukoilevin katsein sisarensa eteen ja alkoi pyytää:

— Enkö minä vielä hetkeksi saisi jäädä tänne? Olen jo pyydetty kolmanteen franseesiin ja se tanssitaan aivan heti…

— Mutta kuinka jaksat huomenna nousta?

— Onhan minulla maalla aikaa levätä.

— Mutta kuinka sinä pääset kotiin?

— Kyllä minä nyt jollakin lailla…

— Kunnas kyllä saattaa hänet kotiin, sanoi Yrjö. — Antaa nuorten tanssia niin kauan kuin voivat.

— Minäkin teen sen hyvin mielelläni, ehdotteli Dargis, — jos…

— Kyllä täällä pidetään huoli neiti Ekmarkista, keskeytti Kunnas hiukan malttamattomasti.

Agnes riensi tanssiin. Yrjö ja Elina sanoivat Dargikselle hyvästi ja läksivät.

Suloiselta tuntui päästä ulkoilmaan.

Oli ensimmäisten syyspakkasten öitä. Suurena purjehti kuu taivaalla, joka oli kirkas ja sininen. Ei ollut vielä lunta, mutta katukivet, puoleksi lehdettömät puut ja nurmikot olivat kuurassa.

Elina kääri turkkia ympärilleen ja hengitti syvältä. Mikä hänen oli? Miksi sydän löi ja hermot tykkivät? Niin kävi aina, kun hän rouva Peltosen näki. Miksei hän sitten voinut unohtaa niinkuin muut ihmiset? Miksi heräsivät paikalla muistot? Eikö niiden jo ollut aika kalveta ja kuihtua? Johan Aksel, hänen ainoa veljensä, viisi vuotta oli levännyt haudassaan.

Aksel, hänen kaunis, uljas veljensä oli nostanut tuon Veeran hänen puolisivistyneistä oloistaan rinnalleen, he olivat eläneet avioliitossa viisi onnellista vuotta. Ja tuskin vuotta Akselin kuoleman jälkeen riistää leski yltään surupuvun ja menee uusiin naimisiin…

Sen olisi vielä voinut ymmärtää, jollei olisi ollut lapsia, mutta olihan Akselilla kaksi poikaa. Elina aivan raivostui, kun hän rupesi sitä ajattelemaan… Hänen veljensä, joka oli ollut oikea miehisen voiman ja kauneuden ihanne, vanhan sivistyssuvun jälkeläinen! Ja sitten tuo menee ja ottaa Peltosen, miehen joka on Peltonen kantapäästä kiireeseen asti!

Mitä saattoi rouva Peltosella olla — Elina ei enää voinut ajatella häntä nimellä Veera, jota hän ennen oli käyttänyt — sanomista hänelle, Elinalle?

Hän oli viime aikoina ollut tavallista hermostuneempi ja herkempi vaikutuksille. Ja viime sunnuntain lehdistä oli hän sattumalta lukenut ilmoituksen, joka oli saattanut hänet kuumetilaan: Arrakoski, hänen kotitalonsa ilmoitettiin myytäväksi julkisella huutokaupalla.

Kuinka hän oli kärsinyt, kun se isän kuoleman jälkeen oli täytynyt myydä, kuinka häntä oli hävettänyt, kun muistojen pyhittämät paikat olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Nyt oli tilaisuus saattaa kaikki entiselleen, valloittaa pyhä hauta raakalaisten käsistä. Sen täytyy tapahtua… Mutta miten?

Hänen ajatuksensa karkasi tuon tuostakin tutulle seudulle, tietä ikivanhan koivukujan halki puistoon, jossa teitä kulki ristiin rastiin ja jonka lehdoissa oli lahoavia, salaperäisiä huvihuoneita. Siellä ja sillalla koskenniskassa, mitä unohtumattomia hetkiä olikaan eletty! Taaskin saada asua tutussa rakennuksessa, jonka sokkeloista tarina tiesi kertoa mitä kummallisimpia asioita, ja yläkerran parvekkeelta katsella puistoa ja koskea kuutamoyössä! Taaskin hallita taloa, tuntea sen maaperä omakseen!

Mutta miten?

Sekä hän että hänen miehensä ovat epäkäytännöllistä väkeä. Heidän velkansa nousevat kymmeniin tuhansiin eikä heillä ole vakinaisia tuloja… Hän oli miettinyt päänsä halki, hylännyt suunnitelman ja hankkinut toisen, särkenyt unelman ja rakentanut uuden. Hän oli neuvotellut tuttujen kanssa ja kirjoittanut sedälleen, jonka luona hän ja hänen sisarensa olivat kasvaneet. Mutta kaikki olivat selittäneet Arrakosken ostamisen uhkarohkeaksi teoksi sille, jolla ei ollut irtonaista pääomaa uhrata. Mutta viimeinen omistaja oli hävittänyt kaiken metsän ja laiminlyönyt viljelykset. Arrakosken täytyi kulkea vanhojen sukutilojen surullista tietä, siihen täytyi alistua.

"Ostetaan pois!" oli Yrjö päättäväisesti sanonut.

"Millä?" kysyi Elina epätoivoissaan.

"Velalla tietysti! Kyllä maatila aina kannattaa, kun se hyvin hoidetaan."

"Kuka sitä hyvin hoitaa, kun itse asumme kaupungissa?"

"Hyvä pehtori, ja kesällä olemme siellä itse!"

"Mutta sinähän matkustat ulkomaille ensi kesänä."

"Älä nyt ole huolissasi! Ennenkuin tiedätkään, on Arrakoski meidän!" Elina oli taasen vaistomaisesti ruvennut toivomaan, vaikka järki jyrkästi vastusti kaikkea toivoa. Ja niin oli hän koko viime viikon taistellut toivon ja epätoivon välillä.

Entä jos äärettömällä säästäväisyydellä saisi aikaan jotakin! Jos hän heittäisi soittonsa, rupeaisi käyttämään vanhoja, muodittomiksi käyneitä vaatteitaan eikä ostaisi uusia… Jos hän ottaisi lisää oppilaita…

Mutta ne olivat sittenkin vain naisen pieniä keinoja. Niillä ei ostettaisi Arrakoskea!

Elinasta tuntui tukahduttavalta, kun hän näitä ajatteli. Hänen sydämensä ikäänkuin pusertui kokoon. Hän avasi turkkiaan ja antoi öisen ilman virrata ohuen tanssipukunsa läpi.

Ympärillä oli niin hiljaista. Kunhan sydänkin vaikenisi valittamasta.

Äkkiä huomasi hän, että heidän edessään asteli kolme pitkää, mustaa varjoa kadulla, jota kuu valaisi. Heitähän oli kolme! Ja samassa tuo kolmas häntä puhutteli.

— Miksi Elina rouva tänään suvaitsee olla niin kovin vaitelias?

Elina säpsähti.

— Kaarle Kunnas! Kuinka olet täällä? Kuka nyt saattaa kotiin Agnesin?

— Salli minun ensin saattaa kotiin teidät. Menen sitten takaisin juhlaan ja saatan ilolla kotiin ihanan siskosi — kunhan hän on tarpeekseen tanssinut.

— Mikä päähänpisto nyt oli tulla kesken pois?

— Se vain, että tahdoin hengittää raikasta ilmaa. Mutta mikä sinua vaivaa, Elina rouva?

— Niin, huomautti Yrjökin, — sinä olet sangen vakavana.

Elina vaikeni hetkisen selvittääkseen ajatuksiaan.

— Minä olenkin ajatellut vakavia asioita.

— Tanssiaisista tullessa? sanoi Kunnas, kääntäen päätään ja hymähtäen.

— Niin.

— No… eikö uusi puku kaunistanut? Vai mikä oli niin vakavaa?

— Minä olen muun muassa koettanut selittää itselleni: voiko mies tai nainen, joka on rakastanut aviopuolisoaan, tämän kuoltua mennä uusiin naimisiin, sanoi Elina, ikäänkuin ei hän olisi huomannut Kunnaksen viime sanoja.

— Soo, sanoi Kunnas venytellen.

— Että sinä, Elinaiseni, nyt niitä mietit! nuhteli Yrjö hellästi.

— Rakkaus on iäinen, huomautti Kunnas kuivasti, — esineet vain vaihtelevat.

— Voit todellakin sanoa, sinä vanha kyynikko, joka mielelläsi suutelet kaunista naista, mutta et milloinkaan ole tuntenut vivahdustakaan uskollisesta rakkaudesta… Yrjö, sano jotakin sinäkin!

Elina tarttui miehensä käsivarteen ikäänkuin apua pyytääkseen, ja loi häneen pitkän katseen.

— Tiedäthän sinä minun mielipiteeni. Enhän koskaan ole suosinut toista avioliittoa.

— Te olette idealisteja, suuria lapsia, puhui nauraen tohtori. — Te ette tunne elämää. Mies minun iässäni ajattelee toisin, hän on katsellut syvemmälle ihmissydämeen. Kuinka ei nuori leski, olkoon hän sitten mies tai nainen, menisi naimisiin?

Elina nauroi hermostuneesti. Kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Leveäröytäinen hattu varjosti hänen otsaansa, mutta silmät naulautuivat tohtoriin.

— Vastaa sinä miehistä, mutta älä mene naisia tuomitsemaan. Nainen, joka on rakastanut ensimmäistä miestään, ei koskaan mene uusiin naimisiin.

— Oo, Elina rouva, hän menee, jos hän on kaunis ja nuori! Uskallanpa väittää, että sinä itse…

— Minä! huudahti Elina ja polki jalkaansa maahan, — herkeä jo!

Uskallatko katsoa minua silmiin tällaisen solvauksen jälkeen?

Ja Elina asettui hänen eteensä, oikaisi itsensä suoraksi ja nosti päätään. Kuuvalo virtasi hänen kasvoilleen. Tohtori teki syvän kumarruksen ja laski käden sydämelleen.

— Jumala varjelkoon minua kuutamoyönä katselemasta kaunista naista silmiin. Se on vaarallista!

Elina punastui ja purskahti nauruun.

— Oikean aseen valitsit: imartelu vaikuttaa aina naiseen. Tietysti en voi sinuun edes suuttua, sinä vanha veitikka! Hyvää yötä nyt! Ja riennä kiireesti Agnesin luo ja tuo hänet kunnialla kotiin.

He erosivat. Yrjö ja Elina astelivat pihan perälle. Siellä oli kalliolla pieni puurakennus, jossa he asuivat ja jota tuttavien kesken kutsuttiin Vuoriolaksi. Seinävarsilla kasvoi pensaita. Kuurassa niiden oksilla kimmelsi kuuvalo.

Jo eteisessä huokui heitä vastaan puurakennuksen kodikas lämmin. Huoneissa vallitsi salaperäinen hämärä ja sinne tänne seinille ja permannolle oli kuuvalo muodostanut valoviivoja.

He eivät vielä menneet levolle. Yrjö veti ylleen työtakkinsa ja pian asteli Elina pehmeissä jalkineissa ja väljässä yöviitassa edestakaisin, huoneesta huoneeseen, koettaen saada aikaan järjestystä ajatuksissansa.

Äkkiä johtui hänen mieleensä työ, jonka hän oli laiminlyönyt. Ja jottei se enää unohtuisi, nouti hän paikalla makuuhuoneen pöydältä pitkän, kaitaisen kirjan ja hiipi miehensä työhuoneeseen.

Yrjö istui kirjoituspöytänsä ääressä, keskellä kirjojaan ja papereitaan, syventyneenä työhönsä. Elina pysähtyi katsomaan häneen. Juuri tuollaisena, tuossa oppineessa ympäristössä hän häntä niin rakasti! Kun lamppu vihreän varjostimen alta valaisi hänen kalpeita, laihoja kasvojaan, korkeaa, älykästä otsaa, luisevaa profiilia, tummaa, lyhyeksi leikattua tukkaa ja tuota valkeaa kättä, joka oli hento kuin naisella… Elina likeni, tarttui käteen ja suuteli sitä. Yrjö ei irroittanut silmiään kirjasta edessään, mutta alkoi hitaasti ja ikäänkuin vaistomaisesti silitellä vaimonsa päätä.

— Yrjö, kuiskasi Elina, — tahtoisin kirjoittaa muistiin, mitä meiltä meni tänä iltana… Ettei unohdu! lisäsi hän, ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Yrjö selaili hyvän aikaa kirjaansa. Elina luuli jo, ettei hän ollut kysymystä kuullut, kun hän vihdoin virkkoi:

— Ei kai mennyt muuta kuin piletteihin kahdeksan markkaa.

— Ja ajuri edestakaisin. Etkö ostanut arpoja?

— Tosiaankin. Ostin kahdellakymmenellä markalla. Hyvä tarkoitus velvoittaa.

— Sitten pääsymaksu sivuhuoneisiin.

— Se oli markka.

— Siis meiltä molemmilta kaksi. Entä illallinen?

— Odotahan: viisi viisikymmentä juomarahoineen päivineen. Ja siinä se onkin kaikki.

Elinan kasvoille oli noussut punaa. Hetkisen hän mykkänä tuijotti eteensä. Sitten hän hiljaa jätti huoneen.

Saamme tehdä paljon työtä, ennenkuin tämäkin ilta tulee maksetuksi, ajatteli hän itsekseen ja alkoi taasen astella huoneesta huoneeseen. Hän oli jo niin kauan ollut levoton eikä hän kenellekään voinut uskoa huoliaan. Yrjö kirjoitti väitöskirjaansa, häntä ei saanut häiritä, eikä Elinalla ollut yhtään läheistä ystävätärtä.

Entä jos olisi istuutunut soittamaan! Mutta ei, ei tällaisella mielellä, kun oli pää täynnä rahaa ja rahahuolia.

Hänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia. Hän ajatteli sekä Arrakoskea että entistä kälyään rouva Peltosta, Yrjön henkivakuutusta ja korkoja, jotka olivat maksettavat kuukauden lopulla… Onneksi olivat rahat huomenna lankeavaan vekseliin valmiina talossa.

Huolet olivat aikojen kuluessa muodostaneet hänen rintaansa ikäänkuin kerän, joka suurenemistaan suureni. Kun olisi saanut jollekin puhua, tuntui niin sietämättömältä olla näin yksin!

Hän oli seisahtunut työhuoneen kynnykselle ja katseli siitä miehensä tyyniä kasvoja.

Hän on onnellinen, häntä eivät huolet paina! mietti hän itsekseen.

— Yrjö, lausui hän sitten ääneen ja astui likemmä. Ja hymyillen laski hän kätensä hänen hiuksilleen ja kuiskasi: — tahtoisitko tehdä minulle suuren ilon…? No niin. Anna minun käydä maksamassa huominen vekseli.

— Saat mielelläsi.

— Kiitos, armaani. Onhan se kahdeksansataa?

— Eipä suinkaan kuin seitsemänsataa, virkkoi Yrjö, nostaen päätään.

Elina etsi muistiinpanokirjan. Hyvänen aika! Sielläkin oli seitsemänsataa. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Mikä erinomainen erehdys. Aivan kuin olisi lahjan saanut! Ja tyyntyneempänä astui hän saliin, jossa soittokoneen kansi jo oli auki.

Hän rakasti soittokonettaan. Siihen liittyivät hänen nuoruutensa unelmat ja haaveilut ja se se viime aikoina oli ollut hänen ainoa uskottunsa. Hellävaroen laski hän kätensä koskettimille ja alkoi niitä painaa. Ja vaistomaisesti vaivuttautui hän aikaisimman nuoruutensa tunnelmiin, unohti ympäristönsä ja huolensa ja säilytti nykyisyydestä ainoastaan kuutamoyön…

Puutarha, hiljainen suhina puissa, jotka ovat täydessä lehdessä. Outoja varjoja kaikkialla, kiiltomatoja nurmessa. Tuontuostakin vaeltaa kuun yli pilvi, päästäen revelmistään valoa mustaan maahan ja metsään. Tuulenhenki tulee hiljaa, panee helpeiset heinät suhisemaan ja lehtiverkot soimaan… Niin oudosti, niin omituisesti… Mikä on tuo läpikuultava olento, joka on kuin ilmaa eikä kuitenkaan ole ilmaa, jolla on niin loistavat silmät ja joka itkee kuutamoyössä ja miksi hän liehuttelee harsoaan…? Hänen rinnalleen saapuu toisia samanlaisia olentoja. Pian on lehto täynnä valkeita, läpikuultavia henkiä, jotka käsivarsillaan kantavat harsoja soiden sumusta. He sitovat niillä toisiansa kiinni puihin, he kahlehtivat toisensa siihen ikiajoiksi. He itkevät ja valittavat…

Kuu loistaa heleästi. Elina rouva koskettelee kieliä ja katselee mietteissään henkien hiljaista liikuntoa.

Hänen rintansa on tuo lehto laulavine puineen ja hänen sielunsa lapsia ovat nuo, jotka liikuttelevat sumuharsoja ja itkevät… Itkekää, lapset, itkekää kokoon suuri meri.

Hänen kätensä vaipuvat alas ja pää painuu soittokoneen laitaa vastaan. Siitä tapaa hänet Yrjö aikoessaan lähteä levolle. Hän ottaa häntä hellästi vyötäisistä ja taluttaa pois.

— Kuule Elinaiseni, sano mitä sielussasi nyt liikkuu.

— En tiedä itsekään, Yrjö…

— Se Veerako sinua niin hermostutti?

— Niin, juuri hän. En ymmärrä, miksen voi siihen tottua, että hän oli

Akselille uskoton!

— Elinaiseni, sinun pitää koettaa ymmärtää häntä. Ehkä hän…

— En voi enkä tahdo ymmärtää, Yrjö…

— Sinä ajattelet niinkuin vanhat intialaiset, jotka polttivat lesken samalla roviolla kuin hänen miehensä ruumiin.

Elina jäi ajatuksissaan tuijottamaan eteensä.

— Se oli kaunis tapa! huudahti hän äkkiä lämpimästi. — Jos sinä kuolisit, tahtoisin minä palaa kanssasi.

— Kiitos vain, armaani! Mutta emme nyt puhu kuolemasta, kun olemme nuoret ja koko elämä on edessämme.

Elina purskahti äkkiä itkuun. Kuva, jonka hän ensi kertaa kuullessaan intialaisten vanhasta tavasta oli luonut itselleen, oli tällä hetkellä tullut kumman eläväksi hänen silmissään. Hän näki jonkun miehen ruumiin käärittynä valkeisiin vaatteisiin ja polvillaan sen edessä mustaan hunnutetun nuoren lesken. Ja ympärillä oli olkia ja risuja ja silmänräpäyksessä kaikki hulmahti liekkiin ja…

— No mutta Elinaiseni, lohdutteli Yrjö hellästi, — lähde levolle, sinä olet väsynyt.