Читать книгу Kaksi rakkautta - Maila Talvio - Страница 4
II
ОглавлениеNo oliko hauskaa? kysyi Elina aamulla herätettyään Agnesin, ja istuutui hänen vuoteensa laidalle.
— Niin äärettömän hauskaa! Et usko kuinka paljon sain tanssia, niin paljon kuin ikinä tahdoin, ja kuitenkin tuntui siltä, että olisin tahtonut vielä enemmän. Se vain oli ikävää, että tohtori Kunnas minulle loukkaantui. Kyllä me lopulta sovimme, mutta hän katosi koko tanssiaisista pitkäksi aikaa, en ymmärrä missä hän olikaan.
— Hän saattoi meidät kotiin, sanoi tahtovansa hengittää raikasta ilmaa.
— Ehkei hän sitten niin vaarallisesti loukkaantunutkaan. Tiedätkö, kun hän oli saattanut minut kotiin asti, niin hän pyysi, että antaisin hänelle kukan, joka oli ollut rinnallani.
— Ja sinä annoit?
— Annoin. Eikö minun ehkä olisi pitänyt antaa?
— Saatoithan aivan hyvin sen tehdä, jos tahdoit.
— En minä niin erikoisesti tahtonutkaan, mutta… Agnes nousi istualleen ja rupesi kiertämään hiuksiaan solmuun päälaelleen.
— Kenestä sinä nyt enimmin pidit? sanoi Elina. — Tarkoitan kuka tanssi parhaiten?
— Jaa… siellä oli niin monta! ja Agnes luetteli joukon nimiä ja lisäsi vihdoin: — Kunnas tanssii hänkin hyvin ja sitten se liettualainen! Hän tanssii taivaallisesti… Mutta kuule, olikohan se sopimatonta, että minä häneltä kysyin tuota lausetta?
— No ei, lapseni. Kyllä hän ymmärsi, minkätähden tahdoit saada sen tietää.
— Hän on niin omituinen! huudahti Agnes hetken kuluttua. — Minä häntä melkein pelkäsin… Mies joka on nähnyt koko maailman ja puhuu niin monta kieltä!
— Mutta nyt sinun täytyy pukeutua, kello on niin paljon.
Elina aikoi nousta sängynlaidalta, mutta samassa kietoi Agnes kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun.
— Elina, rakas sisko, minun tulee sinua niin ikävä! Et usko, kuinka sinua rakastan. Enemmän kuin kaikkea yhteensä koko maailmassa!
Elinankin silmät kyyneltyivät.
— Sinä tulet kohta takaisin ja sitten saat ottaa laulutunteja.
— Voi, en minä pääse niin pian! Kuka minua nyt säestääkään, kun sinusta eroan!
— Sinun täytyy itsesi oppia… Mutta nouse nyt…
— Elina! huudahti tyttö ja hymy lensi hänen kasvoilleen, — kunhan olisin saanut olla täällä vielä edes yksissä, yksissä ainoissa tanssiaisissa! Mutta minä en saa. Ja kuluu varmaan vuosi ennenkuin pääsen takaisin.
Saatettuaan sisarensa asemalle rupesi Elina järjestämään kotiaan. Kaikki olikin nurin, he olivat illalla pukeutuneet sellaisessa kiireessä. Hän otti esiin ommellut koristeensa ja levitti niitä pöydille ja tuoleille. Kodin piti esiintyä edukseen, kun lisäksi tuo ulkomaalainen tulisi sen katon alle. Onneksi sattui olemaan juuri se ainoa viikon päivä, jolloin ei hänellä ollut ainoatakaan tuntia.
Dargis tuli täsmälleen kello kaksitoista ja avosylin otti Yrjö hänet vastaan. Pian olivat he vaipuneet muistoihinsa, kysymykset ja vastaukset seurasivat toisiaan taukoamatta ja Elina istui mykkänä kuulijana, iloisesti hymyillen miehensä innostukselle.
— Mutta kertokaa toki itsestännekin, virkkoi Dargis vihdoin. — Joko herrasväki kauankin on ollut naimisissa?
— Ei sitä enää muistakaan…
— Ohoh, Yrjö, sanoi Elina, — muistat kai, että tulee kahdeksan vuotta juuri näinä päivinä.
— Muistan, muistan. Leikkiähän minä… Ja te — tai ehkä hyvään suomalaiseen tapaan sinuttelisimme toisiamme —, oletko sinä jo suurenkin perheen isä?
— En suuremman kuin silloinkaan, kun tapasimme. Päinvastoin, koska isäni senjälkeen on kuollut.
— Vai, vai niin. Mutta nyt sinun pitää mennä naimisiin. Ota nyt täältä
Suomesta tyttö mukaasi!
Dargis naurahti.
— Ensinnä tarvitsisin sentään ystävällisiä neuvoja, mistä saisin sopivan asunnon…
Elina tiesi aivan likeisyydessä tuttavan perheen, jolla oli huone vapaana. Ehkä sentään täysihoito olisi ollut parempi…
— Mutta jos sinä söisit päivällistä meillä? ehdotteli Yrjö. — Silloin saisimme aterioiden jälkeen jutella suomea.
— Olisin ylen kiitollinen, kunhan vain en häiritsisi sinua, sinä kun juuri kirjoitat…
— Et laisinkaan. Täytyyhän minunkin hiukan levätä, vaikka työtä tosin tulee vähän, tässä kun noilla kirotuilla tunneilla pitää elättää henkeään.
Elina oli käynyt polttavan punaiseksi.
— Niin mielelläni kuin tahtoisinkin nähdä teidät meillä syömässä päivällistä, niin täytyy minun neuvoa teitä syömään muualla. Me olemme perin vaatimatonta väkeä ja minä olen hyvin huono emäntä. Se on totta, vaikka sen itse sanon.
— Hyvä rouva, yritti Dargis, — jollei ole muuta syytä…
— Mutta jos pyydämme herra Dargista tänään päivälliselle kanssamme, niin hän näkee miten me elämme, ehdotteli Yrjö.
— Olen aivan varma siitä, että herra Dargis pelästyy…
Asia oli kun olikin päätetty ja kahvia juotua lähdettiin kaupungille. Yrjöllä oli tunti, Dargis tahtoi käydä hotellissaan katsomassa oliko tullut kirjeitä, ja Elinan piti tehdä ostoksia. Ensi kulmassa erosi heistä Yrjö.
Muukalainen herra oli pitkä, harteva mies. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, samoin tuuheat viiksetkin, mutta kulmakarvat ja silmäripset olivat tummat. Erittäin kaunis oli hänen korkea, valkea otsansa. Ilme kasvoissa ja koko esiintymisessä teki voimakkaan, miltei tuiman vaikutuksen.
Astellessaan hänen rinnallaan ja selitellessään hänelle merkillisimpiä rakennuksia, ehti Elina saada hänestä sen käsityksen, että hän mahtaa olla tavattoman väkevä.
— Onkohan tässä pankkia likeisyydessä? kysyi ulkomaalainen äkkiä. —
Minun pitäisi vaihtaa rahaa.
— Pankkia? toisti Elina. — On kyllä likellä. Sinne juuri minullakin on asiaa.
— Menettekö nostamaan rahaa? sanoi Dargis hymyillen.
— En. Maksamaan minä menen.
Kultanappinen vahtimestari avasi heille oven ja vakavana asteli Elina luukulle, jossa tiesi vekselejä lunastettavan. Hän levitti siihen seitsemän sadanmarkan seteliä ja ihaili, pankkineidin etsiessä vekseliä, niitä puhtaita, uusia rahoja, jotka suurissa läjissä lepäsivät pöydillä aidakkeen takana.
— Tämä on kahdeksansataa, huomautti neiti.
Hän sai pari kertaa uudistaa lauseensa, ennenkuin Elina hänet ymmärsi.
— Se ei ole mahdollista, yritti hän. — Olisinko voinut niin erehtyä? Mutta kai minä sittenkin olen! Onhan pankki vielä auki, jotta ehdin kotiin hakemaan lisää?
Hän loi ympärilleen pelästyneen katseen. Kunhan ei vain tuo liettualainen olisi huomannut… Tuossapa hän jo suuntasi askeleensa suoraan tänne ja kysyi, oliko rouva saanut asiansa toimitetuksi… Elina riuhtaisi itsensä äkkiä irti alakuloisuudesta, joka oli hänet vallannut, naurahti uhmamielisesti ja virkkoi äänellä, jonka onnistui tekemään huolettomaksi:
— Huomaan ottaneeni liian vähän rahaa mukaani. Emme me naiset kelpaa raha-asioita hoitamaan!
— No mutta enkö minä saisi tarjota palvelustani, sanoi Dargis. —
Paljonko te tarvitsette?
— Kiitos vain, ehdinhän aivan hyvin käydä kotona noutamassa…
— Mutta olisihan se turhaa, koska minulla juuri sattuu olemaan…
Ja samassa oli hän vetänyt esiin lompakkonsa ja levittänyt sen Elinan eteen.
Elina tunsi kätensä vapisevan, kun hän tuon vieraan miehen lompakosta otti punertavaa seteliä. Puolipyörryksissä tuli hän kadulle, kasvoillaan luonnoton hymy. Onneksi Dargis heti pankin edustalla hänestä erosi. Ja helpotukselta tuntui, ettei Yrjö ollut kotona… Hän hiipi makuuhuoneeseen ja heittäytyi sohvalle itkemään.
Hänet oli taasen vallannut sellainen ääretön turvattomuuden tunne. Tuon vieraan miehen oli nyt heti pitänyt saada nähdä hänet koko hänen kurjuutensa alastomuudessa…! Kuinka hän inhosi rahoja ja velkoja! Ei ole pelkkää tarua, kun sanotaan, että avioliittoon tarvitaan muutakin kuin rakkautta: tarvitaan leipää! Sillä leipähuolet turmelevat suurenkin onnen ja velkakuorman kantaminen kalvaa rakkautta. Hän tunsi huolten kerän taaskin kasvavan rinnassaan, niinkuin lumipallo kasvaa, kun sitä kieritetään vereksellä lumikentällä.
— Mitä on tapahtunut? huudahti Yrjö pelästyneenä, tavatessaan vaimonsa itkemässä. — Sano Jumalan nimessä.
Hän sai tehdä kysymyksensä moneen kertaan.
— Sinä annoit minulle seitsemänsataa ja vekseli oli kahdeksansataa! pääsi Elinalta vihdoin.
Yrjö hämmästyi suuresti.
— No mitä sinä teit? Jäikö vekseli maksamatta?
— Herra Dargis tarjoutui lainaamaan.
— No, sepä erinomaista! Kas, miten saatoinkaan erehtyä! Vai tarjoutui hän lainaamaan, tuo kunnon mies. Miten sinä selitit hänelle asian?
Elina pyyhkäsi itkettyneitä kasvojaan ja loi mieheensä leimuavan silmäyksen.
— Sanoin huolimattomuudessani ottaneeni liian vähän rahaa mukaani.
— Syytit itseäsi, armaani, vaikka syy on minun. Mutta odotahan, kyllä minä sen kaiken korjaan.
— Kuinka? leimahti Elina taasen ja hänen kyyneleensä kuivuivat kokonaan.
— Sanon että syy oli minun, puhui Yrjö tyynellä äänellään ja silitti vaimonsa hiuksia.
— Et, et, et, sitä et saa sanoa! huusi Elina. — Muista ettet sano.
— Rauhoitu toki! Miksen saisi sanoa?
— Etkö ymmärrä, etten minä vieraalle ihmiselle tahdo näyttää, ettei mieheni pidä asioistaan parempaa huolta. Luulkoon mieluummin minusta pahaa, sen kärsin tuhat kertaa kernaammin… Ja mene sinä nyt ja hanki nuo rahat, että paikalla saamme hänelle maksaa…
Yrjö seisoi pitkän aikaa ääneti, hajamielisenä katsellen, kuinka Elina valeli kasvojaan vedellä.
— Sinä unohdat, sanoi hän vihdoin, — että minä ja Vitold Dargis olemme vanhat tutut. Ei tätä asiaa nyt kannata ottaa niin traagilliselta kannalta!
* * * * *
Vieras palasi heti kello kolmen jälkeen. Keskustelu aterian aikana liikkui Liettuan oloissa ja Dargis kertoi. Ne olivat surullisia, kamalia asioita. Elina kuunteli yhtenä korvana, kasvoilla kankea hämmästyksen ilme. Olihan hän ennenkin kuullut tästä kaikesta, mutta ikäänkuin kauempaa. Tämä mies oli itse nähnyt ja kokenut kaikki, mistä kertoi. Ja kertoessa nousi hänen poskilleen verta, kasvoihin tuli kova, katkera ilme ja silmät leimahtelivat. Hänessä oli hetkellisesti jotakin miltei raakaa. Äkkiä laski hän suuren kouransa otsalleen, sivalsi voimakkaalla liikkeellä hiuksia taaksepäin ja virkkoi äänellä, joka oli aivan muuttunut:
— Jättäkäämme tämä aihe, miksi minä siihen palasinkin… Arvoisa rouva…
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan jäi Elinaan katsomaan: hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.
— Arvoisa rouva, toisti hän sitten sanansa, — olen päivälliseen hyvin tyytyväinen. Se melkein muistuttaa niitä aterioita, joita äitini valmistaa.
Herrojen juodessa kahvia ja keskustellessa valtiollisista asioista, istuutui Elina soittamaan.
Häntä hävetti, kun hän ajatteli pieniä huoliaan ja kyyneleitään, jotka niin herkästi olivat valmiit valumaan. Mitä ovat yksityisten surut kokonaisen kansallisen surun rinnalla! Oli jo hämärä, kun Yrjö tuli hänen luokseen saliin.
— Elinaiseni, pidä nyt seuraa herra Dargikselle. Hän jää vielä hetkeksi tänne.
— Yrjö, mihin sinä menet? kuiskasi Elina, — älä jätä minua!
— Tuntihan minulla… Tiedätkö, veli Dargis, on se naineen miehen elämä sentään toista kuin poikamiehenä olo. Tee sinäkin siitä loppu…
— Kunhan herrasväki tahtoisi auttaa minua niissäkin huolissa, sanoi Dargis pimeästä, jossa hänet saattoi erottaa vain jonakin pitkänä haamuna.
Yrjön mentyä syntyi pieni hiljaisuus. Dargis istui yksin salissa ja
Elina oli etsimässä tulitikkuja.
— Aiotteko särkeä kauniin hämärän? kysyi Dargis hänen palatessaan.
— Vai pidättekö tekin hämärästä? vastasi Elina, heitti tulitikut pöydälle ja istuutui vastapäätä vierastaan.
Syntyi pitkä vaitiolo.
— Noo, virkkoi Dargis vihdoin, äänellä, jossa oli omituinen sointu ja ikäänkuin jatkaakseen: mitä nyt tehdään?
Elina joutui hämilleen. Hän tunsi, että hänen nyt tulisi pitää seuraa tuolle herralle suurmaailman naisten tavoin, kun he vieraineen viettävät hämyn hetkeä pienessä salongissaan.
— Pidättekö musiikista? sai hän vihdoin sanotuksi.
— Pidän, arvoisa rouva.
— Soitatte ehkä tai laulatte?
— En kumpaakaan. Tai laulan tosin, mutta vain omaksi huvikseni. Vaan koska te oikeastaan ehditte soittaa, kun annatte kielitunteja? Ja luulen sentään huomanneeni, että olette soittanut aika paljon.
— Olenhan minä. Isäni eläessä sain oppia, hän tahtoi jo lähettää minut ulkomaille konservatorioon, mutta sitten hän kuoli, jouduimme setämme luo, minä ja sisareni. Kävin kyllä jonkin aikaa musiikkiopistoa, mutta sitten jouduin naimisiin ja opintoni jäivät.
— Miksi niin? kysyi Dargis ja katseli häntä hymyillen.
— Ei ollut aikaa eikä varaa, sanoi Elina nauraen.
— Aikaa? venytteli Dargis. — Lapsetko veivät kaiken ajan?
— Ei, mutta muut kotityöt.
Dargis oli asettanut kyynärpäänsä pöydälle ja tuijotti Elinaan, pää käsien varassa.
Eikö hän ymmärrä, että tuollainen asento on epäkohtelias? ajatteli
Elina itsekseen. Vai tahtooko hän tahallaan minua loukata?
— Seurustelemiseen ja huveihin myöskin menee aikaa, huomautti Dargis hetken perästä ivansekaisella äänellä.
— No, ei paljon. Seurusteleminen ei meitä kumpaakaan huvita, olemme enimmäkseen kotona. Mutta kertoisitte nyt minulle jotakin kotimaastanne.
Dargis loi häneen pitkän, epäilevän katseen ja alkoi sitten, antaen ensin lyhyitä, ylimalkaisia vastauksia Elinan kysymyksiin, mutta sitten lämpenemistään lämmeten. Hän kertoi kansan tavoista, oloista, lauluista, kirjallisuudesta, ja Elina kuunteli, enimmäkseen sanattomana. Ainoastaan ilme hänen kasvoissaan todisti, että hän kuunteli. Pimeään tottuneina saattoivat he erottaa jo toistensa kasvot.
— Tahdotte kuulla kodistani… Olette hyvin ystävällinen… Laakson liepeellä, kirkon alla seisoo vanha, valkeaksi maalattu olkikattoinen talo. Siinä minä synnyin, siinä minä kasvoin. Ikkunoihin ja pihamaalle näkyi joki ja sen hiekkarannoilla, narskuvien näkinkenkien joukossa kuluivat lapsuuteni päivät… Isä oli talonpoika, äiti käyttää kansan pukua ja kieltä.
Hän lakkasi puhumasta, ikäänkuin odottaen, että Elina jotakin sanoisi.
Kun hän yhä vaikeni, jatkoi Dargis:
— Ensimmäiset muistoni liittyvät suureen kastanjaan talon pihalla ja neitsyt Maarian kuvaan tienristeyksessä. Sen eteen lankesin viisivuotiaana poikana polvilleni, kun isoisääni kahleissa kuljetettiin Siperiaan… Ei! Taaskin joudun noihin surullisiin muistoihin!
Ja hän sivalsi kädellä otsaansa, ikäänkuin pyyhkäistäkseen kaiken pahan olemattomaksi.
— Mutta mistä sitten puhua, kun ei muuta ole! Kertokaa te. Teidän elämässänne epäilemättä on ollut paljon valoa ja päivänpaistetta.
Elina ei heti voinut päästä tunnelmasta, jonka Dargiksen kertomus hänessä oli herättänyt.
— Olette oikeassa, sanoi hän sitten, — minun elämässäni on ollut paljon valoa. Oli tosin varjojakin, mutta valoon verraten olivat ne pienet. Olen onnellinen, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan… Kunhan vain saisin pelastaa syntymäkotini joutumasta vieraiden käsiin!
— Ehkä saatte…
— En, en koskaan! Kuukauden perästä myydään Arrakoski, enkä sitten enää tahdo sitä ajatella.
He vaikenivat molemmat. Mutta hiljaisuus ei ollut kiusallinen, se ikäänkuin hyväili.
— Hyvä rouva, virkkoi Dargis vihdoin ja nousi, — olen aivan unohtanut ajan kulun. Kiitoksia paljon ja hyvästi huomiseen asti.
— Joko menette? sanoi Elina hiljaa, nousi ja ojensi hänelle kätensä.
Ennenkuin hän ehti ajatellakaan, oli Dargis vienyt sen huulilleen.
— Olettepa… te ulkomaalaiset… tavattoman kohteliaita. Emme me jäykät suomalaiset…
He astuivat valaistuun eteiseen ja hämärän mieliala haihtui.
Mutta Dargiksen mentyä seisoi Elina kauan pimeässä salissa, miettien mitä oikeastaan oli tapahtunut. Tuo suuri, komea ulkomaalainen hänen kanssaan siellä oli viettänyt hämyn hetkeä. Ei muuta. Kun Yrjö palasi kotiin, kysyi hän häneltä kymmeniä asioita Dargiksesta. Yrjö kertoi, mutta ei Elina saanut selville sitä mitä hän tahtoi tietää. Mitä hän sitten oikeastaan tahtoi tietää? Hän ei ymmärtänyt mikä tuo Dargis oikeastaan oli. Hänessä oli toiselta puolen omituista raakaa voimaa, toiselta puolen jotakin niin kummallisen viehkeää.
Miksi hän oli suudellut hänen kättään?
— Se on ulkomailla yleinen tapa, selitti Yrjö.
— Suutelitko sinäkin naisten käsiä, kun kävit ulkomailla?
— Suutelin kai joskus, sanoi Yrjö nauraen. — Mutta mitä sinä nyt tätä ihmettelet! Onhan sinun kättäsi ennenkin suudeltu.
Ja Yrjö luetteli, että silloin ja silloin ja silloin.
— Kas etten muista, sanoi Elina hajamielisenä. — Hän on niin omituinen tuo ystäväsi. Minä häntä niin säälin, hän kun on niin onnettoman kansan lapsi.
