Читать книгу Kunnanlapsi - Marie von Ebner-Eschenbach - Страница 5

Sisällysluettelo

Soleschaun kunnallishallinto sai nyt ratkaistavakseen kysymyksen: miten oli meneteltävä tuomittujen lasten suhteen? Sukulaisia, jotka olisivat olleet velvotetut pitämään heistä huolta, ei ollut, ja sulasta ihmisrakkaudesta ei kukaan asiaan puuttunut.

Neuvottomuudessaan läksi kunnallishallinnon esimies, Pavel ja Milada mukanaan, linnaan pyytäen saada tavata linnanrouvaa.

Niinpian kun tuo vanha rouva oli kuullut mistä oli puhe, riensi hän kiireisesti pihalle, niin kiireisesti kuin vanhat jalkansa, joista toinen oli huomattavasti toista lyhyempi, suinkin myönsivät. Jyrkkäpiirteiset kasvot eteenpäin kurotettuina, kotkan-nenällä silmälasit, kyynärpäät loitos taakse työnnettyinä nilkutti hän odottavien luo. Kunnanesimies, muhkea mies parhaimmassa ijässä, nosti hattuaan ja raapasi kunnioittavasti jalallaan.

"Mitä te tahdotte?" sanoi linnanrouva katsoen häneen tiukasti. "Tiedän sen liiankin hyvin; mutta siitä ei tule mitään! Sen rosvon lapsista, joka on murhannut hyvän kirkkoherramme, en tosiaankaan välitä… Siinähän se on poika. Minkä näköinen hän onkaan! Kyllä minä hänet tunnen; hän on varastellut minun kirsikoitani. Eikö niin?" Rouva kääntyi Paveliin, joka sävähti tummanpunaiseksi ja alkoi hädissään katsoa kieroon.

"Miksei hän vastaa? Miksei hän ota lakkia päästään?"

"Koskei hänellä ole lakkia", selitti kunnanesimies.

"Vai niin? Mikä hänellä sitten on tuossa päässä?"

"Pörröinen tukka, teidän ylhäisyytenne."

Kuului heleätä naurua, joka kuitenkin heti vaikeni vanhan rouvan kohottaessa uhkaavasti kuivaa etusormeaan naurajaa kohti.

"Ja tuossa on tyttö. Tule tänne!"

Milada lähestyi luottavasti ja linnanrouvan ankaruus lientyi vähitellen katsellessaan tytön ystävällisiä kasvoja. Hänen katseensa tarkasteli hetkisen pientä ryysyistä olentoa ja siirtyi vihdoin hentoihin, likaisiin jalkoihin.

Vanhassa rouvassa tapahtui äkkiä muuan noita hänelle tavallisia mielenmuutoksia.

"Tytön tahdon kuitenkin ottaa pois kunnan käsistä. En tosiaankaan tiedä minkätähden minun pitäisi huolehtia kunnan hoidokkaista. Mutta sen tiedän, että lapsi teidän huostassanne menee tärviölle, ja lapsi ei ole syntynyt teidän tärveltäväksenne."

Kunnanesimies yritti panemaan häveliään vastalauseen.

"Parasta, kun ette puhu mitään", keskeytti häntä linnanrouva. "Kyllä minä tiedän. Ne lapset, joiden koulunkäynnistä kunnan tulisi pitää huolta, eivät vielä kahdentoista vanhoinakaan osaa erottaa A:ta Z:sta." —

Rouva pudisti moittivasti päätään, katsoi jälleen Miladan jalkoihin ja jatkoi: "Ja ne lapset, joille kunnan pitäisi hankkia kengät, juoksevat aina avojaloin. Minä tunnen teidät", sanoi hän ehkäisten esimiehen uudistetun vastaväite-yrityksen. "Olen jo aikoja sitte luopunut kaikista puuhista saada mitään muutoksia aikaan laitoksissanne. Ottakaa te poika mukananne ja pitäkää hänestä huolta omalla tavallanne; hän joutaa kyllä kuleksia kunnanlapsena. Tyttö jääköön tänne."

Vanhan rouvan viittausta noudattaen poistui esimies, hyvillä mielin kun oli vapautunut edes toisesta puolesta kylän osaksi joutuneesta taakasta. Pavel seurasi häntä pihan toiseen päähän saakka, mutta jäi sinne seisomaan katsellen taakseen sisartaan. Paikalle oli jo saapunut joku palvelijatar, jolle armollinen rouva antoi käskyjään Miladan suhteen.

"Kylvettäkää!" kuului käsky. "Polttakaa rääsyt ja hakekaa vaatteita joululahjavarastosta!"

"Saako hän myös jotain syödäkseen?" johtui Pavelin mieleen. Tyttö on varmaankin nälissään. Siitä asti kun poikanen kykeni ajattelemaan, oli hänen suurimpana huolenaan ollut suojella lasta nälältä. Vaatteet ovat kyllä hyviä, kylpeminenkin käy laatuun, varsinkin suuressa joukossa hevosuittopaikoilla. — Kuinka usein olikaan Pavel kantanut pienokaisen veden ääreen antaakseen tytön sitte siellä mielinmäärin pulikoida! — Mutta pääasia oli kuitenkin — saada jotakin suuhunsa.

"Sano, että olet nälissäsi!" huusi poika neuvoen sisarelleen.

"Vieläkö se poika siellä vetelehtii! Laittau tiehesi!" kuului ääni linnasta päin.

Esimies, joka oli jo ennättänyt puutarhan kulmaukseen, kääntyi ympäri, tarttui Pavelin kaulukseen ja veti hänet mukanaan.

Kolme päivää neuvotteli kunnallishallinto Pavelin kohtalosta. Vihdoin syntyi heissä oiva ajatus, jota kiiruhtivat heti toteuttamaan. Linnaan laitettiin lähetystö, joka teki paroonittarelle alamaisimman anomuksen: koska hän jo oli ollut niin dobrotiva (kaikkeinarmollisin) että oli ottanut huostaansa onnettoman Holubin tyttären, eikö hän tekisi samoin pojankin suhteen?

Kylän isät saivat jyrkästi kieltävän vastauksen ja neuvottelut alkoivat uudelleen.

Mitä tehdä?

"Mitäpä muutakaan, kuin mikä on tällaisissa tapauksissa tavallista", arveli kunnanesimies. "Poika kiertäköön talosta taloon ja saakoon kustakin päivän kerrallaan ruokansa ja ylläpitonsa."

Kaikki talonpojat kieltäytyivät. Ei kukaan halunnut murhaajan poikaa omain lastensa toveriksi edes päiväksi kerrallaan.

Viimein päästiin asiasta yksimielisyyteen: poika jääköön samaan paikkaan, missä on - minne oma isänsäkin oli hänet jättänyt: huijarin, kunnanpaimenen luo.

Jos kunta olisi suonut itselleen sellaista ylellisyystavaraa kuin omatunto, ei moinen päätös olisi edes päähän pälkähtänyt. Paimen (jolla oli klassillinen nimi Virgil) ja hänen vaimonsa sekä se mökkiläinen, jonka luona he asuivat, olivat seudun huonomaineisimpia eläjiä. Mies oli juopporatti, vaimo viekas ja ilkeä, oli useat kerrat vedetty oikeuteen puoskaroimisesta, mutta jatkoi siitä huolimatta yhä salaperäistä ammattiaan.

Kenenkään mieleen ei olisi johtunut luovuttaa ketään muuta lasta moisiin käsiin, mutta Pavel ei muka tulisi siellä näkemään sen huonompaa kuin mitä jo sadasti oli omassa kodissaankin nähnyt.

Näin siis nujerrettiin hävyltä niskat ja suostuttiin maksamaan vuosittain 4 mittaa jyviä Pavelin ylläpidosta. Paimen sai oikeuden käyttää poikaa karjan ajamiseen ja paimentamiseen sekä lupasi puolestaan valvoa, että tämä sunnuntaisin kävisi kirkossa ja talvisin niin usein kuin mahdollista koulussa.

Virgil asui perheineen pienessä huonepahasessa kylän laidalla olevassa hökkelissä. Huone oli sylen pituinen ja saman verran leveä ja siinä oli neliruutuinen ikkuna, kukin ruutu puolen tiilikiven kokoinen. Ikkunaa ei voitu koskaan avata, sillä silloin olisivat sen mädänneet puitteet särkyneet. Ikkunan alla huoneessa oli penkki, joka oli paimenen makuusijana, ja vastapäätä penkkiä oljilla täytetty sängyntapainen, jossa vaimo ja tytär nukkuivat. Huoneeseen johti kapea etehinen, jonka toisessa päässä oli tulisija. Se olisi samalla voinut käydä lämmitettävästä uunistakin, mutta sitä käytettiin harvoin kumpaiseenkaan tarkotukseen, sillä puiden varastaminen oli käynyt yhä vaikeammaksi. Nyt siinä säilytettiin perheen niukkaa vilja- ja leipävarastoa; siellä ajelehti niinikään Virgilin aina likaiset saappaat, ruoska ja sauva; sitte kaikenmoista likaista sekatavaraa, vanhoja pulloja, sangattomia koreja, astiansirpaleita y.m. rojua.

Tähän romukasaan oli Pavel sovittanut Miladan makuusijan, ja siellä nukkui tyttönen kokoonkääriytyneenä kuin kissanpoika. Itse hän oikasihe lattialle, aivan tulisijan kupeelle, ja kun tyttönen yöllä sattui heräämään, tavotti hän käsineen veljeään, veti häntä tukasta ja kysyi: "Oletko siellä, Paveliseni?"

"Täällä olen, nuku sinä vaan", murisi poika vastaukseksi, purren toisinaan tyttöä leikillään sormeen. Tämä siitä taas leikillään huudahtamaan, niin että Virgil ärjäsi heille asuinhuoneesta: "Hiljaa siellä, senkin marakatit!"

Vavisten vaikeni Milada ja Pavel kohosi kuulumattomasti polvilleen, silitteli lasta ja kuiskaili hänelle hiljaa, kunnes tämä rauhottui ja nukkui uudelleen.

Kun poika laskeutui ensimäistä kertaa vuoteelleen ilman sisartaan, ajatteli hän: "Nytkös kelpaa, nyt ei ainakaan tyttöriepu häiritse untani". Mutta jo aamun sarastaessa juoksi hän pitkin kyläkatua suoraa tietä linnaan. Se sijaitsi puutarhan keskellä, jota ympäröi metallinen lanka-aita ja tiheä, aina viheriöivä kuusinen pensasaita, joka esti kaiken näköalan tähän pyhättöön. Pavel asettui portin luo, vastapäätä rakennuksen ovea, painoi kasvonsa sen rautalisteitä vasten ja odotti. Kotviin ei kuulunut mitään, mutta äkkiä oli Pavel kuulevinaan ikkunoiden ja ovien avaamista ja sulkemista sekä epäselviä huutoja, joiden joukossa oli tuntevinaan Miladankin äänen. Samassa ryöpsähti äkkinäinen tuulenpuuska, irrottaen puista kuivuneita oksia ja kiidättäen kuivia lehtiä hurjaa vauhtia ilmassa. Palvelijain puolelta tuli kaksi palvelustyttöä juosten päärakennukseen; toinen oli vähällä kompastua vanhaan riikinkukkoon, joka kävellä kääntelihe juhlallisesti pihalla. Tämä hyppäsi syrjään niin hullunkurisesti, että Pavelin piti nauraa ääneensä. Elämä alkoi vilkastua linnassa ja sen ympärillä, käytiinpä jo puutarhanportinkin kautta. Mutta jokainen, joka siitä kulki, sulki sen huolellisesti jälkeensä. Se oli varokeino, joka uutuutensa vuoksi herätti monen ohikulkijan huomiota. Puutarhanportti sulettuna keskellä päivää, mitä se oli olevinaan? Moinen järjestys tuskin kauvan pysyisi käytännössä.

Mutta se pysyi, kyläläisten yleiseksi ihmetykseksi ja harmiksi.

Vähitellen saatiin syykin tietää.

Pavelille kertoi asiasta Vinska, ruman paimenen kaunis tytär, seuraavasti:

"Sinä retvana, sisaresi on samanlainen retvana kuin sinäkin. Patruscka, joka on kyökkipiikana linnassa, sanoo että armollinen rouva kohtelee sisartasi kuin omaa lastansa, mutta sisaresi vain tahtoo livistää tiehensä. Sentähden on linna nykyään sulettuna kuin rahakirstu. Olisinpa minä armollisen rouvan sijassa, niin enpä kärsisikään moisia metkuja. Kyllä tiedän, mitä tekisin… Sinun isäsi on hirtetty, sisareltasi sitoisin kädet ja jalat ja ripustaisin mokoman otuksen seinään riippumaan."

Tämä kuva väikkyi Pavelin silmissä pitkin päivää ja yöllä se sekaantui erääseen toiseen aikaisemmilta lapsuuden ajoilta. Silloin hän oli kerran nähnyt miten metsäherra kantoi kotiin metsässä kiinniottamaansa nuorta kaurista. Sen jalat oli sidottu nuoralla yhteen ja otus riippui niistä kepissä metsäherran selässä. Pavel muisteli miten sen hintelä kaula oli kaartunut, miten se oli korviaan höristänyt ja pyrkinyt päätään kohottamaan, muisteli tuon hennon eläimen epätoivoista katsetta.

Nyt hän näki unissaan nuo samat silmät — mutta ne olivatkin Miladan silmät.

Kerran huusi hän ääneensä: "Oletko sinä siellä?" nousi istualleen ja toistaen "oletko sinä siellä?" haparoi etsien ympärilleen, jolloin heräsi. Salaman nopeudella ja myrskyn voimalla yllätti hänet lamauttava yksinäisyyden tunne. Kovapintainen poika puhkesi kyyneliin ja kiihkeihin nyyhkytyksiin herättäen ulvonnallaan sekä isäntäväkensä että seinän toisella puolella nukkuvan mökkiläisperheen. Koko joukko tuli paikalle koettaen saada uhkauksilla häntä vaikenemaan, mutta kun niistä, ankarimmistakaan, ei ollut mitään apua, heitettiin hän lopulta yhteisin voimin ovesta ulos.

Olihan tuollainen keikaus omansa taltuttamaan kiihkeimmätkin tuskan tunteet. Pavel jäi hetkiseksi makaamaan aivan hiljaan ja rauhallisesti kovaksi jäätyneelle maalle. Tuo uusi ja järisyttävä ikävöimisen tunne haihtui vähitellen ja sijaan astui vanha tuttava: uhkamielisyys, kylmä jäytävä viha.

"Odottakaahan", ajatteli hän, "odottakaahan hiukan, vielä minä…!"

Samassa syntyi hänessä päätös tehdä loppu asian nykyisestä tilasta. Suunnitelma valmistui vitkalleen Pavelin hitaasti työskentelevissä aivoissa. Mutta kun se pingotus, minkä suunnitelman laatiminen oli hänelle tuottanut, oli loppuun kestetty, näytti kaikki leikiltä. Hän tunkeutuu linnaan, riistää sieltä sisarensa ja menee hänen kanssaan vuorten yli vieraaseen seutuun, hankkii siellä itselleen työtä eikä koskaan enää kuule vanhemmistaan muistutettavan.

Voittajan tuntein nousi Pavel maasta ja kiersi suuressa kaaressa kylän rakennusten takaa linnan puutarhaa kohti. Yövartijan pilli varotti häntä ystävällisesti kiellettyjä teitä astumasta. Vainioita peitti kova, paksu lumivaippa, maa hohti vaaleampana kuin taivas, jolla kelmeä kuu sukelsihe yhä uudestaan ja uudestaan kiitävien pilvien taa. Pavel ennätti puutarha-aitauksen luo, kiipesi sen yli, nousi kuusiaidan huippuun ja laskeutui sieltä oksa oksalta maahan. Nyt hän siis oli puutarhassa, tiesipä vielä tarkoin missä kohti kylään nähden, ja että se oli paras paikka, minkä hän oli voinut valita sekä tuloaan että myöhempää pakoaan varten. Yhä kasvavan luottamuksen kannustamana astui hän eteenpäin … suoraan eteenpäin astumallahan hänen pitäisi lopulta saapua linnan eteen. Mitä sitten olisi tehtävä, siitä hän ei ollut vielä aivan selvillä. Hän meni Miladaa vapauttamaan, se oli varmaa, ja mitä epäilyksiä ja neuvottomuutta lie mielessään liikkunutkin, tuo ajatus kuitenkin hänen sieluaan kirkasti, siitä hän piti kiinni. Sekään ei huolestuttanut, että häntä alkoi kovasti paleltaa kurjissa vaatteissaan ja että jäsenensä olivat vilusta kangistua. Paljoa pahempi oli, että yö kävi yhä pimeämmäksi, niin että Pavel töytäsi tuon tuostakin jotain puuta vasten ja kaatui. Ensi kerralla hän ponnahti kuin jousi jälleen jaloilleen, mutta jo toisella ilmestyi viettelijä: "jää toki hiukan lepäämään, makaa, nuku!" Siitä huolimatta hän lujasti voimiaan ponnistellen nousi ylös, kaatui jälleen ja saapui vihdoin määräpaikkaansa — linnaan. Kovasti tykytti sydämensä, kun hän kosketti vanhaan, rapistuneeseen muuriin. Kukaties hän on hyvinkin lähellä sisartaan, kukaties tyttönen nukkuu juuri siinä huoneessa, jonka ikkunan luona hän nyt seisoo, jota hän ylettyy käsin koskettamaan… Voisihan se olla mahdollista — miksikäs ei? Ja hän alkaa hiljaa, aivan hiljaa koputtaa… Silloin hän kuulee vieressään murisevaa ääntä, joku lyhytsäärinen olento tulee hiipien paikalle ja syöksyy silmänräpäyksessä hänen päälleen kurkkua tavottaen. Pavel tukehuttaa esiinpuristautuvan tuskanhuudon ja vastustaa koiraa kaikin voimin. Mutta se on häntä voimakkaampi, tottunut vihollisten ahdistaja. Sen ulvonta herättää linnan väen. He juoksevat unisina ja pelästyneinä paikalle, mutta nähdessään että rauhanhäiritsijä onkin vain lapsi, kasvaa heidän rohkeutensa. Pavel piiritetään ja voitetaan, vaikka hän puolustautuukin villipedon raivolla.