Читать книгу Kunnanlapsi - Marie von Ebner-Eschenbach - Страница 8

Sisällysluettelo

Paroonitar palasi kotiin vielä saman päivän illalla, mutta yksin. Hänen kaupunkimatkansa uudistui joka viikko kaiken kesää ja pian tiedettiin kylässä että hänen käyntinsä tarkottivat hurskasten sisarten luostaria, jonka johtajatar oli hänen hyvä ystävänsä ja jolle hän oli uskonut pienen Miladan kasvatuksen. Luostari oli suuressa maineessa, ja kun Pavel kuuli että sisarensa oli päässyt sinne kasvatiksi, tunsi hän sydämessään iloa ja ylpeyttä sekä kiitollisuutta paroonitarta kohtaan, jopa koetti olla jonkun aikaa Vinskan kehotuksista ja omasta halustaan huolimatta varastelematta puita linnan metsästä.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Vanhan metsäherran jouduttua eläkkeelle ja hänen poikansa astuttua sijaan, kiellettiin pääsy metsään kokonaan kaikilta syrjäisiltä. Uusi säädös herätti suuttumusta ja kiihotti vastarintaan. Niin muodostui mökkiläisten lapsista kokonainen varasjoukkio, jonka luonnolliseksi johtajaksi tuli Pavel. Pienissä parvissa läksivät he retkilleen, iloisina, rohkeina ja viekkaina. He tunsivat piilopaikat ja salaiset polut paremmin kuin itse metsänvartija ja riensivät jännitetyin mielin seikkailuunsa, joka voi päättyä vain kahdella tavalla. Joko he palasivat onnellisesti kotiin, selässään kantamus varastettuja puita, saaden palkakseen kiitokset ja lämpimän illallisen, taikka joutuivat metsässä kiinni ja saivat selkäänsä, ensinnäkin itse paikalla varkaudesta ja sitten kotona siitä, että olivat niin huonosti asiansa suorittaneet. Viimemainittu kohtalo koitui useimmiten Pavelin osaksi, sillä hänen tehtävänsä oli paluuretken suojeleminen ja hänet jätettiin huoletta pulaan, kun oltiin varmoja hänen vaiteliaisuudestaan. Pavel ei ilmaissutkaan koskaan muita yrityksen osanottajia, ja vaikka hän olisi sen tehnytkin, niin kukapa olisi uskonut moisen ilkimyksen puheita.

Hänen maineensa kävi päivä päivältä kurjemmaksi. Jos metsässä tehtiin mikä ilkityö tahansa, niin se luettiin hänen syykseen. Jos siellä tavattiin viritetty ansa, niin se oli hänen laittamansa; jos talonpojat kaipasivat kanojaan, potaattejaan, päärynöitään j.n.e. — hän ne kaikki oli varastanut. Ja jos joku häntä näistä asioista moitti, silloin poika seisoi jäykkänä ja tuijotti äänetönnä puhujan kasvoihin. Vanhemmat ihmiset eivät enää rohjenneet häntä moittiakkaan; arvelivat hänen voivan ruveta kostoksi vielä heitä kivittelemään. Lopulta hän esiintyi kaikille niin huonossa valossa, että Virgilin perhe häneen verraten oli kuin itse viattomuus.

He eivät tulleet koskaan ajatelleeksi että Pavelin, kyetäkseen suorittamaan kaikki nuo lukemattomat konnantyöt, joista häntä syytettiin, olisi pitänyt olla satakätinen ja tuhatjalkainen. Hän itse pääsi vähitellen asian perille, ja hänen mielessään sikisi rajaton ylenkatse tuota tyhmyyttä kohtaan, joka oli valmis panemaan kaikki hänen syykseen. Hän alkoi käyttää jonkinlaisella nautinnolla hyväkseen jokaista tilaisuutta ärsyttääkseen noita pelkurimaisia ja vihamielisiä kyläläisiä, ja niinkuin muut iloitsevat heille osotetusta kunnioituksesta, niin hän iloitsi heidän vihamielisyydestään. Hän teki mitä suinkin voi yhä vahvistaakseen tuota vihaa, eikä ollut avomielinen edes papille rippituolissa.

Aika kului, kesä läheni loppuaan; jo joutui syyskuun ensimäinen päivä, jota vietettiin suurena kirkkojuhlana. Vielä edellisenä vuonna oli Pavel tunkeutunut ihmisjoukon läpi ja messun aikana polvistunut avojalkaisena ja ryysyisenä talollisten lasten kanssa alttarin eteen. Tänään hän ei edes astunut kirkkoon, vaan pysyttäytyi sen ulkopuolella kuin kerjäläiset ja kulkurit, joiden joukkoon hän pukunsakin puolesta hyvin sopi. Hänen entisvuosina liian pitkä, vihreä takkinsa ulottui nyt ainoastaan vyötäisiin ja oli suurine ja pienine paikkatilkkuineen oivallinen mallikokoelma Virgilovan vanhoista vaatteista. Paljas rinta paistoi karkean paidan aukeamasta ja likaisenharmaat, kutistuneet pellavahousut olivat vedetyt niin korkealle polvien yläpuolelle, kuin olisi niiden omistaja juuri aikonut kahlata puron yli.

Pavel seisoi nojaten pappilan puutarhanaitaan, käsivarsi koholla sivulletaivutetun pään yli ja seurasi välinpitämättömin katsein kirkkoväen ohikulkua. Siinä tuli ryhmä poikia ja tyttöjä; viimemainitut menivät suoraan kirkkoon, edelliset jäivät seisomaan tien viereen pystytetyn markkinakojun luo, tarkastaen sen tavaroita yhteensoittoa odottaessaan. Muuan heistä, nuori pienenläntä mies, jolla oli rumat, litteät kasvot, oli muita huomattavampi pöyhkeän käytöksensä vuoksi. Hänellä oli hienot vaatteet puoleksi kaupunkilaiskuosia ja hänen mustaan takkiinsa oli paljaasta hyvinvoipaisuudesta käytetty niin paljon kangasta, että se pullotti edestä kuin tynnyri ja muodosti taakse komean kissanköyryn. Toiset pojat kohtelivat kyläkeikaria huomaavasti ja koettivat pienestä pilanteonhalusta huolimatta pysytellä hänen kanssaan hyvissä väleissä. Olihan se luonnollistakin. Hänhän oli Peter, kunnanesimiehen ainoa poika, seudun suurimman ja vankimman talonpoikaistalon perillinen.

Jo kuului ensimäinen kellonsoitto; väkeä ei enää kulkenut kirkkoon suurissa laumoissa, ainoastaan jotkut myöhästyneet riensivät kiireistä vauhtia kylätietä myöten. — Aivan viimeisenä ja yksin läheni Vinska, vetäen pian puoleensa Peteriä ympäröivän joukon huomion.

"Hei vaan!" huudahti joku. "Onpas Vinska tänään korea! — Miten muhkea huivi hänellä on! — Totta toisen kerran, eikö se olekkin silkkiä! — Ja sillä on päällään ainakin kuusi hametta! — Ja miten häveliään näköinen se on — oo pyhä neitsyt!"

Jokaisella oli hänestä sana sanottavana, joko moite tai moitettakin purevampi mielistely. Ainoastaan Peter vaikeni tähystellen tarkkaavasti muuatta lintua, joka oli Vinskan lähestyessä lähtenyt lentoon pappilan puutarhanportin pylvään päältä. Tyttö häipyi pian kirkonoven luona seisovaan ihmisjoukkoon. Pojat seurasivat jälessä ja Pavel kuuli muutaman sanovan toiselle:

"Haluaisinpa tietää mistä Virgilin tapainen vanha vääräsäärinen ukonkutale on saanut noin kauniin tyttären."

Puhuteltu veti suutaan hymyyn: "Ja minä puolestani", vastasi hän, "haluaisin tietää mistä tuon ukonkutaleen tytär on saanut niin kauniit vaatteet."

Oli kuitenkin yksi, joka ei ollut huomannut noita kauniita vaatteita eikä koko Vinskasta muutakaan kuin hänen jalkansa tai oikeammin saappaansa. — Se oli Pavel. Puoleksi unohtunut, suuren ilon ja katkeran surun muisto oli taas herännyt hänen sielussaan, ja hän muisteli sitä hitaalla, itsepintaisella tavallaan.

Kuu Vinska häntä haukkui, lopetti hän tavallisesti seuraavilla sanoilla: "Ja tyhmä sinä olet, tyhmeliini, tyhmin koko kylässä!" Pitkiin aikoihin eivät nuo sanat olleet vaikuttaneet häneen mitään, vasta viime aikoina olivat ne alkaneet harmittaa ja hänestä tuntui kuin niissä olisi ollut jonkun verran totta. "Tyhmä", mutisi hän raapaisten otsaansa, — "vaan en kuitenkaan niin tyhmä, kuin tuo tytönriekale luulee." Ei kuitenkaan niin tyhmä, että hänen mielestään olisi tykkönään hävinnyt muisto siitä, mitä oli tapahtunut vuosi sitten, ja ettei jo silloin herännyt epäluulo voisi leimahtaa uudelleen kahta voimakkaampana.

Jumalanpalvelus kesti kauvan. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun laulu ja soitto vihdoin taukosi ja ihmisjoukko suoltautui kirkosta ulos yhtä kiireisesti kuin äsken sisään. Pavel tähysteli sitä yhtä, vaan ei saanut häntä näkyviinsä edes silloinkaan, kun kansanjoukko jo oli hajaantunut ja osa ympäröi markkinakojua, toinen osa harvoin, helposti tarkastettavin ryhmin astui pitkin kyläkatua. Vinska oli kuin kadonnut, ja hänen kanssaan Peter.

Messun jälkeen olisi Pavelin pitänyt mennä kotiin ajamaan Virgilin kanssa karjaa laitumelle, mutta nyt se ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän kuleksi lähiseudun metsässä ja vainioilla hakien Vinskaa. Raivonsekainen levottomuus riehui hänen rinnassaan ja vihdoin alkoi nälkäkin ahdistaa.

Illemmalla hän tuli kapakan luo, jonka ulkopuolella pidettiin hauskaa elämää. Juopot lauloivat, pojat löivät painia, pikkutyttöjä hyppi piirissä symbalin ja viulujen mukaan, joiden ääni tunkeutui avoimesta ovesta kadulle. Uteliaat joukot piirittivät tanssituvan ikkunoita, katsellen mitä sisässä tapahtui ja viskellen kompasanojaan. Pitkällisen taistelun jälkeen vallotti Pavel vihdoin itselleen paikan heidän keskuudessaan ja näki tanssivien parien pyörivän hämyisessä, niukasti valaistussa huoneessa. Aivan lähellä sitä ikkunaa, jonka ääressä Pavel seisoi, pyöritteli Peter Vinskaa. Hän näytti olevan jo hyvässä nousuviinassa, oli heittänyt takin päältään ja sen mukana ylhäisen käytöksensäkin. Peter paitahihasillaan oli yhtä jokapäiväinen ilmiö kuin mikä renginretus tahansa.

Vinska, hänen käsivarteensa nojautuneena ja katse häveliäästi alas suunnattuna, karahti tulipunaiseksi sanoista, joita Peter hänelle kuiskasi, ja suudelmista, joita hän häneltä ryösti.

Tämän nähdessään unohti Pavel nälkänsä — hänen maltittomuutensa haihtui erään toisen, raivoavan, hänelle käsittämättömän tuskan tieltä. Hän vääntelihe kuin peto häkissä ja kurkustaan tunkeusi kamala mylvinä.

Ympärillä seisovat pelästyivät ja hänet työnnettiin syrjään, eikä hän vastustellutkaan, vaan hiipi alkavassa hämärässä hitaasti tiehensä kolkkoa kotiaan kohti. Mökistä loisti häntä vastaan harvinainen valo: palava kynttilä. Se oli asetettu ikkunanlaudalle ja sen valossa istui tuvan penkillä Virgil vaimoineen, välillään lautasellinen paistia ja viinapullo. Vanhukset olivat hyvällä tuulella, istuivat, söivät ja joivat. Pavel katseli heitä hetkisen pihalta, kääntyi sitte ympäri ja astui alas mökin kohdalla olevan solatien suulle, jossa oikasihe pitkäkseen sisäänkäytävän kuluneille tiiliportaille, päätään ovea vasten varaten.

Siten olisi hänen pakostakin herääminen Vinskan kotiintullessa, vaikkapa sattuisi nukkumaankin. Tunnit kuluivat. Ikkunalla palavan kynttilän heikko valo sammui. Taivaalla kiitivät pilvet ja niiden varjostama kuu muistutti Pavelia siitä talviyöstä, jolloin hän oli lähtenyt Miladaa vapauttamaan.

Mikä narri hän oli silloinkin ollut — minkälaisena narrina kulkenut tähän päivään saakka!

Siitä ainoasta, joka ei ollut häntä milloinkaan häväissyt, ainoasta, joka oli osottanut hänelle hyväntyön, hänestä hän oli kääntynyt tyhmän epäluuloisena ja antautunut valheelliselle naiselle, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen, varastanut häneltä ja nyt nauroi hänelle… Oih — aivan varmaan sekä nauroi että pilkkasi! Vinska oli niin kärkäs ivaamaan paljoa vähäpätöisemmistäkin asioista kuin mihin hänen rajaton tyhmyytensä antoi aihetta.

"Mitä minä hänelle teen?" kysyi hän äkkiä ja vastasi samalla: "Lyön kuoliaaksi!"

Ei mitään mietiskelyä — mitä vielä? Hänen sielussaan ei ollut vähintäkään tuskaa, ei pienintäkään epäröimistä, eipä edes epäilystä siitä voisiko myös toteuttaa nopeasti tekemänsä päätöksen.

Hän nousi, avasi hiljaa mökin oven, otti Virgilin sauvan tulisijalta ja asetti sen viereensä, istuutuen entiselle paikalleen entiseen asemaansa.

Nyt hän rauhottui aivan täydellisesti, sulki silmänsä ja nukkui. Ei syvästi, vaan tuommoista horros-unta, jommoista oli tapansa nukkua öisin ulkona hevoslaitumella.