Читать книгу Veripunainen ruusu: Kertomuksia Italiasta - Marja Salmela - Страница 3

Sisällysluettelo

Hän on jo vanha — olennoltaan vielä vanhempi kuin vuosiltaan. Katse on samea, astunta tapailevaa. Samoin on hänen ajatuksensakin samea, tapaileva, hetkittäin selvä, hetkittäin harhaanjohtuva. Hän ei tiedä milloin hän tähän olotilaan joutui, ja yhtä vähän hän tietää, milloin se loppuu. Monesti hänestä tuntuu siltä kuin hän ikänsä olisi istunut — ja aina tulisi istumaan näillä kirkonportailla leipäänsä kerjäämässä.

Joskus vain — kun jokin ulkonainen seikka antaa aihetta siihen — nousee kuin rannattoman ulapan takaa kangastus entisyydestä. Hän muistaa, että hänkin kerran oli nuori, eli, iloitsi ja — ja — —

Sillä kohdalla sekaantuvat ajatukset tavallisesti uudelleen. Entisyys ja nykyhetki sotkeutuvat toisiinsa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja kangastus häviää. Hän on jälleen vain yksi Italian monista, vanhoista, puolisokeista kerjäläiseukoista.

Hänen elintapansa ovat hyvin säännölliset ja päivä on toisensa kaltainen. Syötyään aamiaisensa — tavallisesti vain hiukan kuivaa leipää — lähtee hän kulkemaan kapeaa, pahallelöyhkäävää katua kirkonportaille, jossa hänellä en tapana istua. Katu on hänestä usein kuin sakean sumun peitossa. Mutta muut aistimukset auttavat hänen heikkoa näköään. Hän kuulee, että katua lakaistaan. Jalka sattuu pehmeään läjään ja hän arvaa, että siinä on yhtä ja toista siitä, mitä edellisen päivän varrella oli kadulle kerääntynyt. Hajuaistimus sanoo hänelle, että siinä on appelsiinin kuoria, pahalta löyhkäävää lihaa, kalan päitä ja katulikaa. — Tuulenhenki käy läpi kadun ja hän tietää, että se löyhyttelee ikkunoista kuivamaan ripustettua pyykkiä. — Äkkiä rusahtaa kastanjan kuori rikki hänen jalkansa alla ja hän siristää silmiään nähdäkseen, asettaako katu ehkä jotain vaarallisiakin kompastuskiviä hänen tielleen.

Viimein hän on perillä. Varovaisesti tunnustellen hän nousee kirkon portaita. Tekisi mieli kohta lyykähtää istumaan tutulle istumasijalle. Hän on väsynyt jo päivän alkaessa. Mutta hän ei saa eikä tahdo laiminlyödä aamuhartauttaan. Hän työntää ovensuulla riippuvan raskaan peiton syrjään ja astuu kirkkoon.

Tehtyään ristinmerkin hän lähenee vihkivesiallasta, kastaa sormensa päät veteen ja pyyhkäisee sitten otsaansa pyhällä vedellä. Rukoiltuaan rukouksen hän jatkaa matkaa kirkon perälle. Pienen syrjäkappelin kohdalla hän viimein polvistuu. Hän ei näe alttaritaulua, missä Pyhä Neitsyt enkelien ympäröimänä leijailee pilvissä. Ei hän näe pyhää Antoniusta, joka autuaallinen hymy huulillaan puristaa Jeesuslasta rintaansa. Alttarilla palavat kynttilät sokaisevat hetkeksi hänen katseensa kokonaan. Mutta hän tietää, että alttarista oikealla on suuri puuhun veistetty Ristiinnaulitun kuva. Ja naulalla, joka on lävistänyt pyhät jalat, riippuu silkkipaperista tehty ruusu. Se on tummanpunainen — kuin vereen kastettu — ja sen laitimmaisista terälehdistä on kaistale repeytynyt irti. Se on painunut aivan varpaiden juureen kuin suuri, raskas veripisara.

Hän alkaa hiljaa nyyhkyttää. Ajatus etsii hätäisesti ja haparoiden tukikohtaa, johon tarttua. Hän tuntee hukkuvan hätää. Hän on syvissä vesissä. Muistot vyöryvät hänen ylitsensä kuin suuret, hautaansa upottavat aallot.

Ristiinpainuneet kädet puristuvat toisiinsa niin lujasti, että vanhat sormet rusahtavat. Mutta ajatus ei löydä mitään, ei mitään, johon tarttua. Ajatus on yhtä samea kuin katse.

Hän sopertaa hätäisesti rukouksen toisensa jälkeen. Viimein hän nousee polvistuneesta asennostaan ja hoippuu takaisin kirkon ulko-ovelle.

Samassa kun hän kirkon raskaanummehtuneesta ilmasta siirtyy aurinkoisille portaille, on kuin hänen sisäinen ihmisensäkin olisi muuttanut olotilaa. Ajatus ei enää haparoi eikä hätäile. Se liikkuu nyt aloilla, jotka hän tuntee yhtä hyvin kuin kadun, jota hän kahdesti, jopa neljästikin päivässä astuu. Nyt on jokapäiväisen leivän saanti kysymyksessä. Ihmisiä alkaa tulla kirkkoon. Täytyy jännittää kuuloa, jottei kukaan huomaamatta pääse ohi. Eikä sillä hyvä, että käsi ajoissa ojentuu ohikulkevaa kohti. Sokean täytyy kuulla, mitä muut näkevät. Hänen täytyy aavistaa, milloin on saantimahdollisuuksia ja silloin ojentaa kättään tavallistakin lujatahtoisemmin. Annettavaksi aiottu pieni ropo voi siten kasvaa ja monistua.

Antonio Salernin leski on tottunut kuulemaan paljon. Hän erottaa astunnasta muutakin kuin miehen ja naisen, vanhan ja nuoren. Hän kuulee askelissa milloin iloa, milloin surua.

Hän ei kuitenkaan ajattele sitä, mitä tämä tietää ohikulkevalle itselleen. Hänen ajatuksensa keskittyy siihen, mitä se voi vaikuttaa lahjaan, jota kurotettu käsi pyytää. Hän on usein jo edeltäkäsin selvillä siitä, saako hän soldon tai enemmän tai jääkö hän kokonaan ilman. Ja samassa, kun lahja putoo ojennettuun käteen, arvostelee hän nopeasti sen vaikutusta vastaiseen ateriaan.

Metallirahojen suuruudesta hän tietää niiden arvon. Paperirahoja hän saa aniharvoin. Soldot tietävät makaroonia, makaroonia eikä mitään muuta päivälliseksi. Jos hän saa neljän soldon rahan, voi hän ruveta miettimään hiukan vaihtelevampaa ja monipuolisempaa ruokalistaa.

Portailla istuessaan ajattelee hän aniharvoin muuta kuin rahaa tai ruokaa. Joskus vain — jos joku asettuu juttelemaan hänen kanssaan — tai jos joku kirkossa kävijä kertoo siitä pienestä punaisesta ruususta, joka on kuin vereen kastettu, tuntuu hänestä siltä kuin armoton käsi tarttuisi häneen pakottaakseen häntä jonnekin, jonne hän itse ei tahdo.

Hyvä Jumala, kun olisivatkin nuo silmät näkevät, että voisi paremmin huolehtia elatuksestaan, ja kun olisi ajatus vielä sameampi kuin se on, ettei koskaan tarvitseisi ajatella, ei muistaa!

Hän ei tahdo, hän ei tahdo muistaa. Muistot takanapäin, kiirastuli edessäpäin, kuka sellaista kestää!

Hän painaa selkänsä auringon lämmittämää kirkonseinää vastaan ja tuntee, kuinka sen lämpö suloisesti virtaa hänen vanhoihin jäseniinsä.

Mutta samassa jännittyy hänen huomionsa. Hän kuulee läheneviä askeleita. Ne ovat kepeitä, iloisia, ja niitä säestää ohuen silkkikankaan kahina.

Onnellinen nuori ihminen antaa mielellään ja antaa ehkä paljonkin!

Käsi kurottautuu kiihkeästi tulijaa kohden. Raha painuu käteen, joka samassa sulkeutuu kiireisesti kuin linnun kynnet saaliin ympärille. Kahdenkymmenen centesimin raha tuntuu kokoon puristuneessa kourassa.

Sillä saa kukkurapäisen annoksen makaroonia Mario Perosion luona kadun toisella puolella. Mario Perosio antaa köyhälle alennusta. Hänellä on säälivä sydän ja ruokala, josta hänellä on hyvät tulot. Sinne saa köyhäkin mennä rohkealla mielellä. Ei sieltä eväittä pois lähetetä.

Vasta annettu raha soluu likaisen puseron aukosta lesken povella riippuvaan rahapussiin.

Paras on pitää varalta milloin antaja palaa kirkosta. Ehkä hän antaa vielä toistamiseen! Sellaistakin sattuu joskus. Toiset unohtavat, että antoivat, toiset ovat niin onnellisia, että antavat uudelleen.

Antonio Salernin leski pyyhkäisee vapisevalla kädellään auringon paahtamaa porrasta, nauttii lämmöstä ja — odottaa.

Odotettu viipyy hämmästyttävän kauan kirkossa. Lieneekö hän ulkomaalainen, joka kirja kädessä kulkee alttarilta toiselle ja ottaa selkoa joka taulusta ja joka muistomerkistä. Tai olisiko hän iästään huolimatta ehkä painunut hartaisiin rukouksiin? Siinä tapauksessa painaa häntä varmaan — askelten kepeydestä huolimatta — joku suuri suru — ehkä suuri syyllisyyden taakka.

Vanhus muuttaa hätääntyneenä paikkaa. Tuntuu siltä kuin joku äkkiä ja armottomasti kaapaisisi häntä niskasta viedäkseen sinne, jonne hän ei tahdo. Joku tahtoo pakottaa häntä muistamaan, vaikka hän ei tahdo, ei jaksa muistaa.

Ohikulkeva viskaa hänen käteensä soldon. Hän hypistelee hermostuneesti rahaa ja koettaa uudelleen keskittää ajatuksensa ruokaan.

Hän oli jo aikaisemmin saanut muutamia soldoja, sitten tuli 20 centesimin raha ja nyt taas soldo. Jos hän vielä sattuu saamaan jotain, voi hän tilata itselleen oikein herkullisen aterian.

Tuulenhenkäys tuo samassa kadun toiselta puolen Mario Perosion ruokalasta vahvaa paistin käryä. Vesi nousee vanhukselle suuhun ja nälkä muistuttaa olemassaolostaan.

Mitäpä, jos tänään saisi syödä paistia — kilinlihaa esimerkiksi? Se ei olisi pilan kallista, ja on kuitenkin niin maukasta ja pehmeää, että aivan sulaa suussa. Ei vanha, hampaaton suu osaa parempaa pyytääkään.

Kilin paistia he ennen aikaan usein söivät sunnuntaisin. He menivät yhdessä jonnekin ruokalaan ja asettuivat valmiiksi katetun pöydän ääreen. Se oli paljon mukavampaa kuin itse nähdä vaivaa kaikesta. Eikä hän olisi osannutkaan laittaa niin, että olisi maistunut hyvältä. Ruuanlaitto oli häntä aina tympäissyt ja harmittanut. Vaikka sanoihan Antonio hänelle monesti, että ajan pitkään ei kannata yhtenään syödä ravintolassa.

Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Vanhuksen kädet painuvat ristiin ja ajatukset alkavat levottomasti lennellä sinne tänne kuin säikähtäen lentoon pyrähtävä lintuparvi.

Kiirastuli tulevaisuudessa, muistot entisyydessä, kuka sellaista jaksaa kestää!

Vanhus ei kuule, että kepeä silkkihame uudelleen kahisee aivan hänen läheisyydessään. Hän tuntee vain käden, joka laskeutuu hänen olalleen, samassa kuin nuorekas ääni iloisesti tiedustelee: Mitä teille kuuluu? Te olitte tyytyväisen näköinen, kun menin tästä sisälle kirkkoon. Nyt itkette?

Vanhus tuntee nenässään hienon hajuveden tuoksua. Tuoksu on sama, jota hän oli tuntenut saadessaan 20 centesiminsä. Hameen kahinakin on samaa. Odotettu on vihdoinkin tullut.

Hän iskee halukkaasti tarjoutuvaan tilaisuuteen. — Hieno nuori neiti tai rouva, minä olen sokea, vanha ja köyhä… Te ymmärrätte…

— Oletteko te aivan yksin elämässä? Eikö teillä ole miestä, ei lapsia?

Vanhus väistyy säikähtyneenä vähän syrjemmäksi. — Yksin, yksin, sopertaa hän koettaessaan torjua luotaan uudelleen ahdistavia muistoja. Samassa tuntee hän kourassaan paperirahan. Ja se auttaa.

— Se on 5 liiran raha. Sanon sen vain, jotta tietäisitte, vaikkette itse näe.

— Viisi liiraa! Cara signora, kaikki pyhimykset teitä siunatkoot! Te olette hurskas ja hyvä ihminen. Te olitte niin kauan kirkossakin.

— Siellä oli paljon katseltavaa, puhelee vieras vanhuksen rinnalle asettuen. — Siellä oli sellainen pieni omituinen paperiruusukin ja niin kaunis veistos Ristiinnaulitusta. Siinä ruusussa oli ihmeellistä, syvää hartautta. Sitä katsellessani ajattelin, että joku vanha, hurskas nainen, jolla ei ollut enempää antaa, ripusti sen siihen.

Antonio Salernin leski väistyy hätäisesti lähemmäksi kirkon seinää. Hän tuntee tarvitsevansa suojaa, apua. Rinnasta purkautuu puoleksi tukahdutettu valitus. Hän tietää, että hänen pitäisi ilmaista koko totuus, pitäisi sanoa, että vaimo ei ollut vanha eikä hurskas, vaan nuori, iloluontoinen ihminen, kevyt mieleltään ja tavoiltaan. Epätoivoisena hän repi ruusun hiuksistaan ja ripusti sen ristille. Sydämen hän olisi tahtonut repiä rinnastaan ja ripustaa sen siihen kärsimään ja — kuolemaan.

Vanhus huojuttelee ruumistaan edes ja takaisin kuin suurta kipua tunteva. Hän ei tiedä puhuuko vai ajatteleeko hän. Ajatukset lentelevät hurjassa epäjärjestyksessä sinne tänne kuin syystuulten tanssittamat lehdet.

Hän ei enää ole vanha leipäänsä kerjäävä eukko. Hän on nuori vaimo, jolla on hyvä mies ja oma koti. Mutta niistä hän ei välitä. Hän iloitsee vain mustasta suuresta tukastaan, valkeista hampaistaan, aina nauravasta suustaan ja siitä mielen ja olennon kepeydestä, joka ihastuttaa kaikkia.

Koti tuntuu hänestä usein häkiltä, hän itse on häkkilintu ja mies on häkin vartija. Sentähden hän usein vihaa sekä miestä että kotia. Mutta ne ovat hänelle kaikesta huolimatta tarpeen. Sillä hän tahtoo nauttia elämästä. Ja nauttia voi vain se, jolla on jotain, jolla hankkia itselleen iloa ja nautintoa. Antonio on velvollinen hankkimaan hänelle tilaisuutta tällaiseen iloon. Naimisiin mennessään sitoutuu mies elättäjäksi. Ja hän saa palkkansa, kun hänen vaimoaan huomataan ja ihaillaan. Jokainen mies tahtoo ylpeillä vaimostaan ihan niinkuin hevosistaan. Ja jokainen tuntee, että vaimon niinkuin hevosenkin kauneus koituu miehen kunniaksi.

Olihan Antoniokin alussa iloissaan. Mutta sitten…

Vanhus tekee ristinmerkin ja painaa sitten kädet rintaansa vasten.

Ahdistaa niin kummasti. Ja itkettää, itkettää…

Samassa sanoo nuori nainen hänen rinnallaan: — Teidän mielestänne olen ehkä ollut antelias, kun saitte 20 centesimiä ja sitten vielä viisi liiraa?

Vanhus vavahtaa hermostuneesti.

Eihän vieras vain mahda katua anteliaisuuttaan? Ja vaikka katuisikin, niin annettu on annettu. Ei sitä takaisin oteta. Eikä annetakaan. Sillä se tietää ruokaa köyhälle, paljon ruokaa ja hyvää ruokaa, makaroonia, riissiä ja murevaa, rasvasta kilinpaistia.

— Minä häpeän teidän kiitollisuuttanne, puhelee portailla istuva nuori nainen. — Mitä minä oikeastaan olen antanut teille? Hieman rahaa. Siinä kaikki. Lähimmäiselle — etenkin vanhalle ja yksinäiselle pitäisi antaa parempaa, antaa jotain omasta itsestään. Niin tekisi mieheni. Jos hän olisi ollut täällä ja jos hänelle olisi ollut aikaa niinkuin minulla, ei hän olisi voinut antaa teille soldoakaan noin vain ohikulkevana niinkuin useimmat antavat. Hän olisi asettunut tähän viereenne, keskustellut kanssanne, kysynyt miehestänne, lapsistanne ja kuultuaan että olette yksin olisi hän kysynyt, ettekö te tahtoisi ilahduttaa häntä syömällä päivällistä hänen kanssaan. Sitten hän olisi tarjonnut käsivartensa teille, kunnioittavasti kuin omalle äidilleen, ja yhdessä olisitte lähteneet tuonne toiselle puolelle.

— Missä hän on? Tuleeko hän pian? kysyy vanhus kiireisesti. Nälkä muistuttaa taas olemassaolostaan, ja paistin käry tuntuu kadun toiselta puolelta.

— Ei, ei hän on kaukana. — Nuori nainen vaikenee samassa. Hän on mielestään melkein valehdellut. Sillä olivatko he ennen koskaan olleet toisiaan niin lähellä kuin äsken tuolla kirkossa?

— Hän on kaukana, jatkaa nuori vaimo hiljaa kuin itsekseen, mutta tuolla kirkossa, kun minä katselin veistosta, jossa se veripunainen ruusu riippuu…

Antonio Salernin leski katkaisee hänen puheensa kesken: — Ei, ei, se ei ole totta. Sen näköinen oli minun Antonioni, kun hän makasi lattialla. Ja haava hänellä oli ihan sydämen kohdalla. Te näitte sen itse.

Vieras katsoo pitkään vanhukseen. Hän kysyy itseltään, onko vanhus hänen rinnallaan sekä sokea että vähämielinen. Mutta samalla herää hänen uteliaisuutensa. — Te tiedätte jotain siitä ruususta, sanoo hän kuin päästäkseen vanhuksen ajatusten perille. Mutta vanhus jatkaa siitä, mihin hänen omat ajatuksensa ovat pysähtyneet. Hän nyökkää kirkkoon päin ja tekee ristinmerkin.

— Minä tiedän kuka siellä on. Ja sittenkin uskon näkeväni Antonion. Hänen haavansa oli ihan samanlainen — juuri sydämen kohdalla. Ja hän oli yhtä kärsivän näköinen, kun hän makasi lattialla trattoriiassa.

Vanhus painaa suunsa melkein kiinni vieraan kasvoihin, ja ääni käy sameaksi kyynelistä. — Katsokaa, hänkin kuoli minun tähteni. — Molemmat, ne kaksi parasta kuolivat minun tähteni. Minä en osaa erottaa heitä toisistaan. Minun ajatusjuoksuni pysähtyi, kun minä näin hänet trattoriian lattialla ja ymmärsin, että hän oli kuollut. En minä itkenyt, mutta minä huusin, huusin niin että kuului pitkien matkojen päähän. Ja minä viskauduin hänen päälleen ja uskoin, että hän kyllä siitä nousee. Hän nousee siitä, sillä hän säälii minua. Hän oli aina niin hyvä. — — Ja kun ei muu auttanut, juoksin tänne kirkkoon.

Minä revin sen ruusun hiuksistani, ja minä huusin ja itkin siinä ristin edessä. Ja minä odotin ihmettä. Mutta sitä ei tullut.

Vanhuksen pää painuu käsien varaan, ja hän puhkee hillittömään itkuun. Vieras istuu ison aikaa äänettömänä hänen rinnallaan. Viimein tarttuu hän vanhuksen käteen ja puristaa sitä. Hän tuntee sinä hetkenä ihmeellistä sisäistä yhteenkuuluvaisuutta tämän tuntemattoman, mieleltään sairaan vaimon kanssa. Mutta samalla hän käsittää, mikä ääretön ero heidän kohtalollaan on. Hänellä itsellään on elämä edessään, ja hän voi sovittaa, voi tehdä onnelliseksi. — Älkää itkekö, sanoo hän hellästi. — Teidän Antonionne oli hyvä. Hyvät ihmiset antavat mielellänsä anteeksi.

Mutta vanhus pudistaa surumielisesti päätään.

Anteeksi! Oliko hän edes koskaan pyytänyt anteeksi? Hän oli mielestään aina ollut oikeassa.

Hän vaikeroi puoliääneen. — Sen koreavärisen venetsialaisen huivin, jossa oli iloisesti hyppelehtiviä reunatupsuja — senkin hän osti minulle. Se oli kallis, hirveän kallis. Mutta minusta hän vain täytti velvollisuutensa. Ja minä tahdoin sen huivin omakseni, sillä se puki minua. Minä tahdoin olla kaunis, kun menin puotiin, jossa nuori Neri oli myymässä. Neri oli toisenlainen kuin muut miehet. Hän teki aina pilkkaa tytöistä eikä hän välittänyt tanssipaikoista eikä muusta sellaisesta. Mutta minusta hän oli sanonut, että olin sukkela suustani. Minä tulin niin iloiseksi, että nauroin ja lauloin koko päivän, kun minä kuulin sen. Ja sitten minä näin, että hän katsoi jälkeeni kadulla aina kun menin hänen ohitsensa. Ja kun minä sain sen huivin, panin sen hartioilleni ja kuljin kerta toisensa jälkeen torikatua sen kaupan ohi, jossa Neri oli. Hän tuli ikkunaan, ja minä tulin siitä yhä iloisemmaksi. Illalla oli tanssit. Nerikin tuli sinne. Ja me tanssimme koko illan yhdessä. Antonio pyysi minua pari kertaa, mutta minä kielsin. — —

— Antonio oli hyvin surullinen sinä iltana. Ja minä tein pilkkaa hänestä. Minä kiusottelin häntä ja nauroin. Mutta hän ei sittenkään suuttunut. Aamulla näin hänen silmistään, ettei hän ollut nukkunut koko yönä. Silloin minun kävi sääli häntä, sillä minä olin nukkunut mainiosti. Minä muistin silloin kuinka hyvä hän aina oli ollut, mutta minä en tahtonut sanoa sitä. Minä tein vieläkin kiusaa. En luvannut antaa ruokaakaan. Ja illalla hän oli ruumiina. — Hän ei koskaan antanut toisten sanoa pahaa sanaa minusta. Silloin hän oli kuin tuli ja leimaus. Ja trattoriiassa olivat toiset puhuneet Neristä ja minusta. Silloin se tapahtui. Se haava oli suuri ja syvä. Te näitte itse tuolla kirkossa.

Vanhus ei enää tee ristinmerkkiä. Hän ei tiedä kenestä hän puhuu. Ajatukset ovat taas sotkeuksissa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja kyyneleet valuvat virtana kuihtuneita poskia pitkin.

Nuori nainen hänen rinnallaan ei saa mitään sanotuksi, hän sivelee hiljaa vanhuksen kättä. Ja hän ymmärtää, että ero ihmisen ja ihmisen välillä enimmäkseen on hyvin pieni. Nuori tai vanha, köyhä tai rikas, mitä se oikeastaan merkitsee? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Ihminen on ihminen. Ja minkä hän povessaan tuntee iloa tai surua, se on sukua sille, mitä hänen lähimmäisensäkin tuntee.

Ja itsekäs, ajattelematon nuori vaimo voi tuottaa miehelleen yhtä paljon surua ja sydämentuskaa, olipa mies käsityöläinen tai oppinut tiedemies.

Hän muistaa, mitä hän itse äsken oli oppinut tuolla kirkossa. Se pieni punainen ruusu oli vaikuttanut syvästi häneen. Siinä oli liikuttavaa hartautta ja samalla kärsimystä, paljon kärsimystä. Se oli kastettu sydänvereen. Hän tunsi sen. Ja hänen täytyi ajatella miestään — ehkä siitäkin syystä, että hän vastoin miehensä tahtoa oli lähtenyt tälle matkalle. Enricon katse oli ollut surullinen heidän hyvästellessään. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli jo aikaisemmin sanonut sanottavansa. Hän oli puhunut siitä, ettei hänen kukkaronsa kestä sellaista, kun aika muutenkin on kallis, ja että hänestä yleensäkin on oikeampaa supistaa turhia menoja, jotta on mistä ottaa, jos sattuu tositarpeessa oleva kohdalle. Mutta kun sana ei pystynyt, vaikeni hän aina. Hän oli hyvä niinkuin itkevän vanhuksen miesvainaja oli ollut.

Mutta tästä puoleen ei Enricon enää tarvitseisi katsoa niinkuin usein ennen silmät noin täynnä suurta ymmärtämyksen ikävää. Tästä puoleen piti kotielämän muuttua. Pyhiinvaelluksen hän oli tehnyt Roomaan, hän kuten muutkin. Ja Enrico saisi kokea, ettei matka ollut turha!

Samassa muistuu ajan kulku hänen mieleensä. Hän kiskaisee kellon esille ja kavahtaa pystyyn. Vanhus lakkaa itkemästä. Hän kuulee, että vieras tekee lähtöä.

— Istuttehan te täällä, tiedustelee nuori nainen pyytävästi. — Minun täytyy hetkeksi mennä pois. Olen luvannut yhtyä tuttavaan täällä läheisyydessä. Mutta minä tulen kohta takaisin. Ja sitten menemme yhdessä syömään — aivan niinkuin mieheni olisi tehnyt. Me teemme samoin.

Hän lähtee melkein juoksujalkaa menemään, ja leski katsoo haikeamielisenä hänen jälkeensä. Päivälliskutsu ei parane viivytyksestä. Ja nyt etenkin, kun mieli on väsynyt monista ja raskaista muistoista ja kun ajatukset lentää lepattavat kuin säikähdyksissään siipiään räpyttävä lintuparvi, nyt olisi ruoka tarpeen.

Vanhus istuu hetken painuneena haikeamieliseen odotukseen. Hän ei muista tarkata kirkkoon meneviä. Mielen levottomuus ahdistaa häntä yhä. Porraskivet ovat lämminneet ja tuntuvat hänestä polttavan. Kiirastuli uhkaa kuoleman toisella puolella, entisyydestä ahdistavat raskaat muistot.

Hän nousee hätäisesti. Hän ei jaksa enää odottaa. Paistinkäry kadun toiselta puolelta tuntuu houkuttelevana ja nälkä hoputtaa lähtemään.

Hän astuu jalallaan tunnustellen katua Mario Perosion ruokalaa kohden. Hän tahtoo odottaa sen edustalla. Hänen täytyy olla niin lähellä kuin mahdollista ja ajatella jotain, joka keventää mieltä, ajatella ruokaa, riissiä, hyvän rasvaisen kastikkeen kanssa ja pehmeätä, murevaa kilinpaistia, joka sulaa vanhassa hampaattomassa suussa.