Читать книгу Veripunainen ruusu: Kertomuksia Italiasta - Marja Salmela - Страница 4

Sisällysluettelo

Lähtövalmiina seisoi pohjoiseen menevä yöjuna Rooman "Termini"-asemalla. Veturi puhkui ja pössötteli työntäen höyryä kupeilleen ja johtaen ajatukset lähtöintoisen hevosen eleisiin. Kantajat työntyivät taakkoineen toiset junaan, toiset junasta pois ja matkustajat hyvästelivät saattajiaan tai järjestyivät tavaroineen kukin paikoilleen.

Hengästyneenä ja posket kiireestä hehkuvina saapui Asra-rouva viime hetkessä asemalle. Hän ennätti häthätää saada tavaransa vaunuun, kun juna jo lähti liikkeelle.

Vaunussa oli vastoin tavallisuutta hyvänpuoleisesti tilaa. Asra valitsi itselleen nurkkapaikan, jossa hän oli muista matkustavista hiukan syrjässä, järjesti tavaransa yläpuolella olevaan verkkoon ja painui sitten nurkkaukseensa puhaltamaan kuin juoksusta uupunut hevonen.

Kiirettä oli kestänyt viime hetkeen asti. Ostoksia oli ollut jos jonkinlaisia, ja aikaa meni siihenkin, kun eivät toiset ottaneet uskoakseen, että hän todella aikoi lähteä. Mutta sinne jäivät kuin jäivätkin sekä toverit että valmiiksi ostetut oopperaliput. Kyllä niille ottajia löytyy. Ja vaikkei löytyisi, niin mitäpä siitä!

Toverit eivät tietysti olleet käsittäneet, miksi hän näin suinpäin läksi kotiin, olivat vain nauraneet ja pitäneet sitä itsepintaisena päähänpistona.

Eikä ihme, jos he eivät ymmärtäneet. Hän tuskin itsekään ymmärsi. Mutta kai tämä kaikki oli kytenyt hänessä siitä asti, kun hän läksi kotoa ja Enricon surullinen katse saattoi häntä.

Se katse oli kaunis. Hänen oli täytynyt ajatella sitä siitäkin syystä. Kauneus ei jäänyt häneltä koskaan eikä missään muodossa huomaamatta. Mutta vasta tänä aamuna oli hän ymmärtänyt, kuinka kauniit ne ajatukset ja tunteet olivat, jotka olivat sen synnyttäneet.

Hän ei yleensä koskaan harkinnan tietä päässyt asioiden perille.

Hänen täytyi nähdä, tuntea, vaistota. Ja tänään hän oli nähnyt.

Se pieni veripunainen ruusu oli ilmaissut kaiken. Se oli hänestä ensin vain ollut suuren, äänettömän surun symbooli. Mutta sitten hän äkkiä näki siinä miehensä sisimmän, näki sen niin elävänä ja läheisenä kuin ei koskaan ennen.

Noin se sydän oli kärsinyt hänen tähtensä, noin syvästi ja äänettömästi. Eikä hän koskaan ennen, ei koskaan ollut siitä välittänyt. Mutta nyt hän äkkiä tunsi, että he kaksi sittenkin kuuluvat toisilleen tavalla, jota ei voi selittää mutta ei myöskään kumota. He ovat yhtä. Ja siksi se, mikä koski toiseen, teki kipeätä toisellekin.

Hän ei vielä koskaan näinä kahtena avioliittovuonnaan ollut tuntenut tällaista. Mutta ehkä se suuri ihmeellinen salaisuus, jota hän tuskin uskalsi ajatella ja joka kuitenkin oli totta, oli tehnyt hänen mielensä näin vahanpehmeäksi.

Hän otti päivävarjon viereltään ja puukkasi sillä yläpuolella olevia tavaroita. Hän oli rajattoman iloinen kaikesta mitä siellä oli. Paljon, mitä hän oli aikonut hankkia itselleen, oli jäänyt kokonaan ostamatta, mutta sen sijaan siellä oli sellaista, mitä hän ei koskaan ennen ollut ajatellutkaan.

Mitähän Enrico sanoisi, kun näkisi että hänellä oli keittokirja ja "käytännöllinen opas perheen äideille!" Vasta ilmestyneen teoksen Leonardo da Vincistä hän myöskin oli ostanut. Enrico piti erikoisen paljon da Vincistä. Eikä hän koskaan hennonut ostaa itselleen sellaista, joka ei ollut tarpeellista. Hän säästi. Ja Asra tuhlaili. Toinen ansaitsi, toinen hävitti, sellaista oli elämä heillä ollut.

Ja hänestä kaikki vain oli ollut niinkuin olla pitikin. Hän oli ajatellut kuten Antonio Salernin leski, että mies on sitoutunut elättäjäksi ja vaimo on oikeutettu nauttimaan. Loiskasvi ja loisto kalu hän oli ollut omassa kodissaan. Mutta nyt…

Ajatukset palasivat vanhukseen kirkon portailla. Kalliisti hän oli saanut maksaa nuoruutensa ajattelemattomat ilot! Mitähän, jos sellaista olisi sattunut hänen, Asran kohdalle…

Samassa hänen mieleensä johtui muuan viimetalvinen tapahtuma. Kerran — eräänä iltana, kun Asra myöhällä tuli kotiin huveista ja Enrico vielä istui painuneena kirjoitustensa ääreen, oli hänen jalkojensa juuressa lattialla nenäliina, ja se oli veressä. Enrico pisti kiireisesti liinan taskuunsa ja käänsi puheen muihin asioihin, mutta Asra sai siitä kuitenkin selville, että Enrico oli sylkenyt verta. Ei hän siitä kuitenkaan sanonut mitään, ei edes vaikka hän huomasi Enricon hyvin kalpeaksi seuraavina päivinä. Asia unohtui pian.

Mutta nyt tuo muisto ajoi kylmän väreitä koko hänen ruumiinsa läpi.

Mitä jos hän palatessaan kotiin näkisi sellaisen liinan lattialla pöydän ääressä ja jos Enrico istuisi kirjoitustuolissa kangistuneena?

Hän painoi käden sydämelleen. Se takoi ja jyskytti kuin haljetakseen.

Olikohan hän liiaksi kiirehtinyt tullessaan junalle? Tai siitäkö tämä johtui, että hän nyt sairaloisesti rupesi mielessään kuvittelemaan mahdollista onnettomuutta?

Hän ei aikonut eikä tahtonut antaa valtaa tuollaisille kuvitteluille. Nythän hänellä oli enemmän kuin yksi, jota ajatella. Hänen tuli mieluummin miettiä sitä, miten hän kertoisi suuren uutisensa miehelleen.

Hetki oli ymmärryksellä valittava niin, että uutinen tuntuisi niin suurelta, niin ihmeelliseltä ja yllättävältä kuin mahdollista.

Kuinka rajattomasti Enrico ilostuisikaan! Hän rakasti suuresti lapsia. Hän olikin varmaan näinä kahtena naimisvuotenaan jo ennättänyt kaivata lasta. Aina kun hän oli katsonut surullisesti ja pitkään vaimoonsa, oli Asra ajatellut, että surumielisyys koski liian suuria talousmenoja tai Asran huvitteluhalua tai puuttuvaa harrastusta niihin kysymyksiin, jotka kiinnittivät Enricon mieltä. Mutta ehkäpä siihen oli sekoittunut myöskin lasta koskevaa kaipuuta.

Enricosta kai tuntui siltä, ettei kodissa ollut tilaa lapselle niin kauan kuin siellä ei ollut äidin mieltä, ei vastuunalaisuudestaan ja velvollisuuksistaan tietoista kodin huoltajaa.

Mutta nyt…

Vastoin tapaansa painui Asra hetkeksi itsetutkisteluihin. Ilahduttavia ne eivät olleet, mutta ehkä sitä tarpeellisempia. Nyt etenkin. Sillä hän tahtoi päästä selvyyteen siitä, minkälaisista säikeistä mahdollisesti punoutuisi vastaisuudessa kehittyvä luonne.

Paljon perinnöksi jätettävän arvoista hänellä ei todellakaan ollut. Ei muuta kuin ulkokuori. Siitä sanoivat sekä ihmiset että peili sulaa hyvää. Ja olivathan kasvot, joita kelpasi katsella, jonkunarvoisia elämän taipaleella.

Asra painoi hetkeksi kasvot käsiinsä ja jäi ajattelemaan miestään. Tänään hän omasta mielestään ensi kertaa oli nähnyt hänen sisimpänsä, nähnyt hänen sydänpohjiinsa saakka. Ja siksi hän myöskin nyt rakasti niinkuin ei koskaan ennen. Kuinka hyvä Enrico aina oli ollut ja oli! Eikä vain hyvä, mutta samalla syvä! Ulkonaisessa olennossaan hän oli niin vaatimaton ja hiljainen, ettei häntä jokainen huomannutkaan. Huomion herättämistä hän suorastaan pelkäsikin. Hän ei kuulunut mihinkään valtiolliseen puolueeseen. Ei hän esiintynyt kokouksissa eikä puhujana. Ei hän itsensä eikä mielipiteittensä ympärille kerännyt kannattavaa ihailijajoukkoa. Hän pani vain omassa elämässään hiljaa, huomaamatta ja tunnontarkasti täytäntöön kaiken, minkä hän oikeaksi käsitti. Hän oli vain väärentämättömästi ja yksinkertaisesti ulkonaisessa esiintymisessään sitä, mitä hän sisimmässäänkin oli. Siitä syystä häntä toiset ivailivat, toiset ihailivat.

Ja samanlainen hän aina oli kodissakin. Ei hän puhunut paljon mielipiteistään, ei tyrkyttänyt niitä toisille — ei vaimolleenkaan. Mutta viereltä katsoja ei kuitenkaan voinut jäädä osattomaksi hänen sisäisistä rikkauksistaan.

Asra painoi käden rinnalleen. Ne kauniit ajatukset, se suuri lämpö ja se syvä ihmeellinen tunne elämän valtavasta rikkaudesta, joka nyt väreili hänen sisimmässään ja joka sekä nöyryytti että nosti, sekin oli sitä, mitä Enrico vuosien kuluessa hiljaa ja sanoitta oli hänelle antanut!

Hän kohotti hiukan ikkunan uudinta ja silmäili ohikiitävää maisemaa. Yö oli jo kääntynyt aamupuoleen, mutta vielä oli pimeä. Ainoastaan kapea kuunsirppi valaisi seutuja. Laaksojen pohjat näyttivät pimennoilta, joiden syvyyksistä silloin tällöin kuului veden kohinaa. Apenniinien ääriviivat muodostivat ketjun, joka kuvastuen taivaanrantaa vasten nousi ja laski, laski ja nousi. Siellä missä huiput kohosivat korkeimmilleen, saattoi aavistaa lunta.

Juna pyyhälsi eteenpäin hyvää kyytiä. Matka joutui, tie lyheni ja koti, koti se läheni.

Asra tunsi voimakkaan ilovirran koko olemuksessaan. Ja samassa välähti mielessä iloinen ajatus, että onpa hänelläkin jotain, joka kelpaa perinnöksi ja hyväksikin. Sillä voimakas elämänilon tunne ei ole vain kyky itsekkäästi nauttia. Se on lahja, josta lähtee iloa ja virkistystä toisillekin.

Enrico oli heidän tutustuessaan tuntenut, että hänen oma hiljainen, mietiskelevä ja sisäänpäin suuntautuva luonteensa kaipasi täydennystä juuri siitä reippaasta, sykähtelevästä elämänilosta, joka oli pääpiirre Asran luonteessa. Ja sen, juuri sen, joka kerran oli heidät yhdistänyt ja jonka hän tunsi parhaimmaksi ominaisuudekseen, sen hän tahtoi antaa perinnöksi lapselleen.

Hän katsoi uudelleen junan ikkunasta kuunsirpin valaisemaa maisemaa. Hän muisti, että hän pari päivää takaperin oli istunut Capitoliumilla katsellen kuutamoista Forum Romanumia.

Satumaisen kiehtovina astuivat silloin menneet vuosituhannet hänen eteensä. Hän sai ensi kertaa eläessään elävän ja voimakkaan käsityksen entisyydestä. Tulevaisuuden tunsi hän omassa olemuksessaan. Ja itse seisoi hän näiden kahden rajalla, osana sukupolvien loppumattomassa ketjussa, pienenä, vähäpätöisenä osana itsessään ja kuitenkin kutsuttuna palvelemaan suurta velvoittavaa elämää.

Hänen täytyi ajatella runoilijan sanoja:

Oi, kuule ja oivalla kuisketta siis ajan entisen, henkein, kun

luokse ne saa!

Ja sä aavistat tuntehin värähtävin, mitä muinen on syvimmin

miettinyt mies.

Mitä kaihoja, vakaita neuvojakin sekä lohtua tietäjäharput

ne ties.

Hänen kätensä painuivat ristiin ja suuri hartaus täytti hänen sisimpänsä. Hän tiesi olevansa pieni, vähäpätöinen osa kaikkeuden suuresta ketjusta, mutta osa, jolle suuri tehtävä oli suotu.

"Sävel soitossa piirien äärettömäin", toisti hän hiljaa ja ajatukset pysähtyivät Enricoon.

Näin hän istui hetken liikahtamatta vaipuneena hiljaiseen hartauteen. Sitten hänen päänsä painui ikkunanpieleen ja hän nukahti iloinen hymy huulillaan.

Mutta kun junanvihellys viimeinkin ilmoitti kotikaupungin olevan lähestymässä, oli hän ensimmäisenä valmis astumaan junasta. Hänellä oli kaikki tavarat käden ulottuvilla. Samassa kun juna pysähtyi, oli hänkin maassa.

Oli varhainen aamu. Hän jätti suurimman osan tavaroistaan säilytettäväksi ja läksi vain pieni laukku kädessä astumaan kotia kohden.

Pikkukaupungin kadut olivat vasta heräämäisillään uuteen aamuun. Kuormarattaat täynnä maataloustuotteita tulla rämisivät valtakatua pitkin ja pysähtyivät torille. Erään talon porttikäytävässä seisoskeli nuoria tyttöjä — ehkä palvelijattaria. He puhuivat keskenään, vähä väliä nauraa kikatellen. Pari paljasjalkaista poikaa juoksi kilpaa katua pitkin kieputellen tyhjiä maitoastioita. Puutarhan aidalla kiekui kukko.

Asra näki, kuuli ja huomasi kaiken. Kaikki oli kotoista. Kaikki oli maalaista ja kaikki toi suuren hyökylaineen kirkkautta ja lämpöä hänen sisimpäänsä.

Mutta kaiken tämän ilon takana syvällä alitajunnan uumenissa tiesi hän vieläkin suuremman ilon väikkyvän herkkiin, lämpimiin tuntemuksiin kätkettynä, ilon, jota oli mahdoton pukea sanoihin mutta jonka hän sittenkin saisi viedä hänelle, jota hän rakasti.

Käsi innostuksesta vavahdellen hän avasi kotiportin. Sitten hän kääntyi keittiönovelle, päästäkseen sisään soittamatta. Heillä oli näet tapana pitää vara-avainta salakätkössä, josta eivät muut kuin he itse tietäneet. Keittiö oli tyhjä eikä tulta vielä ollut vesikattilan alla. Palvelustyttö nukkui kai tai olisiko ehkä jo mennyt sisälle huoneita siistimään.

Missään tapauksessa hän nähtävästi ei vielä ollut ajatellut teen valmistamista. Emäntä sai siis itse huolehtia siitä ja sitten mennä sisälle tarjotin käsivarrellaan ja suuri, suuri ilo sydämessä.

Hän sytytti kaasukeittiön ja vilkaisi sitten kaappiin, jossa kahvikupit pidettiin. Kaikki oli siellä koskemattomana paikallaan. Hän saisi siis todella itse huolehtia kaikesta.

Hän muisti, miten Enricon äiti heidän kihloissa ollessaan joskus aamuisin oli vienyt teen poikansa työhuoneeseen. Lähes kolme vuotta oli kulunut äidin kuolemasta, eikä Enrico koko tänä aikana koskaan ollut saanut sellaista hellää huomaavaisuutta osakseen. Mutta tästä puoleen…

Hän pysähtyi oviverhon kohdalle, jonka takana oli palvelijan huone. Sieltä ei kuulunut pienintäkään liikettä. Silloin hän nosti varovaisesti verhoa. Ketään ei ollut huoneessa. Vuode oli koskemattomana.

Hänen katseensa kiersi keittiötä. Hän huomasi nyt kaikenlaista, johon ei silmä ensi hetkinä ollut ennättänyt. Edellisen päivän pesemättömät astiat oli työnnetty yhteen nurkkaan. Hyvä pyyhe oli tehnyt patalapun virkaa ja saanut useampia palohaavoja. Likaämpärissä oli kylmiä perunoita ja lihapalleroita.

Hän näki itsensä kaikessa. Hänen syytäänhän tässä oli enin. Hän oli huolehtinut huvituksistaan eikä kodistaan. Hän ei ollut välittänyt siitä, säästettiinkö vai tuhlailtiinko. Mieshän oli sitoutunut hankkijaksi.

Ja mies istui varhaisesta aamusta myöhään iltaan työssä ja ponnisti voimiaan, kunnes nenäliinaan tuli veripunaisia läiskiä ja suuri kalpeus peitti kasvot.

Emäntä, joka ei huolehtinut omastaan, ei saattanut vaatia paljon harrastusta ja huolenpitoa palvelijaltaan. Ja miksikä nuori palvelijatar ei olisi yhtä huvinhaluinen kuin nuori emäntä?

Vesi kattilassa kiehui jo. Hän valmisti teen, asetti tarjottimelle kahdet kupit — häälahjan, jota he käyttivät vain juhlatilaisuuksissa - ja sitoi puhtaan talousesiliinan vyölleen. Sitten hän tarttui tarjottimeen.

Tästä puoleen hän aikoi tehdä niinkuin Enrico. Hän ei tahtonut turvautua sanoihin, ei aikonut kertoa keittokirjasta, ei "neuvonantajasta" eikä hyvistä päätöksistään. Hän tahtoi vain olla sellainen, että Enrico näkisi ja tuntisi mitä hänessä oli tapahtunut.

Käsi vapisi hieman, kun hän nakutti ovelle. Sisältä kuului hiljainen — Asran mielestä melkein hajamielinen: "sisään!" Avatessaan oven ennätti Asra nähdä miehensä painuneena kirjoituspöydän ääreen. Enricosta karkasi Asran katse lattialle. Silmä etsi sitä pelättyä punaista nenäliinaa, mutta sitä ei siellä ollut.

Samassa kääntyi Enrico.

Hän karkasi silmänräpäyksessä pystyyn, jäi hetkeksi sanattomana tuijottamaan eteensä, sitten hän juoksi kohti, sieppasi tarjottimen Asran kädestä ja asetettuaan sen pöydälle tarttui vaimonsa molempiin käsiin. — Sinä, sinä täällä…! — Hän veti hänet syliinsä.

Asran kiireestä ja mielenliikutuksesta hehkuvat kasvot olivat yhtenä ainoana säteilynä. Hänen koko olentonsakin säteili. — Minun täytyi … täytyi. Suuri "ikuinen kaupunki" toi mulle suuren ikävän — sinun luoksesi.

Enrico ei saanut vastatuksi. Sanat tukkeutuivat kurkkuun. Hän piteli vain vaimonsa käsiä omissaan otteella, joka ei koskaan olisi tahtonut hellittää.

— Näinhän äitisikin — kun hän tahtoi pitää sinua oikein, oikein hyvänä! — Asra painuu uudelleen lähemmä miestään, naurahtaa veitikkamaisen iloisesti, mutta on samalla hämillään omasta polttavan kiihkeästä halustaan ilahduttaa miestään.

Enrico puristaa hänet uudelleen rintaansa vastaan, mutta ei nytkään saa mitään sanotuksi. Silloin kietaisee Asra äkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa ja kuiskaa hiljaa, hyvin hiljaa — —

Enricon käsien ote heltiää siinä samassa. Asra näkee hänen kalpenevan. Sitten nostaa voimakas tunneaalto hehkuvan punan hänen poskilleen. Mutta hänen äänensä vapisee ankarasti, kun hän viimein saa kuiskatuksi: — Rakas, rakas — pitääkö sinun kärsiä — niin paljon?

Asra tuntee sinä hetkenä aivan kuin kasvavansa. Hän on voimakas, on vankka ja vanha, oikein vanha jo, vaikka samalla on niin sanomattoman nuori ja onnellinen.

— Sinä, sinä, sanoo hän hiljaa ja ottaa hyväilevästi miehensä pään käsiensä väliin — sinä puhut kärsimisestä! Mutta kuka on kärsinyt näinä vuosina minun tähteni. Minä olen tällä matkalla nähnyt kaikki sinun sydämesi ajatukset. Minä tiedän, miten olet kärsinyt. Sinä olet tehnyt elämän minulle syvemmäksi ja rikkaammaksi. Sinä olet synnyttänyt minut äidiksi lapsellemme, ei varoitusten eikä neuvojen kautta, vaan sen kautta, mitä itse olet ollut ja olet. — Etkö ymmärrä, että minäkin nyt tahdon kärsiä ja — ilolla!

Hän piti yhä Enricon päätä käsiensä välissä hartaudella ja hellästi kuin äiti. Mutta äkkiä valtasi mielenliikutus hänet niin voimakkaana, että hän vavahtaen painui miehensä olkapäätä vasten. Silloin hän tunsi Enricon käsivarren kiertyvän hänen ympärilleen lämpimän suojelevasti. Ja ikkunasta hän näki auringon paistavan täynnä iloa ja elämän voimaa. Se ennusti rikkaita, työntäysiä kesäpäiviä.