Читать книгу Naiskohtalo: Romaani - Marja Salmela - Страница 4

Sisällysluettelo

Helsinki oli äkkiä pukeutunut kesä-asuunsa. Kevät oli ollut pitkä ja harvinaisen kolea. Kylmät tuulet ja pilvinen taivas olivat ehkäisseet sen kehitystä ja kesäkuun kynnyksellä uskotelleet ihmisille huhtikuun olevan puolivälissään. Mutta sitten ilmat äkkiä muuttuivat. Kevään salassa vaikuttaneet voimat näyttivät ihmeitään ihmisille. Viluisena värjötellyt luonto upeili yht'äkkiä sekä lehdessä että kukassa. Kesä oli tullut muutamassa päivässä. Aurinko hehkui kuumuuttaan kaupungin kivikaduille. Ken pääsi, kiiruhti muuttamaan maalle, ja katuliike hidastui kuin kuivumistaan poteva virran vesi kesähelteessä.

Alaslaskettujen ikkunasuojustinten viileyttämässä kukkakaupassa vallitsi hiljaisuus. Liikkeen omistajatar oli aamiaistaan syömässä. Nuori myyjätär ahmasi päivän lehdestä alakerran romaania, ja Liisa, joka juuri oli palannut kaupungilta, asettui porttikäytävän puolelle auki-olevaan oveen katselemaan liikettä kadulla.

Suurkaupunki ei vielä ollut kadottanut mitään siitä viehätyksestä, jolla se oli kietonut hänet jo hänen ensi käynnillään pääkaupungissa. Joka päivä ja joka aika se oli hänelle sama ihmeellinen, kuvarikas ja mielenkiintoinen kirja, jota hän silmin, korvin ja koko olemuksellaan tutki.

Äkkiä Liisa käännähti. — Neiti, katsokaapa näitä. — Hän juoksi pari askelta huoneen perälle päin aikoen innossaan melkein nykäistä yhä lueskelevaa neitiä käsipuolesta.

Mutta neiti ei ollut halukas katsomaan. Hän yhä luki. Siitä syystä Liisa, muistaen ne monet portaat, jotka erottivat hänet arvokkaasta nuoresta neidistä, palasi paikalleen. Maalaiset, jotka vasta olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan palauttaen hänen mieleensä koko pitkän sarjan saaristolaismuistoja, olivat jo nähtävästi poikenneet jonnekin. Heistä ei ainakaan näkynyt jälkeäkään. Mikään muukaan ei tällä hetkellä erityisesti kiinnittänyt mieltä. Liisan ajatukset kääntyivät siitä syystä myyjätär-neitiin.

Kuinkahan se neiti malttoi ahmia romaania noin hirveän innostuneena, vaikka oli niin paljon hauskaa katseltavaa ympärillä?

Kyllähän ne satukirjat ja romaanit olivat hauskoja. Sen Liisa tiesi omasta kokemuksesta. Mutta niitä teki mieli vain silloin, kun elämä muuten oli ikävää ja rumaa — niinkuin ennenvanhaan saaristossa, missä ei ollutkaan muuta hauskaa kuin Jere ja satukirjat — tai pimeinä syksy-iltoina, kun sade rapisi ruutuun, ei ollut mitään toimittamista, eikä voinut katsella kadullekaan.

Mutta että tällaisena päivänä!

Liisa oli vielä tätä ihmettelemässä, kun äkkiä sävähti punaiseksi hiusmartoa myöten.

Kadun toisella puolella melkein vastapäätä kukkakaupan ovea seisoi rotevarakenteinen mies porttikäytävässä. Hän sylkäsi reiluun maalaistapaan. Se herätti ensimmäiseksi Liisan huomion. Sitten tunsi hän miehen. Se oli isäntä.

Nähtävästi oli tämä jo saanut kaupungintuliaisia. Tai ehkäpä niitä oli ollut jo matkalla. Selvästi näki sekä isännän hajasäärisestä asennosta että hänen hiukan horjahtelevista liikkeistään, että hän oli maistellut aikalailla.

Liisalle tuli äkkiä kammottavan selvänä mieleen ne monen monituiset kerrat, jolloin isäntä tällaisessa ja tavallisesti pahemmassakin tilassa oli palannut kotiin kaupungista. Silloin oli saanut pelätä hänen vihaansa yhtä paljon kuin hänen tunkeilevaa hellämielisyyttään. Kerran hän oli koettanut siepata Liisan syliinsä, mutta äiti oli silloin kiskaissut tytön turviinsa.

Se kerta oli yksi niitä harvoja, jolloin Liisa oli tuntenut, että kyllä äiti hänestä kuitenkin välittää. Eihän äiti sitä oikeastaan koskaan näyttänyt. Mutta hän vapisi aivan sinä kertana. Ja kun isäntä sitten oli tavoitellut äitiä, oli tämä lyönyt häntä vasten silmiä. Äiti ei pelännyt — ei ketään eikä koskaan. Sitä puolta Liisa aina oli ihaillut äidissä. Ja nytkin se tuli mieleen sitä reilumpana ja kunniakkaampana, kun hän hengessä aivan oli kuulevinaan isännän suurläänistä rehentelyä ja hänen tavanmukaista itsensäkehumista, joka kohosi huippuunsa silloin kun hän tuskin pysyi jaloillaan.

— Mitä sinä taas siinä kurkit, huomautti neiti huoneen perältä. Hän oli päässyt lukemasta ja tunsi velvollisuudekseen jollain tavoin huolehtia tehtävistään. Muun puutteessa hän oikasi Liisaa.

— Tämä katseleminen on niin hauskaa, kun ei nyt ole muuta kiireellisempää. — Liisa ei voinut olla puolustautumatta, vaikka hän samalla kuuliaisena oikaisulle väistyi ovelta. Ostaja astuikin juuri kauppaan, ja Liisa vetäytyi myymälän takana olevaan pienempään huoneeseen, joka oli hänen varsinainen oleskelupaikkansa silloin kun hän ei ollut kaupungilla.

Mutta kun hän hetkisen kuluttua läksi viemään ostettuja kukkasia kaupungille, askartelivat hänen ajatuksensa yhä äskeisissä asioissa. Hän tekaisi siitä runonkin ja ajatteli että sanoisi sen isännälle vaikka vasten silmiä jos sellainen tilaisuus sattuisi eteen.

Tultuaan takaisin kauppaan pani hän sanat paperille.

"Mies suuri ja suunnaton nauraa ja hohottaa, väkevin maailmassa on vaikka sääret horjahtaa ja vasten tahtoa täytyy nikottaa. Hei, jaa, mahtava sittekin on mies suuri ja suunnaton."

Hän oli tyytyväinen tekeleeseensä. Se oli kuin mieltä hivelevä velankuittaus isännälle, vaikka tämä ei siitä tietänytkään.

Liisa sai hyvän aikaa rauhassa antautua tälle sisäiselle tyydytykselleen, sillä vähäksi aikaa vilkastunut liike oli taas kuin seisauksissa. Oli ihmisten päivällis-aika; katukin oli antautunut kuin päivällislevon valtaan.

Myyjätärkin käytti yleistä hiljaisuutta hyväkseen. Hän tiesi Liisan pystyväksi sijaiseksi, jota hätätilassa sopi käyttää, kun omat asiat houkuttelivat kaupungille aikana, jolloin olisi pitänyt olla liikkeessä.

— Älä nyt kuitenkaan riipuskele tuossa ovensuussa, varoitteli hän mennessään.

— Eipähän sitten kukaan ainakaan pääse sisään minun tietämättäni. — Liisa nauroi, kääntyi hetkeksi poistuvaan neitiin ja sitten taas katsomaan kadulle päin.

Hän oli seisonut siinä kotvan aikaa, kun taas muisti isännän. Jokohan tämä oli lähtenyt, vai vieläköhän ilahdutteli mieltään kaupungissa? Ja ketähän hänellä tällä kerralla oli matkassaan? Ei ollut äiti ainakaan. Näin alkukesän kiireissä ei äiti koskaan joutanut kaupunkiin. Toiset tulivat kun halutti. Palkollisen täytyi asettua sen mukaan miten sopi ja milloin lupa annettiin.

Harvoinpa äiti olikin käynyt. Ei Liisan tultua kaupunkiin useammin kuin ennenkään. Mutta käydessään oli kuitenkin aina tullut katsomaan. Tyytyväinen oli tuntunut olevan asiain menoon. Ei ollut sanonut paljon, mutta ei ollut moittinutkaan, kaikkein vähimmin kaupunkiin jäämisestä. Kerran vain oli arvellut, että "onhan tämä hyvä aluksi, mutta kouluun sinun pitäisi päästä".

Ne sanat olivat siitä asti kyteneet Liisan mielessä. Ne olivat antaneet hänelle samanlaisen sysäyksen, kuin äidin sanat silloin ennen saarelta lähtöä. Ne olivat olleet kuin sormena viittaamassa, että tuosta sinun on yritettävä.

Hän olikin siitä asti ruvennut ajattelemaan kouluunlähtöä aivan kuin varmana asiana. Mutta miten se kävisi hänelle mahdolliseksi, oli yhä käsittämätöntä.

Muutaman kerran oli Liisa ottanut asian puheeksi rouvan kanssa. Mutta puhe oli aina loppunut alkuunsa. Rouva oli hyvä ja ystävällinen ihminen, mutta hän oli vahvasti vakuutettu siitä, että köyhän lapsen ei pitänyt pyrkiä kouluun. Jos tällainen sai oleskella "parempien ihmisten" seurassa ja heiltä oppia niin paljon että kykeni itseään elättämään, oli siinä hänelle oppia yllin kyllin.

Siltä kohdalta ei siis tie auennut. Siitä oli Liisa selvillä. Mutta mistä?

— Saamari, tässäkö se Helsinkiin karannut neiti taas seisoskelee ovensuussa?

Liisa hätkähti kuin häntä olisi lyöty vasten silmiä. Mutta hän käsitti silmänräpäyksessä tilanteen.

— Päivää, isäntä. Olettepa te ryvettäneet itsenne pahasti! Antakaahan kun minä autan! — Hän vetäsi isännän ovelta syvälle porttikäytävään ja rupesi siinä hankaamaan hihaa puhtaaksi. Hänelle oli tullut kova hätä samassa kun hän kuuli isännän äänen. Ei omasta puolestaan. Ainahan hän pakoon pääsi. Eikä hän osannut pelätä. Hän oli äitiinsä. Mutta nyt hän oli yksin liikkeessä ja edesvastuu oli hänen. Juopuneen tekoja ei koskaan voinut edeltäpäin arvata. Sen hän tiesi. Ja jos sattuisi jotain, jokin vahinko kukille tai muuta sellaista, ei hän voisi sulattaa sitä.

— Antakaahan, puheli hän yhä mairitellen, — minä siistin paremmaksi.

Eihän isännänlaisen miehen sovi kulkea tällaisena kadulla!

Isäntä tarttui hyvämielisenä sanojen mairittelevaan sävyyn. Hänkin rupesi kehumaan. Kovin oli Liisa kasvanut ja pulskistunut Helsinkiin jouduttuaan ja nyt vielä siitä kun isäntä viimeksikin oli tavannut. Semmoinen suuri, korea tukka ja vartalokin niin verevä, vaikka Liisa vielä oli lastenkirjoihin kuuluva. Minkälaiseksi tulisikaan kun oikein tuuhistumaan rupesi?

Isäntä tavoitteli kädellään, mutta Liisa vältti äkillisellä hypähdyksellä.

Silloin hän muisti runonsa. — Antakaahan. — Hän sieppasi isännän hatun käteensä, oli siistivinään sitä, mutta pistikin samalla nauhan alle taskustaan ottamansa kurttuisen paperiliuskan. Sitten hän työnsi hatun takaisin isännän päähän.

— Hyvänen aika, nyt tulee ostajia!

Hän ryntäsi porttikäytävästä suoraan kauppaan, ennätti mennessään pelolla ajatella, että isäntä ehkä tulee perässä ja silloin voi tapahtua vaikka mitä. Mutta mikään ei tässä auttanut. Ostaja oli jo kaupassa, ja häntä oli palveltava. Kesähelteen näännyttämä rouva painui läähättäen kukkakaupan toiselle tyhjänä olevalle, tuolille, työnsi suuren vanhanaikaisen hattunsa niskaan ja rupesi kiirettä pitämättä löyhyttelemään kasvojaan.

— Onko täällä nykyään uutta väkeä, kysyi hän katsoen epäilevästi

Liisaan.

— Neiti tulee aivan kohta, hän pistäytyi vain pienelle asialle. — Liisan silmät vahtivat ovea, samalla kun hän tunsi suurta mielenkevennystä siitä, että ostaja sattui olemaan tällainen kiirettäpitämätön, maaseutulaiselta näyttävä nainen, jota palvellessa ennätti ajatella muutakin kuin kukkien näyttelemistä ja suosittelemista.

— Tuokaa nyt näytteeksi mitä teillä on, komensi rouva. — Minä olen niin näännyksissä, etten jaksa tästä mihinkään.

Liisa rupesi esittelemään tarjolla olevia kukkia, itsekseen iloiten siitä, ettei isäntää vielä ainakaan ollut kuulunut. Tuskinpa hän sitten tulisikaan, koska ei ollut kohta lähtenyt tulemaan.

Mutta samassa isäntä seisoikin ovensuussa.

— Ei täällä ole muuta kuin kukkia, yritti Liisa karskisti. — Menkää muualle.

— Hemmetissä mitä minä muualle. — Isäntä painui kursailematta toiselle tyhjänä olevalle tuolille ja laski hattunsa vieressä olevalle pöydälle.

Rouva, joka jo oli ennättänyt vähän tointua väsymyksestään, katsoi kysyvästi toisesta toiseen, jäi sitten tuijottamaan isännän pöydällä olevaan hattuun ja purskahti viimein nauruun.

— Vai kuljettaa tämä mies kirjeitä hattunauhassaan?

Liisalta lennähti sydän kurkkuun. Hän ojensi kätensä kirjettä tavoitellen, mutta rouva ennätti ennen häntä. — Tässä taitaakin olla jotain merkillistä tekeillä, sanoi hän tarttuen paperiliuskaan.

Isäntä tuijotti älyttömästi toisesta toiseen.

Liisa tointui ensimmäisenä. — Ei mitään merkillistä, sanoi hän levollisesti. Hän kuuli takahuoneen oven aukenevan ja tiesi neidin tulleeksi. Vastuun taakka putosi hänen hartioiltaan, ja hurja halu heräsi hänessä. — Lukekaa vaan, sanoi hän niskaansa keikauttaen.

Vanha rouva epäröi hetken. Hän katseli Liisaa, joka niska kenossa ja helakka puna poskillaan seisoi keskellä lattiata uhma katseessa silmäillen tuolilla istuvaa isäntää.

Uteliaisuus pääsi kuitenkin voitolle. Rouva kääräsi auki paperiliuskan ja luki kuuluvalla äänellä: — "Mies suuri ja suunnaton nauraa ja hohottaa, väkevin maailmassa on, vaikka sääret horjahtaa ja vasten tahtoa täytyy nikottaa. Hei jaa, mahtava sittekin on mies suuri ja suunnaton."

— Mi-mitä perh—. Sana katkesi nikotukseen. Ja vanha rouva vain nauroi, nauroi niin, että kyyneleet tippuivat.

— Hi-hi-hii-. Mainetodistus hattunauhassa! Hi-hi-hii!

Silloin isäntä suurella voimainponnistuksella karkasi pystyyn.

— Saakelin akkoja, kyllä minä — Mutta siihen katkesivat isännän uhkaukset.

Hän näki järjestyksenvalvojan rinnallaan ja ymmärsi kaiken mahtipontisuutensa turhaksi. Hän kääntyi siitä syystä suoraa päätä kadulle, jättäen hämmästyneet naiset kukkakaupan tuoksun täyttämään viileyteen.

Ensi hämmästystä seurasivat selittelyt sekä puolelta että toiselta. Myyjätär-neiti kehui sukkeluuttaan aseman oivaltamisessa. Hän oli sisään tullessaan tuntenut isännän samaksi, joka kerran ennenkin oli tullut kauppaan Liisaa tervehtimään ja silloin juovuspäissään kaatanut kumoon kaksi kallisarvoista kukkalaitetta. Poliisi oli siksi tarpeen. Sen hän heti arvasi ja sattuikin paraiksi näkemään sellaisen kadunkulmauksessa.

Vanha rouva yhä nauroi. Hän kertoi neidille miten väsyneenä hän oli tullut kauppaan, mutta miten tämä pieni seikkailu aivan oli virkistänyt häntä. Hän piti reippaista ja elämänhaluisista ihmislapsista, jotka osasivat laskea vähän leikkiäkin. Hän oli itsekin ollut sellainen.

— Älkää kuitenkaan kehuko liiaksi, varoitteli neiti. — Tämä tyttömme on muutenkin rohkealuontoinen. — Hän katsoi Liisaan, joka yhä seisoi paikallaan aivan kuin odottaen mitä vielä syntyisi hänen viskaamansa pommin räjähdyksestä.

Rouva mittasi Liisaa hetken katseillaan. — Oletko sinä käynyt koulua? kysyi hän.

Liisan sydän sykähti. Hän astui muutaman askeleen lähemmä. — En, mutta minä tahtoisin sinne.

Rouva ei katsonutkaan häneen. Hän kääntyi uudelleen neidin puoleen ja rupesi tiedustelemaan tältä kaikenlaista, aivan kuin asia ei ensinkään olisi koskenut Liisaa. — Eikö hän todellakaan ole saanut oppia mitään? kysyi hän uudelleen.

— Itsekseenhän hän vähän on lueskellut. Rouva on lainannut hänelle muutamia koulukirjoja, kun hän aina niitä tahtoo.

He jatkoivat puhetta pitemmältäkin, osaksi kuiskaamalla. Ei toinen enemmän kuin toinenkaan käskenyt Liisaa pois. Näytti siltä kuin he aivan olisivat unohtaneet hänet. Itse hän ei myöskään liikahtanut. Hän seisoi hievahtamatta paikallaan, sisimmässään omituisen juhlallinen tunne siitä, että hänen vastainen kohtalonsa nyt ratkaistiin. Sieltä täältä sattui hän kuulemaan sanan tai toisen: — oppii pian — ei mikään nero, tavallinen, — mutta reipas — —.

Äkkiä vieras rouva kääntyi Liisan puoleen. — Onko se vain herraskaisuutta sinussa, vai tahdotko sinä todella oppia jotain?

Liisa oikaisihe. Puna hänen poskillaan kävi entistä helakammaksi, hänen katseensa painui rouvan katseeseen rehellisyydellä, jota ei käynyt epäileminen, ja vastaus tuli silmän rävähtämättä:

— Kyllä minä tahdon oppia. Mutta tahdon minä myöskin herrasihmiseksi.

Äiti on aikonut minut sellaiseksi.

Taas rupesi rouva nauramaan niin, että kyyneleet aivan herahtivat silmiin. Sitten hän hiljaa kuiskasi jotain neidille. Mutta kun kauppaan samassa tuli ostajia, katkesi puhe siihen. Rouva vain kätteli neitiä, jonka hyvä tuttava hän näkyi olevan, ja lupasi myöhemmällä tulla tapaamaan liikkeen omistajatarta.

Ostajia tuli nyt yhtäkkiä useampia. Liisa sai lähteä juoksemaan pitkin kaupunkia kukkia kyydissä. Oli kiireen touhua, jommoisesta hän oikeastaan piti. Mutta tällä kerralla hän ei ollut selvillä siitä oliko työ tavallista hauskempaa vai vaikeampaa. Mieli oli niin kevyt, että halutti mennä ihan lentämällä. Mutta samalla oli vaikeata pitää ajatuksiaan koossa. Ne kieppuivat yhtenään tuon samaisen ihmeellisen asian ympärillä.

Jätettyään viimeiset vietävänsä niiden määräpaikkaan tuli Liisa kulkemaan Boulevardia pitkin kotiinpäin. Kulkiessaan suuren ja komean rakennuksen ohi hän pysähtyi, etsi katsein muutamia ikkunoita kolmannessa kerroksessa ja jäi hartaudella tuijottamaan niihin.

Kun nyt saisikin juosta tuonne ylös, soittaa ovikelloa ja yhdessä ainoassa henkäyksessä kertoa kaikki! — Se tuntui aivan kuin asiaan kuuluvalta. Nyt tapahtumassa olevahan vain oli jatkoa sille mikä sai alkunsa silloin kun Bernt-herra toimitti hänelle paikan kukkakaupassa.

Mutta siitä oli jo pari vuotta. Ja näiden vuosien kuluessa oli Liisan suhde parooni Berntiin muuttunut yhtä tuntuvalla kuin selittämättömällä tavalla. Alussa oli nuori parooni silloin tällöin tullut kukkakauppaan kysymään mitä Liisalle kuului. Kahdesti oli Liisaa käsketty hänen kotiinsakin. Siellä häntä oli kahviteltu ja syötetty makeisilla. Hän oli istunut hienoilla tuoleilla huoneissa, joiden komeus hänestä oli samanlaista kuin loisto "Tuhannen ja yhden yön tarinoissa".

Perhe oli vanhaa aatelia ja yleistä arvoa nauttiva. Sen oli Liisa kohta ensi aikoina kuullut kukkakaupassa. Ja kun hän ensi kertaa pääsi sinne vieraisille, tunsi hän kohta, että todellisuus täysin vastasi sitä mitä hänelle oli kerrottu. Kun kaunis, hienopiirteinen paroonitar tai kookas parooni itse häntä puhutteli, rupesi sydän kohta hätäisesti pamppailemaan. Kaikki se omanarvontunto, joka teki Liisan rohkeaksi ihmisten seurassa, suli olemattomaksi kuin lumi lämpöisessä vedessä sen hienouden hohteessa, joka häntä täällä ympäröi.

Hän ei tullut sen rohkeammaksi, vaikka kaikki olivat hyvin ystävällisiä hänelle. Sekä parooni että paroonitar taputtivat häntä olalle, koettivat puhua suomea hänelle ja sanoivat häntä "Berntin pikku holhokiksi".

Kertomus Berntin osuudesta asiain kehityksessä toistettiin moneen kertaan ja aina sellaisella ihastuksella, että Liisa entistä selvemmin ymmärsi mikä ihailtava olento "Bernt" oli.

Bernt itse näytti olevan sekä huvitettu että vähän hämillään asiasta. Hän kierteli vihellellen huoneissa vanhempien jutellessa Liisan kanssa, toi tälle muutamia kauniita maisemakuvia katseltavaksi, kertoi vähän niistä, mutta jätti sitten kertomiset kesken, meni saliin ja asettui soittamaan.

Se soitto oli niin kaunista, että Liisa pitkät ajat Silversköldillä olonsa jälkeen uneksi siitä.

Mutta nyt oli Bernt lakannut tuomasta makeisia Liisalle. Hän kävi kaupassa vain silloin kun tuli kukkia ostamaan ja tervehti Liisaa toisella tavalla kuin ennen. Hän itse oli tullut oikein nuoreksi herraksi, ei ollut poikanen kuten ennen. Ja Liisakin kävi jo neljättätoista. Useimmat luulivat häntä vanhemmaksikin, sillä hän oli kookas ja vankkarakenteinen. Bernt tervehti häntä aivan kuin aika-ihmistä.

Sentähden ei nyt sopinut lapsimaisesti juosta kertomaan mitä oli tapahtunut, — tai mikä oikeastaan oli tapahtumaisillaan, — niin hauskaa kuin se olisi ollutkin.

Liisa huokasi, katsoi vielä kerran suurella hartaudella kolmannen kerroksen ikkunariviin ja kääntyi sitten hieman hidastunein askelin jatkamaan matkaansa.

Kääntyessään Boulevardilta Heikinkadulle pysähtyi hän katsomaan "Huvubladin" ikkunoihin näytteille asetettuja kuvia. Kun aika myötä antoi oli hänellä tapana tälläkin tavalla onkia itselleen oppia. Ja nythän tämä kuului hänelle entistä enemmän, kun hän jo oli kuin puolitiessä koululainen.

Hän oli juuri jatkamassa matkaansa, kun eräs pyöräilijä hyvää kyytiä tulla huristi suoraan eräitä ajurinrattaita vastaan. Pyöräilijä ei voinut väistyä vasemmalle. Raitiovaunu tulla hyrräsi siihen paraiksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä maahan. Siten joutui Liisa äkkiä vastatusten Bernt Silversköldin kanssa.

— Miten kovasti hauskaa. — Liisa ei uskaltanut ojentaa kättä, mutta hänen silmänsä ilmaisivat enemmän kuin kädenpuristus. — Minä ihan tunsin, että nyt piti saada kertoa teille asiasta.

Bernt lennähti hieman punaiseksi. Hänhän ei enää ollut mikään pikkupoika, jonka noin vaan sopi puhutella ketä hyvänsä.

Hän nosti kuitenkin lakkiaan ja kumarsi. Sentähden Liisa huomaamatta mitään jatkoi yhteen menoon. — Tämä on ihmeellisin päivä elämässäni siitä asti kun tulin tänne Helsinkiin. Minä olen ihan pyörällä jännityksestä ja ilosta.

Hän puhui hätäisesti kuin ilostaan hengästyneenä, silmät säteilivät, vaalea, leveälierinen kesähattu oli valahtanut niskaan ja ohimojen kohdalla kiertyi kesälämmön kähertämä tukka kiharaan.

Bernt ei voinut olla näkemättä miten kaunis hän oli. Ja iloinen, hätäinen, osaksi lapsellinen, mutta luontevassa omaperäisyydessään viehättävä puhe tempasi ehdottomasti mukanaan. Bernt unohti siitä syystä sekä puhetoverinsa nuoruuden että oman miehistyvän ikänsä ja aatelisen arvonsa. Nojaten pyöräänsä hän kuunteli huvitettuna ja hymyssäsuin.

He seisoivat tässä asennossa, kun muuan vanha, hienolta näyttävä herra pysähtyi läheisyyteen ilmeisesti tarkaten heitä. Hänen tutkiva katseensa sai viimein Berntinkin katseen nousemaan.

Hieno puna nousi taaskin Berntin herkkäilmeisille kasvoille. Hän nosti lakkiaan. Vanha herra tuli silloin lähemmäksi, kätteli Berntiä, puhui ruotsia ja kiinnitti paheksuvan katseen Liisaan.

Tälle tuli paha olla. Mutta siitä huolimatta hän jäi paikoilleen. Hänen puheensahan äsken oli katkennut aivan kesken.

Samassa tuli raitiovaunu. Vanhus nousi siihen. Bernt auttoi häntä. Sitten hän palasi Liisan luo ja sanoi kiireisesti hyvästi. — Onnea nyt, sanoi hän lopuksi, mutta äänensävy oli toisenlainen kuin äsken.

— Hyvästi, sanoi Liisa ja läksi puolijuoksua oikaisemaan puistikon läpi Aleksanterille. Hän oli oppinut ymmärtämään jonkunverran ruotsia. Ja hän oli selvästi kuullut, että se vanha herra oli tiedustellut, miksi ei Bernt ollut maalla vanhempiensa kanssa. Vaunuun astuessaan hän oli sanonut jotain, jolla käski Berntiä muistamaan, että tämä oli vanhempiensa ainoa poika.

Liisasta tuntui siltä kuin hänen ihmeellinen ilopäivänsä jollain käsittämättömällä tavalla olisi pantu pilalle.