Читать книгу Naiskohtalo: Romaani - Marja Salmela - Страница 5

Sisällysluettelo

1.

Leskirouva Emma Sars väänsi vanhanaikuisen mahonkipiironkinsa lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja palasi keinutuoliinsa.

Hän oli vasta pistänyt suuren tukon seteleitä piironkinsa salalaatikkoon. Nyt hän ajatuksissaan jatkoi aseman selvittämistä.

Hän teki vain harvoissa poikkeustapauksissa muistiinpanoja menoistaan. Hänellä oli omassa muistissaan tarkka ja luotettava tilikirja. Sitä hän tällä kerralla tutki harkitsevammin kuin pitkään aikaan. Hän teki tilinpäätöstä pitkälle, menopuolella olevalle sarekkeelle. Ja kysymys, joka nyt kiinnitti hänen mieltään, koski sitä, saataisiinko tulopuolella menoja vastaava sareke syntymään.

Siitä asti kun hän toi Liisa Spetsin kotiinsa, oli hän maksanut kaikki tämän puolesta. Ruoka, vaatetus, jalkineet, kouluutus, kaikki oli kysynyt rahaa, aina vain rahaa. Menopuoli oli kasvanut ilman että vastaiselle puolelle karttui mitään.

Se pieni passaus, jota Liisa kodissa teki, ei merkinnyt mitään, ei liioin hupikaan, jota hänestä oli ollut. Hän oli omapäinen eikä ottanut taipuakseen sinne minne toinen tahtoi. Ja näihin astihan hänen aikansa olikin mennyt opintoihin.

Se hyväntuntemus, joka syntyy tehdystä hyvästä työstä, merkitsi tietysti jotain. Sehän se suuressa määrin olikin kannustanut rouva Sarsia Liisan ottamiseen. Mutta ainahan sitä samalla toivoi, että itsekin asiasta vähän hyötyisi —, jollei muuten niin ainakin toisten osoittamasta kiitollisuudesta.

Jos Liisalla oli edes hituisenkaan kiitollisuudentunnetta, oli hänen aika nyt osoittaa sitä, kun hän opettajaksi valmistuneena palasi kotiin seuraavana syksynä astuakseen virkaansa täällä rouva Sarsin omassa kotikaupungissa.

Rouva Sars otti sukankutimensa pöydältä, pani pienellä sysäyksellä keinutuolin heilahtelemaan ja antoi ajatusten taas luistaa.

Ikkuna oli auki. Sen alapuolella oli ryhmä sinipunertavia sireeniä ja pari kukista valkeata pihlajaa. Niiden tuoksu tuli tuulenlehahduksissa kesäisenä ja voimakkaana huoneeseen.

Kullalla ja sinisellä kirjailtu, porsliinitauluinen seinäkello löi 5.

Ääni helähti harvakseen ja arvokkaasti.

Vanha rouva antoi kutimen painua helmaan, kumartui hieman eteenpäin ja kiinnitti huomionsa naapurin, kadun toisella puolella olevaan puutarhaan.

Herra Malmilla mahtoi olla vapaa iltapäivä tai sattuiko muuten olemaan lomaa, koska maleksi Röllerin puutarhassa päivää paistattamassa. Ja niin hyvämieliseltä kuin näytti, ihan niinkuin hänkin olisi odottanut jotain!

Rouva Sarsin ajatukset luiskahtivat taas Liisaan, joka varmaan paraikaa istui junassa. Mutta hänestä ne kohta palasivat takaisin Malmiin.

Se se vasta oli toimessaan ahkera mies. Aina menossa ja aina touhussa. Jos ei puodissa sattunut olemaan muuta tehtävää, niin osasipa käyttää aikansa kohteliaaseen seurusteluun ostajien kanssa. Ja sekin merkitsi paljon. Se huvitti ainakin vanhaa, joka ei itse jaksanut liikkua paljon ja jota kuitenkin halutti kuulla mitä maailmassa tapahtui. Eikä se vähentänyt ostohalua. Päinvastoin. Herra Malmilla olikin aivan erinomainen tapa palvella ostajia. Sai tuntea palvelevansa liikettä ostoksillaan. Ja se oli mieluista. Ainakin rouva Sarsista. Se yllytti jatkuvaan palvelevaisuuteen.

Mitähän jos saisi herra Malmin tälle puolelle juomaan kahvia ja vähän juttelemaan?

Vanha rouva nousi, siirsi kukkivan pelargoonian syrjään ja kumartui ikkunasta kadunpuolelle.

— Herra Malm, herra Malm. — Hän huiskutti ikkunasta suuriruudullista nenäliinaansa, sillä vahventaakseen vanhan ja ohenneen äänensä vaikutusta.

Nuori, puutarhassa kävelevä mies pysähtyi. Huomatessaan vanhan rouvan hän avasi puutarhaportin, kiiruhti kadulle ja jäi siihen, lakki kohteliaasti koholla kuuntelemaan mitä oli sanottavaa.

— Tulkaa, tulkaa, saatte kahvia!

Tarjotin pannuineen oli jo pöydällä herra Malmin astuessa huoneeseen. Esipuheitta lähtikin puhe kohta luistamaan pikkukaupungin tuoreimpiin tapahtumiin, nimipäiviin, joita viskaalilla edellisenä iltana oli vietetty suuresti kuten ainakin ja kauppias Kenosen kihlaukseen.

— Yks, kaks perustatte tekin oman liikkeen ja hämmästytätte meitä kihlauksellanne. — Rouva Sars kallisti pannua. — Tilkkanen lisää, ehdotti hän myhähdellen.

Herra Malm ojensi kuppinsa. — Pelkään, että saatte odottaa kihlausta kauemmin kuin itsekään soisin. Mutta oman liikkeen perustaminen on monesti johtunut mieleeni. Se ei kuitenkaan ole niinkään helposti toteutettavissa, kun ei ole pääomaa, jolla päästä alkuun.

— No, no herra Malm. Vähiinpä yritteliäisyys supistuisi, jos jokainen odottelisi suuria pääomia. Täytyy uskaltaa, täytyy uskaltaa, hyvä herra Malm.

Vanha rouva hörppäsi suullisen kahvia kupin lautaselta. Hän joi aina kolmannen kuppinsa lautaselta kieritellen sokeripalasta sormiensa välillä kuin siten pidentääkseen nautintorikasta toimitusta. — Saahan nuori, yritteliäs ihminen lainoja, saa, saa vainen.

Hän hörppäsi uudelleen ja hartaudella. Ajatus luisti setelitukkoon, joka lepäsi salalaatikossa. Tuntui hyvältä, että se oli siellä kenenkään tietämättä sitä. Yritteliään, nuoren ihmisen auttaminen oli toinen asia, toinen huolehtia omastaan. Hän puolestaan oli suorittanut velkansa kanssaihmisilleen, kun oli huolehtinut kodittomasta lapsesta, joka hänettä ehkä olisi joutunut vaikka kuinka surkeille jälille.

Rouva Sars rupesi äkkiä puhumaan kasvatistaan. Tämän oli määrä saapua puolentoista tunnin kuluttua iltajunalla. Rouva Sarsin olisi tehnyt mieli mennä vastaan. Olisi taas kerran saanut nähdä, ketä siellä asemallakin oli. Mutta eihän sitä kannattanut ajatellakaan. Liikkuminen oli käynyt hänen kipeille jaloilleen yhä vaikeammaksi.

— Jos minä ehkä voisin? — Herra Malmin ääni kuulosti kohteliaan välinpitämättömältä. Mutta hän tunsi odottavansa vastausta jonkinmoisella jännityksellä. Ei ollut ensinkään vastenmielistä lähteä osottamaan kohteliaisuutta tuollaiselle iloiselle ja kauniille nuorelle tytölle.

Kun juna hiukan myöhästyneenä tulla puhisi asemasillalle, seisoikin Malm sen kaikkein suotuisimmalla tähystyspaikalla taskussaan valmiiksi varattu ajurinlippu.

Matkustajia alkoi lappautua vaunuista. Niitä tuli tavaton määrä kaupungissa pian alkavien urheilu- ja veistokurssien johdosta. Täytyi pitää varansa, jottei silmä sivuuttaisi. Kuulokin oli otettava avuksi. Sillä jos silmä pettäisi, tuntisi Malm varmasti äänen. Sellaista ääntä ei ollut kellään toisella. Se oli ihmeellisen kirkasäänistä livertelyä, aivan kuin alkusoitto naurulle, joka usein seurasi sanoja.

Kuinka se nauru soi ja helisi! Pelkkä muisto teki mielen iloiseksi.

Nyt, nyt! Helisevä ilonauru lensi samassa kuin livertelevä lintunen asemasiltaa pitkin.

Malm säpsähti aivan kuin se sittenkin olisi tullut odottamatta. Hän aikoi rynnätä eteenpäin, mutta näkikin, ettei tulija ollut yksin. Muuan vieras herra vaaleassa kesäpuvussa tarttui vaunun ylimmältä astimelta hänelle ojennettuun hattukoteloon ja kääntyi sitten neiti Spetsin rinnalla astumaan asemahuoneeseen.

Oskar Malm hypisteli hermostuneesti taskussa tuntuvaa ajurin lippua.

Samassa tulvahti uusi, sankka parvi matkustajia vaunusta. Hän vetäytyi sen sakeimpaan tiheikköön ja kulki sillä lailla asemahuoneen läpi rakennuksen toisella puolella olevalle kadulle. Matkustajajonon vieriessä odotussalin läpi näki hän neiti Spetsin saattajansa kanssa odottamassa pakaasia. Tungoksen tähden syntyi jonossa hetken seisahdus. Malm ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja. Neiti Spetsin kirkas ääni kantautui kauaksi.

Vieras herra oli varmaan ehdottanut jotain, koska neiti Spets päättävästi vastasi: — Ei tänään. Kasvatus-äitini on vanha ja tahtoo ajoissa panna levolle.

Viskautuessaan ajurinrattaille tunsi Malm jonkinmoista tyydytystä kuulemastaan. Oma nolous kävi kuin pienemmäksi siitä, että toisellekin oli evätty. — Mutta sitten rupesi taas harmittamaan. Hänellä ei totisesti olisi ollut varaa näin ajella kaupunkia pitkin joutavan tähden. Eikähän hän olisi lähtenytkään muuten, mutta ne rouva Sarsin kahvit olivat aivan kuin velvoittaneet. Ja nyt harmitti. Sen ajurinlipun tähden etenkin.

Hän oli lähellä Röllerin liikettä, kun neiti Spets ajoi ohi, — yksin — katsomatta puolelle tai toiselle. Rattaiden pyörähtäessä pihaan näytti siltä kuin neiti Spets samassa olisi ponnahtanut pystyyn. Kohta sen jälkeen alkoi pihalta kuulua iloista, helisevää naurua.

— Missä herra Malm on? — Vanha rouva oli tullut portaille vastaan hyvänmielen ilme kasvoillaan. Mutta nähdessään Liisan yksin ajavan pihaan, harmistui hän.

— Eikö hänessä ollut miestä saattamaan sinua tänne asti?

— Kuka? Mitä? Minä en ymmärrä. — Liisa kumartui vanhan rouvan puoleen ottaen vastaan tavanmukaisen, tällä kerralla hajamielisesti suodun tervetulo-suudelman.

— Herra Malm, tiedän mä. Hän läksi sinua vastaan.

Liisa lensi punaiseksi.

— En minä nähnyt häntä. Minä en ollutkaan yksin. Olin matkalla tavannut parooni Bernt Silversköldin, hänet, joka hankki minulle tuon paikan Helsingissä.

— Ja siitä teosta sinä arvattavasti olet hänelle kiitollisempi kuin kaikesta, jota minä näinä pitkinä, paljon kuluttavina vuosina olen tehnyt hyväksesi? — Vanha rouva astua nilkutti Liisan jälessä etehiseen. Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Matta hän nielasi syntymässä olevan sanan, laski hattunsa etehisen pöydälle, veti käsineet kädestään ja astui joustava notkeus joka liikkeessään vanhaa rouvaa kohti.

— Mamma, sanoi hän, käyttäen nimitystä, josta vanha rouva piti, — olen tullut kotiin jäädäkseni tänne sinun luoksesi. Anna minun teoillani osottaa, mitä tunnen sinua kohtaan.

Vanha rouva huiskautti nenäliinallaan ahdistelevaa hyttystä loitommalle, nosti vähän silmälasiaan ja katsoi niiden alatse kasvattiinsa. Näkemänsä tyydytti häntä huomattavasti. Tuollaista kaunista nuorta ihmistä katseli vanhakin mielellään. Ja kun se tyttö muutenkin oli sellainen reipas ja ennättävä ihminen. Monessa suhteessa juuri sellainen, josta hän piti.

— Näytä, näytä, murahti vanha rouva puoliääneen ja rupesi sitten tiedustelemaan Helsingin kuulumisia.

Illallisen syöntiä säesti vilkas, usein iloisen naurun keskeyttämä puhelu. Mutta kun vanha rouva heti aterian päätyttyä vetäytyi omaan makuuhuoneeseensa ja Liisa jäi yksin, pääsi häneltä syvä, kauan pidätetty huokaus.

Hän meni ikkunan luo, avasi sen uudelleen ja jäi kädet ikkunalautaan nojautuneina katselemaan kesäisen illan ihanuutta.

Kuinka kaikki rehoitti ja tuoksui. Elämä puhkesi esiin vastustamattomalla voimalla. Eikä se kysynyt, minkä muodon kulloinkin sai ottaa. Se löysi oman, luontonsa mukaisen muodon ja juuri sellaisena tuli kaikki niin kauniiksi erilaisuutensa rikkaudessa.

Avartava sisäinen varmuus vapautti Liisan hänen äskeisestä ahdistuksestaan. Hänen olonsa kasvatusäidin luona tulisi tukalaksi. Hän oli alunpitäen ollut tietoinen siitä. Äskeinen vastaanotto oli vain vahvistanut häntä tässä hänen uskossaan. Se oli täysin vastannut edellisiäkin kokemuksia. Ja samaa tulisi vastakin. Ainaiset muistutukset tehdystä hyvästä työstä, ainainen kiitollisuuden vaatimus, vaatimus, joka ei tyytynyt siihen kiitollisuuden muotoon, joka oli tosi ja antajan luonnon mukainen, vaan pyysi sellaista, jota ei ollut, — kaikki tuo tulisi päivä päivältä uudistumaan. Ja se tuntuisi entistä tukalammalta nyt, kun yhdessä-olo tuli pysyväksi.

Mutta tuntuipa miltä hyvänsä, aikoi hän olla tosi. Hän ei alentuisi teeskentelemään. Hän antaisi kiitollisuutensa siinä muodossa, jota hänen oma sisimpänsä vaati, juuri siinä, vaikka se leimattaisiinkin sulaksi kiittämättömyydeksi.

Hän tiesi kuitenkin olevansa kiitollinen —, tunsi sen tänään ehkä selvemmin kuin koskaan ennen.

Mitä olisi hän, ja mitä koko elämä hänelle ilman kaikkea sitä, mikä oli avautunut hänelle varsinkin näinä viime opettajaksi valmistavina vuosina? Köyhän saaristolaisnaisen lapsi ei koskaan omin neuvoin olisi voinut päästä sellaisenkaan tietomäärän omistajaksi, joksi hän näinä hänen elämäänsä avartavina ja rikastuttavina opintovuosina oli päässyt. Eikä hän ulkonaisessakaan suhteessa olisi voinut kohota siihen arvossapidettyyn, oppia saaneen, itseään elättävän naisen asemaan, joka nyt epäröimättä hänelle suotiin ja jolle sekä nuoruus että kauneus vielä lisäsivät merkitystä.

Ilman sitä apua, mikä hänelle tarjottiin tuona kohtalokkaana päivänä kukkakaupassa, hän ei tänään olisi onnellisena nuorena naisena istunut Bernt Silversköldin rinnalla junavaunussa vastaanottaen tämän kohteliaisuutta kuin tasa-arvoisen toverin.

Hän sulki silmänsä ja antoi hiljaisen iltatuulen vilvoitella polttavia poskia.

Liike, sana, katse tunneilta junavaunussa johtui mieleen kauniina hienossa ritarillisuudessaan.

Tämä heidän tutustumisensa uudistuminen oli oikeastaan tullut aivan odottamatta. He olivat useamman vuoden olleet kuin kadoksissa toisiltaan. Bernt oli ollut ulkomailla ja hän itse oli tänä aikana ajatellut vain työtään, — huvitusta ainoastaan silloin tällöin ja siinä muodossa kuin se kulloinkin eteen sattui.

Mutta viime talvena hänen ollessaan yksityiskutsuissa erään opintotoverin luona, astui Bernt äkkiä huoneeseen ensinkään huomaamatta ketään erityisesti. Talon tytär aikoi kohta senjälkeen esittää heidät toisilleen. Silloin Bernt katsoi pitkään, mutta ei sittenkään tuntenut. — Me olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän silloin itse päättävästi, Berntin yhä tuijottaessa häneen.

He tanssivat ja puhelivat paljon yhdessä sinä iltana. Ja kun oli lähdettävä, tuli Bernt saattamaan. Rinnan he kulkivat pitkin hiljaisia katuja, joille taivaan tuikkivat tulet loivat rauhallista valoaan, ja kun tulivat perille, seisoivat vielä kauan portilla, siinä puhellen ajasta, joka oli kulunut ja kaikesta mitä se oli tullessaan tuonut. Hehän kumpikin sen kuluessa olivat siirtyneet murrosvuosien kynnykseltä keskelle parhainta nuoruutta.

Senjälkeen sattuivat he useammankin kerran tapaamaan, joskus yhteisen tuttavansa luona, toiste kadulla. Usein tuli Bernt saattamaankin. Ja tänään hän oli äkkiä astunut junaan, asettunut penkille vastapäätä Liisaa ja kertonut aikovansa ottaa osaa Liisan kotikaupungissa pidettäviin kursseihin.

Hän sanoi sen niin kauniisti, omalla hienolla, hillityllä tavallaan. Mutta kun se oli sanottu, tuntui aivan siltä kuin hän olisi laskenut suuren, kauniin lahjan Liisan syliin.

Se oli kuin tervetuliaislahja tänä päivänä, jolloin Liisa tavallaan astui uuteen elämänjaksoon. Ja se olikin ainoa hänen mieltään ilahduttava lahja. Siksi hän nyt uudelleen tarttui siihen, kun muisto äskeisestä vastaanotosta täytti hänen mielensä orpouden tunteella.

Ennestään tunnettuahan kaikki oli. Mutta se toi sittenkin yksinpä hänen reippaaseen mieleensä niin omituisen nälän. Ei voinut olla ajattelematta, miten hellä äiti iloitsisi lapsensa edistyksestä, miten lapsen juhlapäivä olisi juhla äidillekin.

Ja olihan siinä juhlaa, kun monen rehellisen ponnistuksen jälkeen oli päässyt määrän päähän, sai katsoa taakseen ja tuntea, ettei ollut turhaan ponnistellut.

Todistuksetkin olivat tulleet niin hyvät, sekä opettaja- että tietotodistus. Mutta niitäkin oli vanha rouva vain ohimennen vilkaissut, sitten sanaakaan sanomatta työntänyt luotaan. Hän ei ehkä tahtonut hemmotella turhalla kiittelemisellä.

Liisan silmäluomia tuntui aivan kuin kirvelevän. Hän vetäytyi pois ikkunasta ja rupesi asettelemaan tavaroitaan matka-arkusta laatikkoon. Sitten siirteli hän muutamia huoneissa löytyviä pikku tavaroita paikkoihin, joissa ne hänestä näyttivät sievemmiltä. Kasvatusäiti oli luvannut, että hän tästäpuolin saisi pitää tätä huonetta omanaan. Ja se oli oikeus, jolle hän ymmärsi antaa arvoa.

Viimein rupesi hän tuntemaan väsymystä, alkoi riisuutua ja nukkui pian, mielessään epämääräinen ilontuntemus odottavista kesäisistä päivistä.

2.

Seuraavana päivänä kasvatusäidin nukkuessa päivällisuntaan läksi Liisa kaupungin puistoon. Hän kiersi polveilevaa rantapolkua pitkin, poimi kukkasia mättäiltä, pistäytyi katselemaan vanhoja, tuttuja mielipaikkoja rannalla eikä pitänyt kiirettä. Ilman mitään erikoista syytä oli hänen niin sanomattoman hyvä olla. Hän tuntemalla tunsi itsessään tuota samaa, ihmeellistä elämää, joka versoi ja kukki kaikkialla. Elämä, olemassa-olo itsessään tuntui suurelta, nautintoa tuottavalta lahjalta.

Liisa oli jo kääntymäisillään kotiin, kun tienmutkassa näki Bernt Silversköldin. Berntin lakki kohosi samassa ja Liisa nyökkäsi iloisen hyvänpäivän. Mutta sisimmässään hän meni kuin hämilleen, sillä hän tunsi äkkiä, että tätä tapaamista hän kaiken aikaa olikin odottanut.

— Oletteko te leikkinyt piilosilla, vai mitä? — Bernt seisoi yhä lakki kädessään hymyillen, mutta samalla tutkivan totisena tarkaten Liisaa. — Näin teidät jo hyvän aikaa takaperin, mutta te katositte useamman kerran näkyvistä, aivan kuin olisitte juossut pakoon.