Читать книгу Jenkkejä maailmalla II - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 3

Siveyden ja viskyn puute – Tyttömarkkinat – Kauppasiveys – Konstantinopolin parjatut koirat – Sanomalehdentoimittamisen ilot Turkissa – Kekseliäitä italialaisia sanomalehtimiehiä – Ei meille turkkilaisia lunsheja – Turkkilainen sauna petosta – Nargili petosta – Minut höylätään – Turkkilainen kahvi petosta.

Moskeijoja on paljon, kirkkoja on paljon, hautausmaita on paljon, mutta siveyttä ja viskyä on vähän. Juomasta kieltää muhammedilaisia koraani, ja luontaiset vaistot estävät heitä olemasta siveellisiä. Sulttaanilla sanovat olevan kahdeksansataa vaimoa. Tämä jo lähentelee monivaimoisuutta. Meidän poskillemme nousee häpeän puna nähdessämme täällä Turkissa moista suvaittavan. Suolajärven kaupungissa se ei niinkään loukkaa meitä.

Cirkassilaiset ja georgialaiset vanhemmat vielä myyvät Konstantinopolissa tyttäriään, vaikkeivät julkisesti. Suuret orjamarkkinat, joista kaikki olemme niin paljon lukeneet – joilla hentoja tyttöjä riisuttiin alasti tarkastettaviksi ja arvosteltiin ja moitittiin aivan kuin hevosia maanviljelysnäyttelyssä – ne ovat lakanneet. Näyttelyt ja kaupat ovat nyt yksityisiä. Varastot ovat juuri tällä haavaa vähissä, osaksi sen vilkkaan kysynnän johdosta, jonka sulttaanin seurueen äskettäinen paluu Euroopan hoveista synnytti, osaksi leipäviljan tavattoman runsauden johdosta, joka säästää tavaran omistajat nälän kidutuksilta ja sallii heidän odottaa hintain nousua, ja osaksi siitä syystä, että ostajat ovat liian heikot ja myyjät kaikin puolin valmistuneet taistelemaan korkeampain hintain puolesta. Jos suuret amerikkalaiset päivälehdet painettaisiin Konstantinopolissa, saataisiin niiden kauppatiedoissa arvatenkin lukea suunnilleen seuraava kertomus markkinain tilasta:

TILANNE ORJATYTTÖ-MARKKINOILLA.

"Cirkassittaret, paras laatu, 1850 vuoden satoa, £ 200; 1852, £ 250; 1854, £ 300. Georgittaret, parasta laatua ei ole markkinoilla; huonompi laatu, 1851, £ 180. Yhdeksäntoista valakialaistyttöä, hyvistä keskinkertaisiin, tarjottu hinnoista £ 130 – 150 saamatta ostajaa; kuusitoista priima A 1 myyty pienin erin loppuun – hinnoista ei anneta tietoja.

"Myyty yksi erä cirkassittaria, priimasta hyviin, 1852-1854, hinnat £ 240-242 1/2, ostaja 30; yksi 49-vuotias – vahingoittunut – £ 23, myyjä 10. Useita georgittaria, sekalaatuja, 1852, siirtyi toisiin käsiin tilauksien täytteeksi. Nykyään tarjona olevat georgittaret ovat enimmäkseen viime vuoden satoa, joka oli harvinaisen huono. Uusi sato on jonkun verran myöhästynyt, mutta saapunee pian. Sekä paljouteen että laatuun nähden ovat ennakkotiedot erittäin lupaavia. Tässä yhteydessä voimme niinikään sanoa, että uusi cirkassitarsato on erinomaisen hyvän näköinen. Hänen Majesteettinsa sulttaani on jo lähettänyt haaremiaan varten suuria tilauksia, jotka kahden viikon kuluessa täytetään, ja tämä on luonnollisesti vahvistanut markkinoita ja antanut cirkassitar-varastolle voimakkaan noususuunnan. Käyttäen hyväkseen markkinain inflatiotilaa monet keinokkaimmat myyjät tekevät hankintakauppoja. Jotkut merkit viittaavat siihen, että aiotaan pidättää valakiattaret kaupasta, kunnes hinnat nousevat.

"Nubiattarista ei mitään uutta. Markkinat lamassa.

"Eunukit – tarjolla ei ensinkään. Suuria lasteja odotetaan kuitenkin tänään Egyptistä."

Tähän suuntaan luullakseni laadittaisiin markkinakertomus. Hinnat ovat nykyään varsin korkeat ja tavara varmoissa käsissä. Vielä pari kolme vuotta takaperin toivat nälkiintyneet vanhemmat tänne nuoria tyttäriään ja möivät niitä kahdesta kolmeenkymmeneen dollariin, kun eivät muulla tavalla voineet pelastaa itseään ja tyttäriään nälkään kuolemasta. Surkeata on ajatella tämmöistä kurjuutta, ja minä puolestani iloitsen vilpittömästi, että hinnat taas ovat kohonneet.

Kauppasiveys on erikoisen huono. Sitä olisi turha kieltää. Kreikkalaisten, turkkilaisten ja armenialaisten siveyteen ei muuta kuulu, kuin että määrättyinä sabatteina käy kirkossa ja sitten rikkoo kaikkia kymmeniä käskyjä loput viikkoa. Valehteleminen ja pettäminen on heillä luonnossa, ja tätä luontoaan he koko pitkän iän vielä parantavatkin, kunnes saavuttavat täydellisyyden. Suositellessaan kauppiaalle poikaansa lahjakkaana kauppapalvelijana isä ei sano, että hän on siivo, siveellinen ja avomielinen poika ja käy sunnuntaikoulua ja on rehellinen, vaan hän sanoo: "Tämä poika maksaa painonsa kovia kolikoita – sillä katso, hän pettää vaikka kenen, jonka kanssa joutuu tekemisiin, eikä Mustasta-merestä Marmaran mereen ole toista niin lahjakasta valehtelijaa!" Mitä arvellaan moisesta suosituksesta? Lähetyssaarnaajat kertoivat minulle, että he joka päivä kuulevat ihmisiä näin kehuttavan. Ihmisistä, joita ihaillaan, sanotaan: "Ah, hän on ihastuttava keinottelija ja mitä valioin valehtelija!"

Jokainen valehtelee ja pettää – ainakin jokainen, joka liike-elämän alalla toimii. Ulkomaalaisten täytyy pian mukautua maan tapoihin, eivätkä he kauan Konstantinopolissa osta ja myy, ennenkuin hekin valehtelevat ja pettävät kuin kreikkalainen. Sanon kreikkalainen, koska kreikkalaisia tässä suhteessa pidetään pahimpina rikkojina. Monet amerikkalaiset, jotka ovat asuneet Konstantinopolissa kauan, väittävät turkkilaisten enimmäkseen olevan koko luotettavia, mutta sangen harva väittää kreikkalaisilla olevan minkäänlaisia avuja, joita voisi huomata – ei ainakaan ilman tulikoetta.

Olen puoleksi taipuvainen uskomaan, että Konstantinopolin kuuluja koiria on esitetty väärässä valossa – parjattu. Olin aina saanut sen käsityksen, että niitä oli kadulla niin vahvassa, että sulkivat tien, että ne kuljeskelivat järjestetyissä komppanioissa, plutoonissa ja rykmenteissä ja päättäväisillä, rajuilla hyökkäyksillä ottivat, mitä tarvitsivat. Ja että ne yöllä hukuttivat kaikki muut äänet kamalaan ulvontaansa. Ne koirat, mitä täällä näen, eivät voi olla samoja, joista olen lukenut.

Niitä näkee kaikkialla, mutta ei aivan joukoittain. Korkeintaan olen tavannut samassa höykässä kymmenestä kahteenkymmeneen. Ja yöt päivät veti niistä melkoinen osa sikeätä unta. Ne, jotka eivät nukkuneet, näyttivät aina siltä kuin olisivat olleet nukkumaisillaan. En ole eläissäni ennen nähnyt niin ylenmäärin surkeita, nälkiintyneitä, surullisen näköisiä, masentuneita koiria. Tuntui julmalta ivalta syyttää tämmöisiä elukoita siitä, että ne yrittäisivät: anastaa mitään väkisin. Niillä tuskin näytti olevan riittävästi voimia tai itsetuntoa kävelläkseen kadun poikki – en luule nähneeni ainoankaan vielä kävelleen niin pitkää matkaa. Ne ovat rupisia, naarmuisia ja silvotuita ja joskus näette yksilöitä, joilta karva on kärventynyt niin laajoilta aloilta ja selväreunaisesti, että ne muistuttavat uusien territoriemme karttaa. Ne ovat surkeimmat elukat, mitä maa päällään kantaa – viheliäisimmät – säälittävimmät. Niiden kasvoilla asuu vakaantunut surumielisyyden ilme, toivottoman mielenmasennuksen ilme. Tämmöisen koiran karvattomia täpliä suosivat Konstantinopolin kirput enemmän kuin paljon laajempia aloja terveistä koirista. Näin tämmöisen koiran rupeavan kirppuja näykkimään – kärpänen herättikin sen huomiota ja se koetti hotkaista sen suuhunsa. Kirppu kutsui uudelleen, ja tuo kokonaan lannisti sen sisun. Se katseli alakuloisena kirppulaiduntaan, katseli sitten alakuloisena paljasta paikkaansa. Sitten se huokasi syvään ja laski päänsä alistuvaisena käpälilleen. Se ei ollut tilanteen tasalla.

Koirat nukkuvat kaduilla katitta kaupungin. Kadulla lienee päästä päähän minun arvioni mukaan keskimäärin kahdeksan tai kymmenen koiraa korttelia kohti. Toisin paikoin on tietysti kuitenkin viidestätoista kahteenkymmeneenkin. Ne eivät ole kenenkään omaisuutta, eikä niiden kesken näy vallitsevan läheisiä ystävyyssuhteita. Mutta kaupungin ne ovat itse jakaneet piireihin, ja kunkin piirin koirien tulee pysyä omain rajainsa sisäpuolella, olipa piiri sitten puolen korttelin tai kymmenen korttelin suuruinen. Voi sitä koiraa, joka uskaltaa astua rajan yli! Naapurit yhdessä sekunnissa puhdistavat sen karvoista. Niin sanotaan. Mutta eivät ne siltä näytä.

Ne ovat näinä päivinä maanneet kaduilla. Ne ovat kompassini, oppaani. Kun näen koirain rauhallisesti jatkavan untaan, ihmisten, lampaitten, hanhien ja kaikkien liikkuvain olentojen väistävän ja kulkevan niiden ympäri, niin tiedän siitä, etten ole sillä suurella kadulla, jonka varressa hotelli on, vaan että minun tulee jatkaa matkaani. Suurella kadulla koirain eleet ilmoittavat, että ne ovat tottuneet pitämään varansa – jonka ilmeen ne ovat saaneet siitä, että niiden joka päivä täytyy väistää monia ajoneuvoja – ja tämän vaeltaja paikalla huomaa. Mutta tämän kadun ulkopuolella ei ainoankaan koiran naama ilmaise samaa. Kaikki muut nukkuvat rauhallisesti, eivätkä varo mitään. Ne eivät liikahtaisi, vaikka sulttaani itse kulkisi ohi.

Eräällä kapealla kadulla (oikeastaan ei ainoakaan niistä ole leveä) näin käppyrässä kolme koiraa jalan tai parin päässä toisistaan. Kun ne makasivat peräkkäin, niin muodostivat ne tarkkaan sillan koko kadun poikki katuojasta katuojaan. Ohi kulki satakunta lammasta. Ne kulkivat suoraan koirien yli, takimmaiset kiireessään tunkien etumaisien päälle. Koirat kohottivat laiskasti katseensa, kiljaisivat vähän, kun lampaiden malttamattomat jalat koskettivat niiden selässä oleviin haavoihin – huokasivat ja kävivät uudelleen rauhallisesti nukkumaan. Tuo sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Toiset lampaista hyppivät niiden yli, toiset tunkivat välistä, silloin tällöin haavoittaen niitä terävillä sorkillaan, ja kun koko lauma oli hypännyt yli, aivastelivat koirat hiukan pölypilvessä, mutta ruumistaan ne eivät siirtäneet hiventäkään. Minä pidin itseäni laiskana, mutta minä olen höyrykone Konstantinopolin koiriin verraten. Mutta eikö tämä sentään ollut kumma näykseen kaupungissa, jossa on miljoona asukasta?

Nämä koirat ovat kaupungin siivoojat. Se on niiden virallinen asema, ja kova virka se onkin. Mutta siinä on niiden turvakin. Elleivät ne olisi niin hyödyllisiä näiden kauheitten katujen osittaisessa puhdistamisessa, ei niitä kauan siedettäisi. Ne syövät kaikkea, mitä suinkin eteen sattuu, meloonin kuorista ja pahentuneista rypäleistä alkaen kautta kaikenlaatuisen ja asteisen saastan ja jätteiden aina omiin kuolleisiin ystäviinsä ja omaisiinsa saakka – mutta siitä huolimatta ne aina ovat laihat, aina nälissään, aina alakuloisella mielellä. Asukkaat eivät ilkeä niitä tappaa – eivätkä sitten todella tapakaan. Turkkilaisissa on synnynnäinen vastenmielisyys kaikenlaisten eläinten tappamista kohtaan, niin sanotaan. Mutta he kohtelevat niitä vielä kehnommin, he kiduttavat ja potkivat ja kivittävät ja polttavat kuumalla vedellä näitä kurjia olennoita, kunnes ne ovat puolikuolleita, ja sitten jättävät ne elämään ja kitumaan.

Eräs sulttaaneista kerran päätti tappaa kaikki täkäläiset koirat ja alkoi työn, mutta väestö päästi semmoisen kauhun ulvonnan että teurastus oli keskeytettävä. Jonkun ajan kuluttua hän ehdotti, että. ne vietäisiin erääseen Marmarameren saareen. Sitä ei vastustettu ja yksi laivalasti tai sille vaiheille lähetettiin matkaan. Mutta kun tuli tietoon, etteivät koirat syystä tai toisesta koskaan päässeetkään saarelle, vaan aina yöllä putosivat mereen ja hukkuivat, nousi uusi huuto ja tämäkin tuuma hylättiin.

Koirat saavat siis kaikessa rauhassa pitää kadut. En tahdo sanoa, etteivät ne yöllä ulvoisi tai etteivät ne kävisi semmoisen ihmisen kimppuun, jolla ei päässään ole punaista fessiä. Minä vain sanon, että olisi halpamaista, jos minä syyttäisin niitä moisista sopimattomuuksista, minä kun en ole omin silmin nähnyt enkä omin korvin kuullut niiden sitä tekevän.

Olin vähän ihmeissäni nähdessäni turkkilaisten ja kreikkalaisten leikkivän sanomalehtipoikaa tässä salaperäisessä maassa, jossa "Tuhannen ja yhden yön" jättiläiset ja henget ovat ennen muinoin asustaneet – jossa siivekkäät hevoset ja hydrapäiset louhikäärmeet ovat vahtineet lumottuja linnoja – jossa prinssit ja prinsessat lensivät halki ilman matoilla, jotka tottelivat salaperäistä talismania – jossa yhdessä yössä taikurin temppuillessa kohosi kaupunkeja jalokivisine rakennuksineen ja jossa markkinat kesken vilkkainta kauppaa äkkiä lumoutuivat ja jokainen kansalainen makasi tai istui tai seisoi ase kohotettuna tai jalka askelta ottaen juuri semmoisenaan mykkänä ja liikkumattomana, kunnes aikaa oli kulunut satakunta vuotta!

Omituista oli nähdä sanomalehtipoikain myyvän lehtiään tämmöisessä unelmain maassa. Mutta totta puhuen ne ovat täällä verraten uudet. Sanomalehtien myyminen virisi Konstantinopolissa vasta vuosikausi takaperin ja sen isä oli Preussin ja Itävallan sota.

Täällä ilmestyy nyt eräs englanninkielinenkin lehti – "The Levant Herald", ja kreikkalaisia ja ranskalaisia lehtiä tavallisesti monta. Ne nousevat ja lankeavat, ponnistavat taas jalkeilleen ja taas lankeavat. Sanomalehdet eivät ole sulttaanin hallituksen suosiossa. Se ei ymmärrä shurnalismia. Sananlasku sanoo, että "tuntematon on aina suurta". Hovin käsityksen mukaan sanomalehti on salaperäinen ja roistomainen laitos. Nämä tietävät, mitä rutto on, he kun vähän väliä saavat ruton, joka vähentää väkeä parituhatta henkeä päivässä, ja sanomalehteä he pitävät lievänä ruton muotona. Kun se ampuu harhaan, lakkautetaan se – sen kimppuun käydään ilman varoitusta, se nujerretaan. Ellei se taas pitkään aikaan astu harha-askelta, aletaan sitä siitä epäillä ja se kuristetaan joka tapauksessa, koska sen luullaan hautovan jotain ennen kuulumatonta kataluutta. Kuvitelkaahan, kuinka suurvisiiri juhlallisessa ministerikokouksessa valtakunnan suurmiesten kanssa tavailee vihatun sanomalehden palstoja ja lopulta julistaa syvämietteisen päätöksensä: "Tässä on jotain pirullista kujetta – se on niin hämärän, niin epäilyttävän viatonta – lakkautetaan se! Varoittakaa julkaisijaa, ettemme voi sietää tuommoista. Toimittaja tyrmään!"

Sanomalehtihommalla on siis Konstantinopolissa vastuksensa. Kaksi kreikkalaista ja yksi ranskalainen sanomalehti lakkautettiin täällä muutaman päivän kuluessa. Kretalaisten voitoista ei saa julkaista mitään tietoja. Aina jonkun ajan kuluttua suurvisiiri lähettää kaikille päätoimittajille ilmoituksen, että Kretan kapina on kokonaan kukistettu, ja vaikka toimittajat kyllä tietävät asian oikean laidan, täytyy heidän kuitenkin painattaa ilmoitus. "Levant Herald" puhuu liian mielellään hyvää amerikkalaisista ollakseen sulttaanin suosiossa, sillä sulttaani ei pidä siitä, että olemme kretalaisia kohtaan myötätuntoisia, ja siitä syystä täytyy tuon sanomalehden olla erikoisen varovainen välttääkseen pahoja seurauksia. Kerran toimittaja, unohtaen lehdessään olleen virallisen ilmoituksen, että kretalaiset oli perin pohjin kukistettu, painoi aivan toisensisältöisen tiedon, jonka hän oli saanut Amerikan konsulilta Kretasta, ja häntä siitä sakotettiin kaksisataaviisikymmentä dollaria. Vähän myöhemmin hän painatti uuden samasta lähteestä saamansa tiedon ja sai vaivoistaan kolme kuukautta vankeutta. Saisin luullakseni "Levant Heraldissa" aputoimittajan paikan, mutta taidankin koettaa, enkö voisi elää retustaa ilman sitä.

Sanomalehden lakkauttaminen tuottaa täällä julkaisijalle melkein vararikon. Mutta Napolissa näkyivät keinottelevan moisilla onnettomuuksilla. Siellä lakkautellaan sanomalehtiä joka päivä ja seuraavana päivänä ne syntyvät uudelleen uudella nimellä. Niiden kymmenen tai neljäntoista päivän kuluessa, jotka siellä viivyimme, eräs sanomalehti kahdesti tapettiin ja kahdesti nousi ylös kuolleista. Sanomalehtipojat ovat siellä sangen kekseliäitä, samoin kuin ne ovat muuallakin. He käyttävät hyväkseen yleisön heikkouksia. Huomatessaan, etteivät saakaan kaikkia kaupaksi, he salavihkaisesti lähestyvät jotakuta kansalaista ja sanovat hiljaa: "Viimeinen kappale, hyvä herra, kahdenkertainen hinta; lehti on juuri lakkautettu!" Mies ostaa, eikä tietenkään löydä siitä mitään. Sanotaan – en takaa, että se on totta – sanotaan, että siellä joskus painetaan suuri painos jotain lehteä, jossa on hurjan kapinallinen kirjoitus, lehti sukkelaan jaetaan sanomalehtipoikain kesken, jonka jälkeen asianomaiset livistävät pakoon, kunnes hallituksen kiukku jäähtyy. Se kannattaa hyvin. Takavarikko ei suuria merkitse. Kirjakkeita ja painimia ei kannata surra.

Napolissa on vain yksi englanninkielinen lehti. Sillä on seitsemänkymmentä tilaajaa. Julkaisija mahtaa rikastua.

En koskaan enää syö turkkilaista aamiaista. Keittopaikka oli pienessä aamiaishuoneessa, lähellä basaaria, ja katua kohti aivan avoin. Kokki oli likainen ja samoin oli pöytäkin, eikä sillä ollut liinaa. Mies otti kourallisen makkaralihaa ja litisteli sitä rautalangan ympäri ja pani sen sitten hiillokseen kypsymään. Kun se oli valmis, laski hän sen syrjään, ja sisään astui alakuloisen näköinen koira ja näykkäsi sitä. Se haisteli sitä ensiksi ja luultavasti tunsi sen jonkun ystävänsä jäännöksiksi. Kokki otti sen pois koiran edestä ja pani meidän eteemme. Jack sanoi "minä passaan" – hän joskus lyö korttia – ja me passasimme kaikki vuoron mukaan. Kokki sitten leipoi leveän latuskan vehnäleivän, rasvasi sen hyvin makkaranrasvalla ja lähti sitä meille kantamaan. Se putosi likaan, mutta hän nosti sen ylös ja kiilloitti sen housuihinsa ja toi sen meidän eteemme. Jack sanoi: "minä passaan". Me kaikki passasimme. Hän pani munia paistinpannuun ja seisoi miettiväisenä ja haarukalla kaiveli lihapaloja hampaittensa välistä. Sitten hän samalla haarukalla käänsi munat – ja toi ne meille. Jack sanoi "passi taas minun puolestani". Kaikki seurasimme esimerkkiä. Emme tienneet mitä tehdä, jonka vuoksi tilasimme uuden annoksen makkaraa. Kokki otti rautalankansa, erotti kohtuullisen määrän makkaralihaa, litisti sen käsiinsä ja alkoi muokata! Tällä kertaa me kaikki kuin yhdestä suusta passasimme. Maksoimme ja poistuimme. Siinä kaikki, mitä sain tietooni turkkilaisista lunsheista. Turkkilainen lunshi on hyvä, epäilemättä, mutta on sillä vain pienet puutteensakin.

Ajatellessani, kuinka minua on itämaisilla matkakertomuksilla petetty, tekisi mieleni syödä matkailija suurukseksi. Kuinka monia vuosia lienenkään uneksinut turkkilaisen saunan ihmeistä; kuinka monia vuosia olenkaan itselleni luvannut, että vielä kerran siinä kylven. Monen monet kerrat olen mielikuvituksessani loikonut marmoriammeessa ja hengittänyt idän ryytien hurmaavia tuoksuja, jotka täyttivät ilman. Sitten suorittanut jonkun kumman ja monimutkaisen vetelemis- ja muokkaamis-, peukaloimis- ja hieromismenetelmän alastomain villi-ihmisten käsissä, jotka olin näkevinäni suurina ja epämääräisinä, kuin satuhenget läpi höyryäväin huurujen. Sitten levännyt hetkisen divaanilla, joka olisi kelvannut vaikka kuninkaalle; sitten käynyt uuden monimutkaisen kiirastulen kautta, jonka joka seuraava koetus aina oli edellistään vaikeampi; ja vihdoin antanut pehmeihin kankaihin kiedottuna viedä itseni ruhtinaalliseen saliin ja laskea itseni haahkanuntuvavuoteelle, jossa loistavasti puetut eunukit leyhyttelivät päälleni viileyttä minun uinahtaessani ja unelmoidessani tai tyytyväisenä katsellessani huoneen reheviä riippuvia verhoja ja uutimia, pehmeitä mattoja, ylellisiä huonekaluja, tauluja, ja maistellessa mitä valiointa kahvia, polttaessani viihdyttävää nargilia, lopulta vaipuen rauhalliseen lepoon näkymättömäin tuoksuttajain aistillisten tuoksujen, nargilin persialaisen tupakan miedon vaikutuksen ja kesäistä sadetta matkivain suihkulähteitten tuudittamana.

Semmoinen oli kuva, aivan semmoinen, minkä sytyttävistä matkakirjoista olin saanut. Se oli surkean kehno petos. Todellisuus ei ole parempi sen rinnalla kuin St. Giles's Edenin puutarhan rinnalla. Minut otettiin vastaan suuressa pihassa, jossa oli marmorilaatoista permanto. Pihan ympärillä oli leveät pylväskäytävät, toinen toisensa päällä, joiden matot olivat likaiset, kaidepuut maalaamattomat, suuret leposohvat puoleksi rauskat, niiden patjat vanhat ja huonot ja kuoppaiset yhdeksän sukupolven niissä lepäiltyä ja jätettyä niihin painalmuksensa. Tämä paikka oli avara, alaston ja kolkko, sen piha kuin lato, pylväskäytävät kuin tallin pilttuut. Ne haaskan näköiset puolialastomat hylkiöt, jotka olivat laitoksen palvelevat henget, eivät ulkokuorensa puolesta olleet vähääkään runollisia, eivät vähääkään romanttisia, eikä heissä ollut vähääkään itämaista loisteliaisuutta. He eivät levittäneet mitään sulotuoksuja – aivan päinvastoin. Heidän nälkäiset silmänsä ja hinterät ruumiinsa joka hetki muistuttelivat sitä räikeää, epäsenttimenttaalista tosiasiaa, että heille ennen kaikkea olisi pitänyt olla kunnon ateria.

Kävin erääseen pukuhäkkiin ja riisuuduin. Muuan likainen nälkimys kietaisi räikeän kirjavan pöytäliinan lanteilleen ja ripusti valkoisen rääsyn minun harteilleni. Minut sitten vietiin portaita alas märkään, livettävään pihaan, ja ensimmäiset esineet, jotka herättivät huomiotani, olivat omat kantapääni. Kaatumiseni ei aiheuttanut mitään huomautuksia. Epäilemättä sitä odotettiin. Se kuului niihin veltostuttaviin, aistillisiin vaikutelmiin, jotka ovat tälle itämaisen ylellisyyden kodille ominaisia. Veltostuttava se epäilemättä kylläkin oli, mutta sen käytäntö ei ollut onnistuneesti osattu. Nyt minulle annettiin puiset pakkulat – kuin pienoispenkit, joiden päällä oli nahkapäläät pitämässä kiinni jalkojani (minkä ne olisivatkin tehneet, jos minä olisin käyttänyt 13 numeron kenkiä). Nämä kappaleet killuivat sangen epämukavasti hihnoissaan, kun nostin jalkojani, ja sattuivat sopimattomiin ja odottamattomiin paikkoihin, kun taas laskin ne maahan, ja toisinaan keikahtivat kyljelleen, niin että nyrjäytin nilkkani sijoiltaan. Kuitenkin kaikitenkin, olihan se itämaista ylellisyyttä ja minä nautin siitä parhaan taitoni mukaan.

Sitten veivät minut toiseen osaan latoa ja laskivat minut jonkinmoiselle pehmustetulle lepovuoteelle, joka ei ollut verhottu kultakankaalla eikä persialaisilla saaleilla, vaan oli samanlainen vaatimaton kappale, mitä saa nähdä Arkansaan neekerikortteereissa. Tässä hämärässä marmorivankilassa ei ollut mitään muuta kuin vielä viisi muuta samanlaista paaria. Se oli sangen juhlallinen paikka. Minä odotin, että Arabian ryytimäiset hajut nyt hiipisivät aistimiini, mutta vielä mitä. Kuparinvärinen luuranko, jolla oli rääsy ympärillään, toi minulle lasisen vesikannun, jonka päällä oli valmiiksi sytytetty tupakkapiippu, ja kolmen jalan mittaisen taipuisan letkun, jossa oli messinkinen suupala.

Se oli Idän kuulu "nargili" – se piippu, jota Suurturkki polttelee kuvissa. Tämä alkoi tuntua vähän ylellisyydeltä. Minä vetäisin siitä savun ja se riitti. Savua meni suuri paljous alas vatsaani, keuhkoihini, jopa koko ruumiini etäisimpiinkin osiin. Räjähdin valtavaan yskän purkaukseen ja se oli kuin olisi itse Vesuvio puhjennut toimeen. Seuraavat viisi minuuttia minä savusin joka huokoisesta kuin lautainen talo, jonka sisällä on tulipalo. En kaivannut enää nargilia. Savulla oli ilkeä maku ja vielä ilkeämpi oli niiden tuhansien epäuskoisten kielien maku, jota oli siinä messinkisessä suupalassa. Minä aloin tuntea mielenmasennusta. Aina kun tämän jälkeen connecticutilaisen tupakkakäärön kuoressa näen Suurturkin sääret ristissä allaan polttavan nargiliaan ja näyttävän niin autuaalliselta, tiedän hänet häpeämättömäksi humpuukiksi.

Tämä vankihuone oli täytetty kuumalla ilmalla. Kun olin lämmennyt sen verran, että olin valmistunut vielä kuumempaan lämpötilaan, veivät minut sinne – marmoriseen huoneeseen, joka oli märkä, livettävä ja höyryävä, ja panivat minut keskellä olevalle korkealle lavalle. Siellä oli sangen lämmin. Mies pani minut sitten säiliön viereen, jossa oli kuumaa vettä, kasteli minut perusteellisesti, otti käteensä karkean rukkasen ja alkoi sillä kiilloittaa minua ylt'yleensä. Aloin haista ilkeältä. Kuta enemmän hän kiilloitti, sitä enemmän minä haisin. Aloin käydä levottomaksi ja sanoin hänelle:

"Minä huomaan, että minä jo olen koko lailla pahentunut. Minut pitäisi haudata ilman tarpeetonta ajanhukkaa. Ehkä teidän olisi paras nyt heti lähteä hakemaan ystäviäni, ilma kun on niin lämmin, enkä minä enää voi kauan säilyä."

Hän vain hinkkasi ja hinkkasi eikä ollut tietävinäänkään. Minä piankin näin, että hän vähensi kokoani. Hän painoi kovasti rukkastaan, ja sen alta kieri pieniä lieriöitä kuin makaroneja. Se ei voinut olla likaa, kun se oli niin valkoista. Pitkän ajan hän tällä tavalla kaapi minua vähemmäksi. Lopulta sanoin:

"Tämä on ikävystyttävää hommaa. Siihen kuluu monta tuntia, ennenkuin saatte höylätyksi minut sen kokoiseksi kuin tahdotte. Minä odotan. Menkää ja hakekaa pitkähöylä."

Hän ei ollut kuulevinaankaan.

Jonkun ajan kuluttua hän toi vadin, saippuaa ja jonkin esineen, joka näytti olevan hevosenhäntä. Sitten hän teki suunnattoman määrän saippuavaahtoa, upotti minut siihen kiireestä kantapäähän, varoittamatta vähääkään silmiä sulkemaan, ja sitten hirveästi huosi minua hevosenhännällä. Sitten hän jätti minut siihen lumivalkeaksi vaahtopatsaaksi ja lähti pois. Väsyttyäni odottamaan lähdin ja etsin hänet. Hän seisoi toisessa huoneessa seinään nojaten ja nukkui. Herätin hänet. Hän ei siitä hämmästynyt. Vei minut takaisin ja kaatoi päälleni vedenpaisumuksen kuumaa vettä, teki sitten päähäni turbaanin, kääri ympärilleni kuivia pöytäliinoja ja vei minut eräälle parvekkeelle säleistä tehtyyn kanakoppiin ja osoitti erästä mainitsemistani Arkansas-vuoteista. Kävin sille pitkäkseni ja epämääräisesti taas odottelin Arabian sulotuoksuja. Ne jäivät kuin jäivätkin tulematta.

Alaston, koruton kanakoppi ei missään suhteessa muistuttanut sitä itämaista hekkumallisuutta, josta niin paljon luemme. Se muistutti enemmän maalaislasarettia kuin mitään muuta. Nahistunut palvelija toi nargilin, mutta minä toimitin, että hän heti kantoi sen taas ulos, kuluttamatta siihen aikaa. Sitten hän toi tuota maailmanmainiota turkkilaista kahvia, jonka ylistystä runoilijat ovat kautta sukupolvien laulaneet niin hurmaavasti, ja minä kävin siihen käsiksi kuin viimeiseen toivoon, mitä oli jäänyt vanhoista idän ylellisyysunelmistani. Se oli uusi petos. Kaikista epäkristillisistä juomista, mitä milloinkaan on huulieni yli valunut, on turkkilainen kahvi kehnointa. Kuppi on pieni, laidat poron tahraamat. Kahvi mustaa, paksua, pahanhajuista ja hirvittävän makuista. Kupin pohjalla on liejuista sakkaa puolta tuumaa vahvalta. Tämä valuu alas kurkustanne, mutta osa sijoittuu jo tielle synnyttäen pistelevää kutkaa, joka panee teidät haukkumaan ja yskimään tuntikauden.

Tähän päättyvät kokemukseni kuuluista turkkilaisista kylvyistä ja tähän myös päättyy unelmani siitä autuudesta, jota kuolevainen muka hekkumoi sen suorittaessaan. Se on ilkeämielistä petkutusta. Se mies, joka siitä nauttii, kykenee nauttimaan kaikesta, mikä on silmälle tai tunteelle tympäisevää, ja se, joka voi sen verhota runouden lumoihin, kykenee yleensä tekemään runoa kaikesta mitä maailmassa on ikävää ja kurjaa ja kaameata ja ilkeätä.