Читать книгу Jenkkejä maailmalla II - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 6

Keisarillisten kesäasunto – Valmistuksia pelättyä tulikoetta varten – Komitea laatii adressin – Keisari perheineen ottaa meidät vastaan – Keisarillisten puvut – Keskitettyä voimaa – Suuriruhtinaitten luona – Viehättävä huvila – Ritarillinen ilmiö – Suuriruhtinatar – Suuriruhtinaan aamiainen – Leipurin poika saa aikaan nälänhädän – Teatterihallitsijat petosta – Kenraalikuvernööri käy laivalla – Virallinen "tyyli" – Ylhäisiä vieraita – "Munkhausijuttelua" heidän kanssaan – Loppumenot.

Kävimme ankkuriin täällä Jaltassa pari kolme päivää takaperin. Minusta paikka muistuttaa meidän sierrojamme. Korkeat harmaat vuoret taustassa, niiden rinteet mäntymetsineen, rotkoineen, harmaine kallionpolvineen, joita siellä täällä kohoo näkyviin, ja nuo pitkät viirut, joita kulkee kukkuloilta suoraan alas mereen, ilmaisten jonkun entisen maavyöryn uraa – kaikki tämä oli niin samanlaista, kuin mitä oman maamme sierroilla näkee, ikäänkuin toinen olisi ollut toisensa valokuva. Jaltan pieni kylä on amfiteatterin juurella, joka kohoo taapäin ja ylöspäin vuorimuuriin ja näyttää siltä kuin se olisi voinut rauhallisesti laskea nykyiseen asemaansa jostain korkeammalta. Tämä alho on täynnään ylimysten suuria puistoja ja puutarhoja ja vihantain sakeiden lehväin keskeltä puhkeavat heidän palatsiensa kirkkaat värit näkyviin kuin kukat. Se on kaunis paikka.

Meillä oli laivalla Yhdysvaltain konsuli – Odessan konsuli. Kokoonnuimme laivan salonkiin ja käskimme häntä sanomaan, mitä meidän oli pelastukseksemme tehtävä ja sanomaan sen sukkelaan. Hän piti puheen. Ensimmäinen asia, mitä hän sanoi, lankesi kuin halla jokaiseen toiverikkaaseen mieleen: hän ei ollut koskaan ollut missään vastaanottotilaisuuksissa hovissa. (Kolmenkertainen mutina konsulille.) Mutta hän sanoi olleensa vastaanotoissa kenraalikuvernöörin luona Odessassa ja oli usein kuullut ihmisten puhuvan vastaanottokokemuksistaan Venäjän ja muiden maiden hoveissa ja luuli sangen hyvin tietävänsä, minkälaisen koetuksen läpi meidän nyt oli mentävä. (Toivo alkoi jälleen versoa.) Hän sanoi, että meitä oli monta; kesäpalatsi oli pieni – tavallinen maalaiskartano vain; epäilemättä meidät vastaanotettaisiin kesämaihin – puutarhassa. Seisoisimme siellä rivissä, kaikki herrat puettuina hännystakkeihin ja valkoisiin hansikkaihin ja liinoihin ja naiset vaaleihin silkkihameihin tai muuhun sentapaiseen. Määrätyllä ajalla – auringon kulkiessa puolipäiväpiirin kautta – tulisi keisari loistaviin univormuihin puetun seurueensa kanssa ja kulkisi hitaasti rivimme ohi, toisille kumartaen ja toisille lausuen pari kolme sanaa. Samalla kuin Hänen Majesteettinsa saapuu, tulisi yleisen ihastuneen, innokkaan hymyn kuin päivänpaisteen puhjeta matkustajain kasvoille – rakkauden, kiitollisuuden, ihailun hymyn – ja kuin sopimuksen mukaan olisi seuran ruvettava kumartamaan – ei ylöttömästi, vaan kunnioittavasti ja arvonsa tunnolla. Viidentoista minuutin kuluttua keisari palaisi huoneihinsa, ja me saisimme jälleen lähteä kotia. Tunsimme sanomatonta kevennystä. Tuohan tuntui melkein helpolta. Koko joukossa ei ollut ainoatakaan sielua, joka ei olisi luullut osaavansa vähällä harjoituksella seisoa rivissä, etenkin jos mukana oli muitakin. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi luullut osaavansa kumartaa tallaamatta takinliepeilleen ja niskaansa taittamatta. Sanalla sanoen, me aloimme luulla pystyvämme tehtävän kaikkiin osiin, lukuunottamatta tuota monimutkaista hymyä. Konsuli niinikään sanoi, että meidän pitäisi laatia keisarille pieni adressi ja antaa se jollekulle hänen adjutanteistaan, joka sitten sopivassa tilaisuudessa antaisi sen hänelle. Viisi herraa sen vuoksi valittiin tätä asiakirjaa laatimaan ja muut viisikymmentä kulkivat pitkin laivaa surkeasti hymyillen – he harjoittelivat. Seuraavain kahdentoista tunnin kuluessa näytimme jotakuinkin siltä, kuin olisimme olleet hautajaisissa, joissa jokainen oli suruissaan kuolemantapauksesta, mutta iloissaan, että se oli ohi – joissa jokainen hymyili, vaikka murtuneella mielellä.

Maihin lähetettiin komitea tapaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalikuvernööriä ja kuulemaan kohtaloamme. Kolmen tunnin uhkaavan odotuksen jälkeen he palasivat takaisin ja sanoivat keisarin ottavan meidät vastaan seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan – lähettävän vaunuja meitä hakemaan – vastaanottavan itse adressin. Suuriruhtinas Miikael oli lähettänyt kutsun tulla hänenkin palatsiinsa. Ken tahansa saattoi nähdä, mikä tässä oli aikomuksena: tuli osoittaa Venäjän ystävyys Amerikkaa kohtaan niin vilpittömäksi, että yksityiset kansalaisetkin ansaitsivat ystävällistä huomaavaisuutta.

Määrätyllä hetkellä ajoimme nuo kolme mailia ja kokoonnuimme keisarin palatsin edustalle kauniiseen puutarhaan.

Asetuimme piiriin oven edessä olevain puitten alle, sillä talossa ei ollut ainoatakaan huonetta, johon kuusikymmeninen joukkomme olisi väljästi mahtunut, ja muutaman minuutin kuluttua keisarillinen perhe tuli ulos kumarrellen ja hymyillen ja seisahtui keskuuteemme. Heidän kerallaan tuli valtakunnan korkeimpia virkamiehiä arkiunivormuihin puettuina. Joka kumarruksella Hänen Majesteettinsa lausui jonkun tervetulosanan. Jäljennän nämä sanat. Niissä on luonnetta – venäläistä luonnetta – joka on kohteliaisuus itse ja kaikin puolin vilpitöntä. Ranskalaisetkin ovat kohteliaita, mutta heidän kohteliaisuutensa usein on vain muotoja. Venäläinen valaa kohteliaisuuksiinsa, sekä sanoihin että töihin, sydämellisyyttä, johon täytyy uskoa. Tsaari, kuten sanoin, painosti lauseitaan kumarruksilla:

"Hyvää huomenta – olen iloinen nähdessäni teidät luonani – olen ihastunut – olen hyvilläni – olen onnellinen, kun saan ottaa teidät vastaan!"

Kaikki ottivat hatun päästään ja konsuli luki ikävystyttävän adressimme. Keisari kesti sen järkähtämättömän urhoollisesti, otti sitten vastaan vaivaisen näköisen asiakirjamme ja antoi sen jollekin korkealle virkamiehelle liitettäväksi Venäjän arkistoihin – tai pesään heitettäväksi. Hän kiitti meitä adressista ja sanoi olevansa sangen hyvillään, kun sai ottaa meidät vastaan, etenkin kun Venäjän ja Yhdysvaltain välillä vallitsi niin ystävälliset suhteet. Keisarinna sanoi, että amerikkalaiset Venäjällä olivat erittäin suositut ja että hän toivoi venäläisiä katseltavan samoilla silmillä Amerikassa. Siinä olivat kaikki puheet, mitä pidettiin, ja minä suosittelen niitä yhtymille, jotka lahjoittelevat poliisille kultakelloja, lyhyyden ja asiallisuuden perikuvina. Tämän jälkeen keisarinna tuli ja puheli tuttavallisesti (keisarinnaksi) useiden piiriin kuuluvain naisten kanssa. Useat herrat puuttuivat siellä täällä puheisiin keisarin kanssa. Ruhtinaat ja prinssit, amiraalit ja hovineidit antautuivat vapaaseen ja kevyeen keskusteluun milloin minkin seuraamme kuuluvan henkilön kanssa, ja ketä vain halutti astui esiin ja puhui vaatimattoman pikku suuriruhtinattaren Marian, tsaarin tyttären kanssa. Hän on neljäntoista vuoden ikäinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, vaatimaton ja sievä. Kaikki puhuvat englantia.

Keisarin lakki, lievetakki ja housut olivat kaikki jonkinlaisesta yksinkertaisesta valkoisesta reivaasta – lieneekö ollut puuvillaa vai liinaa – eikä hänellä ollut minkäänlaisia jalokiviä eikä korkeita arvomerkkejä. Tuskin olisi mahdollista pukeutua vähemmän huomiota herättävästi. Hän on sangen pitkä ja laiha ja päättäväisen, mutta siitä huolimatta miellyttävän näköinen. Helppo oli nähdä, että hän on ystävällinen ja herttainen. Hänen ilmeessään on jotain sangen jaloa, kun hän on lakitta päin. Hänen silmissään ei ole vähääkään sitä viekkautta mitä Louis Napoleonin silmissä huomaa.

Keisarinnalla ja pikku suuriruhtinattarella oli yksinkertaiset puvut fulardista (tai fulardisilkistä, kumpi lienee oikeammin), jossa oli pieniä sinisiä pilkkuja. Puvut olivat sinisellä reunustetut. Molemmilla oli vyötäisillä leveät siniset vyöt, liinaiset kaulukset, musliiniliinat, matalat, sinisellä sametilla reunustetut olkihatut, päivänvarjot ja lihanväriset hansikkaat. Suuriruhtinattaren kengissä ei ollut korkoja ensinkään. En tiedä tätä omasta tiedostani, mutta eräs naisistamme sanoi minulle. Minä en katsellut hänen kenkiään. Minua ilahutti nähdä, että hänellä oli omat hiuksensa, jotka olivat päälaella vahvoissa palmikoissa, eikä semmoisena rumana laitoksena, jota sanotaan vesiputoukseksi ja joka on yhtä vähän vesiputouksen näköinen kuin vaatteella peitetty kinkku on Niagaran näköinen. Kun ottaa huomioon keisarin kasvojen ystävällisen ilmeen ja hänen nuoren tyttärensä sulouden, tekisi mieleni epäillä, eikö tsaarin lujuus joutuisi liian kovalle koetukselle, jos hänen pitäisi tuomita Siperian erämaitten kurjuuteen armoa rukoileva raukka ja tytär tämän puolesta puhuisi. Aina kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näin yhä enemmän ja enemmän, kuinka valtava voima tällä hennolla kainolla koulutytöllä olisi ollut, jos hän olisi tahtonut sitä käyttää. Monen monta kertaa hän saattaisi käskeä Venäjän itsevaltiasta, jonka pieninkin sana on laki seitsemällekymmenelle miljoonalle ihmisolennolle! Hän oli vain tyttö ja näytti samanlaiselta kuin tuhannet muut, mitä olen nähnyt, mutta ei koskaan ennen ole tyttö minussa herättänyt niin outoa ja omituista mielenkiintoa. Omituinen uusi tunne on harvinainen asia tässä jokapäiväisessä elämässä, ja minä ko'in sen nyt. Ne ajatukset ja tunteet, joita tilanne ja olosuhteet herättivät, eivät todellakaan olleet kuluneita eivätkä väljähtyneitä. Tuntui niin omituiselta – omituisemmalta kuin voin kertoa – että tämän miesten ja naisten kokouksen keskushenkilö, joka tässä puiden siimeksessä jutteli kuin maan kaikkein tavallisin yksilö, oli mies, jonka ei tarvinnut kuin suunsa avata saadakseen laivat kyntämään aaltoja, veturit kiitelemään tasangoilla, airuet laukkaamaan kylästä kylään, sadat sähkölennättimet kipinöimään hänen sanansa kautta valtakunnan, jonka laajat rajat käsittävät seitsemännen osan maapallon asuttavasta alasta, ja lukemattoman ihmisjoukon kilvan rientämään täyttämään hänen käskynsä. Minulla oli jonkinlainen epämääräinen halu tutkia hänen käsiään nähdäkseni, olivatko ne lihaa ja verta, niinkuin muittenkin ihmisten. Tuossa oli se mies, joka saattoi tehdä nämä ihmeet, ja kuitenkin olisin voinut iskeä hänet maahan, jos olisin tahtonut. Asia oli aivan ilmeinen, mutta se tuntui kuitenkin aivan järjettömältä, – yhtä järjettömältä kuin jos olisi tahtonut iskeä nurin vuoren tai pyyhkäistä pois maanosan. Jos tämä mies sattuisi nilkkansa nyrjäyttämään, veisi miljoona mailia sähkölennätinlankaa tiedon yli vuorten – laaksojen – asumattomani erämaitten – alitse tiettömän meren – ja kymmenentuhatta sanomalehteä juttelisi siitä. Jos hän sairastuisi arveluttavasti, tietäisi sen koko maailma ennen auringonnousua. Jos hän kaatuisi hengetönnä siihen paikkaan, voisi hänen kaatumisensa järkyttää puolen maailman valtaistuimia! Jos olisin voinut varastaa hänen lakkinsa, olisin tehnyt sen. Kohdatessani tämän kaltaisen miehen haluan saada jotain, mistä muistaa hänet.

Yleensä ovat meitä palatseissa opastelleet milloin minkinlaiset plyyssikoipiset hopeahelaiset pikentit, vaatien aina frangin vaivoistaan. Mutta puolen tuntia kanssamme keskusteltuaan Venäjän keisari itse perheensä keralla näytti meille oman talonsa. Eikä se maksanut mitään. Se näytti heitä oikein huvittavan.

Puolisen tuntia kuljeskelimme näin pitkin palatsia ihaillen sen viehättäviä huoneita ja upeita, mutta samalla erinomaisen kodikkaita laitoksia, ja sitten keisarillinen perhe ystävällisesti hyvästeli meitä.

Saimme sitten kutsun käydä keisarin vanhimman pojan – Venäjän perintöruhtinaan palatsissa, joka oli lähellä. Nuori kruununprinssi oli kotoa poissa, mutta herttuat ja kreivittäret ja prinssit kulkivat kerallamme kautta palatsin yhtä vapaasti kuin keisarinkin luona ja keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti kuin ennenkin.

Kello oli nyt vähän yli yhden. Ajoimme suurherttua Miikailin luo, jonne oli mailin matka, hän kun oli meidät jo ennen kutsunut.

Saavuimme sinne parinkymmenen minuutin kuluttua sen jälkeen kun olimme keisarin luota lähteneet. Se on viehättävä paikka. Kaunis palatsi lymyy puiston ihanain vanhain lehtojen keskellä, puisto on maalauksellisten kallioiden ja kukkulain ympäröimä ja molemmatkin antavat viileälle merelle. Puistossa on siellä täällä maalaisistuimia hämärissä varjoisissa kolkissa. Siinä on kristallikirkkaita pikkupuroja, allikoita vehmaine, houkuttelevine rantoineen, kimaltelevia koskia pilkoittaa reheväin lehväin aukoista, kirkkaita vesivirtoja kumpuaa suurten metsäpuitten tekopahkoista, harmailla vanhoilla kallionpolvekkeilla on pienoisia marmoritemppeleitä ja ilmavilta näköpaikoilta silmä käsittää laajalta maisemia ja merta. Palatsi on rakennettu parhaita, kreikkalaisia esikuvia noudattaen ja sen laajat pylväistöt ympäröivät keskuspihaa, jonka harvinaisilta kukkapenkeiltä kantaa kaikkialle sulotuoksuja, ja niiden keskellä suihkuaa lähde, joka jäähdyttää suvista ilmaa ja ehkä siittää sääskiä, vaikk'en minä sitä luule.

Suuriruhtinas ja ruhtinatar tulivat ulos ja esittelymenot olivat yhtä yksinkertaiset kuin ne olivat keisarinkin luona olleet. Muutaman minuutin kuluttua keskustelu oli täydessä käynnissä kuten ennenkin. Keisarinna ilmestyi verandalle ja pikku suuriruhtinatar tuli ulos seuraan. Muutaman minuutin kuluttua tuli keisari itsekin ratsain. Meistä tuntui sangen hyvältä. Voitte arvata sen, jos koskaan olette olleet kuninkaallisten luona ja teistä välistä on tuntunut siltä, kuin alkaisitte ehkä tuntua rasittavilta – vaikka luulenkin ruhtinaallisten yleensä monitta mutkitta lähettävän vieraansa matkoihinsa, kun heistä ei enää ole taikaa.

Suuriruhtinas on keisarin kolmas veli, ehkä noin kolmenkymmenenseitsemän ikäinen ja ulkomuodoltaan ruhtinaallisin mies koko Venäjällä! Hän on vielä keisariakin pitempi, suora kuin intiaani ja käyttäytyy samaan laatuun kuin nuo upeat ritarit, joista olemme ristiretkiromansseissa lukeneet. Hän näyttää suurisydämiseltä mieheltä, joka käden käänteessä nakkaisi vihollisensa virtaan ja sitten itse hyppäisi perässä ja oman henkensä uhalla vetäisi hänet taas kuivalle maalle. Jutuista päättäen, mitä hänestä kerrotaan, hän on luonnostaan urhea ja jalomielinen. Varmaan hän halusi näyttää, että amerikkalaiset olivat tervetulleita vieraita Venäjän keisarillisissa palatseissa, koska hän ratsasti koko matkan Jaltaan ja itse saattoi seuramme keisarin luo, ja lähetti adjutanttinsa pitämään tien auki ja auttamaan meitä, missä ikinä apua ehkä tarvittiin. Kohtelimme häntä silloin koko lailla tuttavallisesti, kun emme tienneet, kuka hän oli. Nyt näimme, mikä hän oli miehiään, ja pidimme suuressa arvossa sitä, että hän niin ystävällisesti oli meille tehnyt palveluksen, johon ei varmaankaan ainoakaan toinen suuriruhtinas koko maailmassa olisi antautunut. Hänellä oli yllin kyllin palvelijoita, joita hän olisi voinut lähettää, mutta hän mieluummin hoiti asian itse.

Suuriruhtinas oli puettuna kasakkaupseerin kauniiseen ja muhkeaan univormuun. Suuriruhtinattarella oli valkoinen alpakkapuku, saumat ja paarteet mustilla pitseillä somistetut, ja pieni harmaa hattu, jossa oli samanvärinen sulka. Hän on nuori, sangen kaunis, kaino ja vaatimaton, täynnään suostuttelevaa kohteliaisuutta.

Seuramme katseli kaikki talon paikat, jonka jälkeen ylhäisyydet näyttivät meille puiston ja lopulta saattelivat meidät takaisin palatsiin puolikolmen aikaan aamiaiselle. Sanoivat sitä aamiaiseksi, mutta me olisimme sanoneet sitä lunshiksi. Siihen kuului kahta lajia viiniä, teetä, leipää, juustoa ja kylmää paistia ja se tarjottiin vastaanottohuoneessa ja verandoilla keskuspöydillä – missä vain sopi, kaikki oli vapaata. Se oli jonkinlainen piknikki. Olin jo ennen kuullut, että meidän tuli syödä täällä aamiaista, mutta Blucher sanoi puolestaan uskovansa, että Leipurin poika oli ehdottanut sitä hänen keisarilliselle korkeudelleen. Minä en luule sitä – vaikka olisi se hänen tapaistaan. Leipurin poika on laivan "nälänhädän tekijä". Hänen on aina nälkä. He sanovat hänen kulkevan hytistä hyttiin matkustajain ollessa poissa ja syövän kaikki saippuat. Ja sanovat hänen syövän tervariiveitäkin. Sanovat hänen syövän mitä tahansa voi aterian välillä saada, mutta varsinkin riiveitä. Päivälliseksi hän ei tahdo riiveitä, mutta hän syö niitä mielellään lunshiksi, välipalaksi ja niin edespäin. Se tekee hänet sangen epämiellyttäväksi, koska hänen hengityksensä alkaa siitä löyhkätä ja hänen hampaansa aina ovat tervaiset. Leipurin poika ehkä ehdotti aamiaisen, mutta minä kuitenkin toivon, ettei asia niin ollut. Muutoin se sujui sangen hyvin. Ylhäinen isäntämme liikkui paikasta paikkaan ja auttoi tuhoamaan muonavarastoita ja ylläpitämään vilkasta keskustelua, ja suuriruhtinatar jutteli verandalla olevain ryhmäin kanssa ja semmoisten kanssa, jotka olivat tyydyttäneet ruokahalunsa ja siirtyneet ulos vastaanottohuoneesta.

Suuriruhtinaan tee oli oivallista. Teen kanssa tarjottiin sitruuna, joka puristetaan sisään, tai jäistä kermaa, ken piti siitä enemmän. Edellinen on parempaa. Tämä tee tuodaan maan poikki Kiinasta. Tee huononee, jos se kuljetetaan meritse.

Kun oli aika lähteä, lausuimme ylhäiselle isäntäväellemme jäähyväiset. Olimme viettäneet päivän jälkipuoliskosta suurimman osan keisarillisten kodissa, ja meidän oli kaiken aikaa ollut yhtä rattoisa ja hauska kuin jos olisimme olleet omassa laivassamme. Minä melkein olisin luullut viihtyväni yhtä hyvin Abrahamin helmassa kuin palatsissa, jonka isäntä oli keisari. Minä otaksuin, että keisarit olisivat hirmuisia. Minä ajattelin, että heillä kai aina on komeat kruunut päässään ja punaiset juhlaviitat täpliin neulottuine villatupsuineen päällään, ja että he kai aina istuvat valtaistuimellaan ja toruvat lakeijojaan ja parketilla sipsuttelevia hovilaisiaan ja lähettävät ruhtinaita ja ruhtinattaria mestattaviksi. Mutta minä huomaankin, että jolla on se onni, että pääsee, kurkistamaan kulissien taa ja näkee heidät kotonaan ja oman kotilietensä ääressä, se huomaakin heidän olevan aivan ihmeellisesti tavallisten kuolevaisten näköisiä. He ovat siellä paljon miellyttävämmät kuin teatteri-osissaan. Heille näyttää olevan aivan yhtä luontevaa pukeutua ja olla kuten muut ihmiset kuin kenelle hyvänsä pistää liivintaskuunsa ystävänsä lyijykynä saatuaan sen hetkiseksi lainaksi. Mutta tämän jälkeen en enää koskaan usko teatterin korukuninkaihin. Se on suuri tappio. Minulle ne aina tuottivat semmoista pöyristyksen sekaista huvia. Mutta tämän jälkeen käännyn heistä alakuloisena pois ja sanon:

"Tämä ei kelpaa – tämä ei ole sen tapainen keisari, mihin minä olen tottunut."

Kun he näyttämöllä komeilevat upeissa viitoissaan ja jalokivikruunut päässään, niin tekee minun mieli muistuttaa, että kaikki keisarit, joiden kanssa minä olen seurustellut, ovat käyneet mitä tavallisimman laatuisissa vaatteissa eivätkä ole komeilleet. Ja kun he tulevat näyttämölle ympärillään valtava kypäripäinen ja tinahaarniskoitu henkivartiasto, niin on velvollisuuteni – mieluisa velvollisuuteni ilmoittaa tietämättömille, ettei ainoallakaan kruunatulla päällä, joka kuuluu minun tuttavapiiriini, ole talossaan eikä ympärillään ainoatakaan sotamiestä.

Ehkä luullaan seuramme viipyneen liian kauan tai muutoin käyttäytyneen sopimattomasti, mutta niin ei suinkaan ollut asianlaita. Seura tunsi, että se oli saanut tavallista vastuunalaisemman tehtävän – se edusti Amerikan kansaa eikä sen hallitusta – ja sen vuoksi oli joka miehen huolena parhaan taitonsa mukaan kunnialla suorittaa korkea tehtävänsä.

Toiselta puolen keisarilliset perheet epäilemättä ottivat huomioon, että ne meidän kanssamme seurustellessaan enemmän seurustelivat Amerikan kansan kanssa kuin osoittamalla huomaavaisuutta vaikka kokonaiselle plutoonalle täysivaltaisia ministereitä. Ja siitä syystä he tapaukselle antoivat sen parhaan merkityksen, että se oli suopeuden ja ystävällisten tunteitten ilmaus kokonaista maata kohtaan. Näin käsitimme ystävyyden, jota meille osoitettiin, emmekä itseemme, seuraamme kohdistuvaksi. Emme kiellä, ettemmekö tunteneet ylpeyttä sen johdosta, että meidät otettiin vastaan kansamme edustajina. Ja epäilemättä tunsimme kansallista ylpeyttä, kun vastaanotto oli niin sydämellisen lämmin.

Runoilijamme on ollut ankaran silmälläpidon alainen aina siitä kuin laskimme ankkurin. Kun tuli tietoon, että lähtisimme Venäjän keisarin vieraiksi, puhkesivat hänen suuren syvyytensä lähteet, ja hän tihkui sanomatonta pötyä neljäkolmatta tuntia. Alkuperäinen huolestuksemme siitä, mitä meidän piti tehdä itsellemme, muuttui äkkiä huolestukseksi siitä, mitä meidän piti tehdä runoilijallemme. Probleema tuli kuitenkin lopulta ratkaistuksi. Hänelle esitettiin kaksi vaihtoehtoa – joko hänen tuli vannoa hirmuinen vala, ettei julkaisisi ainoatakaan säettä omaa runouttaan niin kauan kuin oltiin tsaarin valtakunnassa, taikka jätettäisiin hän laivaan vartioituna, kunnes jälleen olisimme onnellisesti saapuneet Konstantinopoliin. Hän piti kauan puoliaan, mutta mukautui kuitenkin lopulta. Se oli suuri helpotus. —

Meri on ollut harvinaisen levoton kaiken päivää. Mutta siitä huolimatta on meidän ollut aika hauska. Vieraita on käynyt tulvimalla. Kenraalikuvernöörikin kävi luonamme, ja me tervehdimme häntä yhdeksällä tykinlaukauksella. Hänellä oli perhe kerallaan. Panin merkille, että rantasillan päästä hänen vaunuihinsa asti levitettiin mattoja, joita pitkin hän sitten käveli, vaikka olen nähnyt hänen kävelevän siellä ilmankin mattoja, kun hän ei kulkenut virantoimituksessa. Minä ajattelin, että ehkä hänellä oli erikoisen ylenmäärin hyvin kiilloitetut saappaat ja että hän tahtoi suojella niitä, mutta sitten katsoin, enkä voinut huomata, että ne olisivat kiiltäneet vähääkään tavallista paremmin. Voi olla, että hän ennen oli unohtanut mattonsa, mutta ei hänellä ainakaan ollut sitä silloin kanssaan. Hän oli sangen miellyttävä vanha herra.

Laivalla kävi niinikään ruhtinas Dolgoruki ja yksi tai pari suuramiraalia, jotka olimme tavanneet eilisessä vastaanotossa. Pysyttelin alussa hieman etäällä näistä, sillä vierailtuani keisarillisten luona en mielelläni rupea liian tuttavalliseksi ihmisten kanssa, jotka tunnen vain nimeltä ja joiden maineesta ja yhteiskunnallisesta asemasta en ole aivan selvillä. Katson parhaaksi pitää heitä alussa jonkun verran etäällä itsestäni. Sanoin itselleni, että ruhtinaat ja kreivit ja suuramiraalit ovat kyllä hyviä miehiä, mutta eivät he ole keisareita eikä sitä voi olla kyllin tarkka, kenen kanssa seurustelee.

Paroni Wrangel tuli myös. Hänen tapanaan oli ollut edustaa Venäjää Washingtonissa. Kerroin hänelle, että minulla oli ollut setä, joka vuosikauden ennen sitä oli pudonnut kaivokseen ja katkennut kahtia. Se oli vale, mutta en mitenkään voinut sallia sitä, että joku toinen voittaisi minut hämmästyttäväin seikkailujen kertojana, jos siitä pienellä tekaistuksella selvisi. Paroni on miesten parhaita ja sanotaan keisarin suuresti luottavan häneen ja pitävän häntä suuressa arvossa.

Paroni Ungern-Sternberg, äänekäs ehyttunteinen vanha ylimys, tuli muiden mukana. Hän on edistyksen ja yritteliäisyyden mies – aikaansa edustava henkilö. Hän on Venäjän rautateitten ylitirehtori – jonkinlainen rautatiekuningas. Hän se tavallaan pitää huolta siitä, että maassa kaikki kulkee eteenpäin. Amerikassa hän on matkustanut laajalti. Hän sanoo koetelleensa vankityötä ja tehneensä sen erinomaisella menestyksellä. Hän sanoo vankien tekevän ahkerasti työtä ja olevan hyväntapaisia ja rauhallisia. Hän huomautti nykyään käyttävänsä heitä lähes kymmentätuhatta. Tämä näytti olevan uusi vetoaminen minun kykyyni. Mutta minä olin hetken vaatimusten tasalla. Minä sanoin, että meillä oli Amerikan rautateillä työssä kahdeksankymmentätuhatta vankia – kaikki kuolemaan tuomittuja törkeästä murhasta. Enempää hän ei kaivannut.

Luonamme kävi kenraali Totleben (Sevastopolin puolustuksen kuulu johtaja piirityksen aikana) ja paljon maaupseereja ja meriupseerejakin ja koko joukko virattomia venäläisiä naisia ja herroja. Tietysti oli samppanja-aamiainen varalla ja se syötiin ilman ihmishengenhukkaa. Maljoja ja leikkipuheita lauottiin runsaasti, mutta puheita ei pidetty, paitsi että Keisaria ja suuriruhtinasta kenraalikuvernöörin kautta kiitettiin vieraanvaraisesta vastaanotosta, ja että kenraalikuvernööri piti vastauspuheen, kiittäen keisarin puolesta puheesta j.n.e., j.n.e.