Читать книгу Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 1

Jos te, hyvät ihmiset, ette ole sattuneet lukemaan erästä kirjaa, jonka nimi on "Tom Sawyerin seikkailut", niin ette ollenkaan tiedä, mikä mies minä olen; mutta se voikin olla yhdentekevää. Sen kirjan on rapsinut kokoon herra Mark Twain, ja hän kertoo, kun kertookin, tosia, enimmäkseen. Niin, kyllähän hän panee vähän liikojakin paikkapaikoin, mutta paraasta päästä on kaikki totta. No, vähät siitä nyt. Enpä juur koskaan ole nähnyt ihmistä, joka ei olis valehellut vähäsen, kun niin sopi, paitse Polly tätiä tai leskirouva Douglasia tai kenties Maryä. Niin, Polly tädistä – Tomin tädistä, tietysti, eikä minun – ja Marystä ja Douglas ämmästä ja niistä kaikista muista kerrotaan siinä kirjassa, joka nyt enimmäkseen on tosi kirja, pienillä lisäyksillä, kuten vasta sanoin.

Kirja loppuu tällä viisin: Tom ja minä onnistuimme nuuskimaan kynsiimme sen vanhan raha-arkun, jonka varkaat olivat kätkeneet luolaan, ja se teki meistä upporikkaat ihmiset. Me saatiin ummelleen kuusi tuhatta dollaria mieheen, vieläpä selvässä kullassa kaikki tyyni. Se oli kauhea kasa rahoja, kun ne kaikki oli ladottu yhteen läjään. No, tuomari Thatcher otti koko rykelmän lukkonsa taa ja ryhtyi juoniin, että me saatiin niistä korkoa. Siitä lähti yksi dollari päivässä pitkin koko vuotta meille kullekin, – ja se on enemmän rahaa kuin kukaan hevillä voi menettää, vaikka kuinka kokis. Ja rouva Douglas, hän otti minut ottopojakseen ja sanoi tahtovansa sievistää minua; mutta vaikka ämmä räyskä kyllä oli hyvinkin siivo minua kohtaan, niin saivarteli hän yhtä kaikki niin turhantarkasti kaikkia, enkä minäkään puolestani ollut tottunut virumaan alinomaa kotona sillä viisin, niin että minä kerrassaankin ikävystyin tuohon elämään, ja eräänä päivänä annoin, kun annoinkin, palttua koko sievistykselle ja lippasin tieheni. Puin päälleni vanhat repaleiset vaatteeni taas, jotka tuntuivat kodikkailta ja luonnollisilta, ja nukuin öisin vanhassa sokuritynnyrissä niinkuin ennen maailmassa ja voin paksusti ja olin iloinen ja tyytyväinen. Mutta Tom Sawyer, hän haki minut jälleen kynsiinsä ja sanoi paraikaa hommaavansa ryövärijoukkoa, johon minäkin saisin tulla, kunhan vain lähtisin takasin leskirouvan luo ja käyttäisin itseäni kunnollisesti, sillä hän tahtoi vain kunnollista väkeä joukkoonsa, sanoi hän. No, se kävi mukiinsa se, ja niinpä siis pötkin takasin lesken luo.

Rouva räyskä tietysti porasi, kuinkas muuten, ja haukkui minua eksyneeksi lammas-raukaksi ja jumala tiesi miksi, vaikka tiesinhän minä, ett'ei hän sillä mitään pahaa meinannut, ämmä parka. Ja niin hän puki päälleni nuo siunatut uudet vaatteet taas, niin etten saanut muuta tehdä kuin hikoilla ja hikoilla vain alinomaa ja tuntea itseni ahdistetuksi ja litistyneeksi kuin ahven merrassa sekä edestä että takaa. Ja niin alkoi taas kaikki tyyni, aivan säntillensä entiseen malliin. Joka kerta kuin piti syötämän, kilisteli hän kulkusella, ja silloinkos mukamas piti olla paikalla heti. Ja kun sitten oli päästy pöytään, niin älä luulekkaan, ett' olis saanut iskeä kyntensä ruokiin siinä samassa, vaikka kuink' olis ollut nälkä; ei, mitä vielä! Ensiksi piti ämmän aina istua hyvän aikaa pää kallellaan ja kädet ristissä ja mumista jotain itsekseen, aivan kuin ei olis tyytynyt ruokaan; ja sitä nyt tosiaankaan ei sopinut moittia – pait tietysti että, kun joka laji saa kiehua itsekseen, niin siitä niin sanoakseni ei tule niin mehevää kuin jos paiskataan pataan vähä kutakin ja liemi saa sotkeutua yhteen miten sopii. Ompahan kuin sillä viisin luiskahtais paremmin alas nielusta, niin sanoakseni.

No, syötyämme illallista, tuli hän retustaen kirjaa kädessään ja alkoi opettaa minulle Mooseksesta ja Faaraon tyttärestä ja heidän kaltaisistaan, ja minä vaivanen sain hikoilla ja puhkua aika lailla päntätäkseni nuo jutut päähäni. Mutta mitäs ollakkaan, eräänä päivänä kiepsahti hänen kieleltään, että lopultakin tuo Mooses jo oli kuollut monta monituista vuotta sitten, ja niinpä en enää piitannut paljo mitään koko keitoksesta. En ole koskaan voinut käsittää, mitä hyötyä siitä on, että puuhataan kuolleiden ihmisten kanssa.

Mutta kesken kaikkea tuli päälleni ankara halu poltella vähäsen, ja niinpä kysyin leskeltä, saisinko sitä tehdä. Mutta johan nyt! Ämmä räyskä sanoi, että se mukamas oli paha ja syntinen tapa ja päälle päätteeksi siivotonta ja että minun täytyi koettaa siitä tykkänään luopua. Jaa, tuollaisia ovat ihmiset tässä maailmassa, kun tahtovat päätellä asioista, joita eivät ensinkään ymmärrä. Siinä piti hän nyt kanssani semmoista elämää tuosta Mooseksesta, joka, minun tietääkseni ainakin, ei edes ollut sukua hänelle eläissään eikä muutenkaan hyödyksi yhdellekkään ihmiselle, koska hän oli kuollut, – ja sittenkään se kuivettunut rouva ei suonut, että minä vaivanen olisin saanut tehdä jotakin, joka todellakin oli vähän hauskaa. Ja päälle päätteeksi niin hän itse nuuskasi; mutta se tietysti oli oikein, koska hän sitä teki.

No, justiin siihen aikaan muutti hänen sisarensa, fröökynä Watson, meille. Hän oli hyvin laiha ihminen ja kävi lasisilmät nenällään; ja tuskin oli hän ollut kahta päivää meillä, kun yks kaks kävi kimppuuni aapiskirjalla. Hän jauhoi sitä noin tunnin ajan, kunnes rouva Douglas sanoi, ett' oli jo aika heretä. Ja totta maarian, minä en olis kestänyt sitä kauvemmin. Mutta sitten kävi vielä kahta hullummin; minä, näettenkös, tietystä en saattanut istua rauhassa, ja fröökynä Watson hän tuskistui, ja niin hän sitten jankutti ja nalkutti yhtä mittaa: "Älä pane tuolla tavoin jalkojas pöydän jalalle, Huckleberry" – taikka – "älä istu noin niska kyyryssä, Huckleberry – selkä suorana!" – taikkapa näin: "ei saa tuolla tavoin haukotella ja ojennella jalkojaan ja käsiään, Huckleberry; se on sopimatonta, poikaseni!" Lopuksi niin rupes hän kertomaan mulle siitä pahasta paikasta, johon huonot ihmiset tulevat kuoltuaan, ja niinpä sanoin minä, että suorastaan ikävöin sinne. No, siitäkös nyt nousi elämää, vaikk' enhän minä sillä mitään pahaa tarkottanut; – tekihän vain vähän mieleni muutosta, enkä siinä vähästä puolestani pitänyt niin suurta lukua mihin tulisin. Mutta fröökynä Watson hän sanoi, että s'oli suorastaan syntiä puhua sillä lailla; hän mukamas ei mistäkään hinnasta laskisi semmoisia sanoja suustaan; ja hän aikoi vissistikin elää sillä kurin, että hän joteskin taatusti tulis siihen toiseen paikkaan, johon hyvät ihmiset tulee. Minä puolestani en juur nähnyt mitään etua siitä, että tulisin samaan paikkaan, johon hän oli menossa, ja niinpä ajattelin hiljaisesti mielessäni, etten panisi kahta kortta ristiin sitä varten. Mutta empä hiiskunut sanaakaan, sillä tiesinhän, että siitä vain olis tullut harmia, jos olisin puhunut suuni puhtaaksi.

Sitten jutteli hän mulle jos jotakin tuosta paikasta, johon hänen niin teki mieli. Hän sanoi, että siellä mukamas ei olis mitään muuta tekemistä kuin kuleksia päiväkaudet harppu kädessä ja laulaa minkä kurkusta lähti, ijankaikkiseen aikaan asti. Sehän nyt tietysti ei minusta tuntunut niin erittäin hauskalta. Mutta pidinpä suuni kiinni. Minä vain kysyin luuliko hän, että Tom Sawyer tulis sinne, ja silloin hän sanoi, että se ei lainkaan ollut luultavaa. No, se nyt ainakin minua ilahutti, sillä halusinpa hartaasti, että me kaksi saisimme olla yhdessä.

Tuolla lailla otteli hän kanssani ja jankutti, niin että lopulta oikein suutuin. Viimein he kutsuivat neekerit sisään ja pitivät iltarukouksen, ja sitten meni kukin karsinaansa. Menin ylös kamariini ja panin kynttilän pöydälle. Sitten istuin ikkunaan ja koin ajatella jotakin hauskaa, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Olin niin kyllästynyt koko maailmaan, että tahdoin kuolla. Taivas oli tähdessä, ja lehdet puissa rapisivat, niin ett' oikein pöyristytti; sitten kuulin pöllön äänen, joka ulvoi siks' että joku oli kuollut, ja sitten koiran äänen, joka ulvoi siks' että jonku piti kuoleman; ja sitten tuumas tuuli kuiskata jotain korvaani, jota kuolemaksenikaan en voinut ymmärtää, kunnes oikein rupesi värisyttämään selkäpiitäni. Hetken perästä kuulin kaukaa metsästä tuommoisen hirvittävän ulvonnan, johon kummitukset puhkeevat kun niillä on jotakin sisussaan, josta mielellään tahtoisit puhua; mutta ne ei millään kurin voi ääntää niin, että kukaan heitä ymmärtäisi, ja sen takia saavat ne laahustaa ympäri alinomaa kummitellen, saamatta rauhaa haudassaan. Rupesi jo mieleni käymään kovin koleaksi, ja minä vain halusin jotain seuraa. Yks kaks tuli siinä muuan hämähäkki pasteeraillen pitkin olkapäätäni, ja kun minun piti puistaa se päältäni, niin lensi se suoraa päätä kynttilän liekkiin ja paloi poroksi ennenkun ennätin sitä auttaa. Nythän tietää jok'ikinen ihminen, että tuskin on mitään niin onnetonta kuin se, kun sattuu tappamaan hämähäkin; ja minä peljästyin niin kovasti, ett' oikein värisin västissäni. Nousin seisomaan ja käännyin kolme kertaa ympäri ja tein kultakin kerralta ristinmerkin rintaani; ja sitten sidoin langanpätkän suortuvan ympäri tukassani, torjuakseni sillä viisin onnettomuutta mahdollisuuden mukaan. Mutt' eipä minusta sittenkään tuntunut oikein turvalliselta. Se temppu on oikeastaan tehtävä, kun hukataan löydetty hevosenkenkä eikä saateta sitä naulata ovenkamanaan; mutta enhän ollut koskaan kuullut, että siit' olis mitään apua, jos onnettomuus olis tulossa hämähäkin tähden.

No, mitäpä siihen nyt teki? Minä painoinkin puuta jälleen ja otin framille piippuni ja rupesin polttelemaan; pitihän saamani jotain lohdutusta, ja nyt nukkua torkkui koko talo, niin ettei leskirouva voinut saada mitään tietää, Hetken kuluttua kuulin torninkellon soivan – bom-bom-bom – kakstoista kertaa. Sitten hiljeni taas kaikki tyyni, hiljeni hiljenemistään. Mutta mitäs ollakkaan, niin kuulin puunoksan risahtavan poikki alhaalla yöhämärässä; ja siellä liikkui jotakin. Istuin ääneti, korvat pystyssä. Sitten kuulin nau'uttavan: "niau! niau!" hyvin hiljaa. No, sepäs toki hauskaa! – "niau! niau!" vastasin minäkin hyvin hiljaa. Sitten sammutin kynttilän ja ryömin ikkunasta verandan katolle. Sitten laskin alas maahan ja pujahdin puiden väliin; ja siellä seisoi, kun seisoikin, Tom Sawyer minua odottamassa.