Читать книгу Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 3

No hyvä, minä sain herätessäni aika aamusaarnan vanhalta fröökynä Watsonilta, hänen nähdessään missä siivossa vaatteeni olit. Mutta leskirouva ei rähissyt rahtuakaan, vaan hieroskeli nuttuja hyppysissään ja koki saada niistä lähtemään kurat ja savet, ja hän näytti vain olevan kovasti pahoillaan, niin että minä päätin olla hälle mieliksi jonkun aikaa, jos suinkin voisin. Sitten vei minut fröökynä Watson nurkkakamariinsa ja rupes totta maarian rukoilemaan puolestani, mutt' en minä huomannut siitä mitään parannusta lähtevän. Ja hän tahtoi, että minun mukamas piti itsekkin rukoilla joka päivä, ja kaikki mitä pyytäisin, niin saisin, kun saisinkin. Mutta siinä ei kerrassaankaan ollut mitään perää. Kerran esimerkiksi sain minä rukoilemattanikin ongensiiman, vaan en mitään koukkua. Ja mitä minä tein paljaalla siimalla? Koetteeksi rukoilin nyt pari kolme kertaa, mutta mitään koukkuja vain ei tullut. Kyllästyneenä pyysin viimein fröökynä Watsonin koettaa, mutta hän vain haukkui minua pöllöksi. Mitään oikeaa syytä hän ei tiennyt sanoa, ja minä en liioin saanut siitä tolkkua.

No, niinpä eräänä päivänä tallustin itsekseni metsään, miettiäkseni oikein rauhassa tuota rukousasiaa. Minä tuumasin että, jos ihmisparka ainoastaan rukoilemalla voi saada mitä pyytää, niin miks'ei sitten unilukkari Winn saanut takasin niitä rahoja, mitkä hän tuonaan oli menettänyt sianliha-kaupassa. Miks'ei leskirouva Douglas saanut takasin hopeista nuuskarasiaansa, joka varastettiin? Miks'ei fröökynä Watson ruvennut lihomaan? Hm, ajattelin siinä itsekseni, siinä ei mahda olla niin mitäkään perää. Ja niin menin kotiin ja kerroin huoleni rouvalle, mutta hän vain sanoi, että mukamas rukoilemalla ei saa muuta kuin "hengellisiä lahjoja." Se oli sulaa latinaa mulle, mutta hän selitti mitä hän meinasi sitten – minun mukamas vain piti autella muita ihmisiä ja puuhata heidän hyväkseen tarmoni takaa ja alinomaa vain ajatella heitä enkä koskaan itseäni. No, niihinhän nyt kuului fröökynä Watsonkin. Minä menin jälleen metsään ja mietin uudestaan asiaa. Mutta enpä kuolemaksenikaan voinut saada päähäni, että siit' olis ollut mitään hyötyä – muuta kuin kaikille noille muille ihmisille – , ja loppu lorusta oli se, että minä annoin palttua kaikille mokomille puuhille. Menköön asiat menoaan, tuumasin.

Toisinaan kun olin kahden kesken leskirouvan kanssa, kertoi hän mulle "Kaitselmuksesta" niin makeasti, ett' oikein vesi herahti suuhun mokomalle vaivaselle kuin minä; mutta jo seuraavana päivänä saattoi tapahtua, että fröökynä Watson pääsi jatkamaan saarnaa, ja silloin minun käsittääkseni hän paistoi aivan pilalle toisen taikinan. Viimein tulin minä siihen käsitykseen, että mahtoi löytyä kaks "Kaitselmusta" ja että ihmisparka kyllä voi tulla toimeen leskirouvan Kaitselmuksen kanssa, mutta – tuumasin mä – Jumal'auttakoon sitä raukkaa, johon fröökynä Watsonin Kaitselmus iskee kyntensä. Minä puolestani päätin liittyä leskirouvan Kaitselmukseen, jos se minusta huolis, vaikka minä totta tosiaan en ymmärtänyt, mitä hyötyä sillä olis mokomasta oppimattomasta lurjuksesta kuin minä.

Siit' oli nyt jo toista vuotta kuin isä ukkoa oli näkynyt, ja s'oli hyvä juttu se. Totta puhuakseni en olis tahtonut tavata häntä eläissäni enää. Hän vain alinomaa löylytti minua, joll'ei ollut siksi liian päissään, ja enimmäkseen karkasin minä metsään hänen ollessaan kylässä. Mutta juur siihen aikaan sanoivat nyt, että hän mukamas oli löydetty hukkuneena joesta, noin kakstoista virstaa yläpuolella kylää. Ainakin luulivat sitä löydettyä raatoa isä ukoksi, sillä se oli yhtä iso kuin hän ja puettuna repaleisiin, sanoivat, ja sill'oli myös erinomattain pitkät hiukset – aivan kuin ukolla – mutta s'oli ollut niin kauvan vedessä, ett'ei sitä enää voinut tuntea muuten. Sanoivat sen maanneen selällään vedessä, ja se laahattiin siitä ylös ja haudattiin maahan. Mutta minä olin yhtä kaikki vähän levoton, sillä tulimpa ajatelleeksi yhtä asiaa. Tiesin, näettekös, varsin hyvin, että hukkunut mies ei viru vedessä selällään, vaan päin vastoin naama alaspäin. Siitäpä nyt arvelin, ett'ei löydetty raato ollutkaan isä ukko, vaan joku akka-ihminen miesvaatteissa. Siitä se levoton mieleni sitten. Luulin, kun luulinkin, ukko retkaleen jonakin päivänä pujahtavan näkyviin taas, vaikka toivoin hänen menneen matkaansa iäksi.

No, me pojat, me oltiin rosvosilla silloin tällöin noin kuukauden ajan, mutta sitten otin minä puolestani apskeetin Liittokunnasta. Ja sen saman tekivät pait sitä kaikki muutkin. Me ei oltu ryövätty mitään; oltiin vain ryöväävinään. Me ruukattiin rynnätä ulos metsästä huutaen ja hoilaten, sikolaumain ja akkaväen kimppuun – jotka ajoivat puutarhatavaroitaan torille – mutta mitään pahaa emme koskaan niille tehneet. Tom Sawyer kutsui sikoja ratsujoukoiksi ja nauriita ja perunoita kultapalloiksi ja jalokiviksi, ja me mentiin luolaamme ja kerskattiin siellä urostöistämme ja laskettiin montako ihmistä olimme surmanneet ja merkinneet orjanmerkillä. Mutta minun mielestäni koko tuo peli jo oli jonijoutavaa. Kerran lähetti Tom pienen pojan kiertelemään pitkin kylää, kädessä sammunut kekäle, jota hän sanoi "arpakapulaksi" (joka oli Liittokunnan merkki kokoontumaan), ja sitten Tom sanoi, että hänen vakojansa mukamas olit ilmottaneet, että seuraavana päivänä iso joukko Espanjan kauppamiehiä ja upporikkaita Arapialaisia asettuis leiriin siihen ja siihen solaan kahdella sadalla elehvantilla ja kuudella sadalla kameelilla ja vähintäinkin tuhannella "kuorma-aasilla", joilla mukamas kullakin olis selässä säkillinen timantteja ja jalokiviä, ja koko sillä joukkokunnalla olis "henkivartiona", kuten hän sanoi, ainoastaan neljäsataa sotamiestä; ja sitten piti meidän vain asettua väijyksiin ja tappaa koko matkue ja ryövätä kaikki nuo aarteet. Hän käski meidän hioa miekat ja kiillottaa pyssynpiiput ja olla valmiina. Hän ei milloinkaan saattanut hätyyttää edes viattominta nauriskuormaa ilman että mukamas miekat ja pyssyt oli kiillotettu oikein hyvään reilaan, kuten hän sanoi; mutta nämä aseet oli vain päreitä ja luudanvarsia; ja vaikka niitä olis hangannut, kiillotellut tuomiopäivään asti, niin niistä tietysti ei sen kummempaa tullut. No, minä en tosin uskonut, että me jaksettais ruhjota niin suurta joukkoa kuin nuo Espanjalaiset ja Arapialaiset olit, mutta tahdoinpa mielelläni nähdä kamelit ja elehvantit, ja niinpä meninkin ens lauantaina toisten kanssa väijyksiin; ja kun Tom antoi merkin, niin rynnättiin me ulos metsästä mäkeä alaspäin huutaen ja hoilaten. Mutta ei siell'ollut mitään Espanjalaisia eikä Arapialaisia ollenkaan, eikä liioin mitään kameeleja eikä elehvantteja. Mitä vielä! Siell'ei ollut yhtään sorkkaa muita kuin ensimmäisen luokan kakarat sunnuntaikoulusta; ne oli huviretkellä opettajattarensa kanssa. No, me hyökättiin niiden päälle ja ajoimme koko parven solatietä ylöspäin; mutta ryöstöksi emme saaneet heiltä muuta kuin vähän piparkakkuja ja sylttipurkin. Ben Rogers sai kynsiinsä nuken ja John Harper virsikirjan; mutta sitten tuli seilaten kimppuumme opettajatar sateenvarjoineen hirveällä rähinällä, ja me heitettiin siihen koko saaliimme ja pötkittiin käpälämäkeen joka mies. Min'en nähnyt muruakaan mistään jalokivistä, ja sen sanoinkin Tom Sawyerille vasten naamaa. Mutta hän ei ollut milläänkään, vaan väitti sittenkin niitä siinä löytyvän mukamas; ja kameelitkin ja elehvantit ja kaikki tyyni siinä olit, sanoi hän. Minä kysyin, miks'emme niitä sitten nähneet. Silloin hän sanoi, että joll'en minä olis niin hirveän oppimaton ja jos olisin lukenut erään kirjan "Don Kiksotista", niin mä mukamas ymmärtäisin kysymättä. Täss'oli vain noituutta, sanoi hän. Siinä oli kyllä sadottain sotamiehiä mukamas ja elehvantteja ja kameeleja ja aarteita ja niin poispäin, mutta meillä oli vihamiehiä, joita hän nimitti noitureiksi, ja ne pedot olit muuttaneet kaikki tyyni sunnuntaikoulun kakaroiksi. No, se menee mukiinsa, sanoin minä, "mutta karataan sitte noiden noiturein kimppuun ja annetaan niille selkään aika lailla." Silloin sanoi Tom minua taas pöllöpääksi.

"Hä?" sanoi hän. "Etkö sinä, senkin tolvana, ymmärrä, että noiturit loihtuisivat kokoon ison lauman koirankuonolaisia, jotka tuossa paikassa ruhjoisit meidät mäsäksi. Ne on pitkiä ja paksuja kuin kellotapulit."

"No mutta", sanoin minä, "jos nyt mekin hankitaan joukko koirankuonolaisia auttamaan meitä ja antamaan noille muille vasten naamaa? Miten silloin käy?"

"Mistäs sinä ne hankit, sinä?"

"Niin, en minä tie. Mistä sitten he niitä hankkivat?"

"Hätäkös heillä? He vain hierovat hankaavat vanhaa messinkilamppua tai rautarengasta, ja paikalla koirankuonolaiset tulla tomahuttaa jyrinällä ja salamalla, ja mitä ikinä niiden käsketään tehdä, sen ne heti tekevät. Ne voisivat kuni tuulessa temmata kirkontornin maasta juurineen päivineen ja sivaltaa sillä jotakin kansakouluntarkastajaa tai ketä hyvänsä pitkin korvia."

"Kuka panee heidät elämöimään sillä viisin?"

"Hä? Tietysti se, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta. Ne palvelevat sitä, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta, ja tekevät mutisematta mitä hän käskee. Jos hän käskee heidän tekaista ison linnan paljaista timantti-tiilistä ja täynnään paukkukummia tai mitä tahansa taikkapa lennättää paikalle Kiinan keisarin tyttären aviosiipaksi jollekkin, niin tuossa paikassa täytyy heidän se toimittaa – ja vieläpä ennen auringonnousua ens' aamuna. Ja päälle päätteeksi! – heidän täytyy tanssittaa tuota linnaa ympär maan ja mantereen, miten ikinä mielitään. Ymmärrätkös?"

"Vai niin", sanoin minä, "mutta minun mielestäni nuo koirankuonolaiset ovat aika pässinpäitä, kun eivät pidä linnoja hyvänään itse, vaan antavat niiden mennä tuolla viisin. Jos minä olisin koirankuonolainen, niin totta maarian saatais minua odottaa ennenkun tottelisin vain sentähden, että hangataan vanhaa messinkilamppua."

"Mitä lörpötätkään sinä, Huck Finn! Etkö käsitä sitä, että sinun täytyis tulla kun sitä hangataan; siin'ei auttais mutiseminen."

"Hoo? Vai niin? Kun olisin pitkä ja paksu kuin kellotapuli? Hyvä! Entäpä tulisinkin; mutta minä panen pääni panttiin, että lampunkihnuttaja minut nähdessään korjais luunsa ja hiipis pitäjän korkeimpaan puuhun kuin pelästynyt orava."

"Ääh! Eihän koira vieköön maksa vaivaa puhua sinun kanssas, Huck.

Sin'et ymmärrä tämän taivaallista – pölkkypää!"

No, minä mietiskelin noita asioita pari päivää umpeensa, ja sitten tuumasin, että kelpaisihan ainakin koettaa. Sain kynsiini vanhan messinkilampun ja rautarenkaan ja menin metsään ja istuin työhön. Minä hankasin ja hankasin niin, että hiki pihkui pitkin ruumistani, ja rukoilin koirankuonolaisia joutumaan; saisivat heti rakentaa mulle linnan, mutta sen aioin minä myydä. Mutta s'oli turhaa työtä. En nähnyt heistä hännänpäätäkään. Ja niinpä viimein pisti päähäni, että koko juttu ei mahtanut olla muuta kuin Tom Sawyerin tavallisia hullutuksia. Olihan kyllä mahdollista, että hän itse luotti noihin elehvantteihin ja Arapialaisiin; mutta minä vähästä puolestani ajattelen toisin. Joll'ei kaikki merkit petä, niin olit ne sunnuntaikoulun kakaroita.