Читать книгу Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 7

"Nous' ylös! Mitä sinä siinä virut, nahjus!"

Avasin silmäni ja katselin ympärilleni, tietämättä oikein miss'olin. Aurinko oli jo noussut, ja minä olin nukkunut sikeästi. Ukko seisoi vieressäni; hänen naamansa näytti nyreältä ja ränstyneeltä.

"Mitä pirun peliä sin'olet pitänyt pyssyllä, penikka? Hä?"

Aattelin että hän kaiketikaan ei paljoa muistanut yöllisestä äksiisistään, niin että vastasin:

"Olihan joku roisto yrittämässä yöllä sisään ovesta, ja minä tahdoin häntä pelottaa."

"Miks'et sitten herättänyt minua?"

"Minä koitin, vaan en saanut teitä henkiin."

"No, hyvä. Älä lörpötä siinä nyt lorujas, vaan pötki joelle kokemaan koukkuja, että saahaan kaloja murkinaks. Kuulekkos! Minä tulen koht'siltään."

Hän avas oven, ja minä pötkin ulos ja menin joelle. Siellä huomasin, että virta kuletti mukanaan koko joukon puuvärkkiä ja puunkuorta, ja siitä päätin että vesi oli nousemassa. Mull'olis ollut hyvät markkinat, jos nyt olisin oleskellut kylässä. Juhannustulva oli mulle aina ollut oikein kultakaivoksena; se tuopi näet aina muassaan hirsiä, jopa polttopuita ja toisinaan koko tusinan tukkia yhtenä lauttana, ja muuta semmoista. Silloin ei tarvitse muuta kuin pitää varansa keksi kädessä ja myydä saaliinsa tapulitarhaan tai sahamyllyyn.

Kävin kappaleen matkaa joenvartta ylöspäin tähystellen, niin sanoakseni, toisella silmällä ukkoa, toisella tulvan tuomisia. Yht'äkkiä tuli siinä tanssien virran mukana kanooti, niinpä niinkin, ja päälle päätteeksi oikein sievä kanooti, noin neljä- tai kolmetoista jalkaa pituudelta ja uiden upeana kuin sorsa. Minä sänttäsin pää edellä rannasta kuin sammakko, vaatteet päälläni, ja uin aika kyytiä kohden kanootia. Luulinpa melkein, että siinä makais joku junkkari pohjassa, sillä ihmiset tekevät usein sillä viisin kurillaan; kun pyydystäjä tarttuu saaliiseensa, hypähtävät he ylös ja nauravat hänet pahanpäiväiseksi. Mutta niin ei nyt onnekseni käynyt tällä kertaa. S'oli todellakin ajokanooti, ja minä kapusin siihen ylös ja meloin sen rantaan. Nytpä ukko on iloissaan, aattelin mä, kun saa nähdä tämän saaliin – se on ainakin kymmenen dollarin arvoinen. Mutta tullessani rantaan ei pappa vaaria näkynytkään; ja juur kun olin laskenut pieneen poukamaan, jonka yllä kasvoi pajupensaita ja köynnöskasvia, niin että se näytti pieneltä luolalta, – silloin pisti päähäni toinen tuuma. Aattelin, näettekös, että kätkisin kanootin isältä, ja sitten en karatessani meniskään metsään travaamaan jalkasin, vaan laskisin pulskasti jokea alas noin viiskymmentä virstaa ja pitäisin sitten leiriä hauskalla paikalla.

Enhän ollut kaukana mökistämme, ja niinpä olin alinomaa kuulevinani ukko vaarin tulevan. Mutta sainhan kuitenkin kanootin kätketyksi, ja kun sitten kurkistelin pajupensaan takaa, näin hänen seisovan polulla ja tähtäävän pyssyllään yhtä lintua. Hän siis ei ollut mitään nähnyt.

Hänen tullessaan rantaan, olin jo paraikaa kokemassa muuatta koukkua. Hän haukkui minua vähäsen, kun olin niin kuhnustellut, mutta minä sanoin pudonneeni jokeen, ja sentähden olin mukamas viipynyt niin kauvan. Tiesinhän hänen huomaavan, ett'olin märkä kuin trasu; ja hän rupeis trissaamaan minua kaikellaisilla kysymyksillä. Me saatiin koukuilla kuus kissakalaa ja mentiin kotiin.

Syötyämme aamiaisemme, heitti hän pitkälleen taas ja minä myös – mokoman yön jälkeen. Minä makasin siinä mietiskellen jotain konstia, jolla voisin estää sekä ukkoa että leskirouvaa minua seuraamasta; sehän olis parempi kuin luottaa siihen onnenpeliin, että ennättäisin kylliksi kauas ennenkun he pääsisit jälilleni; saattaishan tapahtua jos jotakin. No, enhän ens'aluksi keksinyt mitään keinoa; mutta mitäs ollakkaan, niin ukko nousi juomaan pari tuoppia vettä ja sanoi sitten:

"Toiste, kun joku kuleksija tulee nuuskimaan nurkkia täällä, niin sinun pitää minut herättää, kuulekkos? Tuolla roistolla oli piru hampaan kolossa. Tarvitsis kuulan koniinsa. Ja toiste sinä minut herätät heti, kuuleks?"

Sitten hän kallistui kyljelleen taas ja nukkui – mutta mitä hän oli sanonut, se justiin synnytti päässäni sen konstin, jota olin etsiskellyt. Hehei! tuumasin itsekseni, jo tässä tiedetään temppu, joka pidättää heitä nuuskimasta jälkiäni.

Noin kahdentoista aikana noustiin me ylös ja mentiin joelle jälleen. Joki nousi nousemistaan, ja virta toi mukanaan paljon ajopuita. Tulipa siinä myös yhtenä lauttana koko yhdeksän tukkia. Otimme veneen ja hinasimme sen rantaan. Sitten söimme päivällistä. Toinen kuin isä ukko olis odottanut siinä pitkin päivää saadakseen vain lisää Jumalan viljaa virrasta; mutta hänpä ei totta maar malttanut. Yhdeksässä tukissa oli hälle kylliksi; hänen piti suoraa päätä kylään niitä myymään. Hän siis salpasi minut mökkiin kuin ainakin ja otti veneen ja lähti hinaamaan tuota lauttaa kylään, tuossa kolmen aikana iltapäivällä. S'oli selvää, aattelin mä, ett'ei hän palais sinä yönä. Odotin kunnes hän olis poistunut kappaleen matkaa, otin framille sahani taas ja kävin tuon seinähirren kimppuun. Eikä aikaakaan, niin olin kömpinyt reiästä ulos. Ukko lauttoineen näkyi pienenä pilkkuna kaukana alapuolella toisessa rannassa.

Otimpahan jauhosäkin ja kannoin sen joelle piilopaikkaani ja viskasin kanootiin. Sitten kuletin sinne läskimöhkäleen, sitten viinaleilin; sitten otin kaikki kahvit ja sokerit, mitä meill' oli, ja ampumavarat; otin rohtimet; otin ämpärin ja napun ja läkkikannun; otin vanhan sahani ja kaksi vilttiä; otin kastrullin ja kahvipannun. Ongensiimoja ja koukkuja ja tulitikkuja otin myös – niin, otimmahan ylimalkain kaikki tyyni, mik'oli penninkään arvosta, niin että koko hotellimme jäi lähimmittäin puti puhtaaksi. Olisin mielelläni tahtonut kirveen, mutta meill'ei ollut muuta kuin se, joka oli halkopinolla, ja sen jätin mä eri syystä siihen. Viimeiseksi sieppasin pyssyn, ja sitten olin valmis.

Minä olin siinä oikein uurtanut maanpintaa, ryömiessäni ees takasin reiästä ja laahatessani ulos niin paljon tavaraa. Nyt täytin sen paikan somerolla, niin ett'ei näkynyt jälkiäni eikä sahajauhoja. Sitten panin ulossahatun hirrenpätkän takasin reikään ja pistin pari kiveä tueksi sen alle, että se pysyisi paikoillaan – koko hirsi kun siltä kohdalta ei oikein ulottunut maahan asti. Jos seisoi neljä viis jalkaa siitä poispäin eikä tiennyt mitään sahatyöstä, niin ei totta maar huomannut mitään; ja sitä paitsi oli se paikka mökin takapuolta, niin että kukaan tuskin olis äkännytkään mennä nuuskimaan sieltä päin.

Kanootin paikalla ei ollut muuta kuin ruohoa, niin että siinä ei voinut näkyä mitään jälkiä. Seisoin rannalla ja katselin kaikkialle; ja kaikki oli hyvin. Sitten otin pyssyn ja menin kappaleen matkaa metsään, ampuakseni, jos suinkin, pari lintua. Silloin näin yht'äkkiä metsäsian; tapahtui, näet, toisinaan näillä seuduin, että joku porsas karkasi kotoaan ja metsistyi salossa. Minä ammuin tämän otuksen ja laahasin sen mökille.

Sitten otin kirveen ja löin oven sisään, että ryskähti. Sitten laahasin porsaan mökkiin, lähelle pöytää, ja iskin sitä kirveellä kurkkuun ja annoin veren vuotaa maahan – sanon tahallani: maahan, sillä eihän, Jumala paratkoon, tässä hotellissa muuta lattiaa ollutkaan kuin paljas maa, kova maa, ei lautoja nimeksikään. No, nyt otin minä vanhan säkin ja täytin sen suurilla kivillä – niin suurilla kuin jaksoin kantaa – ja laahasin sitä sitten, verisestä siasta asti, pitkin maata ovesta ulos ja metsän läpi aina rantaan saakka, josta keikahutin sen jokeen, ja siihen se samassa upposi. Se oli niin raskas, ett' aivan helposti voi nähdä ruohosta, että siitä oli jotakin laahattu. Oikein kaipasin nyt Tom Sawyeria; sillä tiesinhän kuinka kovasti hän harrasti juur tänkaltaista touhua, ja hän olis keksinyt vielä monta metkua juonen jatkoksi. Hän oli seppä semmoisissa, kun tarvittiin.

No, mutta viimein repäsin nyt päästäni pivollisen hiusta ja hivelin kirvestä kunnollisesti sianverellä ja tahrasin siihen hiukset kiinni; sitten viskasin koko kapineen nurkkaan. Sitten otin porsaan ja pidin sitä mekollani rintaani vasten (niin ett'ei veri päässyt vuotamaan maahan), ja kannoin sen hyvän matkan päähän tuvasta; sitten läiskähytin sen jokeen. Sill'aikaa pisti päähäni toinenkin juttu. Menin ottamaan jauhosäkin ja vanhan sahani kanootista jälleen ja kannoin ne tupaan. Panin säkin vanhalle paikalleen ja tein reiän sen pohjaan sahallani, sillä meillä ei ollut mitään oikeita ruokaveitsiä tai kahveleita, kun isä ukkokin aina vain käytti linkkuveistään tai puukkoaan pöydässäkin. Sitten kannoin säkin noin sata syltä ruohon poikki ja metsän läpi maan puolelle päin muutamalle matalalle lammelle, joka oli viis virstaa laaja ja täynnään kaislaa ja sorsia sydänkesällä. Siitä laski pieni joki monta virstaa sisämaahan päin, en tiedä mihin. No, mutta säkistä sateli nyt jauhoja ulos pitkin matkaa, niin että sillä viisin syntyi pieni valkoinen polku tuohon lampeen asti. Pudotin tahallani tielle myöskin ukon kovasimen, niin että näyttäis siltä kuin olis se pudonnut tapaturmassa. Sitten sidoin pienen reiän kiinni seililanka-pätkällä, niin ett'ei jauhosäkki enää vuotanut, ja kannoin säkkini ja sahani jälleen kanootiin.

Nyt oli jo melkein pimeä, ja minä siirsin kanootin sen pikku poukaman suuhun, johon olin sen kätkenyt, ja istuin odottamaan kunnes kuu nousis. Sidottuani ruuhen pajupensaaseen, haukkasin vähän ruokaa ja panin sitten pitkälleni paattiin poltellakseni vähäsen ja miettiäkseni maailman menoa. Minä oletin, että he seuraisivat tuon kivillä täytetyn säkin jälkiä rantaan ja sitten hakisivat minua naaraamalla joesta. Ja sitten seuraisivat he jauhopolkua lammelle asti ja kulkisivat luultavasti pitkin sitä puroa, joka laski siitä ulos, saadakseen kynsiinsä rosvot, jotka olivat tappaneet minut ja varastaneet kaikki tavarat. Joesta he eivät etsi muuta kuin minun kuollutta luurankoani, aattelin mä. Ja siihen he pian kyllästyvät, tuumasin, ja sitten ei minusta enää piittaa kissakaan, ja minä saan venyä missä mun lystää. Jacksonin saari on mulle justiin omiansa; sen minä tunnen perin pohjin, ja sinne ei koskaan kukaan ihminen tule. Ja sieltä voin minä yön aikaan meloa kylään, pasteerailemaan ja hankkimaan itselleni mitä milloinkin tarvitsen. Jacksonin saari, jaa, sielt' olen tästedes kotosin.

Minä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin siihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville ollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin ympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki tyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin kirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata syltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti myöhäiseltä, ja haisi niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä minä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.

Haukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin jotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin mitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä. Kurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan etäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui lähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies. Voi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis saanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän alapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon ja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen pyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, – ja hän oli selvänä; sen huomasin hänen soudostaan.

En siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini salaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan varjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle virtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet nähdä minut ja huutaa "halloo!" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden sekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia eteenpäin muun puuvärkin muassa.

Makasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja katsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä, kun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen äkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin vettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän puhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies sanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä. Muuan toinen meinasi, ett'ei mukamas tämä yö ainakaan tuntunut lyhyeltä – ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja he nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin ja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan käski heidän mennä h – ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen puhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais nauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän, laskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi joku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän nousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni heidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja; kuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se tuntui jo tulevan kaukaa.

Minä olin nyt hyvän matkaa lossista. Nousin istualleni, ja siinähän oli eessäni Jacksonin saari, pari virstaa alaspäin, jylhine puineen ja kamalan suurena ja paksuna ja pimeänä kuin lyhdytön höyrylaiva. Hietasärkät saaren yläpäässä eivät olleet näkyvissä nyt – tulvan tähden.

Ei kestänyt kauvan, ennenkun olin saareni kohdalla. Kova virta lennätti minut yhtä vauhtia yläpään ohi, mutta sitten tartuin airoihin ja pyörähytin paattini suvantoon ja laskin maalle Illinoisin puolelle antavaan rantaan. Ajoin kanootini syvään ränniin sannassa, jonka tunsin vanhastaan; minun täytyi työntää syrjään pensaanoksia päästäkseni sisään, ja kun olin vetänyt ylös veneen ja laittanut sen kiinni, ei kukaan voinut sitä nähdä ulkoapäin.

Menin ylös ja istuin kaatuneelle puun-rungolle saaren yläniemessä ja katselin ulospäin lavealle joelle ja noita mustia ajopuita ja ylöspäin vanhaan kotikaupunkiin, josta pari kolme valopilkkua vilkahteli. Tuli myöskin mahdottoman iso tukkilautta uiden jokea alaspäin, ja siinä oli palava lyhty keskellä. Katselin sen luisuntaa eespäin, ja kun se oli ihan minun kohdallani, kuulin jonkun miehen sanovan: "Peräairo ulos! Käännä oikealle!" kuulin sen niin selvästi kuin olis hän huutanut mulle korvaan.

Rupesihan samaan aikaan vähän valkenemaan taivaalla, ja minä menin metsän sisään ja panin pitkälleni, levähtääkseni pikkusen ennen aamiaista.