Читать книгу Vuorisaarna - Max Kretzer - Страница 3

Sisällysluettelo

Ja tapahtui, koska Jesus oli lopettanut nämät puheet, että kansat hämmästyivät hänen oppiansa.

Sillä hän opetti heitä voimallisesti, ja ei niinkuin kirjanoppineet.

Matt. 7: 28, 29.

Ensimmäinen luku.

Aina kello kuudesta asti aamulla oli sade lakkaamatta valellut Berliinin katuja. Tasaisesti kohisten kuin äärettömän vesiputouksen säteet, kaatuivat pisarat maahan. Tuontuostakin vain nousi tikerä syksytuuli lakaisemaan vesiä pitkin kiiltäviä kattoja, sitte moninkertaisin voimin ajaakseen niitä rakennusten seiniä ja ikkunoita vastaan tai alas katuja. Likapilvi silloin pärskyi ylös maasta, kastellen sadekuurallaan ihmiset ja eläimet.

Sadan askeleen etäisyydessä näyttivät kadut loppuvan. Rakennusten haamut, jalkamiehet, rattaat, kaikki muu jättiläiskaupungissa katosi kosteaan höyryyn, joka sakeana, likaisena sumuna kääriytyi kaikkialle. Yksin kumea rätinä ja humu sekä lyhtyjen ja kauppapuotien heikko valaistus todistivat tuon näkymättömän maailman yhä jatkavan väsymätöntä menoaan.

Kahdeksan aikaan illalla heräsi Josefa kovan käden kosketuksesta. Hän oli nukkunut vanhan talon ylimmälle kiviportaalle ja kun hän unisen katseensa nosti, näki hän edessään muutamia juopuneita, nuoria miehiä, jotka levitettyjen sateenvarjojensa alta alkoivat laskea raakaa leikkiä hänen kanssaan.

— Sielläpä taitaa maata joku tytöntapainen! virnisteli muuan nuorukaisista lepertelevällä äänellä.

— Korea lapsi! sanoi toinen.

— Onko musta vai vaalea? kysäsi kolmas.

— Tutkitaanpas! mylvi joukkio.

He koettivat vetää pois huivia, joka peitti vasta heränneen tytön pään. Mutta silloin vieri hänen koppansa tavaroineen alas portaita, meni kumoon ja koko sisältö levisi likaiselle kadulle. Josefa rupesi huutamaan; ääneen nauraen läksivät ylioppilaat tiehensä. Muuan heistä korotti kurkkunsa laulamaan keskellä sadetta, toinen säesti vihellyksellään ja muut alkoivat riidellä siitä, mihin kapakkaan nyt mentäisiin.

Josefa ei huutanut apua; tuollaiset raakuudet olivat kasvaneet kiinni hänen ammattiinsa, niinkuin vihriä saali hänen harmaaseen hameeseensa.

Hän hieroi silmiään ja tuijotti eteensä. Minkä tähden olivat hänet herättäneet? Hän oli nähnyt unta — rankkasateen raivotessa uneksinut. Uni, köyhien suuri lohduttaja oli hetkeksi saattanut hänet paratiisiin, ei tosin kukkien tuoksuvaan eedeniin eikä iäisen onnellisuuden valtakuntaan — vaan oli uni vienyt hänet samaan umpinaiseen, ilkeään kellarihuoneeseen syvällä maan alla, jossa hän pienine siskoineen, isä- ja velipuolineen asui.

Se oli kamala paikka: seinät rumankeltaiset, ikkunat syvät, ruudut paikatut, näköala ahtaalle, pimeälle pihalle. Aurinko, valaessaan kirkkauttaan taloryhmiin, päästi harvoin säteensä tähän kurjuuden luolaan.

Tänä iltana oli Josefaa kotiin tullessa tervehditty suudelmilla ja hellillä sanoilla — tavallisesti häntä lyötiin, soimattiin. — Tuo valoisa kuva oli unessa väikkynyt hänen edessään. Ja herätessä mikä pettymys!

Hän tunsi mielensä jäätyvän, veti kosteaa huivia ympärilleen ja tuijotti eteensä. Ensi hetkessä ei hän saanut selville, miten hän oli tullut tänne. Hämärästi alkoi hän sitte muistaa, että häntä pari kolme kertaa jossakin porttikäytävässä oli hätistelty; nälän, väsymyksen lamauttamana oli hän vihdoin nukkunut nykyiselle kovalle istuinsijalleen.

Hän oli pääkaupungin syrjäkadulla, jonka ohi nykyajan vaahtoisa virta jälkeä jättämättä oli rientänyt. Oikealle teki se mutkan, kiertäen kirkon taka-osaa; vasemmalla yhtyi se, torin poikki päästyään, erääseen pääkatuun, jolla pahasta ilmasta huolimatta vallitsi mitä vilkkain elämä.

Rinnakkain siis maailmankaupungin herkeämätön suonentykytys ja syrjäisen sopen hiljaisuus — molemmat itse Berliinin sydämmessä. Harvoin vain kajahti kadulla miehen askel, harvoin luikki ohitse äänetön naisolento. Yhtä mykkinä, jylhinä kuin mustiin sadepilviin haudattu kirkontorni, seisoivat molemmin puolin rappeutuneet rakennukset. Matalista ikkunoista, joita säästäväisesti oli valaistu, saattoi nähdä savuttuneitten huoneitten siniset seinät ja menneen ajan räikeät seinäpaperit. Vinttikerroksesta kuului lapsen itku; se voitti sateen yksitoikkoisen loiskinan.

Josefa käänsi katseensa vasemmalle, torin poikki, josta vilkkui valaistu kaupunki. Siellä riennettiin, kiiruhdettiin; ihmiset painoivat alas kasvonsa, vetäysivät sateenvarjojen suojaan, varjelivat vaatteitaan, kiertelivät, astuivat varpain pitkin kiviä likalammikoitten poikki, tervehtivät toisiaan ohimennen, pysähtymättä, ajatellen vain suojaavaa kattoa ja sen mieluisaa lämpöä.

Häikäisevä hohto likeisistä lyhdyistä, valaistuista puoti-ikkunoista, koko tuo upea valon runsaus, jota ei sadekaan saanut sammumaan, oli ikäänkuin taikakeinoilla rakentanut maanpintaan toisen kaupungin. Aina silminnäkemiin asti kuvastuivat kaikki esineet vesilammikoissa, märillä kivillä ja kiiltävässä asfaltissa.

Jokainen lekottava kaasuliekki taittui lukemattomiksi valoiksi, kapakkalyhtyjen heijastus muodosti veripunaisia säteitä märälle maalle; vierivien vaunujen kirjavat ikkunaruudut, muut ajoneuvot ja raskaat työrattaat leijailivat virvatulten lailla kivien, asfaltin ja vesilampareitten poikki. Ei kuulunut muuta kuin sateen rapina, ajureiden äänekkäät huudot, heleä kellonkilinä raitiovaunuista sekä suuren, liikkuvan ihmisjoukon epätasainen astunta.

Berliini oli uudestaan herännyt; se varustautui illan ja alkavan yön meluaviin huvituksiin.

Mykkänä, välinpitämättömänä katseli Josefa kuvaa edessään. Yhtä läpimärkänä kuin tänään oli hän usein nähnyt Berliinin. Hän rakasti tuota ilmaa, tuota ikäänkuin hiljaisella valituksella vinkuvaa tuulta, joka puista varisteli viimeiset lehdet. Juuri se soitto soveltui hänen elämäänsä. Jo hentona lapsena oli hän mielellään viipynyt sateessa, leikkitovereistaan eronneena istunut yksinään jossakin nurkassa, omia ajatuksiaan ajatellen.

Vähitellen selveni hänelle missä hän oli. Hän sitaisi märät hiukset otsaltaan ja nosti päätään. Oikealla kohosi korkealta seinästä, lyhty katukäytävän yli; vasemmalla oli alakerroksen ikkunain edessä kaarenmuotoinen rautaristikko, joka jonkun verran ulkoni seinästä. Vastapäätä yleni mahtava, iän mustaama kirkon etusivu, jonka valtavaa kaariovea hän monasti oli ihaellut.

Nyt hän tiesi, missä hän oli. Hän istui talon kynnyksellä, joka aina oli tehnyt häneen vankilan vaikutuksen. Usein oli hän retkillään miettien pysähtynyt sitä katselemaan. Ei hän tietänyt kuka sen omisti tai kuka siinä asui, mutta aina se vanhan tuttavan lailla veti häntä luokseen.

Täällä, tässä nurkassa, jossa oven harmaa varjo illoin suojasi hänet ihmisten näkyvistä, saattoi hän häiritsemättä vaipua uneen. Täällä hän usein oli tarkastanut tavaroitaan ja laskenut ansaitsemiaan ropoja. Harvoin joku läksi talosta, harvoin joku tuli sen ovia avaamaan.

Äkkiä sade laantui. Josefa katseli kelpaamattomaksi käynyttä tavaraansa ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. Hän nousi ja kokosi hajalle menneet kapineet. Syvä alakuloisuus valtasi hänet. Mimmoinen tulisi tänään olemaan vastaanotto kotona?

Kamala pelko alkoi ajaa häntä takaa. Hengissä tunsi hän jo velipuoliensa moninkertaiset raakuudet ja lyömiset, jotka häntä odottivat. Vavistus pöyristytti hänen ruumistaan kantapäästä kiireeseen asti. Niin julmalta kuin nyt, ei hänen elämänsä vielä milloinkaan ollut tuntunut. Eiköhän olisi parasta, ettei hän enään milloinkaan palaisi kotiin? Mutta mitä silloin sanoisivatkaan pienokaiset, nuo herttaiset olennot, joille hänen piti olla äidin sijaisena ja jotka aina olivat ottaneet hänet vastaan mitä suurimmalla riemulla?

Sanomaton hyljättyyden tunne valtasi hänet. Hän putosi takaisin istualleen, kätki kasvot käsiinsä ja päästi kuumat, kirkkaat kyyneleet tulvimaan alas poskia.

— Lapsi, mitä itket?

Hän säpsähti. Hänen edessään seisoi mies, joka läjähytti kokoon sateenvarjonsa ja kumartui alas hänen puoleensa.

Vastauksen asemasta kuului nyyhkytys.

— Lapsi, mikä sinun on? Ehkä minä saatan auttaa sinua? jatkoi mies, painuen yhä syvemmälle ja tarttuen hänen märkään käteensä.

Untako Josefa yhä näki, taivaan korkeuksistako tuli tuo ääni hänelle, kurjuuden tyttärelle julistamaan armahdusta? Äkkiä meni hänen tajunsa sekaisin, selkeä käsitys katosi, hänen silmissään muuttuivat kaikki muodot ja piirteet. Kylmä oli hänen jäsenensä jähmetyttänyt, juopuneitten ylioppilaitten raaka leikki mieltä täristyttänyt; ja kamala, armahtamaton nälkä risteili hänen aivoissaan, tehden hänen henkensä tympeäksi, tahdottomaksi. Hullu mielikuva valtasi hänet. Se muutti hänet luonnollisesta, aistillisesta maailmasta kuumesairaan kummitusten ja hourailujen mielentilaan. Hurjassa pyörteessä alkoi kaikki liikkua hänen ympärillään.

Äitivainaja oli omistanut ruokatavarakaupan. Siellä oli riippunut yksi ainoa kuva; se oli Vapahtajasta, kun hän siunaten ojentaa käsiään. Värit olivat kirjavat ja räikeät, mutta sammumattomasti oli kuva painunut Josefan muistoon. Olihan hän lapsena niin monasti seisonut sen edessä, tavaellen sanoja "Jesus Kristus".

— Hän se tulee köyhiä auttamaan, oli äiti usein sanonut.

Tämä muisto heräsi äkkiä Josefassa. Hän näki näyn. Kirkastunut, yliluonnollinen kuva heijastui hänen silmiinsä, jotka olivat ummessa.

Likainen, märkä maaperä muuttui lämpöiseksi, punertavaksi pilvikerrokseksi; lyhdyn surkeasta hohteesta tuli kirkas sädetulva, jonka takana leveni valomeri. Yksin kirkon jättiläismuuri pysyi entisellään; sitä vastaan erottautui kaikki häikäisevänä. Ja keskellä tätä loistoa näki vilusta värisevä Josefa miehen pilvillä seisomassa, puettuna pitkään siniseen viittaan. Valokehä ympäröi hänen päätään, ikäänkuin siunaten ojensi hän kätensä ja lausui sanat:

— En minä ole tullut sieluja hukuttamaan, vaan vapahtamaan.

Josefan kalpeat kasvot retkahtivat taappäin, ruumis kadotti tasapainonsa, kauhu karmi jäseniä ja hiljaa kuiskasivat hänen huulensa sanan "Kristus". Miehen korvaan kaikui tuo huokauksena, joka halajaa pelastusta.

Hän koetti tukea tyttöraukkaa, tarttui hänen käteensä, kosketti hänen otsaansa ja kättänsä, ja huomasi molemmat polttavan kuumiksi. Heikkona, tahdotonna vaipui tyttö hänen syliinsä.

Mies avasi oven ha'an, vei väsyneen etehiseen ja laski hänet kapeitten, ensi kerrokseen vieväin puuportaitten alimmalle asteelle. Siinä Josefa avasi silmänsä.

— No, onko nyt parempi?

Tyttö nyökäytti vain päätään ja koetti nousta. Mies tuki häntä, ja puolipimeässä astuivat molemmat ylös portaita. Ylhäällä paloi lamppu, luoden kirkasta valoa seinille ja permannolle. Näytti niin siistiltä, ovet olivat valkeiksi maalatut, pestyille lattioille oli sirotettu hiekkaa. Oikealta vei käytävä taempiin huoneisiin; etumaisiin johti ovi portaitten kaiteilta.

Mies avasi oven ja virkkoi:

— Astu vain sisään.

Sitte hän tuli perässä ja sulki oven. Samassa oli toinen ovi pitkässä käytävässä avautunut ja esiin pistäytynyt vannan naisen pää.

— Meidän tuleva pappimmeko tuollaisen retkaleen kanssa? Aijaijai, kaikkia sitä pitää näkemän!

Lausuttuaan nämät sanat hiljaa itsekseen, katosi eukko.

Toinen luku.

Tohtori Konrad Baldus sytytti tulta ja pani pois hatun, sateenvarjon ja päällystakin.

— Istu, lapseni.

Josefa noudatti kehoitusta, yhä vielä vavisten mielenliikutuksesta ja vilusta. Suurimmalla hämmästyksellä katseli hän ympäristöään. Pastorin työhuone oli matala, eikä sitä erittäin oltu koristeltu tai somistettu. Lukuunottamatta suurta kirjoituspöytää ja täyttä kirjakaappia, ei ollut mitään, joka olisi pistänyt silmiin; paitsi ehkä seinille ripustettuja valokuvia, puu- ja kuparipiirroksia, osittain raamatullisista aiheista, osittain kirkoista tai kunnianarvoisista teoloogeista ja pastoreista. Oikealla kirjoituspöydästä vei ovi makuusuojaan, ruskeain uudinten taakse, jotka olivat alhaalla.

Konrad Baldus oli yli kolmenkymmenen iässä. Hänen ulkoasussaan ei ollut mitään, jonka nojalla ensi näkemältä olisi voinut päättää hänen kuuluvan kirkkoon. Hänen vartalonsa oli korkea ja voimakas, profiilin piirteet tarmokkaat, silmä suuri ja kirkas; tummat, kiharat hiukset olivat päälaella harvenneet, jota vastoin täysiparta oli sitä tiheämpi. Lempeys, hyvyys loistivat hänen kasvoistaan; pukuaan näkyi hän hoitavan erittäin huolellisesti. Hyvin tehdyssä, napitetussa mustassa takissaan teki hän seuramiehen vaikutuksen.

Kolkon lokakuupäivän tähden oli tänään ensi kerran lämmitetty.

Huoneessa vallitsi miellyttävä lämpö.

— Istuppa tähän uunin ääreen, se tekee sinulle hyvää, sanoi hän Josefalle ja asetti tuolin aivan kiinni uuniin. Tyttö totteli. Eloa luova henki huokui häntä vastaan tässä huoneessa. Kauvan kaivatun hyvinvoinnin tunne valtasi hänet. Viime sanat karkoittivat kaiken pelon. Kukaan ei vielä ollut kohdellut häntä näin ystävällisesti. Jännityksellä odotti hän, mitä nyt seuraisikaan. Hän otti nuivin päästään ja vei punertuneet kätensä uunin yhteyteen. Sen ohessa seurasi hän uteliaasti suojelijansa liikkeitä ja antoi katseensa kulkea pitkin kuvia seinillä.

Hetkisen oli Konrad Baldus seisonut häneen selinpäin; nyt hän kääntyi, asetti pöytälampun niin, että sen kirkas valo sattui tyttöön ja katseli häntä. Hänen silmäyksensä mittasi koko hänen olentonsa ja pysähtyi sitte kasvoihin. Tämän tarkastuksen kestäessä loi tyttö silmänsä maahan.

Pappi huomasi heti, miten miellyttävät nuo kasvonpiirteet olivat: profiili säännöllinen, poski hienosti kaareva, suu pieni, otsa kaunismuotoinen, silmät suuret, verhotut. Yksin tukkakin, vaikka läpimärkänä, näyttäytyi koko kauneudessaan ja upeudessaan. Hänen päässään oli jotakin yhtä hienoa kuin valkeasta kivestä veistetyssä kuvassa. Hänen vartalonsa oli aikaiseen kehittynyt, mutta siitä huolimatta näytti hän olleen huonolla hoidolla ja joutuneen rappiolle. Puute virnisteli hänen vaatteidensa jokaisesta poimusta.

Konrad Baldus istuutui vastapäätä häntä.

— Mikä sinun nimesi on?

— Josefa Sina.

— Sinäkö? — Kummallinen nimi, lausui pastori enemmän itsekseen kuin tytölle.

— Se oli äitini nimi, puuttui tyttö vilkkaasti puheeseen.

— Vai niin. — Ja pappi katsahti häneen äkkiä pitkään.

— Entä miten vanha sinä olet?

— Olen täyttänyt neljätoista vuotta.

— Vieläkö äitisi elää?

— Ei, hän kuoli kaksi vuotta sitte.

Kehoittamaa kertoi hän koko nykyiset olosuhteensa: isä oli ollut leski kun hän äidin nai. Isä oli tuonut taloon molemmat poikansa. Omia siskojaan rakasti tyttö suuresti, mutta velipuoliensa kanssa eli hän ainaisessa vihollisuudessa. Kyllä he varmaankin taas tänään lyövät hänet sinelmiä täyteen, jos hän palaa ilman ansiota ja tavara vielä päänpäätteeksi on pilalla! Isä ei välitä mistään, sillä hänen päänsä on aina sekaisin. Jollei pikku siskoja olisi leipää huutamassa, niin hän kyllä aikoja sitte olisi hypännyt alas joltakin sillalta.

— Älä tee syntiä, lapseni. Sellaista ajatusta et saa milloinkaan päästää mieleesi, sillä se sotii jokaista jumalallista käskyä vastaan.

Pappi puhui niin ankaralla katseella, että tyttö säpsähti ja kyyneleet uudelleen tulivat silmiin. Hän nousi, asteli vastaiselle seinälle vetääkseen soittokelloa, mutta ei sitte liikahduttanutkaan nuoraa, vaan vaipui hetkeksi miettimään. Äkkiä teki hän päätöksen ja kääntyi tytön puoleen.

— Odota muutamia minuutteja. Minä tulen heti takaisin.

Nämät sanat lausuttuaan jätti hän huoneen. Etehisessä oli hän törmäämäisillään emäntäänsä, arvoisaa kirkonpalvelijanleskeä, rouva Ulrika Brennerleiniä vastaan, joka juuri aikoi laskea korvansa avaimenreikään. Tämä tuli suuresti hämilleen ja pyysi tuhansin kerroin anteeksi.

— Aioitteko tulla huoneeseni, rouva Brennerlein? Puhtaalla omallatunnollaan tarjosi pappi heti hänelle tilaisuuden moraaliseen puhdistumiseen.

— Minä luulin meidän rakkaan herra pastorimme soittaneen.

— Enpä vielä kokonaan ole "meidän", rouva Brennerlein, mutta kaippa tästä siksi tulen.

— Kyllä se hyvä Jumala siihen siunauksensa antaa, virkkoi rouva, tekopyhästi kohottaen silmiään.

— Ei, en minä soittanut, mutta siitä huolimatta minulla on asiaa teille.

— Herra pastori ei suinkaan vielä tiedä, että minua vaivaa alituinen soiminen korvissa… Mutta onhan parempi olla virassaan liian innokas kuin huolimaton. Hyvä Jumala sen tietää, että minä olen synnillinen nainen, jollei se ole totta, että minä aina pysyn valmiina.

— Hyvä, hyvä; kyllä minä sen uskon, rouva Brennerlein, puuttui pappi hänen puheeseensa. — Mutta menkäämme nyt teidän puolellenne, teidän täytyy toimittaa minulle pieni asia.

— Onko herra tohtorilla vieraita?… Suvaitseeko herra tohtori ehkä tahtoa olutta?… Ehkei herra tohtori vielä ole syönyt päivällistä? mätti hän yhtämittaa, valmiina palvelemaan, oikealla kädellä silitellen vaaleaa esiliinaansa ja nyökyttäen päätään oikealle, syystä että hän paremmin kuuli oikealla kuin vasemmalla korvallaan.

— Menkää vain edellä. Saatte heti kuulla.

— Oi ei, vaan teidän perässänne.

Heidän astuessaan huoneeseen, hyppäsi kaksi suurta kissaa alas katetulta pöydältä sohvan ääressä, ja piiloutuivat leveän sängyn alle. Kaikesta päättäen olivat ne juuri olleet ottamaisillaan pöydälle tuodut ruoat likeisen tutkimuksensa alaisiksi. Kunnianarvoisa emäntä törmäsi paikalla esiin:

— Missi, Mirri, mitäs te teette?! Ettekö te tunne seitsemättä käskyä? Odottakaa vaan, kunhan minä tästä kerron herrakullalle, kirkui hän vihoissaan, huolimatta hyyryläisensä läsnäolosta.

"Herrakulta" oli hänen poikansa, joka isänsä kuoltua oli saanut hänen virkansa. Hän oli naimaton ja asui äitinsä luona. Rouva Brennerlein odotti häntä juuri kotiin, jonka tähden hän oli tuonut ruoat pöytään.

Suuren perhelampun valossa näyttäytyi Filip Brennerlein vainajan leski rotevaluiseksi, seitsemättäkymmentä ikävuottaan likeneväksi naiseksi. Hänessä oli jotakin, joka muistutti noitaämmää juhlapuvussa. Hän käytti mielellään suuria, vaaleavärisiä esiliinoja ja hoiti erityisellä huolella tukkaansa, jossa ensi harmaat hiukset yksitellen näkyivät ja joka, jaettuna molemmin puolin otsaa, aina oli siloseksi kammattu.

Hän oli jo neljäkymmentä vuotta asunut tässä talossa ja sinä aikana oli hänen nimensä naapurien kesken ennättänyt hankkia maineen, joka ei liioin ollut hänelle eduksi. Hänen puhetaitonsa palveluksessa oli sata kieltä. Kirkko ja kaikki mikä siihen kuului oli oikein hänen valtakuntansa. Joka kolmantena sananaan käytti hän "Herra Jumalaa", kuudentena "pastoria" ja kymmenentenään "seurakuntaa". Huomattava on, että sen lisäksi "meidän" seurakuntamme sai erityisen painon. Sitäpaitsi tunsi hän kaikki pappistoimen salaisuudet ja seurakunnan olosuhteet. "Sisälähetystä" suosi hän erittäin vilkkaasti.

— Eikö herra tohtori suvaitse istuutua? Kiireesti työnsi hän pöydän sohvan edestä, sitaisi kädellään päällystä ja hypisti valkeita pitsikoristeita, jotka peittivät selkänojaa.

— Kiitos, minulla ei ole aikaa… Huoneessani odottaa tyttö…

Ulrika Brennerlein ei antanut hänen puhua loppuun. Hänen kasvoihinsa tuli ilme, joka osoitti hänen osaavan panna arvoa siihen mitä hänelle uskottiin.

— Mutta herra tohtori — enhän minä sellaiseen katso. Hyvä Jumala sen tietää.

Sanattomana jäi tohtori häneen tuijottamaan. Hän luuli hänen äkkiä tulleen hulluksi. Rouva käänsi hänelle selkänsä, silitti pöytäliinaa ja jatkoi:

— Herra tohtorin edeltäjä, herra kandidaatti Bläsel, se se kyllä meni liian pitkälle. Hän se teki hullutuksia!… ja kyllä hän juoda osasi! Se mies oli joutunut huonoille teille. Tuskin oli hän pitänyt koesaarnansa, kun hän muutti pois luotani. Ensimmäinen herra pastorimme tyttärineen taisi kerran nähdä hänet jossakin siivottomassa seurassa. Mitäpä hänestä olisikaan ollut seurakunnalle. Sellainen se ihmisluonto on… Taivas sen tietää. Ei herra pastorin siis tarvitse minua ujostella, kyllä minä tiedän elämän kulun.

Tohtori Konrad Baldus antoi hänen puhua loppuun ja kiitti hengissä sattumaa, joka hänelle niin pian oli paljastanut arvoisan rouvan mielipiteet perheellisissä asioissa.

— Rouva, nyt ei teidän päänne lie oikein kunnossa! kiljasi hän niin äkkiä, että nainen pelästyksissä kääntyi päin, jääden suu auki häneen töllöttämään kuin yliluonnolliseen olentoon. Hän oli käynyt kalpeaksi, nenä näytti pidenneen. Vavisten, käsivarret hervottomina riippumassa seisoi hän papin edessä.

— Suokaa anteeksi, herra pastori, jos olen tehnyt väärin, mutisi hän, painaen silmänsä alas papin leimuavalta katseelta.

— Te olette vanha, kielevä nainen, sanoi pappi, — sentähden minun täytyy antaa teille anteeksi sananne. Mutta nyt asiaan. Minä tapasin kadulla tyttöraukan, vielä puoleksi lapsen, nälkään ja viluun nääntymäisillään. Minä tahdon häntä armahtaa. Toimittakaa pian jotakin lämmintä ruokaa. Mitä teillä vain on! Ehkä keittäisitte teetä.

Näillä sanoilla kääntyi hän pois, jättäen rouvan hämmästyksiinsä. Vasta oven sulkeuduttua rouva Brennerlein taas sai toimintakykynsä takaisin.

— Hyvä herra pastori, älkää soimatko minua, älkää tehkö vanhaa naista onnettomaksi. Olenhan minä jo neljäkymmentä vuotta uskollisesti palvellut kirkkoa, henkeni minä heitän seurakunnan edestä, Herra Jumalani sen tietää, huusi hän hänen jälkeensä.

Kuullessaan oven toisella puolen sulkeutuvan, naurahti hän hiljaa, pilkallisesti itsekseen. Sitte huusi hän kissoja, jotka heti tulivatkin ja sitaisivat päitään häntä vastaan. Poikansa poissaollessa piti hän elukoita seuranaan. Salatakseen mielenliikutustaan, helisteli hän astioita kosketellessaan, sytytti sitte lampun ja läksi kyökkiin. Tämän kestäessä puhutteli hän kissoja:

— Tulkaa, Missi ja Mirri, niin laitetaan sille retkaleelle jotakin syötävää, sillä retkale se sittenkin on ja siksi se jää — ja omat ajatukseni minulla on koko asiasta. Ei sitä meidän päivinämme turhaan kadulta korjata sisään tuollaisia henkilöitä… Mitä sinä Missi mauruat? Pysykkin mauruamatta! Ota esimerkkiä Mirristä, se on paljon kiltimpi… Niin, mitä minun pitikään sanoa… Niin, sitä, etten liioin luule tämän uuden täällä tulevan kuinkaan pitkäikäiseksi: me tulemme pitämään siitä huolta! Meidän seurakunnassamme pitää kaiken käydä puhtosesti ja siististi… Mirri sinä, älä mene sen padan kimppuun, tulet likaiseksi… Seurakunnan kunniallisessa palveluksessa on meikäläinen harmaantunut ja vanhentunut. Hyvä Jumala tietää miten säntillisesti aina aamu- ja iltarukoukset ovat tulleet rukoilluiksi. Ja tulee sitte tuollainen nuori mies suutansa soittamaan. Kaikkia tässä…

Armottomasti kalisteli hän hellanrenkaita, ikäänkuin niille kostaakseen.

— Vapaamieliset yleensä eivät sovi kirkkomme palvelukseen. Niinhän se herra konsistoorineuvoskin hiljan oli sanonut, kertoi herrakulta… Missi, mitä, sinä koukistat selkääsi sanoilleni! Minäpä sinut opetan koukistuksista, kun puhun näin totisia asioita. Taidat siinä vielä irvistellä ja nauraa. Odotahan, en ole tänään leikkituulella!

Hän tempasi seinältä mattokepin ja lähetti sen kopistamaan mustan kissan selkää. Surkeasti naukuen elukka pakeni pesuinpenkin alle.

— Niin, mutiseppas vielä, senkin hirviö… Mirri, sinä olet paljon siivompi, tule tänne niin saat maitoa!

Harmaa kissa naukui ystävällisesti, sivellen päätään harmaan hameen helmaa vastaan.

— Nuo valistuneet, niinkuin he itseään nimittävät, tahtovat asettaa kirkon temppelin harjulle. Mutta sitä emme me siedä, sanoo herrakulta, ja herrakulta on jumalaapelkäävä mies. Niin, niin, se aika jossa elämme, on paha! Uskovaiset työnnetään syrjään ja uskottomat tahtovat hallita. Vapahtajaa ei enään pidetä Jumalan poikana, vaan tavallisesta vaimosta syntyneenä… Mutta hovisaarnaaja Bock, hän se heille antaa takaisin kokouksissa… se hurskas, herttainen, kelpo mies. Suokoon hänelle taivas vielä pitkän iän…! Missi, senkin kelvoton kalu, etkö etene siitä kanasta! Mirri, sinä saat maitoa ja vehnäleipää. Ja hän saa rangaistuksekseen istua ja katsoa kuinka sinä syöt… Niin, kaikki he kirkkoon iskevät kiinni hampaansa, mutta kylläpä purevat hampaansa pirstoiksi… No, tuossa on nyt teetä retkaleelle. Paistiakin on vielä vähän. Tarkastelenpahan likemmin puhdasta pulmusta, kun vien hänelle ruokaa. Niinkuin ei herrojen kandidaattien ihmisrakkautta tunnettaisi! Ei tarvitse muuta kuin muistaa Bläseliä. "Auttakaa langenneita naisia!" oli hänellä tapana sanoa. Ja hän heitä auttoikin, vaikka omalla tavallaan!… Suoraan silmiin minä huomenna voin hänelle sanoa sen, mistä häntä tänään syytin… Eikä tiedä… tuo tuolla ei tunnu olevan rahtustakaan parempi…

Hän ojentui ottamaan tarjotinta, järjesti teevehkeet, huusi kissat ja läksi niiden seuraamana takaisin asuinhuoneeseen.

Konrad tapasi Josefan istumassa samassa asennossa, johon hän oli hänet jättänyt. Haju hänen märistä vaatteistaan tuntui ilkeältä. Konrad avasi ylemmän ikkunaruudun päästääkseen sisään raitista ilmaa. Sade ja tuuli olivat lakanneet. Hän käveli edestakaisin huoneessa. Emännän epäluulo oli häntä syvästi suututtanut ja antanut hänen ajatuksilleen määrätyn suunnan.

Kaksi päivää oli hän nyt ollut Berliinissä, jonka hän ylioppilaana kymmenen vuotta sitte jätti. Vain kahdesti tämän ajan kuluessa oli hän jonkun viikon viipynyt kaupungissa. Syntyisin oli hän berliiniläinen ja kuului sangen arvossapidettyyn sukuun, jonka ammattina miesmuistiin asti oli ollut sielunpaimenen toimi. Fredrik Wilhelm II:n aikana oli muuan Baldus tehnyt itsensä erittäin tunnetuksi oikeauskoisena saarnaajana. Ja vapautussodan aikana oli eräs Daniel Baldus sotilaspappina kuollut sankarikuoleman.

Konradin äiti oli kuollut. Hänen isänsä oli eläkettä nauttiva pastori Konrad Fredrik Baldus, ja veli Herman Julius oli yhä virassaan, naapuriseurakunnan ensimmäisenä pappina. Hän oli naimaton, kuului oikeauskoisiin ja nautti kirkkoraadissa suurta kunnioitusta. Viime vuosien kirkollisissa liikkeissä oli hän monasti näytellyt tärkeää osaa. Kun hän kaksikymmentä vuotta sitte oli vaalissa, oli seurakunnassa vallinnut kova taistelu, jossa vapaampi näkökanta uhkasi päästä voitolle; mutta vanhoilliset olivat sitte voittaneet vapaamieliset. Se oli tehnyt hänet yhä varmemmaksi oikeauskoisissa mielipiteissään.

Konrad oli kuopus; hän oli kuusitoista vuotta nuorempi kuin Herman Julius; hänen elämässään oli ollut paljon vaiheita. Ensin oli hän tutkinut luonnontieteitä, sitte oli hän joitakuita lukukausia kuunnellut filosofiaa, vihdoin isänsä erityisestä tahdosta antautuakseen teologiaan. Tätä oli paljon helpoittanut se seikka, että hänellä aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tavaton taipumus saarnastuolista puhumaan.

Kolme vuotta oli hän ollut lastenkasvattajana eräässä kreivillisessä perheessä matkoilla, suurimmaksi osaksi ulkomailla; sitte oli hän vuoden viettänyt apulaispappina eräässä pienessä seurakunnassa Pommerissa. Aivan äkkiarvaamatta oli hän kutsuttu tänne hoitamaan toisen saarnaajan virkaa kirkossa vastapäätä. Hänen nimensä oli jo tuttu sanomalehdistä, sillä hänen vapaamielinen katsantokantansa, hänen uutta periaatetta suosiva kirjallinen toimintansa oli saattanut hänet monen ihmisen epäsuosioon. Jännityksellä ja uteliaisuudella odotti sentähden sekä kirkkoneuvosto että seurakunta hänen ensimmäistä esiintymistään.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen oli hän käynyt tervehtimässä paria huomattavaa seurakunnan jäsentä, superintendenttiä ja tulevia virkaveljiään Pyhän Marta-kirkon seurakunnassa. Tuollaiselta esittelyretkeltä oli hän juuri tänään palannut, kun tilaisuus tarjoutui osoittaa Josefalle kristillisyyden ensimmäisen käskyn täyttämistä. Hän oli koko matkan ollut huonolla tuulella, hyvä työ varmaankin hänet siitä auttaisi.

Herra superintendentti Thürmel oli ottanut hänet kylmästi vastaan. Tosin oli hän ollut sangen kohtelias sekä laiminlyömättä mitään, jota sivistyneeltä ihmiseltä ja korkealta viranomaiselta saattaa odottaa, mutta keskustelun koko luonne oli ollut jääkylmä, liikkuen yksinomaan viitatulla tiellä uuden ja vanhan katsantokannan välissä.

Vasta kuultuaan että tohtori oli naimaton, oli herra Thürmel tullut hiukan armollisemmaksi. Jonkinlaisella hyväntahtoisuudella oli hän häntä silmäillyt, sitte kääntyäkseen Sesilian, vanhimman ja naimattoman tyttärensä puoleen, joka istui lukemassa kirjaa ja tuontuostakin huomaamatta koetti luoda silmäyksen tuohon miellyttävään mieheen, joka ei ollut edes kihloissa…

Koputus oveen herätti Konrad Balduksen hänen ajatuksistaan. Hänen kehoituksestaan astui rouva Brennerlein sisään. Puoliääneen ja hymyillen lausui hän "hyvää iltaa", tuli sitte likemmä, arvokkaasti kantaen tarjotinta ruokineen, juomineen. Sinä hetkenä ei hän ollut muuta kuin nöyrä, alistuva ja jumalaapelkäävä kirkonpalvelijan leski, joka aina hyyryläisensä hyväksi oli valmis mitä suurimpiin uhrauksiin ja jonka lempeistä kasvoista loisti sielun koko rajaton hyvyys.

— Tähänkö minä saan asettaa, herra pastori? kysyi hän vaatimattomasti, tultuaan sohvapöydän ääreen.

— Olkaa hyvä, vastasi Baldus lyhyesti ja siirsi syrjään kirjaläjää, joka oli tiellä. Sillaikaa kuin hän siinä kumartui, vilkaisi Ulrika Brennerlein oikealle. Katseella, jonka yksin kissat tunsivat, kun ne olivat huoneessa lianneet, mittasi hän tytön kokoonpainuneen olennon. Kiireesti oli hän ampunut myrkkynuolen silmästään, mutta Josefa oli ehtinyt sen tuntea. Hän lankesi vallan lamaan ja mieleen nousi kysymys: mitä hän minusta ajatteleekaan? Mutta samassa käänsi hän kirkkaan, tyynen katseensa mieheen, jonka hän nyt tiesi papiksi.

— Hyvää ruokahalua, virkkoi kunnianarvoisa rouva Brennerlein alaspainunein silmin ja siirtyi äänettömästi ovea kohti. Mutta ennenkuin hän sen avasi, kääntyi hän vielä kerran katsomaan Josefaa; tällä kertaa kohtasi hänen silmänsä sentään nuoren papin, joka suorana, tyynenä, ankaralla katseellaan karkoitti hänet huoneesta.

Josefa söi ja joi tarpeekseen. Ahmimalla oli hän ryhtynyt ruokien kimppuun. Konrad ei häntä häirinnyt. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä silmäellen äitinsä valokuvaa. Tänään oli hänen kuolinpäivänsä. Varhain aamupäivällä oli Konrad käynyt hautausmaalla laskemassa haudalle rakkauden osoitusta ja pitämässä hiljaista hartaushetkeä. Saadakseen olla rauhassa oli hän juuri valinnut tuon epätavallisen ajan.

Äkkiä hänelle selveni, miten väärin hän oli tehnyt kun ei hän vielä ollut käynyt omaisiaan tervehtimässä. Kalvennutta kuvaa katsellessa hiipi hänen mieleensä surullinen tunne. Vihdoin hän teki päätöksen, katsoi kelloaan ja kysyi:

— Oletko valmis, lapsi?

— Olen, herra pastori.

Molemmat kääntyivät yhtaikaa ja katsoivat toisiinsa. Josefan kasvoille oli noussut puna, kädet olivat helmassa ja, huulet puoleksi avoimina, silmäili hän häntä varmasti, pitkään. Samassa alkoi hän heikosti hymyillä. Tämä näytti kaikki olevan jatkoa siihen uneen, jota hän portailla oli nähnyt. Kerran eläissään oli hän ollut samallaisessa tilassa kuin nyt. Silloinkin oli häntä myöhään illalla viety sisään ja kestitetty. Siitä oli vuosi. Väsyneenä, unisena oli hänet silloinkin löydetty kadulta. Hämärästi hän muisti asian kulun. Mutta olihan tämä herra pappi, hurskas mies…

Konrad katseli häntä tarkemmin ja luuli äkkiä hänen silmissään näkevänsä jotakin kummallista. Ilme niissä oli odottamattoman omituinen; niissä oli jotakin pyytävää, epäpuhdasta. Lapsellisuus oli niistä kokonaan poissa. Hänestä tuntui siltä, että tuo on alhainen naishenkilö, joka odottaa jotakin, jota ei hän ollut ajatellutkaan. Ehkä hän erehtyi. Koko tämä päivä näkyi olevan omiaan hänelle tuottamaan pelkkää väärinkäsitystä. Mutta tuon katseen vaikutus ei enään jättänyt häntä ja hänen piti kääntyä pois, peittääkseen sen vastenmielisen tunteen, joka hänet valtasi. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen.

Mutta sitte karkoitti sääli tyttöraukkaa kohtaan kaiken muun.

— Tahtoisitkohan sinä olla paremmassa toimessa kuin siinä missä nyt olet? kysyi hän.

— Tahtoisin, herra pastori… Kyllä he minut kuoliaaksi lyövät, jos tänään palaan kotiin ilman ansiota.

Sama katse, jota hän ei voinut käsittää, seurasi näitä sanoja ja sai hänet toistamiseen kääntymään pois.

— Tahtoisitkohan sinä kasvaa kristillisessä uskossa ja tulla kelpo tytöksi, joka ei pelkää kovaa työtä. Ehkä sitte myöhemmin voisit päästä palvelukseen.

Kun hän nyt katsoi tyttöön, oli hänen kasvoistaan kadonnut kaikki tuo kuviteltu. Hän istui siinä nöyränä, alaspainunein silmin.

— Minä teen mitä te vain tahdotte, herra pastori, kunhan ei minua enään lyödä.

Jonkun aikaa pappi vielä puheli hänen kanssaan, tarkkaan tiedustellen hänen olosuhteitaan. Sitte hän lausui:

— Tänne sinä et voi jäädä, mutta minä vien sinut veljeni luo. Mennään nyt. Minä käyn edellä, sinä voit seurata parin askeleen päässä. Matka ei ole pitkä.

Hän puki palttoon ylleen, otti lakkinsa ja sateenvarjonsa ja käski tytön menemään edellä alas portaita, sillaikaa kuin hän sammutti lampun. Alhaalla etehisessä hän hänet saavutti. Ennenkuin kumpikaan vielä oli ehtinyt tottua pimeään, tervehti häntä syvä bassoääni sanoilla: "hyvää iltaa, herra pastori".

Se oli Pyhän Marta-seurakunnan kirkonpalvelija, Nikolaus Brennerlein, joka veti lakin syvälle korvilleen ja kohteliaasti avasi oven, päästääkseen ulos ensin papin ja sitte Josefan. Hän aikoi juuri ilmaista hämmästystään siitä, että tyttö oli talossa, kun Konrad katkaisi hänen aikomuksensa sanoen:

— Meidän tiemme vie vasemmalle, lapseni.

Tyhmännäköisenä Nikolaus Brennerlein vielä hetkisen tuijotti oveen, ennenkuin hän pani liikkeelle lyhyet säärensä ja hitaasti, ähkien, alkoi nousta ylös portaita, jotka hänen raskaan painonsa alla narisivat.

— No, siinähän sinä olet, Niilo, huusi Ulrika rouva poikaansa vastaan. Kuultuaan Konradin lähtevän, oli hänen ensi kiireenään ollut uteliaisuutensa tyydyttäminen. Nyt hän seisahtui mukavasti nojaamaan käsipuihin.

— Niin, tässä minä olen. Iltaa, äiti, toisti Nikolaus äänellä, joka tuli kuin haudasta. Pari kertaa ähkäistyään, saavutti hän onnellisesti ylimmän portaan. Siinä puhkien kuin pieni höyrykone, otti hän hatun päästään, pyyhki punakukillisella nenäliinalla hikeä lihavilta, parrattomilta kasvoiltaan ja kaljulta päälaeltaan. Sitte puhkesi hän sanoihin, jotka Ulrika aina hänen kotiin tullessaan oli saanut kuulla: — nämät kirotut portaat, ne vielä tuottavat minulle surman!

— Voi poika raukka, olet taas tänään saanut kärsiä! Mutta kyllä hyvä Jumala sen sinulle palkitsee, puhui rouva Brennerlein ja silitti tapansa mukaan hänen pulleaa poskeaan.

— Ja sikamainen ilma siellä taas on… Ja nälkä raataa joka jäsentäni… Ja harmia on ollut kaiken päivää, murisi Nikolaus, josta äiti luuli käsittävänsä, että poika tänään oli hyvin ärtyneessä mielentilassa.

Nikolaus Brennerlein, tai Niilo, jota hyväilynimeä eukko lyhyyden tähden käytti, kärsi hengenahdistusta ja puhui siitä syystä lyhyissä lauseissa, jotka hän tavallisesti alkoi "ja"-sanalla. Hän oli keskikokoinen, paksu poika neljänkymmenen iässä, jonka pyöreät, mehevät kasvot loistivat punertavassa hohteessa. Suu oli leveä ja silmät sinertävät kuin läpikuultava vesi. Hänen onnettomuutensa oli jonkinlainen kaksiosainen nenä, joka ynnä korkean, kaartevan otsan ja harvojen, takaraivolla hajanaisesti siipottavien ja takinkaulusta rasvaavien hiussuortuvien kanssa teki hänet tavattoman papillisen näköiseksi. Sen hän kyllä tuli tietämään, milloin ylpeydekseen, milloin harmikseen, aina sen mukaan, seurasiko hän totisen kutsumuksensa ääntä, vai ahdistivatko häntä ilveilevät katupojat, jotka eivät tahtoneet nähdä hänessä mitään hurskasta.

Hän oli niin sanoakseni kirkonpalvelijaksi syntynyt. Korkeat tärkkikaulukset, mustat liinat, arvokkaat rypyt suun ja nenän ympärillä, tapa puhuessa hutkia oikealla kädellä ilmassa ikäänkuin saarnastuolissa seisoen, kaikki oli omiaan kohottamaan hänen olentoaan ammattinsa suosioon. Sen lisäksi oli hän hiukan superintendentti Thürmelin näköinen, johon seikkaan hän pani suuren arvon, mutta josta lukkari Magner, hänen lähin päällikkönsä, hänen läsnäollessaan oli vakuuttanut, ettei se juuri saattanut kohottaa superintendentin arvoa.

Kauhuna äidille oli hänen ainainen nälkänsä ja ruokahalunsa, jota ulottui loppumattomiin. Monasti oli hän häntä kutsunut "nälkätaskuksi" ja kaikessa hiljaisuudessa iloinnut siitä, ettei hän ollut tullut jonkun köyhän seurakunnan papiksi. Silloin olisi hän tietysti "syönyt kaikki paljaiksi".

Heidän astuessaan huoneeseen, juoksi Missi mahtavalla hypyllä Nikolauksen olkapäälle ja Mirri rupesi hellästi naukumaan, katsellen kateellisesti häntä kasvoihin sen hyväilyn johdosta, jota toinen kissa sai osakseen.

Hän haistoi paikalla, silminnähtävällä mielihyvällä, että päivällisiltä jäänyttä liharuokaa oli lämmitetty. Sieramet laajenivat ja suu aukeni leveäksi hymyilyksi. Sitte hän mukavasti istuutui sohvaan ja asetti kissat molemmille puolilleen. Ulrikan sitoessa serviettiä hänen kaulaansa, ikäänkuin hän olisi ollut avuton lapsi, kytki hän kätensä ristiin pöydän alle toimittaakseen lyhyen rukouksen. Huulet liikkuivat hiljaa ja vedenkarvaiset silmät seurasivat hartaudella esiin kannetuita ruokia.

Sitte hän kävi kiivaasti niiden kimppuun. Ulrika odotti onnellisena ja vaieten. Hän ei koskaan, poikansa ollessa tässä työssä, uskaltanut häiritä häntä, ennenkuin hän itse oli alkanut puhua. Aina kun hän palasta pisti suuhunsa, käänsivät kissat päätään, juhlallisesti katsellen häneen.

Viiden minuutin kuluttua pyyhki hän ensi kerran suutaan ja katkaisi hiljaisuuden.

— Tuo lukkari Magner on aasi… ja suuri aasi!… Ja jos hän sillä tavalla jatkaa, niin korkeammassa paikassa varmaan pitää tutkia, eikö saatana itse lie häneen mennyt. Varjelkoon häntä hyvä Jumala sellaisesta lopusta. Ja hänen vaimoaan… ja hänen lapsiaan… ja seurakuntaa.

Niin hän siis alkoi tuoda esiin tämänpäiväistä pahaa tuultaan. Ulrika vilkastui paikalla ja asettui istumaan vastapäätä häntä.

— Hänet pitäisi panna pois viralta ja asettaa sinut hänen sijaansa…

Vai joko hän taas oli olevinaan.

— Tämä oli pahimpia päiviä… pahimpia koko vuonna. Ilmoitettiin vain yksi ruumis… Niinkuin minä sille mitä mahtaisin, että seurakunnassa on kuollut niin vähän väkeä… ja että liinarahoja tällä kertaa näyttää tulevan surkean vähän… Aasi hän sittenkin on!

Vihdoin oli hän leipäpalasella saanut viimeisen rasvan kaalituksi lautaselta. Mukavasti nojausi hän taappäin, sulki silmät, ojensi kätensä tarttumaan kissojen turkkeihin ja veti ne polvilleen.

— Ja nyt sinä voit minulle kertoa, mikä naishenkilö… tarkoitan naishenkilö se oli, jonka seurassa meidän uusi pappimme talosta läksi… Mutta annappas minulle ensin piippu.

— Voi Niilo, se se oikein näyttää itseään kunnostuttavan. Varjelkoon hyvä Jumala minua panettelemasta, mutta pahoin käy jos seurakuntamme hänet ottaa.

— Niin kuuluu herra superintendenttikin sanoneen… ja Magner, se aasi, oli tänään iltapäivällä samaa mieltä.

Niklaksen tupakoidessa ja suurten savupilvien hänen päätään kiertäessä, kertoi Ulrika hänelle kummallisen jutun, jossa "hyvä Jumala", "kirkko", "meidän seurakuntamme", "valistuneet", "syntinen maailma", "herra Bläselin jälkeläinen" ja "katuretkale" näyttivät suurta osaa.

— Niilo, taidatpa nukkua… noin iso poika, etkä tiedä antaa äidillesi tarpeellista arvoa… Missi, Mirri, taidattepa tekin…?

Niin asiat todellakin olivat: kunnianarvoiselta kirkonpalvelijalta oli piippu sammunut. Kuuluvasti, äänekkäästi hän kuorsaeli. Kippurassa hänen kummallakin puolellaan makasivat kissat.

Kolmas luku.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapui Konrad pappilaan. Rakennus oli punasista tilleistä, tehty goottilaiseen tyyliin ja seisoi vastapäätä Pyhän Martan kirkkoa. Vihriöine uutimineen, suurine, holvattuine ovineen, kaari-ikkunoineen, ristikukkineen ja muine koristuksineen teki se mitä ystävällisimmän vaikutuksen.

Koko alakerta oli valaistu. Siinä asui Herman Julius Baldus. Talo oli jo seisonut siinä kymmenen vuotta, mutta ainoastaan kahdesti oli Konrad siellä käynyt. Hän vetäisi soittokellon messinkistä nappulaa ja kuuli selvästi soiton. Heti senjälkeen avautui ovi. Josefan seuraamana astui hän sisään.

Oven takana seisoi odottaen Klaudina Schaff, pitkä, nunnantapainen nainen, jota ensi silmäykseltä luuli nuoremmaksi kuin mitä hän todellakin oli. Hänen ikäänsä oli muuten vaikea määritellä, sillä itsepintaisesti hän sen salasi kaikilta vierailta.

Kaikesta päättäen oli hän niitä naisia, jotka kokonaisen vuosikymmenen kestäessä vakuuttavat, etteivät he ole saavuttaneet kolmattakymmentä ikävuottaan, vaikka todellisuudessa lienevät jättäneet neljänkymmenennenkin taakseen.

Kuusi vuotta oli Klaudina ollut pastorilla taloudenhoitajattarena. Pahat kielet väittivät, että hän poikamiehen talossa oli enemmänkin. Totta oli ainakin, että hän lohikäärmeen voimalla johti talon hallitusta, sekä että hänen vaikutusvaltansa pastoriin oli miltei rajaton.

Ennen Klaudinan tuloa taloon oli Julius asunut vanhanpuoleisen ja ainoan sisarensa kanssa. Silloin oli ukko Baldus vielä virassaan ja vanha rouva eli.

Hedvig ei saattanut veljensä kanssa olla juuri hyvässä sovussa, mutta kärsivällisesti kesti hän loppuun saakka kaikki vanhentuvan poikamiehen oikut. Hän toivoi Juliuksen sentään kerran vielä menevän naimisiin, jolloin hän olisi täyttänyt velvollisuutensa. Itse oli hän aikoja sitte lakannut toivomasta aviollista onnea.

Jonkun aikaa Julius olikin ollut kovissa naimapuuhissa. Mutta sitte tutustui hän Klaudinaan ja otti hänet taloon; hän ei tahtonut, että hänen sisarensa uhrautuisi hänen hyväkseen.

Siten olivat naimapuuhat saaneet viimeisen kolauksen ja pastori oli päättänyt lopettaa elämänsä poikamiehenä. Hedvig oli vapautettu ja pääsi jälleen muuttamaan vanhaan pappilaan. Pastorin ja hänen taloudenhoitajattarensa välille muodostuva omituinen suhde vaikutti sen, että Balduksen perhe vähitellen alkoi hajoutua. Hedvig kävi nimittäin hyvin harvoin veljensä talossa. Tämän kaiken tiesi Konrad.

— Hyvää iltaa, sanoi hän kevyellä kumarruksella astuen sisään. — Onko veljeni, herra pastori, vielä tavattavissa? Siinä tapauksessa pyydän että ilmoitatte minut… Ah, taitaa olla vieraita, lisäsi hän samassa, kuultuaan likeisimmästä ovesta sekavaa puhetta ja nähtyään etehisen täytetyt naulat.

— On paraikaa kokous. En tiedä… vastasi Klaudina, peittelemättömällä kummastuksella katsellen Josefaa, joka oli jäänyt nuoren papin taakse seisomaan ja uteliaasti tarkasti pitkää huonetta.

— Herra tohtori Baldus, jollen erehdy… lisäsi hän samassa, ikäänkuin hämmästyksestään tointuen. — Olkaa hyvä käykää sisään… Vien paikalla sanan herra pastorille. — Hän avasi oven vasemmalle, astui syrjään ja kysyi viivytellen: — entä tyttö…?

— On ihmisraukka, jonka nälkäisenä tapasin kadulta, sanoi tohtori lyhyesti. — Juuri hänen tähtensä olen tullut tänne. Olen teille kiitollinen, jos osoitatte lapselle paikan, kunnes olen tavannut veljeni. Ehkä kyökinpuolella…

Silminnähtävästi Klaudinan hämmästys kasvoi. Konrad astui pieneen, somaan odotushuoneeseen ja Klaudina viittasi Josefalle, että hän jäisi paikoilleen.

— Onko tarkoitus että tämä nuori tyttö jää tänne yöksi? kysäsi hän. —

En luule herra pastorin…

— Sen tulee veljeni yksinomaan päättämään, katkaisi hänet tohtori, vieläpä niin varmasti, että hän paikalla läksi takaisin etehiseen, luvaten väliaikaisesti pitää tytöstä huolta.

Noin kolmen minuutin aikana saattoi Konrad tarkastaa huoneen kalustoa. Yhdellä seinällä seisoi rinnakkain useita tuolia ja niiden edessä pöytä. Vasemmalle aukeni ovi, josta saattoi katsoa heikosti valaistuun rippilastenhuoneeseen. Erittäin arvokkailta näyttivät kuparipiirrokset, joista toinen kuvasi avioliitonrikkojatarta ja toinen Jairuksen tytärtä. Viimemainittuun pysähtyivät tohtorin silmät. Sillaikaa kuului suljetun oven takaa vilkas elämä. Hän ei oikein saattanut ymmärtää mitä siellä puhuttiin. Kerran vain kuuli hän selvästi läpitunkevan naisäänen hitaasti lausuvan sanat: "pappisselibaatti… pappisselibaatti pitäisi poistettaman maailmasta". Sitte lakkasi hetkeksi keskustelu. Kaikesta päättäen oli Klaudina nyt isännälle vienyt tiedon.

Heti senjälkeen astui pastori sisään.

— No, kas veljeni! Hyvää iltaa. Tuhansin kerroin tervetuloa! Tulit siis kumminkin, tosin myöhään, mutta et jäänyt tulematta.

Suljettuaan oven jälkeensä, lausui hän sanansa ystävällisesti, yhtäperään ja ojensi Konradille kätensä.

— Pyydän anteeksi, etten ennen ole käynyt ja että tähän aikaan häiritsen.

Lämmin vastaanotto teki Konradiin niin miellyttävän vaikutuksen, että hän mitä sydämmellisimmin painoi veljensä ojennettua kättä.

— No, no, kyllähän me sen tiesimme, ettei tuloasi aivan pian saattanut odottaa. Mutta tiesimme myös, että kerran meidät sentään etsisit.

Konrad katsahti häneen hämmästyneenä. Viime sanoissa oli jonkinlaista ivaa, joka häntä loukkasi. Mutta Julius jatkoi samassa:

— Jääthän toki tänne? Näen ettet ole edes riisunut päällysvaatteitasi.

— En tiedä… Luulin tapaavani sinut yksin enkä todellakaan ole siinä mielentilassa että… Minulla on sinulle hiukan asiaa.

— Sitte, sitte, keskeytti hänet Julius hiukan vastenmielisesti. — Ole ensinnäkin hyvä ja ota päällystakki yltäsi. Kaikki tietävät jo, että olet täällä. Sitä paitsi sinä et kuitenkaan lähde, kun kuulet että isäsi on täällä.

— Onko hän täällä? kysyi Konrad ilostuen.

— Sinun täytyy kohdella häntä suurella varovaisuudella, jatkoi Julius, alentaen ääntään ja auttaen veljeään vetämään yltään päällystakkia. — En saata sinulta salata, että hän viime aikoina on käynyt hiukan heikoksi. Varsinkin on hänen muistinsa hyvin kärsinyt.

Tämä uutinen oli Konradille niin odottamaton, ettei hän muuta voinut kuin päätään pudistaa. Sitte he läksivät pastorin työhuoneeseen. Siellä oli noin kymmenkunta henkeä, joista toiset istuivat, toiset seisoivat. Veljesten astuessa sisään, nousivat kaikki istuimiltaan. Keskellä huonetta, joka oli tavattoman suuri, seisoi pyöreä pöytä ja sen yläpuolelta valaisi lamppu vihreän varjostimen takaa. Tämän pöydän äärestä nousi vanha Baldus kiiruhtamaan poikaansa vastaan, pusertaakseen häntä avoimeen syliin.

Konrad Baldus käveli kyyryssä; hän oli jo yli seitsemänkymmenen. Hänen parrattomissa, laihoissa kasvoissaan oli syviä uurteita. Erittäin kaunis oli korkea, kaartuva otsa. Pitkä, lumivalkea tukka loi häneen jotakin taiteellista, joka teki kunnianarvoisan vanhuksen vieläkin miellyttävämmäksi. Silmiinpistävä oli yhtäläisyys hänen ja nuorimman pojan välillä.

— Olemme sinua jo odottaneet, lausui hän äänellä, joka hänen ikäiselleen oli tavattoman voimakas; se olikin viimeinen terve jäännös entisestä saarnamiehestä. Liikutuksissa Konrad hänelle kuiskasi seuraavana päivänä tulevansa puhumaan oikein suunsa puhtaaksi hänen kanssaan. Vanhus tarttui hänen käteensä ja vei häntä pitkin piiriä. Ensinnä kääntyi hän erään herran puoleen, joka istui kirjoituspöydän ääressä, hiukan erillään muista.

— Sallitteko herra hovisaarnaaja, että esitän teille poikani,

Marta-seurakunnan tulevan toisen papin.

— Tietysti edellyttäen että yli-kirkkoneuvosto vahvistaa vaalin, puuttui Julius äkkiä puheeseen tavalla, joka taaskin Konradiin teki vastenmielisen vaikutuksen. Pastori astui esiin ja hymyili kohteliaasti, vähentääkseen sanojensa kovuutta.

— Se täytyy jättää tulevaisuuden ratkaistavaksi, vastasi hovisaarnaaja, väkinäisellä hymyllä nyökäyttäen päätään ja ojentaen oikean kätensä tohtori Baldukselle, joka hänelle kumarsi.

— Minä olen kuullut teistä puhuttavan, lisäsi hän kovalla, läpitunkevalla äänellä. Hän puhui tavattoman ääneen, sillä hänen oli vaikea tottua pieniin huoneisiin. Hitaasti, miettivänä hänen katseensa seurasi nuorta miestä.

— Se minua suuresti ilahuttaa, herra hovisaarnaaja, varsinkin kun ymmärrän, että teiltä suuren julkisen toimintanne ohessa tietysti jää sangen vähän aikaa ajatella pikkusieluja. Nykyäänhän kaikkialla puhutaan siitä kristillis-sosiaalisesta ohjelmasta, jolla te aiotte ratkaista työväenkysymyksen.

— Miten vaatimatonta! kuului samassa vastaiselta seinältä sama yksitoikkoinen naisääni, jonka valituksen Konrad juuri oli kuullut ovesta.

Toistamiseen kumarsi hovisaarnaaja armollisesti. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen tuota hiljaista ivaa, tai tahtoi hän tahallaan olla sitä kuulematta. Ainakaan ei mikään hänen kasvoissaan osoittanut, että hän olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Hän oli voimakas, tanakkavartaloinen mies viidenkymmenen ijässä. Ensi näkemältä ei hänen kasvoissaan ollut mitään erinomaista. Ne olivat pappiskaavaan valetut tusinakasvot: sileiksi ajetut partaan asti, joka englantilaiseen tapaan korvasta saakka peitti posket. Ainoa mikä niissä oli tavatonta, olivat luisevat, kulmikkaat poskipäät, jotka todistivat suurta tahdonvoimaa. Suu oli kuin leveä, arpeutunut, veitsellä vedetty haava, joka vielä silloin tuli selvemmäksi, kun pienten, viekkaitten silmien yllä olevat kulmakarvat vetäysivät kokoon ja piirteissä näyttäytyi peittämätön suuttumus. Silloin tuli kasvoihin ilkeä ilme; niissä oli jotakin vastenmielistä, raakaa; mihin katsoikin, niin näki kaikkialla kovia, teräviä viivoja; ei missään lempeyden, todellisen sydämmenhyvyyden merkkiä. Ne olivat näyttelijän kasvot, joka ei milloinkaan ollut päässyt teaatteri-ilkiön ammatista, vaan joka elämässäkin näytteli samaa osaansa.

— Olette paljon toiminut kirjallisella alalla, jollen erehdy? kysyi hän taaskin.

Ennenkuin Konrad ehti vastata, puhui Julius hänen puolestaan.

— Veljeni on tuon vasta ilmestyneen kirjan tekijä, jossa vuorisaarnaa selitetään uudella tavalla. Ehkä muistatte, herra Bock… Mehän hiljan puhuimme siitä. Veljeni on siinä tehnyt suuren… — tyhmyyden, oli hän sanomaisillaan, mutta malttoi samassa mieltään, ja päätti lauseensa pitkään sanaan "hm", jota seurasi tukahduttava yskänpuuska.

— Niin, niin… tosiaan! Te olette siis se Baldus.

Konradin äänettömänä kumartaessa, katseli hovisaarnaaja häneen, tällä kertaa silminnähtävällä hämmästyksellä. Hänen kulmakarvansa vetäysivät kokoon.

— Vai niin, vai niin, virkkoi hän taas ja lisäsi voimakkaalla, kaksimielisellä äänenpainolla: — minua ilahuttaa, että teissä olen oppinut tuntemaan sen tekijän.

Samassa nousi ukko Baldus ja astui huoneen läpi. Aina kun hän liikkui vanhuuttaan heikoilla jaloillaan, saattoi kuulla raskaan hengityksen. Tuontuostakin hän tarvitsi tukea ja hapuili toiselta huonekalulta toiselle. Hänellä oli tapana käyttää pitkää mustaa takkia, jonka hän aina jätti auki, siksi että se aikoja sitte oli käynyt hänelle liian suureksi. Villine valkeine hiuksineen, jotka valkean kaulaliinan estämättä valuivat olkapäille, teki hän kuolleista nousseen vaikutuksen. Senlisäksi rävähtelivät tavattoman suuret kotkansilmät kummallisesti, mikä teki hänen olentonsa vieläkin yliluonnollisemman näköiseksi.

— Poikani kirjassa on suuria ajatuksia, herra hovisaarnaaja. Siitä pitäisi huomauttaa ylhäisemmissäkin piireissä, lausui hän äänekkäästi. Sanat tulivat töytäyksissä ja kirkastunut loisto valaisi kasvoja, niin suuri oli ukon tyydytys nuorimmalle pojalleen antamastaan kiitoksesta.

— Viimeksimainittu on jo tapahtunut, herra pastori, vastasi hovisaarnaaja Bock kiireesti, ilkeän hymyn leikkiessä suupielissä.

— Näetkö, poikani — senhän minä arvasin. Heti kirjasi luettuani, sanoin, että se saisi aikaan uudistuksia. Siinä on suuria, siinä on ihania ajatuksia!

— Mimmoisia uudistuksia te tarkoitatte, herra pastori? kysyi hovisaarnaaja, mutta saamatta vastausta. Vanha Baldus oli ojentanut vapisevat kätensä Konradia vastaan ja tämä oli vetänyt hänet luoksensa. Samassa painui Julius puhumaan Bockille.

— Oikein minä pyytämällä pyydän, ettette, rakas herra Bock, anna isäni sanoille liian suurta arvoa, kuiskasi hän hätäisesti, luoden huolestuneen katseen isään ja veljeen, jotka olivat kadonneet ikkunan solaan. — Korkean ikänsä ja heikon muistinsa tähden hän usein tulee lausuneeksi lapsellisuuksia… Onhan se surullista… Pyydän sentähden ettette tuomitse.

— Puuttuuko tästä siis todellakin ruuvi? Muutoinhan itse asiassa ei saattaisi miestä käsittää.

Hovisaarnaaja oli kääntänyt pois kasvonsa muista läsnäolevista ja salavihkaa sormellaan osoittanut otsaansa.

— Niin se on. Häntä vaivaa se luulo, että hän on päässyt täydelliseen tietoisuuteen. Ja sillä hän meitä kiusaa kaiket päivää.

— Todellakin kummallinen luulo… Nyt minulle selviää kaikki… Mutta emmeköhän nyt jatkaisi neuvotteluamme.

Hän nousi, liketäkseen pyöreää pöytää, mutta kääntyi vielä Juliuksen puoleen.

— Herra veljenne suosii sangen vapaita mielipiteitä, puhui hän entiseen hiljennettyyn tapaansa. — Olisi vahinko jollei häntä saisi kääntymään. Se on…

— Se on suurin suruni, herra hovisaarnaaja, mutta seurakunta kutsui hänet ja tiedättehän että vapaamieliset siinä tällä haavaa ovat voitolla; mutta minä puolestani… No niin, minun ei tarvinne päättää lausettani.

— Tiedän, tiedän… Te olette aina ollut kirkkomme ja valtiomme vahva tuki.

Hovisaarnaaja painoi virkaveljensä kättä ja astui sitte huoneen toiseen päähän, missä muut läsnäolijat muodostivat ryhmän sohvassa. Vanha Baldus piteli yhä poikansa käsiä. Muutaman hetken saivat he olla huomaamatta; Herman Juliuskin oli kääntänyt heille selkänsä.

— En voi sanoin lausua, kuinka monta unetonta yötä kirjasi onkaan minulle tuottanut, puhui vanhus. — Se pani minut ajattelemaan jotakin, jota hiljaisena tunteena vuosikausia olin kantanut povessani, voimatta pukea sitä pelastaviin sanoihin. Oi poikani, en tehnyt oikein, kun kokonaisen ihmisiän kestäessä annoin tuhansien ihmisten pysyä epäuskossa.

Suonenvedontapaisesti painoi vanhus Konradin kättä, ikäänkuin näyttääkseen, etteivät hänen ruumiilliset voimansa vielä olleet lopussa. Silmät selällään, suu puoleksi avoinna katseli hän poikaansa. Noissa hiljaisen mieliharmin ja korkean iän uurtamissa kasvoissa oli jotakin synkkää, sanomattoman kärsivää. Äkkiä likensi hän suunsa miltei Konradin korvaan ja kuiskasi salaperäisesti:

— Mutta minä pyydän, ettet vain hänelle siitä mitään mainitse. Se tekisi minut vielä kipeämmäksi kuin olen. Niin, niin, isäsi on hyvin kipeä.

Hän naurahti hiljaa, otti Konradin käsivarren ja astui totisin kasvoin suurta nojatuolia kohti pyöreän pöydän ääressä. Konrad oli pelästynyt. Totuuden vakuutuksenko hän vasta oli kuullut, vai Juliusko oli ollut oikeassa, kun hän juuri oli kertonut isänsä nykyisestä tilasta? Tuo vanhus oli aina ollut ihmeteltävän selväjärkinen; hänen oikeauskoisia mielipiteitään ei vuosien kestäessä mikään ollut saanut horjumaan; hänen henkensä tuoreus oli samanikäisille virkaveljille ollut esikuvana. Olisiko iäkäs Herran palvelija vielä ennen kuolemaansa langennut heikkomielisyyteen, jota vanhin poika lievemmin arvostellakseen oli kutsunut "lapsellisuudeksi"? Hänen ulkonainen käytöksensä osoitti jälkimmäistä. Ja kuitenkin sai hänen puheestaan sen vaikutuksen, että hän täysin tajusi sanainsa sisällön.

Hellästi laski Konrad vanhuksen tuoliin, olematta selvillä siitä, kauhuko vai sääli hänessä oli voitolla Hän oli kummallisen, ahdistavan tunteen vallassa. Hänen edessään oli kuilu, jonka syvyyttä hän ei vielä tuntenut. Kaikissa tapauksissa näytti olevan paras vähitellen tutkia, mikä oli todellisuutta, mikä petosta. Hän rupesi siis tarkasti huomaamaan ja seuraamaan vanhusta.

— Puhukaamme toiste siitä enemmän, isä. Minä luulen, ettet sinä niin täydellisesti nauti vanhuutesi päiviä kuin Jumala sinulle soisi, elämän jälkeen, joka sentään on ollut niin täynnä siunausta kuin sinun elämäsi, lausui hän puoliääneen, istuuduttuaan isänsä viereen.

— Hiljaa, hiljaa, ei sanaakaan siitä; hän tulee, kuiskasi vanhus ja silmäili tuskallisesti ryhmää, josta Julius juuri astui heidän luokseen. Konrad oli monasti huomannut, että isä, puhutellessaan nuorinta poikaansa, pelkäsi, kun hän luuli Juliuksen sen näkevän.

Samassa koputettiin etehiseen vievään oveen. Klaudina tuli tarjoomaan teetä. Tällaisten kokousten aikana ei hän hävennyt näytellä palvelijattarenkaan osaa. Omituinen oli hänen äänetön käyntinsä. Hän hiipi ikäänkuin kummikengillä. Hänen kuulumattomassa tulossaan ja menossaan oli outo kolkkous, jota vielä lisäsi luonnottoman pitkä, miesmäinen vartalo. Itsetietoista, raakaa voimaa henki koko hänen olentonsa. Ei edes ruma hymyilykään, joka puhuessa oli tottunut livahtamaan jäykille, ilmeettömille kasvoille, saattanut vähentää tuota vaikutusta. Tähän johtopäätökseen tuli Konrad, joka nyt oli saanut tilaisuuden likemmin tarkastaa häntä. Hänen oli mahdoton käsittää, että tuo nainen hänen veljessään oli saattanut herättää mieltymystä. Hän koetti katsella päärynän muotoista päätä, kulmilta paksua otsaa, leveää, aistillista suuta, suurta nenää, kaksinkertaista poskea, joka miltei kokonaan peitti kaulan… Senlisäksi teki silonen, molemmin puolin jaettu tukka hänet vanhentuneen, ruman nunnan näköiseksi. Kaunismuotoiset silmät eivät kyenneet elostuttamaan tätä naamiota. Varsinkin hämmästytti Konradia se ujostelematon tapa, jolla hän hoiti emännän tointa. Hän näkyi tuntevan olevansa talon hallitsijatar, joka johtaa asiain kulkua. Vieraat eivät sitä kummastelleet. He mahtoivat tietää, kuinka etuoikeutetussa asemassa pastori piti Klaudinan. Sitä enemmän Konradia hämmästytti, kuinka alistuvana hän käyttäytyi hänen veljeään kohtaan. "Uskallanko pyytää herra pastoria olemaan hyvä" saattoi hän esimerkiksi sanoa, alas painetuin silmin ja ujosti, mutta ääneen, ikäänkuin julkisesti näyttääkseen, että palvelijan tunne oli ainoa, joka hänet sitoi talon isäntään. Mutta tuskin oli Julius ottanut teetä, ennenkuin hänen suupielensä alkoivat värähdellä ja silmät leimahdella ikäänkuin hän salaa olisi nauranut näyttelemällensä huvinäytelmälle. Sitte hän tuli tarjoomaan hovisaarnaaja Bockille, joka taas oli istuutunut vanhalle paikalleen kirjoituspöydän ääressä.

Bock sekoitti teensä vahvasti rommilla. Sen tiesi Klaudina ja joka kerta sai hän osakseen hänen syvän kiitollisuutensa sillä, että hän toi esiin hienointa Jumaikaa.

— Kiitos, hyvä ystävä, sanoi Bock armollisesti ja kaatoi kuppiinsa hyvän joukon hienosti hiotusta kristallipullosta. Ja sekoittaessaan lusikalla kuppinsa sisältöä, silmäili hän mielihyvällä Klaudinan olentoa, joka hänet aina täytti ihailulla. "Hän muistuttaa jollakin lailla krenatööriä", oli hän kerran suoraan sanonut Juliukselle, johon tämä vain oli vastannut: "hän pitää rippikoululapseni hyvässä kurissa ennen tunnin alkua. Kyllä hän tulee toimeen vaikka koko luokan kanssa." Siitä saakka kunnioitti hovisaarnaaja suuresti Klaudinaa ja kadehti mielessään pastoria, joka talossaan omisti tuollaisen "tuen ja turvan".

Tarjottuaan sohvan ääressä istuville, saapui Klaudina vanhan Balduksen luo, pysähtyen siihen jäykkänä, liikkumattomana. Tavallista enemmän vapisivat ukon kädet, kun hän lyhyesti kiittäen otti teekupin.

— Tuo se on hänen onnettomuutensa, kuiskasi hän Konradille, kun nainen yhtä aaveentapaisesti kuin tullessaan, oli jättänyt huoneen. — Hän pitää Juliusta kokonaan valtansa alaisena ja tämä tottelee häntä kuin lapsi… Siitä asti kuin tuo nainen on talossa, ei sisaresi enään uskalla käydä veljeään tervehtimässä. Tuo toivoo että Julius hänet nai. Mutta huomenna enemmän siitä.

Neljäs luku.

Puhelu vilkastui ja kääntyi uudestaan tämän päiväisen kokouksen tarkoitukseen. Konradin tulo oli keskeyttänyt keskustelun. Oli kokoonnuttu neuvottelemaan myyjäisten toimeenpanemisesta seurakunnan turvattomien lasten hyväksi. Juuri tässä osassa vanhaa Berliiniä näyttäytyi komeitten kauppiastalojen rinnalla kurjuus tuhansissa muodoissa. Kaitaisten, likaisten sivukatujen varrella piiloutui köyhyys mataliin, rappeutuneisiin taloihin. Ja kurjuuden rinnalla lisääntyi rikollisuus. Juuri tänä vuonna istui monen perheen isä vankilassa tai kuritushuoneessa. Vaimot harjoittivat pimeää ammattia ja lapset, jääneinä oman onnensa nojaan, olivat hukkumaisillaan huonoille teille. Tiedossa oli yli sata sielua, jotka pastori Balduksen mielipiteen mukaan paremmin olivat jumalallisen kuin inhimillisen pelastuksen tarpeessa.

— Niin, nuoriso alemmissa piireissä näyttää olevan huonossa tilassa, lausui hovisaarnaaja ojentaen oikean kätensä, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän alkoi pitää puhetta. — Vanhempien halu keveään, epärehelliseen ansioon, elämään siveettömyydessä ja kaikenlaisissa epäkristillisissä nautinnoissa, se se on joka houkuttelee lapset mukaansa ja jo aikaisimmassa lapsuudessa riistää heiltä uskon Jumalaan.

— Totta, totta, herra hovisaarnaaja. Meidän täytyy luoda uusi nuoriso, kuului samassa vastaiselta seinältä kaiuton ääni. Se oli pienen, lihavan herran, joka pikemmin haudattuna nojatuoliin sohvan ääressä, kuin siinä istumassa, kaihoten oli odottanut hetkeä, jolloin hän saattoi käyttää noita samoja sanoja, jotka hän jo monasti illan kuluessa oli lausunut. Ne olivat hänen elämänsä suurena, valtaavana ohjelmana.

Fredrik Kickert oli eläkettä nauttiva seminaarin tirehtori, joka jo kymmenen vuotta oli asunut Berliinissä. Hän oli niitä ihmisiä, jotka kaikin muodoin ja tavoin tahtovat osoittautua valtiolle ja yhteiskunnalle hyödyllisiksi. Ei kulunut ainoaa kuukautta, ilman että hän toi ilmi esityksiä parannuksista, jotka kaikki koskivat koululaitosta. Kansanvalistusministeristö siitä varsinkin sai kärsiä. Mutta koskei seminaarintirehtorin puuhien viisaus saattanut saavuttaa tarpeellista tunnustusta, niin hänen parannusesityksensä tyynesti pantiin pöydälle ja eräänä päivänä sai hän lyhyen viittauksen, että herra kultusministeri kyllä oli vakuutettu esitysten hyvästä tarkoituksesta, mutta että hän neuvoi entistä herra seminaarintirehtoria käyttämään lepopäiviään hyödyllisempiin toimiin.

Sen jälkeen oli herra Kickert kääntynyt kirkon helmaan ja oli nyt erään nuorten miesten kristillisen yhdistyksen puheenjohtajana, jossa toimessa hän rauhassa saattoi uneksia ihanteitaan. Pahat ihmiset, viitaten hänen punertavaan nenäänsä, väittivät hänen suosivan väkijuomia. Mutta paitsi näitä ei hänellä ollut kuin yksi epäjumala, jonka eteen hän minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis uhrautumaan: hovisaarnaaja Bock. Hän seurasi häntä kaikkiin kansankokouksiin, istui hänen jalkainsa juuressa, tyhjensi täynnä innostusta olutlasin toisensa perästä asian onnistumiseksi, katseli mestarinsa puhuessa sinisten silmälasiensa takaa häneen niinkuin koulupoika, joka on joutunut intoihinsa, ja oli lopussa ensimmäisenä auttamassa päällystakkia suuren miehen ylle. Tämä ei sentään ollut hänen elämänsä merkillisin hetki. Se tuli vasta silloin, kun hän sai kunnian ensimmäisen puheenjohtajan poissa ollessa avata tämän sijasta kokouksen ja antaa puheenvuoron herra hovisaarnaaja Bockille. Sitte liidätti hän majesteettisen katseen silmilasiensa yli kokoontuneeseen joukkoon, ikäänkuin sanoakseen: katsokaa, olen minäkin Herran valituita…