Читать книгу Vuorisaarna - Max Kretzer - Страница 4

Kello tuli hänen kädessään hengen tulisoihduksi. Pienimmänkin häiriön sattuessa alkoi se mahtavasti soida, ikäänkuin ottaakseen vastaan viimeisen tuomion pasuunoita, joitten piti ilmoittaa valistuksen ja suvaitsevaisuuden uutta aikaa.

— Niin, meidän täytyy luoda uusi nuoriso, toisti hän vieläkin ja lisäsi siihen: — kohtuutta pitäisi ruveta opettamaan jo pienestä pitäen.

Hän painoi nenän kuppiinsa, jota hän yhä piteli kädessään, ja virkisti mieltään rommin väkevällä hajulla. Klaudinan kauhuksi oli hän kolme kertaa perätysten sitä ottanut.

Hovisaarnaaja heitti häneen hyväksyvän katseen ja jatkoi:

— Aikaisen avioliiton solmiminen alempien luokkain kesken, se on pääsyy kaikkeen kurjuuteen. Silmäilkää ympärillenne esikaupungeissa, rakkaat ystävät. Tuskin on tuollainen työmiespari päässyt lentokykyiseksi, kuin jo rakennetaan pesä: yksi huone, yksi vuode, yksi pöytä ja kaksi tuolia. Ilman tietoa tulevaisuudesta, syntyy lapsia maailmaan. Sitte seuraa työttömyys, köyhyys. Rikokseen ei ole kuin ainoa askel. Aviopuolisot käyvät omia teitään, välittämättä lapsista. Siviiliavioliittohan nykyaikana tekee asian hyvin helpoksi.

— Pappisselibaatti, pappisselibaatti, huokasi sohvasta muuan nainen, vanhanpuoleinen, kummallinen olento, joka muutamissa yhdistyksissä oli yleisesti tunnettu hullunkurisuutensa tähden. Nuoruudessaan oli hän rakastanut katolista pappia, jonka tähden hän oli kääntynyt katolinuskoon. Mutta koska hänen lemmittynsä oli vannonut iäti pysyvänsä kirkolle uskollisena, niin oli hänen täytynyt luopua suloisesta unelmastaan ikipäiviksi tulla hänen omakseen. Siitä saakka vihasi hän kaikkea, mikä vain oli tekemisissä katolisen kirkon laitosten kanssa. Hän kääntyi takaisin protestanttisuuteen ja kirjoitti onnea-murhaavaa pappisselibaattia vastaan kirjasen, jonka hän omalla kustannuksellaan painatti ja jota hän sittemmin ilmaiseksi jakeli jokaiselle, joka vain jaksoi lukea hänen elämänsä romaanin loppuun asti. Hän oli sangen varakas, jonkatähden kirjasesta joka vuosi ilmestyi uusia painoksia. Anteliaisuuttaan oli hänen kiittäminen siitäkin, että pääsi mukaan kaikkialle. Vähitellen oli häntä ruvettu katsomaan tuollaiseksi viattomaksi, välttämättömäksi pahaksi, jota ei kukaan viitsinyt vastustaa. Ammoisista ajoista käytti hän mustaa pukua ja verhosi kasvonsa pitsiharsoon, jota hän yksin silloin kohotti, kun täytyi.

— Pappisselibaatti on poistettava maailmasta, sitte tulee parempi, lausui hän hetken kuluttua.

— Ennen raukee Rooma, hyvä neiti, vastasi seminaarintirehtori, kohteliaasti ottaen hänen tyhjän kuppinsa.

— Niin, huono on maailma. Ei pidä kummastella jos katoliset papit viettävät epäsiveellistä elämää ja antautuvat tekemisiin piikojensa kanssa. Oletteko lukenut uusinta roskajuttua Kölnistä?

Hänen vieressään sohvalla oli suuri käsilaukku, jota hän kuljetti mukaansa kaikkialle. Se oli täynnä noita kirjasia sekä kaikellaisia sanomalehtiä, joista hän oli löytänyt moraalista tukea vihaamaansa järjestelmää vastaan. Hän keräili nimittäin sellaisia sanomalehtiä voidakseen sopivassa tilaisuudessa jaella niitä joka miehen luettavaksi.

— Olen ne jo lukenut, arvoisa neiti, vastasi seminaarintirehtori, tehden torjuvan kädenliikkeen. Hän tunsi tarpeeksi nuo lehtiset. Onneton neiti nyökäytti vakavana päätään, sulki laukkunsa ja vaipui entiseen vaitioloonsa.

Muut eivät hänen sanojaan edes huomanneet, paitsi muuan pitkä, itsetietoisa, nuoren näköinen jumaluusopin kandidaatti, joka oli talon isännän erityisessä suosiossa ja joka istui pienen pöydän ääressä sohvan luona, toimittamassa kirjurin tehtävää. Tämä kohotteli nauraen suupieliään, siltä nostamatta silmiään paperiliuskasta, joka oli hänen edessään.

Kiivaasti ruvettiin nyt keskustelemaan aljetusta aineesta. Seminaarintirehtori oli sitä mieltä, että juoppous päivä päivältä kasvoi alemmissa kansanluokissa, hävittäen perhe-elämän.

— Inhottavaa on, kun esikaupunkeihin tulee ja tapaa anniskelupuodin toisensa vieressä. En käsitä, kuinka ihmiset saattavat viihtyä tuollaisissa myrkkykaupoissa, lisäsi hän, säälivästi ravistaen päätään ja vaistomaisesti raappien nenäänsä oikean käden toisella sormella.

Pappisselibaatin verivihollisen oikealla puolella istui aviopari, joka aivan vähän otti osaa keskusteluun. Mies, kalpea, nuorekkaasti puettu, seitsemännelläkymmenellä oleva herra, oli koroistaaneläjä ja talonomistaja, joka kauvan aikaa jo oli kuulunut seurakuntaan. Adam Simmer oli ennen pitänyt kirjakauppaa ja levittämällä uskonnollista kirjallisuutta tehnyt nimensä suosituksi harrastavissa piireissä. Liike oli sittemmin joutunut erään veljenpojan haltuun. Mutta Simmer ei tahtonut viettää loppuikäänsä toimettomuudessa eikä ulkonaisestikaan erota kirkosta. Sentähden oli hän erään suuren ulkomaisen kauppahuoneen asiamiehenä ottanut toimittaakseen ehtoollisviinin useille kirkoille. Hän soi ostajilleen hyvin pitkän maksuajan, jonkatähden niiden joukossa oli useita pastoreitakin. Näille antoi hän vielä erityisiä etuoikeuksia.

Simmerillä oli se paha tapa, ettei hän kauvan voinut pysyä samalla paikalla. Joka viiden minuutin perästä hän nousi ja liikutteli jalkojaan. Itse hän tästä, syytti hermokkaisuuttaan, jota vastoin muut vakuuttivat hänen sairastavan uteliaisuus-tautia; häntä nimittäin vaivasi kummallinen halu käsin koskettaa (mikäli mahdollista) ja likemmin tutkia jokaista esinettä huoneessa.

Varsinkin koski tämä uteliaisuus kirjoja; siten ei hän koskaan osannut salata entistä ammattiaan. Kirjojen sisältö oli hänelle vallan yhdentekevä; yksin nimi ja kustantaja häntä huvittivat. Jokainen, jolla vain oli suurempi kirjasto, kammosi häntä. Ainakin kymmenettä kertaa astui hän nytkin, Kickertin suureksi suuttumukseksi, joka takanapäin tavallisesti nimitti häntä "inhoittavaksi ihmiseksi", leveitä kirjahyllyjä kohti takaseinällä, lyhytnäköisenä likentääkseen nenäänsä niteisiin. Tästä työstään korotti hän äänensä:

— Viini pitäisi saattaa saksalaisten kansallisjuomaksi, niinkuin ruhtinas Bismarckikin julkisesti lausui. Silloin vähenisi ryyppäämistarve. Alempien kansaluokkien huonot ajatukset selvenisivät.

— Onneksi kaikille viinikaupoille, huomautti seminaarintirehtori ivallisella hymyllä. Koroillaeläjä käänsi syrjään kunnianarvoisaa päätään ja katsoi todellisella säälillä puhujaan; sitte hän taas syventyi kirjanselkiä tutkimaan.

— Sitäpaitsi ihmiset pysyisivät paljon terveempinä, sillä viini ravitsee, mutta ryyppy kuluttaa, puhui rouva Simmer. Hän oli miehensä täydellinen vastakohta. Raskaasti kuin lyyjypala, saattoi hän tuntikausia pysyä paikallaan. Hän oli vuokraajan tytär maalta, nuorin kolmesta sisaresta, joilla kaikilla oli yllinkyllin mitä tukevinta terveyttä. Hän söi ja joi hyvin, pannen erityisen arvon puolisonsa viinikellariin, tutki kristillisten yhdistysten lehtisiä ja johti pienen nelijalkaisen "Moppensa" kasvatusta, koska hänen ja entisen kirjakauppiaan avioliitto oli lapseton. Siinä hänen elämänsä pääsisältö.

— Olette aivan oikeassa, herra seminaarintirehtori, alkoi taaskin hovisaarnaaja, — ryyppy on sangen tärkeä vaikutin, jota ei sovi halveksia. Se vaikuttaa suuresti joukkojen epäuskoisuuteen. Surullista on, ettei lainsäädäntö vielä ole määrännyt sunnuntain pyhittämistä. Jos viinapuodit hallinnollista tietä suljettaisiin Herran päiväksi, niin ei meidän tarvitsisi valittaa kirkossakävijöiden puutetta… Mitä te siitä arvelette, herra tohtori?

Tämän kysymyksen teki hän äkkiä Konradille. Muutkin kääntyivät ja jäivät jännityksellä katsomaan nuoreen pappiin, joka siihen saakka aivan vähän oli ottanut osaa keskusteluihin.

— Onhan luonnollista, herra hovisaarnaaja, että veljeni tässä kohden on aivan samaa mieltä kuin me, puuttui Baldus vanhempi kiireesti puheeseen.

Hän tahtoi aina sanoillaan koettaa estää ikävyyden, jota minä hetkenä tahansa saattoi odottaa. Veljensä tultua ja huomattuaan, etteivät hän ja Bock toisiaan erittäin suopeasti katselleet, vaivasi häntä epämiellyttävä tunne. Hän pelkäsi heidän joutuvan ikävään sanakiistaan. Eninten häntä huolestutti Konradin tulevaisuus, sillä ulkonaisista erilaisuuksista huolimatta, rakasti hän hellästi veljeään. Hän piti hänen vapaakielistä katsantokantaansa erehdyksenä, seurauksena hänen luonnonlaadustaan, lievinten sanoen tyhmyytenä, josta hänen täytyi parantua.

Hän nousi, astui pyöreän pöydän luo ja istuutui Konradin viereen. Sillä tavalla luuli hän jo edeltäkäsin taittaneensa kärjen jokaisesta ajattelemattomasta sanasta.

— Kuule ensin mitä veljesi sanoo, lausui vanha Baldus niin ääneen ja odottamatta, että Juliuksen piti heittää häneen suuttunut katse. Ja yhä hänen suuttumuksensa yltyi, kun Konrad seuraavalla tavalla alkoi:

— Valitettavasti en, herra hovisaarnaaja, saata tunnustaa olevani samaa mieltä, niinkuin veljeni, puolestani huolehtien, otaksui.

— Tarkoitatte siis…

— Tarkoitan, herra hovisaarnaaja, ettei ryyppy enempää kuin aikaisten avioliittojen solmiminen, tai kaikki nuo yhteisellä nimellä materialismiksi kutsutut paheet ole syynä kansan uskottomuuteen, vaan yksinomaan kirkko.

— Kuinka?

Hovisaarnaaja luuli kuulleensa väärin. Suu auki tuijotti hän Konradiin ja antoi silmiensä kiertää pitkin piiriä, nähdäkseen ilmeen muitten läsnäolijoiden kasvoissa. Samassa työnsi pastori Julius tuoliaan ja astui kevyesti veljensä jalalle.

— Oletko mieletön? ärjäsi hän hänelle, ilman että tämä vähintäkään välitti siitä.

— Niin, minä toistan sanani: kirkko yksin.

— Ja sen sanotte te tämän kirkon palvelijana, Jumalan sanan opettajana.

— Niin. Minä olen tullut siihen vakaumukseen.

— Mutta sanokaappa, herra pastori… kuulemmeko oikein… Onhan yleisesti tunnettu, että herra veljenne aikoo ruveta Pyhän Martan seurakunnan toiseksi papiksi…

Ikäänkuin apua anoen hovisaarnaaja kääntyi talon isännän puoleen; hänen täytyi saada tarpeellinen selitys tuohon kuulumattomaan tapaukseen.

Pastori Julius oli yhä samassa mielentilassa.

— Kyllä, herra hovisaarnaaja, se niin on, toisti hän väkinäisen rauhallisesti. — Mutta ehkä veljeni on hyvä ja likemmin selittää meille hiukan salaperäiset sanansa. En nimittäin voi otaksua hänen asettavan eteemme väitettä, antamatta meille todisteita sen oikeudesta, tai paremmin sanoen: ainakin koettamatta sitä tehdä… Voimme siis jossakin määrin olla uteliaat.

Pastori Julius nousi paikaltaan ja astui ikkunoiden luo; hän nojasi seinää vastaan, laski käsivarret ristiin ja katseli kokoonpainetuin huulin ja syvästi huolestuneena Konradiin.

Mieliala huoneessa oli täydellisesti muuttunut. Jonkinlainen jännityksen synnyttämä iloisuus oli vallannut kaikki mielet. Muutamia hetkiä vallitsi huomattava levottomuus. Odotettiin jotakin epätavallista tapahtuvan ja valmistauduttiin sitä vastaanottamaan. Seminaarintirehtori korottautui muutamia tuumia korkeammalle ja veti jalat alleen. Adam Simmer laski avaamatta kädestään kirjan, jonka hän juuri oli ottanut, kääntyi hitaasti huoneeseen ja vei kultaiset kakkulat nenälleen. Hänen vaimonsa muutti painonsa oikealta puolelta vasemmalle, jolloin vihriä plyysituoli liitteissään vapisi. Bock oli myöskin noussut. Välinpitämättömän näköisenä likeni hän parratonta kandidaattia, joka aikansa kuluksi uudestaan ja uudestaan tarkasti kynän terää.

Lävistelty lampunvarjostin näytti erittäin miellyttävän hovisaarnaajaa. Hän kumartui tarkastamaan Kristuksen ristinkantamista, joka oli siihen kirjailtu ja virkkoi hiljaa:

— Kirjoittakaa kaikki, mitä saatte kuulla.

Kandidaatti nyökäytti päätään; mutta hovisaarnaaja loi vielä kerran katseensa lampunvarjostimeen, nojausi sitte molemmin käsin suureen työpöytään ja katsoi Konradiin syyttäjän katseella.

Tohtori istui aivan yksin pyöreän pöydän ääressä. Vanhuskin oli noussut ja kuhninut luthertuoliin oven luona, joka johti viereiseen huoneeseen. Siinä oli hänen mukava istua ja siitä saattoi hän selvästi nähdä nuorimman poikansa kasvot.

— Olen sitä mieltä, alkoi Konrad, — että kristinopin ja sitä saarnaavan nykyajan kirkon välillä on ääretön ero, jota ei viisailla sanansutkauksilla enempää kuin hyväntahtoisilla puolustuksilla saa kielletyksi. Kristinuskon varsinainen ydin ilmaantuu toiminnassa. Kirkko on ajanpitkään asettanut sanan sen sijalle. Teosta on tullut saarna. Katsokaamme esimerkiksi koko Kristuksen oppia: kaikkialla huomaamme ettei hän Jumalan sanaa ajattelekkaan muuta kuin toteuttamisena maan päällä. Hänestä ei mikään ole suurempaa kuin hyvä, epäitsekäs teko. Panen painon sanaan epäitsekäs, koskei nykyajan kirkko saata omistaa sitä ominaisuutta itselleen. Se ei miltei ensinkään ole auttanut itsekkäisyyden poistamista maailmasta. Se on ruvennut valtion palvelukseen ja silloin se samalla on velvoittautunut ottamaan huomioon kaikki valtion edut. Se on siten rajoittanut vaikutuspiirinsä, jonka kautta niin sanottu käytännöllinen kristillisyys, sellaisena kuin Jesus on sen opettanut, tulee viimeisissä johtopäätöksissään mahdottomaksi. Ja sitä pidän minä suorastaan valheena.

— Hyvä, hyvä, poikani, kuului vanhan Balduksen ääni. Kaikki korottivat hämmästyneinä päitään. Pastori Julius tuli sangen levottomaksi. Hän piti vanhuksen sanoja vain uutena todisteena hänen lisääntyvästä heikkomielisyydestään. Mutta paksu rouva Simmer rohkaisi mieltään ja kuiskasi puolisolleen, joka oli istuutunut hänen viereensä, sanat: "hän ei ole niinkään väärässä; meissä on paljon mädännyttä", jonka johdosta koroistaaneläjän kasvoihin tuli mitä kummastunein ilme.

— Pappisselibaatti, pappisselibaatti on syynä kaikkeen, huokasi taaskin onneton nainen käheällä äännellään. Yksin hovisaarnaaja säilytti täydellisen levollisuutensa.

— Näytätte olevan hetken mielialojen vallassa, herra tohtori, virkkoi hän tahallisella ivalla. — Tahdotteko olla hyvä ja jatkaa selityksiänne? Olen varma siitä, että rientämällä riennätte tunnustamaan tätä suurimman totuuden valhetta. Se olisi meille kaikille eduksi.

Hän heitti merkitsevän katseen laihaan kandidaattiin ja antoi sitte silmiensä, omituisen kylmällä, julmalla ilmeellä pysähtyä nuoreen pappiin.

— Katsokaamme mihin tahansa, jatkoi Konrad, — kaikkialla meitä kohtaa ristiriita yksinkertaisimman kristillisen käskyn ja kirkollisen opin sääntöjen välillä. Valtio, julkinen elämä, koko yhteiskunta on sitä täynnä. Joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys asettaa eteemme tuon valheen. Ihmiset antavat nimittäin teoilleen sen varjon, että ne ovat tapahtuneet suurimman ihmisen hengessä, vaikkeivät he edes likimainkaan täytä hänen uskonkappaleitaan, jotka hän verellään vahvisti. Se on suurin rikos, että kristillinen oppi on muutettu sellaiseksi, jommoiseksi ei sen perustaja ollut sitä ajatellut eikä tahtonut. Kristus tahtoi maailmasta poistaa vastakohdat; luonnollinen ja jumalallinen oikeus olivat hänestä samaa. Hän teki käskyjensä täyttämisen riippuvaiseksi kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Sillä hän katsoi heidät kaikki saman Jumalan luomiksi. Hän ei tunnustanut ihmisten lakia, koska hän piti sopimattomana julkaista käskyjä, joita ei edes hän Vapahtajana saattanut noudattaa. Meidän aikamme etuoikeutettu kristinusko ei näy sitä ollenkaan tietävän. Sen sijaan että sen olisi pitänyt tunkea syvyyteen, on se laajentunut leveyteen. Se on rakentanut ihanoita kirkkoja, sen helmasta on syntynyt suuria jumaluusoppineita, tuhansin kielin on se julistanut evankeliumia, mutta tämä kaikki on vain vaikuttanut sen, että vastakohdat ovat tulleet jyrkemmiksi, rakkaus on vähentynyt, viha on kasvanut ja muutamat harvat ovat saaneet käsiinsä vallan pilkatakseen miljoonien luonnollisia oikeuksia. Sanalla sanoen: se ei yhdeksäntoista vuosisadan kestäessä ole antanut juuri mitään todisteita siitä, että se jollakin lailla olisi vaikuttanut ihmiskunnan siveelliseen jalostumiseen.

Hän vaikeni. Kääntäessään päätään oikealle, huomasi hän Klaudinan, joka äänetönnä niinkuin aina oli tullut sisään ja kuullut hänen viime sanansa. Jäykkänä, liikkumattomana seisoi hän ovessa, tuijottaen Konradiin. Sellaisia sanoja ei hän ollut kuullut koko sinä aikana, jolloin hän oli ollut tässä talossa. Jonkinlainen kauhu oli hänet vallannut. Saattoiko hän uskoa korviaan? Pappiko, joka halusi paikkaa kristillisessä kirkossa, puhui sillä tavalla? Hän mahtoi olla joko puolihullu, niinkuin ukko tuossa, tai "hihkasi" hän jo edeltäkäsin koko sielunpaimenen viralle ja tahtoi kerran oikein kunnollisesti suututtaa hengellisiä herroja. Kaikissa tapauksissa oli hän utelias kuulemaan, miten tämä hurskas keskustelu jatkuisi. Hän asteli pitkin huonetta, kokosi tyhjät kupit ja astui takaisin oven ääreen, jossa hän laski tarjottimen pienelle pöydälle. Ja ollessaan askaroivinaan astioitten kanssa, kuunteli hän jännityksellä keskustelua.

— Jollen erehdy, niin te herra tohtori, kirjassanne olette käsitellyt juuri samaa ainetta; ainakin sanomalehtiarvosteluista päättäen muistan sisällön samaksi.

Konrad nyökäytti ainoastaan päätään, mutta vanha Baldus puuttui paikalla puheeseen.

— Mutta paljon perusteellisemmin. Syvällä totuudella.

— Teidän moninkertaiset kiitoksenne, herra pastori, pakoittavat minut ensi päivinä tutustumaan poikanne teokseen. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin evankeliumista on luettu asioita, joita ei niissä milloinkaan ole ollut. Kirkko on sen tähän asti kestänyt ja tulee sen edespäinkin kestämään, ilman että sen perustukset siltä horjuvat. Jos Jumala niin tahtoo!

Hän nousi ja astui pyöreää pöytää kohti.

— Tämä ei ole oikea paikka eikä ole virkani arvoista kumota väitteitänne, herra tohtori. Ja onhan meillä tänään hyödyllisempääkin tekemistä kuin väitellä. Niinkuin kuulitte, olemme kokoontuneet tänne käytännössä harjoittaaksemme kristillisyyttä. Ehkä tahdotte osoittaa ettette vain kirjoissanne tarjoa maailmalle hyviä töitänne… Sallitte kai herra pastori, että pyydän herra veljeänne liittymään komiteaamme?

Julius ilostui siitä että puhe kääntyi toiseen suuntaan. Konradin avomielisyys oli ajanut hien hänen otsalleen.

— Tietysti, herra hovisaarnaaja. Olen vakuutettu siitä, että veljeni tietää panna arvoa tähän kunnianosotukseen.

— Kyllä, minä otan sen kiitollisuudella vastaan, rakas veli… enkä luule että paremmin voin osoittaa olevani sen arvoinen kuin jos herra hovisaarnaajalle heti silmien eteen asetan toivotun todisteen… Saisinko, neiti, pyytää teitä tuomaan sisään tytön?

Oven vieressä seisovalla pienellä pöydällä alkoivat kupit äkkiä kalista. Klaudina nosti tarjotinta, jättääkseen huoneen. Yleensä eivät suurimmatkaan odottamattomuudet saaneet häntä riistetyksi raa'asta välinpitämättömyydestä. Mutta tällä kertaa luuli hän kuulleensa väärin. Pitikö hänen todellakin kuljettaa tuo kadulta poimittu, risainen lapsi, joka lienee kuljeksinut Jumala ties missä, näiden herrasväkien eteen? nytkö? tähän aikaan?

Hän seisahtui, kääntyi ja mietti hetkisen ajan. Eiköhän olisi paras ensin kysyä pastorilta neuvoa? Hän ei vielä ollut ilmoittanut hänelle mitään oudon vieraan olemasta olosta. Mutta miksi itse asiassa? Jos kerran herrasväet olivat kokoontuneet keskustelemaan turvattomista lapsista, niin saattoivathan he jo alkaa pelastamalla yhden kurjan olennon. Jota odottamattomammin tyttöruhja seuraan ilmestyisi, sitä suurempi olisi hämmästys. Hengissä näki hän jo koroillaeläjän kasvojen pitenevän; hänen nenänsä se oli tottunut pelkkään viininhajuun. Ja sitte tuo hovisaarnaaja!… Pysyköön vaan poissa! Hänen pastorinsa kyllä parhaiten tiesi, kuinka hän vihasi noita iltoja, jolloin hänen piti täyttää emännän velvollisuudet, vaikkei hänellä itse asiassa ollut emännän oikeuksia. Jonkinlaisella hekkumalla hän ajatteli, mitä omituisia kasvonilmeitä hän muutaman hetken kuluttua tässä saisikaan katsella. Salainen ilontuli, ainoa joka sai hänen piirteensä muuttumaan, leimahteli taaskin hänen silmissään.

— Niinkuin herra pastori käskee, sanoi hän tyynesti ja asetti tarjottimen takaisin pöydälle, saadakseen uudestaan aihetta tulla huoneeseen.

— Mikä tyttö? kysyi pastori Julius, liketen Klaudinaa.

— En tiedä, vastasi hän entisellä tyyneydellään ja katosi.

— Saat heti nähdä, rakas veli, sanoi Konrad. — En vielä ole ollut tilaisuudessa puhua kanssasi asiasta.

Pastori Julius oli kovin kummissaan ja pyysi yhä veljeltään selitystä.

— Mutta kuule toki, sanoi hän hillityllä äänellä, olisihan siitä ollut aikaa puhua sitte, kun olisimme jääneet kahdenkesken. Ihmisrakkautesi voi tehdä sinulle pahan kepposen.

Konrad kohautti olkapäitään.

— Tervehtiessäsi et laisinkaan antanut minulle suunvuoroa. Olemmehan sitäpaitsi kaikki kristillisyyden saarnaajia…

Ensi kerran luuli Julius kuulevansa peittämätöntä ivaa veljensä sanoista. Mutta aikaa ei enään ollut vastata siihen. Hän likeni ovea, estääkseen ikävää kohtausta, kun se samassa aukeni ja Josefa Klaudinan seurassa astui sisään.

— Tässä tyttö… Astu vain likemmä.

Viides luku.

Hän työnsi Josefaa editsensä pyöreään pöytään asti, jotta valo suuresta lampusta täytenä lankesi lapsen kasvoille.

— Syy ei ole minun, herra pastori, kuiskasi hän Juliukselle ja tyhjensi kirjoista vanhan tuolin Josefaa varten. — Herra veljenne käyttäytyi aivan kuin omassa talossaan. Sitäpaitsi tämäkin esiintyi ikäänkuin hän ennen olisi käynyt täällä. Hän tiesi paikalla tien kyökkiin.

Silmiään korottamatta nykäsi hän tuolin aivan hovisaarnaajan eteen ja lausui tavallista äänekkäämmin:

— Kas tässä, lapseni, istuudu, jotta herrasväet kaikki voivat sinut nähdä.

Josefa oli istunut kyökissä uunin ääressä. Hänen kuivavista vaatteistaan tuntui paikalla huoneessa tympeä haju. Väkivallalla oli Klaudina saanut hänen tulemaan sisään. Kun hän kuuli seuran olevan koolla, joka keskusteli turvattomista lapsista, niin hän heti tahtoi paeta talosta. Ääretön kaipaus oli hänet äkkiä vallannut: hän ikävöi koppaansa ja kiviportaita. Hän oli tänä päivänä syönyt ja juonut tarpeekseen eikä enään muuta halunnut kuin nukkua. Nähdessään kokoontuneet naiset ja herrat, joitten luku hänen mielikuvituksessaan lisääntyi kaksinkerroin, karkasi kauhu kaikkiin hänen jäseniinsä. Polvet vapisivat ja sydän alkoi kovasti lyödä. Hänet valtasi suuren pahantekijän tunne, jonka teoista langetetaan hirveää tuomiota.

— Istuudu, Josefa, täytyi Konradinkin kehoittaa ennenkuin hän arasti asettui tuolin kulmalle. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: jospa olisinkin kotona pikku siskojen luona! Mieluummin kärsin lyöntejä kuin istun tässä.

Tuskin uskalsi hän silmiään kohottaa. Punertuneet kädet helmassa, pää alas painuneena tuijotti hän mattoon. Heikko puna oli noussut hänen poskilleen: häntä hävetti täällä näyttäytyä huonossa puvussaan. Huivi oli valunut niskalta; solakka, siro kaula näkyi, korottaen lapsellista vaikutusta hänessä.

Hänen astuessaan sisään olivat kaikki silmät kääntyneet häntä kohti. Uteliaisuus näyttäytyi kaikissa kasvoissa. Rouva Simmer seurasi häntä tarkkaavaisesti lasisilmiensä takaa, hänen puolisonsa varustautui niinikään silmälaseilla ja hunnutettu onneton nainen nousi sohvasta voidakseen toisten päitten päällitse paremmin tarkastaa Josefaa. Seminaarintirehtori nosti jalkansa toisen päälle, laski käsivartensa ristiin ja kiinnitti silmälasit nenän päähän.

Lausuttuaan viime sanansa oli hovisaarnaaja noussut ja astunut kandidaatin tykö. Hän käänsi yleisölle selkänsä, otti pöytäkirjan, kääräsi sen kokoon ja pisti povitaskuunsa. Sitte hän suorana pysähtyi seisomaan pienen pöydän ääreen, vasen käsi nojauneena levyyn ja oikean käden sormet hajallaan, pistettyinä napinläpeihin takissa, joka oli kiinnitetty valkeaan kaulaliinaan asti. Juuri samassa asennossa hän esiintyi julkisissa kokouksissa, uskollisten joukossa, kun hän epäkristillistä maailmaa vastaan lausui pannakirouksensa. Kapeat huulet pusertuivat vieläkin lujempaan vastatusten, jykevät poskipäät pistivät esiin tavallista terävämpinä, kulmakkaampina. Vaivalla sai hän hillityksi vihan, jonka Konrad hänessä oli herättänyt. Nuori mies oli lausunut sanoja, jotka papin suussa kaikuivat rikoksellisilta. Ennen kaikkea suututti häntä se tyyneys, jolla ne lausuttiin. Tuntui siltä kuin vanhan kirkon perustukset olisivat haljenneet ja vallankumouksellisten pasuunantoitotukset jymisseet raunioilla.

Kun Bock näki edessään tämän elävän todisteen, kohosi hänen suuttumuksensa ylimmilleen. Nuori pappi näytti tahtovan asettaa koetuksen alaiseksi hänen paljon kehutun käytännöllisen kristillisyytensä! Mutta hovisaarnaaja hillitsi mielensä ja alkoi rakastettavasti kysellä Josefan tilaa.

Konrad kertoi lyhyesti kuinka hän oli hänen tuttavuuteensa joutunut.

— Ehkä te, herra hovisaarnaaja, tiedätte neuvoa, mitä tälle lapselle olisi tehtävä? Tai ehkä joku herrasväestä? Itse olen minä poikamies ja, niinkuin ehkä tiedätte, ollut vasta muutamia päiviä Berliinissä. Tahdoin veljeni kanssa puhua asiasta, mutta siihen ei ollut aikaa.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

— Ensinnäkin pitäisi lapselle hankkia toimeentulo ihmisten luona, jotka sydämmen vaatimuksiin panevat suuremman arvon kuin rahakukkaroon. Luulen, että hän taloudentoimissa voisi tehdä kylläkin suurta hyötyä, jatkoi hän.

Sama hiljaisuus. Kiusallisen vaitiolon kanssa lisääntyi huoneessa ilkeä haju, joka aina seuraa köyhyyttä. Vähitellen alkoi se pistää nenään. Asiaa piti tarkemmin ajatella. Kyllähän hädänalaista autettiin, mutta jonkun matkan päästä. Ja tuo tuossa ei suinkaan mahtanut olla parhaita. Kadulta löydetty! Kuka saattoi tietää missä seikkailuissa nuori kaupustelija jo oli ehtinyt olemaan mukana ja mitä seurauksia siitä saattoi olla, jos hänet taloonsa otti! Sitäpaitsi kaikki sukulaiset epäilemättä tulisivat vaatimaan apua. Sellaista se aina oli. Nuori pappi näkyi todellakin olevan kummallinen herra, joka kristillisyyden harjoituksissaan meni hiukan liian pitkälle.

Konradin ja rouva Simmerin katseet kohtasivat vaistomaisesti toisensa. Kunnianarvoisa rouva joutui sen johdosta suuresti hämilleen, mutta voitti samassa takaisin mielenmalttinsa ja sanoi:

— Me mielellämme ottaisimme lapsen luoksemme, mutta meille tuli juuri viikko sitte muuan köyhä sukulainen asumaan.

— Niin, ikävä kyllä! Muuten me sen niin mielellämme tekisimme! virkkoi hänen miehensä, joka päästäkseen loitommalle ilkeästä tilasta, taaskin oli ruvennut tutkimaan kirjoja. Hän oli ihastuksissaan rouvansa mielenmaltista. Mistä kummasta hän olikaan kaivanut esiin tuon "köyhän sukulaisen", jonka olemassaoloa kukaan ei tähän hetkeen asti ollut aavistanutkaan? Se oli pantava mieleen tarpeellisia tilaisuuksia varten. Sillä kunnioitus hyvään sydämmeen kohosi senkautta melkoisesti.

— Niin, jospa minä olisin naimisissa… huokasi Kickert säälien, osoittaakseen, ettei hän tietänyt mitään neuvoa Josefalle. Syvän surumielisyyden ilme painui hänen kasvoihinsa. Hän asetti lasit silmilleen ja veti jalat alleen. Simmer oli nimittäin hänen kauhistuksekseen asettunut melkein hänen jalkainsa juureen tutkimaan vanhoja kirkkoisiä.

— Oletko sinä myöskin ahkerasti käynyt kirkossa, lapseni? kysyi Bock.

Josefa pudisti äänetönnä päätään. Pahoillaan kääntyi Bock silloin

Juliuksen puoleen, hiljaa sanoakseen hänelle jotakin.

— Hänellä ei sunnuntaisin ole ollut aikaa, herra hovisaarnaaja, vastasi Konrad tytön puolesta, — sillä hän oli aamusta alkaen iltamyöhään asti hankkimassa leipää pienille sisarilleen, koskei isäpuoli kuulu heistä ensinkään välittävän… Sitäpaitsi, hyvät herrasväet, kääntyi hän seuran puoleen, — ei teidän pidä loukkaantua siitä tilasta, jossa tyttö raukka tällä hetkellä on, sillä se on aivan ulkonainen… Kristushan aterioitsi sikopaimenten kanssa ja kävi ehkä joskus niinkin ettei hän viikkokauteen ollut tilaisuudessa peseytymään ja puhdistamaan vaatteitaan maantien tomusta ja liasta. Hänen sydämmensä ei siltä tahraantunut.

Tahallaan lausui hän nämät sanat hyvin ääneen. Läsnäolevien herrasväkien välinpitämättömyys koski häneen syvästi. Hän olisi sitä harmitellut, jollei hän olisi tuntenut vissiä tyydytystä nähdessään nuo kelpo ihmiset niin hämillään. Suurin iva oli hänen mielestään se, että hän saisi lyödä uskonheimolaisensa heidän omilla aseillaan. Hän oli ottanut oikein tavaksi Kristuksen sanoilla käydä kristityltä vastaan.

Hänen silmänsä kiersivät pitkin piiriä ja pysähtyivät Josefaan. Tämä nosti ensi kerran silmänsä ja katsoi häneen. Sisään astuessaan ei tyttö ollut häntä huomannut, enempää kuin hän oli tietänyt että hän oli läsnä. Mutta niinpian kuin hän oli kuullut hänen äänensä, oli hänestä kadonnut kaikki pelvon tunne. Hän tiesi, ettei hän enään ollut yksin, ettei hänen enään tarvinnut hävetä ja ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Olihan hän näiden hienojen naisten ja herrojen edessä aivan ääneen puolustanut hänen köyhyyttään ja selvään sanonut, ettei ihmistä siitä saa tuomita. Millä hän oikeastaan oli sen ansainnut? Uteliaasti hän odotti mitä nyt tapahtuisi ja alkoi huolellisesti tarkastaa jokaista läsnäolijaa.

— Kauniisti puhuttu, rakas veli, virkkoi Julius. — Mutta ensin pitäisi ottaa tarkemmin selvää tämän lapsen kohtaloista. Sillä ovathan sinun tietosi itse asiassa hyvin pintapuoliset. Kysy herra hovisaarnaajalta, joka kaupungin lähetyspappina on katsonut syvälle Berliinin elämään, eikö löydy hyvin huonoa väkeä, joka juuri eninten väärinkäyttää kelpo ihmisten hyvyyttä.

Samassa nousi vanha Baldus ja lausui:

— Poikani, älä loukkaa lapsen arkatuntoisuutta. Jota turmeltuneempi sielu on, sitä suurempi tyydytys sen pelastamisesta. Kuka tämä tyttö lieneekin, niin saa hän minun kodissani turvapaikan. Toivon että herrasväki kaikki siihen suostuu.

— Isä, sinäkö tahdot… huudahti Konrad nousten ja tarttuen vanhuksen käteen.

— Kyllä poikani, minä tahdon.

Iloinen tunne valtasi koko seuran. Toiset onnittelivat vanhusta päätöksen johdosta: "Se on jalo teko…"

"Saatte siitä varmaankin iloa… Olen vain pahoillani, että ehditte ennen minua… Olin juuri samaa sanomaisillani", lausuttiin joka taholta.

— Jumalan siunausta hyvään tekoonne, sanoi myöskin Bock, joka sinä hetkenä piti ukkoa sangen järkevänä.

Mutta Kickert tuli Josefan luo, asetti oikean kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:

— Pysy lapseni vain hyvänä, niin me kaikki sinua autamme.

— Kunhan ei hän vain olisi katolilainen; se olisi hänen onnettomuutensa, äänteli hunnutettu nainen läpitunkevalla äänellään.

Äkkiä kuului ovesta Klaudina puhuvan. Hän oli vihdoinkin tullut noutamaan teekuppeja ja kuuli viime sanat.

— Ei, sitä hän ei ole, mutta hän on juutalaista uskontoa, lausui hän ääneen, silmiään kohottamatta. — Hän tunnusti sen juuri minulle kyökissä. Hänen äitinsä oli juutalainen, palvelijatar, joka ensiksi meni naimisiin kristityn kanssa ja toiseksi miehekseen otti hullun räätälin, joka vielä elää. Tyttö on äitinsä nimeen kastettu, koskei hän milloinkaan ole tuntenut isäänsä. Kai lienee hänkin ollut kristitty; muutoin kai tyttö olisi toisennäköinen.

Nämät sanat lausuttuaan, läksi hän pää pystyssä, taakseen katsomatta huoneesta, kantaen tarjotinta. Suurin hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilla. Se olisi tuottanut hänelle iloa, jollei hän jo edeltäkäsin olisi ollut vakuutettu paljastuksensa vaikutuksesta.

Tämän valtin oli hän säästänyt viimeiseksi. Hän tahtoi nimittäin kostaa sen, ettei häntä ollut kehoitettu ottamaan osaa neuvotteluihin. Eihän hän siitä sen enempää välittänyt, mutta jokaisesta itseään kohdanneesta laiminlyönnistä tiesi hän etsiä korvausta. Tässä kummallisessa naisessa asui perkele, joka vain salaa näytti pukinjalkaansa. Tyytyväisellä hymyllä asteli hän käytävää talon perälle. Ankara katse näyttäytyi vasta kyökkipiialle, jota hänen oli pitänyt ääneen huutaa.

Olisi ollut hauska saada selville kuka herroista, lukuunottamatta vanhaa Baldusta ja hänen nuorinta poikaansa, oli eninten kummissaan. Sillä kaikki he inhosivat juutalaisuutta. Hovisaarnaaja Bockissa oli inho jo aikoja sitte kehittynyt vihaksi, joka oli niin yleisesti tunnettu, ettei kukaan enään olisi saattanut uskoa niitä, jotka vakuuttivat hänen suvaitsemattomuutensa olevan vain ihmisrakkautta.

Pastori Juliuksen oli vallannut mitä vastenmielisin tunne. Isä likeni häntä ja puhutteli häntä hiljaa:

— Sanoppas, eikö sen palvelijattaren nimi ollut Siina, joka monta vuotta sitte palveli sinulla ja jonka sinä sanoit varastaneen itseltäsi? Sinulla oli suuri luottamus häneen… Tottahan sinä sen vielä muistat?

— Siinako tytön nimi on?

— Niin. Konrad kertoi sen mulle juuri.

— Ei, ei. Se nimi oli toisin. Sitäpaitsi en minä talossani olisi kärsinyt juutalaista.

Hän käänsihe reippaasti ja jätti ukon seisomaan. Sensijaan alkoi hän nyt tarkkaavaisesti katsoa lasta, joka, silmät alas painuneina, liikkumattomana kuin vahanukki, istui tuolillaan.

— Oletko juutalaista syntyperää? kysyi hovisaarnaaja.

— Äitini oli juutalainen, vastasi tyttö ujosti.

— Entä isäsi?

— En ole häntä tuntenut.

— Mutta olet kai kasvatettu juutalaiseksi?

— En tiedä. Sisareni ovat kristittyjä.

— No kai sinä olet käynyt koulua… Oletko ottanut osaa juutalaiseen uskonnonopetukseen?

— Olen.

— Oletko usein käynyt temppelissä — — tarkoitan juutalaisten jumalanpalveluksessa?

— En tiedä. Äitini ei koskaan käynyt rukoilemassa, hän teki aina työtä.

Bock pudisti päätään ja kääntyi Konradin puoleen:

— Tiesittekö, herra tohtori, että tyttö oli seemiläistä alkuperää?

— Kuulin sen niinkuin tekin, nyt vasta.

— Kun kristityt papit kokoontuvat neuvottelemaan turvattomista lapsista, niin kai ei voi olla kysymystäkään muista kuin kristinuskoon kuuluvista lapsista. Sen toki tietänette.

— Se ei muuta asiaa, herra hovisaarnaaja. Olisin kohdellut tätä lasta aivan samoin, jos olisin tietänytkin hänen uskontonsa. Sellaisissa tapauksissa en anna muuta kuin kristitynvelvollisuuteni, jota samalla pidän ihmisvelvollisuutena, johtaa itseäni. Sielunpaimenvirkani ulkopuolella ovat uskontunnustukset minulle aivan sivuseikkoja. Jumalan palvelijan korkein tehtävä on mielestäni harjoittaa rakkaudentöitä eikä kylvää vihaa. En mielestäni olisi oikeutettu pukeutumaan papin pukuun sinä päivänä, jolloin olisin toiminut päinvastoin. Saarnastuolissa vaiko elämässä, se on yhdentekevää.

— Minuako tämä tarkoittaa, herra pastori? Tiedättehän, että minua pidetään juutalaisten pahimpana vihollisena, että minä täällä Berliinissä olen saanut aikaan niinkutsutun juutalaiskysymyksen, jonka pidän oikeutettuna.

Hän astui pyöreän pöydän eteen, jännitti molemmat kätensä levyä vastaan ja painui Konradia kohti. Hänen äänensä oli käynyt kovaksi, vaivoin koetti hän salata vihansa. Tohtori Baldus istui levollisena paikallaan; hänen kasvoissaan ei muuttunut ainoakaan piirre.

— Minä tiedän sen, herra hovisaarnaaja, yhtä hyvin kuin koko maailma sen tietää ja siitä pelotta puhuu.

— Sitte pyydän selitystä, herra pastori, miten teidän sanojanne tulee ymmärtää?

— Sillä tavalla, herra hovisaarnaaja, että minua kaikissa toimissa johtaa yksinomaan vakaumukseni ja omatuntoni. Olen vain sanonut miten minä toimisin, enkä kuinka muitten tulee toimia.

Julius astui molempien väliin.

— Olen vakuutettu, herra hovisaarnaaja, sanoi hän rakastettavalla hymyllä, — että tämä ristiriita johtuu vain väärinymmärryksestä. Veljeni tarkoitus ei varmaankaan ollut millään tavalla loukata.

Konrad teki siinä myöntävän liikkeen ja Julius jatkoi:

— Herrojen sisimmät vakaumukset näyttävät olevan räikeästi vastakkaiset. Ehkä minun onnistuu…

— Ne eivät yksin näytä olevan, vaan ne ovat sitä, herra pastori, keskeytti hänet hovisaarnaaja, kääntyen pois ja ottaen esiin kellonsa. — Pidän asian täten päättyneenä… On jo myöhäistä. Lienee parasta että lakkautamme kokouksen ja määräämme toisen päivän, jolloin pikemmin pääsemme päämaaliin.

Mieliala uhkasi tulla sietämättömäksi, jonkatähden ehdotus ilolla otettiin vastaan, vaikka tosin useat mielellään olisivat nähneet molemminpuolisen vihan kehkeytymistä. Pastori Julius pahoitteli, että päivän kokouksen tarkoituksesta oli poikettu niin kauvas. Hiljaisella äänellä pyysi hän moninkerroin hovisaarnaajalta anteeksi veljensä avomielisyyttä ja lupasi pitää siitä huolta, ettei tällaisia häiriöitä tulevaisuudessa tapahtuisi.

Sitte alkoi hyvästijättö.

— Paras on että hän antaa kastaa itsensä, sanoi seminaarintirehtori pitkälle kandidaatille. Tämän kuuli mustahuntuinen nainen ja intti paikalla väliin: "parempi olla juutalainen kuin katolilainen". Hän avasi laukkunsa ja laski pöydälle muutamia kirjasia. Sen hän aina teki sanoessaan hyvästi. Mutta ennenkuin hän seurasi muita, painoi hän huomaamatta rahan Josefan käteen ja sanoi; "hyvää yötä, lapseni, Herra Jumalamme on luonut meidät kaikki alastomina".

Hovisaarnaaja oli viimeisiä huoneessa. Juliuksen avustamana veti hän ylleen päällystakkia, jonka tämä oli etehisestä tuonut, ja kysyi vanhalta Baldukselta:

— Aiotteko siis todellakin ottaa tuon tytön kristittyyn taloonne?

Julius, joka tunsi Bockin ärtyisän luonteen ja vielä viime hetkessä pelkäsi kiusallista yhteentörmäystä, puuttui kiireesti puheeseen:

— Tulemme vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa, herra hovisaarnaaja.

Kaikissa tapauksissa tulee se huomispäivänä ratkaistuksi.

— Niin, herra pastori, päivällä näyttäytyy kaikki toisessa valossa.

Hän painoi ohimennen vanhan Balduksen kättä, kumarsi kylmästi

Konradille ja läksi isännän saattamana ovelle.

— Te tiedätte, herra hovisaarnaaja, mitä isästäni olen teille kertonut, huomautti Julius puoliääneen, kun he olivat tulleet etehiseen, jossa muut vieraat Klaudinan ja palvelustytön avulla tyhjensivät vaatenauloja.

— Veljenne laita ei näy olevan parempi, tuli lyhyeksi vastaukseksi. —

Sellaiset ihmiset ovat vaaralliset. Mutta toiste siitä enemmän.

Klaudina saattoi vieraat portille. Kun hän palasi, virkkoi hänelle pastori tyynesti.

— Pidetään lapsi tänä yönä täällä meillä. Nainen seisahtui ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt. Sitte kysyi hän hiljaa:

— Mitä? Aiotko sinä todellakin tuon ihmiskurjan…?

— Haluan sitä, neiti Schaff, lausui pastori ääneen, heittäen katseen oveen, joka vei työhuoneeseen.

— Vai niin, te haluatte, herra pastori, no se on toinen asia… Voihan hän maata takakamarissa, jota ei kuitenkaan käytetä. Kummallista — mutta hän näkyi sen tuntevan. Tyttö mahtaa nähneen unta tästä talosta.

Pastoriin katsomatta kumartui hän ottamaan avainkimppua, joka kilisten oli pudonnut permannolle ja läksi taakseen katsomatta astumaan käytävää, joka oli kuin holvikäytävä kirkossa.

Liikkumattomana silmäili pastori hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut viimeisen oven taa; silloin hän palasi takaisin työhuoneeseensa.

Astuessaan sisään, näki hän isänsä ja veljensä seisovan Josefan edessä. Samassa huomasi hän myöskin tytön miellyttävät kasvonpiirteet. Hän oli noussut ja silmäili iloisena ympärilleen. Suuren seuran mukana oli hänen ujoutensakin kadonnut ja kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät kysymykseen: mitä sinulle nyt tehdään? Otettaisiko hän kristittyyn taloon asumaan? Se tuntui hullunkuriselta. Mutta näitä tunteita ei hän näyttänyt. Hän valmisti itselleen määrätyn suunnitelman. Vanha herra veisi hänet varmaankin vielä tänään asuntoonsa. Silloinpa hän käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja karkaisi ensi kadunkulmassa. Mutta vastaanotto kotona, lyönnit ja velipuolet!… Ei, siitä ei ollut! — Mutta miksei hän itse asiassa kerran koettaisi olla vieraitten ihmisten luona? Varmaankin antaisivat hänelle hyvää ruokaa ja juomaa. Ja sitäpaitsi uudet vaatteet. Ehkä tekisivät hänestä hienon neidin. Johan hän tarpeekseen olikin nähnyt mustalaiselämää… Mutta taas nousivat hänen eteensä pikkusiskojen kasvot kotoa. He tulevat Josefaa huutamaan, kun aamulla heräävät eivätkä häntä näe. Niin, miten hän oikeastaan tekisi?

Näistä ajatuksista riisti hänet pastori Julius, ilmoittaen vanhukselle pitävänsä Josefan yötä talossaan.

— Olen tähän jo väsynyt. Paras lienee, että jätämme loput huomiseksi, lausui hän. — Mihin sinä näin myöhään panisitkaan lapsen, isä? Hedvig kovin hämmästyisi, kun näkisi sinut tässä seurassa tulevan kotiin. Täällä hänelle toimitetaan niin hyvä sija kuin suinkin… Muuten en tänä iltana tahdo puhua sanaakaan. Mutta olisi tarpeellista, että, rakas veli, huomenna tulisit luokseni kello yhdentoista aikaan. Silloin olemme aivan häiritsemättöminä. Olet tänään hankkinut itsellesi pahan vihamiehen. Ja kai sinä nyt olet hyvä ja saatat isän nämät muutamat askeleet kotiin.

— Kiitän sinua avomielisyydestäsi, rakas veli. Menen nyt ja palaan huomenna… Ja mitä lapseen tulee, niin kyllä olet osannut oikeaan. Toivottavasti kirkko vielä huomennakin seisoo tuossa, samalla vanhalla paikallaan.

Pastori Julius vain kohautti olkapäitään. Mutta vanha Baldus veti vaivalloisesti henkeään ja virkkoi:

— Niin, Hedvigiä en ensinkään ajatellut. Hyvää yötä sitte poikani.

Nuku makeasti, lapsi, tämän katon alla.

Konrad auttoi häntä pukeutumaan raakaa ulkoilmaa vastaan, otti hänen käsivartensa ja läksi, ystävällisesti nyökäyttäen päätään Josefalle, pois hänen kanssaan. Julius saattoi heidät portille. Kun ukko oli kietonut korviinsa suuren huivin, niin pastorin tuskin tarvitsi alentaa ääntään hyvästi jättäessä lausuakseen veljelleen:

— Kuule — ehkä hän nytkin rupee puhumaan kaikellaista. Hän puhuu usein vallan sekaisin.

Samassa lisahti ovi lukkoon.

— Eikö hän vielä sanonut jotakin? kysyi ukko, kun he käsi kädessä astuivat toria kohti, jolla kirkko oli.

— Näyttää siltä kuin ette olisi hyvässä sovussa, isä, huomautti Konrad. Hän ei tahtonut antaa suoraa vastausta, jottei tekisi itseään syypääksi valheeseen.

— Niin, niin, se naishenkilö, se on kaikkeen syypää. Hän tietää, etten häntä kärsi. Hänen vaikutuksensa veljeesi on arvaamaton. Ajattele, hän on levittänyt sen huhun, ettei minulla enään olisi jäljellä kaikkia järkeäni… Muutoin luulin kuulleeni veljesikin sanoneen sinulle jotakin sentapaista. Eikö ollut niin?

— Minun täytyy sanoa totuus, isä. Kyllä. On ihmisiä, jotka eivät voi ymmärtää muutamia asioita.

Vanhus ei vastannut mitään, mutta Konrad tunsi, miten hän säpsähti. Vaieten tulivat he vanhaan pappilaan. Ensi kerroksen ikkunat olivat vielä valaistut. Heidän seisahtuessaan löi tornikello yksitoista. Yön hiljaisuudessa kaikuivat kumeat lyönnit niin voimakkaina, että saattoi kuulla metallin värinän. Sade oli lakannut. Pilvet olivat hajonneet taivaalta ja muutamia tähtiä vilkkui. Katu oli vielä musta, kostea ja ilkeä, kylmä, märkä tuuli puhalsi. Vanhus värisi. Hän ei sanallakaan enään koskettanut sitä mistä oli puhuttu.

— Pyytäisin sinua vielä tulemaan ylös. Saatat arvata miten Hedvig ilostuisi. Mutta on jo myöhäistä — ja sinä ymmärrät: ikäni. Et enään tänään kuulisi minulta paljoakaan. Mutta huomenna poikani, huomenna tapaamme toisemme. Voi, sisaresi ei tule nukkumaan koko yönä, kun hänelle kerron… Se on kummallista, että hän aina on rakastanut sinua enemmän kuin veljeäsi. Hyvää yötä poikani. Jumala johdattakoon askeleesi päämaaliin.

He lausuivat sydämmelliset jäähyväiset ja erosivat.

Kuudes luku.

Seuraavana päivänä, sovittuun aikaan, läksi Konrad taas tapaamaan veljeään. Noin kymmenen askeleen matkan päässä näki hän rouva Brennerleinin tulevan talosta. Päästyään hänen kohdalleen teki hän niiauksen ja aikoi sanoilla "hyvää huomenta, herra pastori", mennä sivutse. Konrad ei ollut häntä nähnyt siitä, kun hän oli tuonut kahvin hänen huoneeseensa. Hän hämmästyi sentähden suuresti, kun hän nyt näki hänen lähtevän samasta talosta, jonne hän juuri aikoi mennä.

— No, rouva Brennerlein, sanoi hän, vastattuaan hänen tervehdykseensä, — miten te täällä olette? Oliko teillä asiaa veljelleni?

— Ei herra pastorille, mutta neiti Schaffille. Me olemme jo vanhat tutut. Neiti antaa aina minulle työtä. Minä nimittäin joutohetkinä valmistan huntuja ja muita kauniita korutavaroita… niin, kauniita, herra pastori. Neiti tietää sen ja lähettää tuontuostakin minulle työtä… Hyvää Jumalaa sitä kaikesta tulee kiittää.

Hän osoitti laatikkoa, jonka hän veti esiin harmaan, kuluneen viittansa alta. Tämä verhosi hänet kokonaan kantapäästä kiireeseen asti. Raa'an ilman takia oli hän sitäpaitsi kietonut päänsä jonkinlaiseen myssyyn, jotta miltei ainoastaan nenänpää pisti esiin.

— Vai niin — olitte neiti Schaffin luona.

— Kyllä. Vain neljännestunnin. Oi, sillä naisella on tosikristillinen sydän. Hän suosittaa minua missä vaan voi. Taivas sen tietää. Ja miten erinomaisesti hän hoitaa taloutta! Varhaisesta aamusta iltamyöhään liikkeellä! Mutta hra pastori tietääkin panna häneen arvoa. Jumala suokoon, että hän vielä kauvan saisi pitää talossaan tämän uskollisen palvelijan. Hui, mikä ruma ilma tänään on!

— Niin, ruma on… Hyvästi.

Vastenmielisyyden tunne karkoitti häntä pois. Hänet valtasi Ulrikaa kohtaan sama inho kuin edellisenäkin päivänä. Mutta juuri kun hän oli menemäisillään, alkoi rouva taas puhua. Hänestä ei ollut helppo päästä vapaaksi, kun kerran oli ryhtynyt puheisiin hänen kanssaan.

— Niin, mitä minun pitikään sanoa?… niin sitä, että on hauska että nyt niin hoidetaan sitä lapsiraukkaa, jota herra pastori eilen armahti. Ja varjelkoon vain hyvä Jumala, ettei herra pastori saisi niittää kiittämättömyyttä rakkaudestaan. Berliini on syntinen kaupunki, ja usein luulee löytäneensä timantin, mutta huomaakin sitte, ettei se ollut kuin tavallinen lasipala. Toivon ettei herra pastori koskaan saa kokea sitä pettymystä. Vaikka ihminen olisikin siksi vaatimaton, ettei hän timantteja käytä — niin kyllä se kuitenkin harmittaa.

— Näytte tänään olevan filosoofisella tuulella; se taitaa johtua ilmasta. Kaikissa tapauksissa kiitän teitä neuvoistanne.

— Ei mitään kiittämistä. Onhan sitä minullakin hiukan kokemusta. Älkää vain, herra pastori, kylmettykö tässä pahassa ilmassa. Tuuli tulee tänään Spandausta päin, ja se on aina tuima.

Hän kiersihe ympäri kuin suuri hyrrä ja läksi sitte liikkumaan jättiläisratin lailla, joka on käännetty ylösalasin. Kohteliaisuudesta oli Konrad antanut hänen puhua loppuun ja käänsi hänelle sitte selkänsä.

Hän tapasi veljensä työhuoneessa syömässä aamiaista. Julius istui pyöreän pöydän ääressä. Hän oli sitonut servietin kaulaansa kuin lapsi; solmun päät pistivät pitkinä esiin korvien takaa. Hän oli juuri tyhjentämässä lautastaan kyyhkyspaistin jätteistä.

— No, siinähän sinä nyt olet. Hyvää huomenta, sanoi hän, nousten ja hitaasti pureskellen, ojentaen Konradille kätensä.

— Näyt olevan täydessä työssä. Hyvää ruokahalua.

— Kiitos, kiitos… Niin, aamiainen se se on oikein iloni. Päivällinen taas on minulle vähemmänarvoinen. Niinkuin tiedät, niin ammoisista ajoista on ollut sillä tavalla, äiti-vainajamme sitä usein harmitteli. Saanko tarjota sinullekin? Klaudina — neiti Schaff, korjasi hän samassa, — toimittaa sinulle paikalla uuden annoksen. Riisu päällystakkisi ja tule istumaan.

— Koska me aina olemme olleet vastakohdat ja minun pääateriani aina on ollut päivällinen, niin pyydän ettet pahastu, jollen ota vastaan tarjoustasi. Olisin iloissani, jollet antaisi häiritä itseäsi. Voinhan minä sillaikaa likemmin katsella huonettasi.

Hän riisui päällystakin yltään ja asteli tarkastellen pitkin suurta huonetta, joka nyt näytti paljon ystävällisemmältä ja hienommalta kuin edellisenä iltana. Varsinkin herätti hänen kunnioitustansa se hyvä aisti, joka kaikkialla ilmaantui.

— Ole vain aivan kuin kotonasi. Etkö siis todellakaan tahdo?… Mutta ethän toki kieltäydy ottamasta lasia viiniä…? Siitä en minä luopuisi… Se on tosin yksinkertaista Bordeauxta, niinkuin vaatimattomalle papille sopii, mutta se ei ole huonoa, minä juon sitä itse.

— Tilaatko sinäkin sen Simmeriltä?

— Vai tiedätkö jo, että hänellä on viinikauppa… Niin, hän antaa pieniä etuoikeuksia… Lasku vasta uudenvuoden jälkeen ja niin poispäin. Mutta hän kostaa sen tärvelemällä kirjani. Maistappas nyt viiniä; se ei ole samaa, jota kirkossa käytämme…

— Oletpa sinä suora.

— Opin sinulta eilen yhtä ja toista.

Näitä sanoja lausuessa eivät hänen piirteensä vähääkään muuttuneet, joten oli vaikea kuulla, oliko niiden tarkoitus ivallinen vai totinen. Hän kaatoi molemmat lasit täyteen, nosti tarkastaen omansa valoa vastaan, hymyili tyytyväisesti ja sanoi:

— Nyt kilahutetaan ja juodaan tulevaisuutesi malja. Prosit!

Konrad joi kulauksen ja jatkoi sitte tarkastustaan huoneessa. Hänen erityistä huomiotaan herätti muutama erinomainen kuparipiirros, marmorinen jäljennös Thorvaldsenin siunaavasta Kristuksesta, joka puolikoossa jalustalla seisoen, täytti huoneen komeron, sekä kopia Rubensin taulusta "alasottaminen ristiltä", joka riippui seinällä sohvan yläpuolella.

— Sinullahan on arvokkaita taideteoksia, huomaan. Ja hyvää makuasi täytyy kehua… Tuottaako virkasi todellakin niin paljon? Sillä eihän meillä, minun tietääkseni, koskaan ole ollut omaisuutta. Ja kas vain — akkunoissa tuolla kulmassa oikeaa lasimaalausta, vieläpä vanhalta ajalta, jollen erehdy.

— Niin, se ei ole halpaa tavaraa, huomautti Julius, kumartuen syömään lautaseltaan. — Et taida tietää, että minä viime vuonna voitin kuusikymmentätuhatta markkaa raha-arpajaisista.

— Todellako! Se on minulle kokonaan uutta. Onnittelen sinua, vaikka myöhäänkin.

— Kiitos. Niin se on. En tiedä minkätähden hyvä Jumala juuri minulle rahat lahjoitti. Tuhat markkaa annoin köyhille ja osan käytin taiteellisiin tarkoituksiin. Jo kauvan olin hartaasti halunnut koristaa tämän huoneen, jossa olen ja elustelen, niin somaksi kuin suinkin. Ja, hyvä Jumala, miksen sitä olisi tehnyt! Minulla ei ole perhettä, en myöskään aio mennä naimisiin… Sitäpaitsi voitin kaksi vuotta sitte kymmenentuhatta markkaa.

— Sehän on tavatonta. Sinä olet suorastaan onnen suosikki!

Julius pyyhkäsi rasvaista suutaan servietillä, kaasi lasinsa uudestaan täyteen, joi ja jatkoi sitte:

— Niin, en tiedä, millä sen olen ansainnut. Kaikissa tapauksissa olen utelias näkemään miten tällä kertaa käy. Olen nimittäin nyt vaihteen vuoksi ottanut kokonaisen arvan… Silloin lahjoitin seurakuntani köyhille viisisataa markkaa… Mutta minun on todellakin vielä nälkä. Kahdessa kyyhkysessä ei ole paljonkaan. Suo anteeksi hetkiseksi…

Hän likeni asuinhuoneen ovea ja painoi sähkökellon nappulaa.

— Niin, minun piti kertoa, jatkoi hän, tuontuostakin tyytyväisesti ähkien, niinkuin ihminen, joka odottaa jotakin mieluisaa — että Kristus maksoi viisituhatta markkaa, kopia tuolla sohvan yläpuolella kaksituhatta ja lasi-ikkunat kahdeksansataa markkaa; hankin ne huutokaupalla. Sinun pitää myöskin likemmin tarkastaa vanhoja kirkko-isiä tuossa alahyllyllä. Ne ovat sangen hyviä, harvinaisia painoksia. Jos sinä joskus tarvitset jotakin kirjastostani, niin älä ujostele; se on kokonaan käytettävänäsi. Mutta sinä taidat eniten tutkia filosofeja.

Ovea koputettiin samassa ja Klaudina astui sisään. Pastori meni kynnykselle, astui häntä vastaan ja puhui hiljaa pari sanaa hänen kanssaan. Hän katosi äänettömästi niinkuin hän oli tullutkin.

— Taisitte jo tervehtiä toisianne?

— Neiti Schaff avasi minulle.

— Vai niin… Mitä sinä hänestä pidät? En tietysti tarkoita hänen ulkomuotoaan.

— Hän näyttää olevan kummallinen henkilö.

— Niin sitä hän on. Hänellä on omituinen luulo. Hän kuvittelee että jokainen, jonka hän ensi kerran näkee talossani, on hänelle vihamielinen.

— Siltä minustakin tuntui.

— Silloin hän on harvapuheinen ja umpimielinen, jatkoi Julius. — Mutta siihen tottuu. Sensijaan hänellä on muita erinomaisia ominaisuuksia. Siisteyttä rakastaa hän kiusallisuuteen asti, valvoo etuani jokaisessa suhteessa ja osaa ennen kaikkia valmistaa hyvää ruokaa. Voi, millaista ruokaa…! Toivon että piankin saat tilaisuuden itse kokea sitä. Tiedätkö, minä pidän kastekkeesta, joka on hyvin valmistettua. Kasteke on ruuan sielu. Neiti Schaff on siinä suhteessa hämmästyttävän taitava… Ja juurikasveja hän suuremmoisella tavalla ymmärtää käyttää… Missä hän viipynee…

— Kun kuulee sinun puhuvan tuolla tavalla, niin luulee olevansa tekemisissä suuren kyökkitaiteilijan kanssa.

— No, no — ruoka ja juoma kuuluvat ihmiselämään. Pitää koettaa pidentää elämäänsä maan päällä, eikä lyhentää… Ehkä saan tarjota sinulle sikaarin? Suo anteeksi, etten heti huomannut sitä tehdä, mutta niinkuin tiedät, en minä ensinkään tupakoi. Pidän laatikon vain vieraitani varten.

— Kiitos, sikaarin otan mielelläni. Vastakohtana sinulle olen aina polttanut paljon.

— Niin, se on kummallista, että taipumuksemme ovat niin erilaiset.

Luulisi melkein ettemme ole veljekset.

— Niin, se on kummallista… Mutta sanoppas, jatkoi Konrad hetken kuluttua, jolloin hän sytytti sikaarin ja nauttien puhalsi ilmaan ensimmäiset savupilvet, — oletko vain näitten ominaisuuksien tähden ottanut taloosi neiti Schaffin?

Servietti yhä kaulassa käveli Julius hiukan levottomana edestakaisin pöydän ääressä. Äkkiä hän pysähtyi ja kysäsi kiireesti:

— Onko isä sanonut sinulle jotakin siitä? Johan minä heti huomautin, että hän kuvittelee kaikellaisia, lievinten sanoen.

— Ei, ei, se oli vain kysymys… Muuten isä mielestäni ajattelee ja puhuu aivan järkevästi.

— Vai niin. Olet ollut täällä liian lyhyen ajan voidaksesi huomata yhtä paljon kuin minä. Näithän jo eilen tarpeeksi paljon todisteita. Tai pidätkö niitä äänekkäitä hyvähuutoja, joita hän kajautteli kummallisen selityksesi kunniaksi, järkevän miehen työnä, miehen, joka koko ihmisijän on saarnastuolista julistanut Jumalan sanaa? Salli minun kerran puhua suoraan.

— Ole hyvä — sitä olen juuri tässä odottanut… Ihminen ei koskaan tule niin vanhaksi, ettei hän ennen kuolemaansa voisi kääntyä.

— Älä toki puhu sellaisia hullutuksia. Jos joku yleensä saattaa kääntää ihmisiä heidän siunauksekseen, niin voit sinä sen tehdä. Kaikki mitä sinä eilen puhuit, on niin rikollista, että edesvastuu siitä käynee vaikeaksi sinun kantaa.

— Ei, se tulee käymään vallan helpoksi. Huomaan että jollakin lailla olen ärsyttänyt sinua. Mutta se on tapahtunut aivan tahtomattani.

Juliuksen suopea mieliala oli todellakin käynyt hyvin ärtyisäksi. Yleensä hän siinä suhteessa helposti muuttui. Ja tällä haavaa oli monta syytä, jotka hänessä vaikuttivat mielenmuutoksen. Ensinnäkin antoi Klaudina hänen kauvan odottaa ruokaa, jonkatähden suuttumus nousi vatsasta, ja toiseksi luuli hän Konradin viime kysymyksessään tehneen salaviittauksia hänen ja hänen taloudenhoitajattarensa väliseen likeiseen suhteeseen. Siitä asti kuin hän Klaudinan kanssa vietti vihkimätöntä avioelämää, vältti hän suurimmalla varovaisuudella kaikkea, mikä olisi saattanut paljastaa hänet maailman silmissä. Hän tiesi Klaudinan tekevän samoin, jo sen erinomaisen toimeentulon tähden, joka hänellä tässä talossa oli. Siksi hänet aina valtasi levottomuus kun hän huomasi jonkun epäluulolla katsovan asiaa. Monasti oli hän itsekseen neuvotellut, eikö olisi paras lopettaa koko suhde, sanoa irti Klaudina ja ottaa taloon isä ja sisar. Olihan huoneusto tarpeeksi iso ja eihän vanhuskaan saattanut elää ijankaikkisesti. Mutta hänen aistillinen luontonsa ja tottumus, joka oli tehnyt Klaudinan hänelle miltei välttämättömäksi, saivat kaikki nämät päätökset menemään myttyyn. Tämä herkulesmäinen nainen vaikutti häneen todellakin pirullisella voimalla, jota vastaan hän turhaan taisteli.

Klaudinan majesteettinen rauha, jota ei mikään saattanut täristyttää, välinpitämättömyys, jolla hän häntä katseli jos hän joskus kahdenkesken ollessa oli uskaltanut kohdella häntä sinä mitä hänen maailman silmissä tuli olla, vaikuttivat häneen maneetin tenhovoimalla, jonka alle hän aina uudestaan sortui. Iso, puoleksi harmaantunut mies tuli silloin heikoksi kuin lapsi ja pyysi ja rukoili kunnes hänelle suotiin jalomielinen synninpäästö ja talon väkevä hoitajatar kristillisessä nöyryydessä sulki hänet syliinsä.

Klaudina ei suotta toivonut, että hänen uskollinen palveluksensa kerran runsaasti ja kiitollisesti tulisi palkituksi. Hän oli taitavasti tehnyt valmistukset ja takoi nyt kuumaa rautaa päivä päivältä. Toki kerran koettaisi hetki, jolloin hänen salaisen rakastajansa täytyi määrätä perintönsä ja silloin hän kyllä pitäisi huolta oikeuksistaan. Vaikkapa hänen puolikuolleen miehen rinnalla vielä kerran täytyisi olla rakastavaisena vaimona ja vaikkapa hänen väkivallalla täytyisi liikuttaa vapisevaa kättä tekemään viimeistä allekirjoitusta! Kuinka tuo selkä oli koukistunut, kuinka tuon ankarasti oikeauskoisen miehen jäsenet olivat kuivuneet! Mutta heti aamulla noustuaan osasi hän himolla ryhtyä ylellisen aamiaisensa kimppuun! Ei sitä ihminen sentään vuosikausia ruvennut olemaan varakkaan papin likeisenä ystävättärenä, sitte tyhjänä lähteäkseen maailman kylille, kun siveellisyysnäytelmä vihdoinkin oli loppunut!

Kaikki Klaudinan ajatukset keskittyivät tähän kohtaan. Sen tähden hän vihasi jokaista, joka yritti asettua hänen ja pastorin väliin. Hän oli syypää siihen, että sisaren ja veljen suhde oli vieraantunut, ja eräänä päivänä oli hän ymmärtänyt herättää pojassa epäluuloa isää vastaan. Hän oli nimittäin vakuuttanut ettei vanha pastori enään yrittänytkään salata vanhimman poikansa luvatonta suhdetta. Mikä taas oli yksinkertainen todiste siitä, että häntä täytyi pitää heikkomielisenä. Vanhusta Klaudina vähinten saattoi kärsiä. Ja päänpäätteeksi ilmaantui tämä nuorempi veli nyt tänne, ehkä isänsä avuksi taistelemaan häntä vastaan.

Konradin lyhyt, käskevä tapa oli jo edellisenä iltana häntä suututtanut. Hän tunsi paikalla että hän häntä tulisi kärsimään vielä vähemmin kuin vanhusta. Ja mitä kieltä tuo mies heti käytti! Entä se avoin, vapaa katse, jonka hän kaikkiin tähtäsi! Klaudinaankin heti hänen astuttuaan sisään. Entä sitte se mietitty hymy, joka salaa leikitteli hänen huulillaan! Pari minuuttia senjälkeen kuin hän oli tullut taloon, näytti hän jo urkkineen kaikki sen salaiset juonet. Noin rehelliset ihmiset saattoivat tehdä mitä tahansa; he olivat niinkuin nuori viini vanhoissa leileissä; he saattoivat juovuttaa ja huumata.

Jos tämä nuorempi veli, vanhuksen avustamana, nyt alkaisi vaikuttaa vanhempaan veljeensä Klaudinaa vastaan, jos hän saisi aikaan sen, että pastori erottaisi hänet palveluksestaan ja sitoutuisi vanhoihin, ihanteellisiin perhesuhteisiin, silloin olisi Klaudina kadottanut kaikkensa! Tuossa nuoressa papissa oli jotakin, joka herätti hänen pelkonsa enemmän kuin kukaan sitä ennen. Julius ei missään suhteessa ollut hänen kaltaisensa. Ei tarvinnut muuta kuin verrata tohtorin korkeaa, kukoistavaa, miehekästä vartaloa pastoriin, joka oli varhain vanhentunut ja teki epäkauniin vaikutuksen. Vanha ja uusi testamentti! Parempaa vertausta Klaudina ei luullut löytävänsä.

Eilisillasta asti kiehuivat nämät ajatukset hänen päässään. Puolen yötä oli hän miettinyt, miten saattaisi ehkäistä hellempää suhdetta syntymästä veljesten välille. Mutta sanallakaan ei hän vielä ollut koskettanut asiaan, sillä kenenkään ei pitänyt huomata hänen tarkoitustaan. Täytyi löytyä syy, joka saisi pastorin itsensä seuraamaan hänen neuvoaan, niinkuin hän ennenkin usein oli tehnyt. Mutta ennen kaikkea ei hän saanut epäillä häntä; päinvastoin piti hänen olla vakuutettu siitä, että Klaudinan kaikki toimet tarkoittivat hänen etuaan. Pastori oli sitäpaitsi tavattoman tuittupäinen; ainoa sana, joka ei häntä miellyttänyt, teki hänet pitkäksi aikaa pahalle tuulelle. Silloin hän helposti ärtyi ja monasti täytyi Klaudinan oikein voimanponnistuksella pidättyä purkamasta hänelle suoraan silmiin, miten vähän hän itse asiassa hänestä välitti. Hän tiesi sentään varmaan, että hänen kivinen tyyneytensä lopussa pääsisi voitolle; hän oli kallio, jota vastaan kaikki musertui ja johon pastori aina uudestaan turvautui, niinkuin väsynyt haaksirikkoinen, joka ei muuta pelastusta enään tiedä. Siten he taas sopivat, ja tulivat varmaan elämään samaan tapaan, kunnes koitti se päivä, jolloin Klaudina oli voittanut.

Näistä mietteistä oli rouva Brennerlein tulollaan herättänyt hänet. Ulrikalla oli aina tavattoman paljon kerrottavaa ja Klaudina, jolla oli harvoja seurustelutovereita, ei koskaan pannut vastaan, kun tilaisuus ilmaantui puhua sellaisista asioista, joita hän — syystä kyllä — ei saattanut pastorille mainita. Silloin hän näyttäytyi halpasukuiseksi naiseksi, joka sydämmensä pohjasta kerran oikein tahtoo liikuttaa kieltään. Kivinen panssari, jolla hän oli varustautunut, suli silloin kuin vaha ja yhdessä tunnissa tuli puhutuksi enemmän kuin muuten päivissä ja viikoissa.

Vanha Ulrika olikin erinomainen kertomaan. Hänen tiedossaan oli kaikki mikä yleensä saattaa huvittaa pastorin taloudenhoitajatarta; ja hän kertoi kenenkään kehoittamatta — se oli paras kaikesta.

Perjantaina iltapäivällä, kun pastori valmisti saarnaansa Herran päiväksi, tuli hän aina Klaudinalle tuomaan korjaamiaan liinavaatteita tai taitavasti koristamiaan huntuja. Tänään oli hän poikkeustapauksessa tullut jo varhain aamupäivällä. Hän ei nimittäin ollut päässyt rauhaan ennenkuin hän oli saanut ilmaista oman mielipiteensä ja kuulla Klaudinan ajatukset Baldus II:sta.

Hän oli siis todellakin kulettanut tänne veljensä luo tuon eilis-illan tyttöretkaleen, jonka tähden Ulrika oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän seisoi kyökissä, vyöllään suuri sininen esiliina ja askaroitsi vasujen ja ämpärien joukossa. Ankarauskoisen, evankeelisen pastorin puhtosessa kyökissä!

Kirkonpalvelija Brennerlein-vainajan kunniallinen ja pelkäämätön leski, hän kyllä kauvan oli tietänyt että yksinäinen kaupustelijatar oli juutalaistyttö. Monasti oli hänen pitänyt karkottaa tuota aina nukkuvaa olentoa pois portailta, koskei hän tahtonut antaa hänen olla siinä sulkemassa sisäänkäytävää ja herättämässä ohikulkevien huomiota.

Astuessaan takakäytävää Klaudinan huoneeseen oli Ulrika huomannut

Josefan avoimesta ovesta. Tänä aamupäivänä pidettiin hauska keskustelu.

Sen kestäessä rouva Brennerlein äkkiä lausui luulon, joka ensiksi

Klaudinan mielestä tuntui niin mahdottomalta, että hän muutamaksi

hetkeksi kadotti koko majesteettisen rauhansa.

Olisiko nuori pappi todellakin käyttäytynyt niin huonosti? — Klaudinankin pimeän sielun syvyydestä puhui ääni tätä hullutusta vastaan. Hänen jättiläisruumiinsa säpsähti ensimmäistä sanaa, jonka hän huuliltaan päästi vahvistamaan tätä epäluuloa. Mutta inhimillisen olemuksen kiertosolat ovat suuret, ja mitä hän salasi, sen saattoivat muutkin salata. Hän tiesi kyllin hyvin omasta elämästään, että synti aina silloin lähestyy, kun sitä vähimmin odotetaan. Liha on aina heikko, kun henki näyttää olevan voimakkaimmillaan. Jos kaikki synnilliset rikokset tulisivat päivänvaloon, mistä silloin saataisikaan tuomareita niitä kostamaan!

Mutta olihan tyttö vielä lapsi… Tosin kyllä niitä, joilta elämän loka on tukahduttanut kunnian ja siveyden jo oraalla ollessa…

Ulrika otti "rakkaalta, hyvältä neidiltään" vaitiolon lupauksen. Hänen lähdettyään kulki Klaudina hyvän aikaa kuin unissaan. Tuontuostakin läksi hän kyökkiin ja katseli Josefaa katseella, joka ilmaisi todellakin hirveää sääliä. Hän avasi Konradille oven, uskaltamatta katsoa häntä silmiin ja teki päätöksensä.

Ulrikan lähdettyä oli hän merkillisen hajamielinen. Ensi kertaa pitkien aikojen perästä eivät työt sujuneet niinkuin hän olisi tahtonut. Harvinaisen kauvan sai pastori odottaa toista aamiais-annostaan, vaikka kaviaari, jota hän oli pyytänyt, jo aikoja oli seisonut valmiina. Vihdoin alkoi Klaudina kiirehtiä. Hän astui huoneeseen ennenkuin Julius oli ehtinyt vastata Konradin viime sanoihin.

Ainoa katse ilmaisi hänelle, että isännän hyvä tuuli oli muuttunut. Hän oli rypistänyt servietin ja heittänyt sen pöydälle. Kädet selän takana asteli hän edestakaisin huoneen perällä. Oliko hän saanut odottaa liian kauvan? Ei, siitä se ei voinut johtua, sillä ollessaan nälkäisimmilläänkin odotti hän kärsivällisesti niinkuin pieni poika, joka iloitsee ajatellessaan luvatuita makupaloja. Tiesihän hän, että mitä Klaudina eninten viivytteli, se maistuikin sitte mainiolta.

Epäilemättä veljesten väli siis oli käynyt kireäksi Se oli selvää, sillä Konrad seisoi ikkunan luona, katsellen verhojen välitse ulos kadulle.