Читать книгу Ihmispeto: Siveysromaani - Эмиль Золя, Émile Zola, Еміль Золя - Страница 3

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli kello lyönyt viisi Havren kaikissa torneissa, kun Roubaud tuli alas junasillalle, ryhtyäkseen virkatoimitukseen. Oli vielä pimeä, mutta merituulen voima oli kasvanut ja se alkoi loitontaa pilviä, jotka ryhmittyivät kukkuloiden yläpuolelle Sainte-Adressesta Tourvillen linnoitukseen asti. Satamansuusta länteenpäin alkoi päivä valjeta ja tähdet häipyä taivaalta. Pengermällä yhä paloivat kaasuliekit kalpeavaloisina kosteassa aamukylmässä. Ensimmäistä Montivilliersiin menevää junaa parhaillaan pantiin kuntoon erään alipäällikön johdolla joka oli yöpalveluksessa. Odotussalin ovia ei vielä oltu avattu ja asemalaiturit olivat tyhjinä, kun kankeaksi paleltunut asema jälleen heräsi.

Tullessaan ulos odotussalien yläpuolella sijaitsevasta asunnostaan, Roubaud kohtasi rahastonhoitajan vaimon, rouva Lebleun, joka seisoi hiljaa yhteisessä käytävässä, jonka varrella virkamiesten asunnot sijaitsivat. Hän oli useamman viikon ajan noussut öisin vakoilemaan konttoristia, neiti Guichonia, jonka hän epäili olevan lemmensuhteissa asemapäällikön, herra Dabadien, kanssa. Mutta sittenkään ei hän ollut saanut ilmi mitään, ei niin hiventäkään. Nyt tuli hänelle kova kiire huoneisiinsa, mutta hän oli niinä kolmena sekuntina, mitkä Roubaud tarvitsi avatakseen ja sulkeakseen ovensa, suureksi ihmeekseen ehtinyt huomata, että kaunis Séverine rouva, jolla muuten oli tapana maata ja kiskotella aina yhdeksään saakka, jo oli ylhäällä ja istui ruokasalissa, puettuna, suittuna ja kengät jalassa.

Niinpä herättikin hän heti miehensä, Lebleun, ilmoittaakseen tästä merkillisestä seikasta. Edellisenä iltana eivät Lebleun puolisot olleet tahtoneet mennä makuulle, ennen kun pikajuna oli tullut Pariisista viittä yli yksitoista, koska he paloivat uteliaisuudesta saada tietää, mitenkä juttu aliprefektin kanssa oli päättynyt. Mutta he eivät olleet voineet huomata mitään Roubaudista, jonka ulkomuoto oli sama kuin tavallisesti, ja he olivat turhaan kuunnelleet aina puoliyöhön saakka, kuulematta mitään naapureiltaan, jotka luultavasti olivat heti vaipuneet sikeään uneen. Mutta kaiketikaan ei tulos ollut hyvä, sillä muuten ei Séverine olisi noussut niin varhain. Kun rahastonhoitaja kysyi miltä hän oli näyttänyt, niin hänen vaimonsa koetti häntä kuvailla: hän oli ollut hyvin kalpea ja tuijottanut jäykästi suurilla, loistavilla, mustan tukan alta näkyvillä sinisilmillänsä; hän ei ollut tehnyt pienintäkään liikettä ja oli näyttänyt unissakävijältä. Päivemmällä kyllä saataisiin tietää, mitenkä asian laita oikeastaan oli.

Alhaalla junasillalla Roubaud kohtasi toverinsa Moulinin, joka oli ollut yöpalveluksessa, ja ryhtyi nyt toimeen, mutta tämä käveli muutamia minuutteja hänen kanssansa, jutteli ja ilmoitti hänelle monenmoista hyvää, mikä oli eilisestä lähtien tapahtunut: muutamat irtolaiset oli yllätetty, kun he olivat koettaneet hiipiä vartijahuoneeseen, kolme asemamiestä oli saanut nuhteita tottelemattomuudesta; eräs kytkye oli rikkunut Montvilliersiin menevää junaa pantaessa kuntoon.

Roubaud kuunteli häntä ääneti ja tyyneenä ja oli ainoastaan hiukan kalpea, mikä luultavasti johtui siitä, että hän oli vielä vähän väsynyt, minkä seikan silmiä ympäröivät siniset renkaatkin ilmaisivat: Kun hänen toverinsa oli herennyt juttelemasta, näytti kuitenkin siltä, kuin olisi hän tahtonut tehdä hänelle erään kysymyksen, kuin olisi hän odottanut saavansa kuulla muistakin tapahtumista. Mutta kun mitään muuta ei kuulunut, painoi hän päänsä alas ja katseli hetkisen maahan.

Kävellessään asemalaiturilla oli hän saapunut sen avonaisen hallin toiseen päähän, jonka oikealla puolella oli talli niitä vaunuja varten, jotka olivat tulleet edellisenä iltana ja joiden oli määrä seurata seuraavan päivän junia. Hän kohotti päätänsä ja kiinnitti katseensa erääseen ensi luokan vaunuun, Numeroltaan 293, johon muuan kaasuliekki loi liehuvaa valoansa, kun Moulin huudahti:

– Ah, minä unhoitin…

Puna kohosi Roubaudin kalpeille kasvoille, eikä hän voinut olla hiukan säpsähtämättä.

– Minä unhoitin sen, toisti Moulin. Tätä vaunua ei saa lähettää menemään; älkää ottako sitä pikajunaan neljäkymmentä yli kuusi nyt aamulla.

Syntyi lyhyt vaitiolo, mutta Roubaud kysyi äänellä, joka kuulosti aivan luonnolliselta:

– Minkä vuoksi?

– Yksi vaunu on tilattu tämän iltaisesta pikajunasta, eikä ole varmaa, että toinen sellainen saapuu päivän kuluessa.

Roubaud katseli häntä edelleenkin lujin katsein ja vastasi:

– Niinpä niinkin.

Mutta hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta ja joutui äkisti pois suunniltaan inhosta.

– Onpa oikein inhottavaa, kuinka he laiminlyövät puhdistamisen!

Vaunu näyttää siltä kuin ei sitä olisi puhdistettu kahdeksaan päivään.

– Niin, vastasi Moulin, kun jokin juna saapuu yhdentoista jälkeen, ei miehiä uskalleta laskea sinne riepuinensa. Se saa riittää, että he kulkevat vaunujen läpi. Tässä muuanna iltana he unhoittivat erään matkustajan, joka nukkui penkillä, eikä herännyt ennen kun seuraavana aamuna.

Haukotusta pidättäen sanoi hän nyt menevänsä makuulle. Mutta ollessaan jo menossa, palasi hän kovasti uteliaana.

– No, teidän ja aliprefektin välinen asia on kai nyt lopussa?

– On, on, minä olen hyvin tyytyväinen matkaani.

– Sepä hyvä… Ja muistakaa nyt kaikin mokomin, ett'ei 293 saa lähteä.

Jäätyänsä yksin asemalaiturille, Roubaud hitaasti palasi odottavan, Montvilliersiin lähtevän junan luokse. Odotussalien ovet oli nyt avattu ja harvalukuiset matkustajat alkoivat saapua: muutamia metsästäjiä koirineen, pari kolme pikkukauppiasta perheineen, jotka aikoivat sunnuntaina nauttia vapaudestansa, y.m. Sitten kun tämä päivän ensimäinen juna oli lähtenyt, ei ollut aikaa hukattavana, vaan täytyi hänen viipymättä pitää huolta siitä, että Roueniin ja Pariisiin menevä sekajuna viisi ja neljäkymmentäviisi pantiin kuntoon. Näin varhain aamulla ei asemamiehistö ollut täysilukuinen, minkä vuoksi virantoimituksessa olevan alipäällikön täytyi toimittaa ja ajatella varsin erilaisia asioita. Valvottuaan kunkin vaunun ottamista vaunutallista ja työntämistä eteenpäin, minkä junasillalla olevat miehet tekivät, täytyi hänen pikimmältään pistäytyä silmäämässä pilettien myyntiä ja matkatavaroiden leimaamista. Muutamien sotamiesten ja erään virkamiehen välillä syntyi riita, jota hänen täytyi välittää. Puolen tunnin ajan täytyi hänen nyt, jääkylmälle viimalle alttiina ja noiden viluisten, vielä tuskin heränneiden, pimeyden, tyrkkäysten ja tungoksen takia pahatuulisten matkustajain ympäröimänä, tehdä työtä kahden puolesta, ollenkaan ajattelematta itseänsä.

Sitten kun asema sekajunan lähdettyä oli tyhjentynyt, läksi hän kiireesti vaihteen luo, tullakseen vakuutetuksi siitä, että siellä kaikki oli kunnossa, sillä juuri nyt tuli suoraan Pariisista eräs toinen juna, joka oli myöhästynyt. Hän riensi takaisin, valvoakseen matkustajien vaunuista astumista ja odotti kunnes he olivat jättäneet pilettinsä ja sijoittuneet hotelliomnibuksiin, jotka tässä tilaisuudessa odottivat pengermällä, ainoastaan yksinkertaisen aidan erottamina radasta. Ja vasta nyt, kun ratapiha taas oli tullut autioksi ja äänettömäksi, saattoi hän hengähtää.

Kello löi kuusi. Roubaud kulki hitaasti ulos tuosta katoksella varustetusta hallista. Sen edustalla, vapaassa ilmassa, nosti hän päänsä pystyyn ja veti henkeänsä, nähdessään että päivä vihdoinkin alkoi koittaa. Satamansuusta puhaltava tuuli oli täydellisesti karkoittanut usvat ja aamu oli kirkas ja kaunis. Hän saattoi nähdä rannikon Ingouvillestä pohjoiseen aina hautausmaalla oleviin puihin saakka sinipunervana viiruna kuvautuvan vaalenevalle taivaalle. Kääntyen sitten etelään ja itään hän huomasi meren yläpuolella viimeiset tähteet kevyistä, valkoisista pilvistä, jotka purjehtivat hitaasti eteenpäin kuin laivasto, samaan aikaan kun koko itä Seinen suunnattoman suun yläpuolella alkoi hehkua kohta nousevan auringon kultaamana.

Konemaisesti hän riisui kullalla kirjaellun hattunsa, jäähdyttääksen otsansa aamun viileässä ilmassa. Kun hän näki tämän niin tutun näköpiirin ja tuon laajan asema-alueen, joka oli suuri kuin kokonainen kaupunki, tullessa vasemmalla kädellä, sitten veturitallin ja oikealla tavaratoimiston, näkyi se rauhoittavan häntä ja palauttavan hänet alituisen samanlaisen päivätyön rauhaan. Muurin yläpuolella Rue Charles-Laffetten puolella savusivat tehtaiden savupiiput ja näkyivät nuo tavattomat hiilivarastot pitkin Vaubanin laivaveistämöä. Toisista laivaveistämöistä kuului jo hälinää. Tavarajunien vihellykset, tuulen sinne kuljettamien aaltojen pauhina ja suolaisuus, käänsivät hänen ajatuksensa päivän juhlaan, laivaan, joka laskettaisiin vesille, ja väentungokseen, mikä silloin syntyisi.

Kun Roubaud palasi avonaiseen halliin, tapasi hän miehistön panemassa kuntoon pikajunaa 6,40, ja kun hän luuli heidän aikovan työntää esille 293:n, katosi raittiin aamun antama tyyneys kokonaan ja hän ärjäsi vihastuneena:

– Älkää hitossa ottako sitä vaunua! Antakaa sen olla paikoillaan; sitä ei käytetä ennenkun illalla.

Esimies selitti, että vaunua oli työnnetty ainoastaan, jotta saataisiin toinen, takana ollut, esille. Mutta hillittömässä suuttumuksessaan hän ei kuullut, mitä mies sanoi.

– Kirotut pölkkypäät, onhan teille sanottu, että ette saa koskea siihen.

Kun hän vihdoinkin käsitti mistä oli kysymys, pysyi hän kuitenkin raivostuneena ja alkoi moittia tuota epämukavaa ratapihaa, jossa ei voitu edes vaunua kääntää. Asema, joka oli linjan vanhimpia, oli todellakin liian pieni, eikä se vanhoine puisine vaunutalleineen, puusta ja sinkistä rakennettuine pieniruutuisine junasiltoineen, sekä autioine ja synkkine rakennuksineen, joissa oli halkeamia kaikkialla, ollut kylliksi arvokas Havrelle.

– Se on hävytöntä, enkä minä voi käsittää miksi ei yhtiö, aikoja sitten ole hajotuttanut sitä maan tasalle.

Miehet katselivat häntä ihmetellen, kuullessaan hänen, joka muuten piti kurista niin tarkkaa lukua, puhuvan noin vapaasti. Hän huomasi sen ja vaikeni äkisti sekä jatkoi äänetönnä ja jäykkänä työn valvomista. Tuolle matalalle otsalle ilmaantui tyytymättömyyden ryppy, kun taas hänen pyöreiltä tummanpunaisilta kasvoiltaan näkyi tahdonlujuus.

Tämän jälkeen sai Roubaud takaisin koko kylmäverisyytensä. Hän piti sangen tarkkaa huolta pikajunasta ja tarkasti pienimmätkin yksityiskohdat. Vaunujen yhteenkytkemiset, mitkä hän katsoi taitamattomasti tehdyiksi, täytyi tehdä uudestaan, hänen valvonnallaan. Eräs rouva molempine tyttärineen, jotka seurustelivat hänen vaimonsa kanssa, pyysivät hänen apuaan, saadakseen paikat naistenvaunussa. Ennen kun hän sitten antoi lähtömerkin, tarkasti hän vieläkin oliko juna asianmukaisessa kunnossa; seurasi hän sitä kauvan sellaisen miehen valvovalla katseella, jonka pieninkin tarkkaamattomuus voi maksaa ihmishenkiä.

Kohta sen jälkeen täytyi hänen kulkea radan poikki vastaanottamaan Rouenista tulevaa junaa joka juuri nyt saapui asemalle. Tässä oli muuan postivirkamies, jonka kanssa hänen oli tapana joka päivä keskustella. Tuona muuten niin tarkoin virantoimitukseen käytettävänä aamuna oli Roubaudilla nyt lyhyt lepoaika, lähes neljännestunti, jonka kuluessa hän saattoi levätä, milloin ei mikään välittömästi vaatinut hänen virantoimitustaan. Ja tänä aamuna kuten tavallista pyöräytti hän paperossin ja jutteli sangen iloisesti.

Oli tullut valoisampaa ja kaasulyhdyt oli vastikään sammutettu junasillalta. Katossa olevat ruudut olivat niin pienet ja kurjat, että harmaa auer vallitsi siellä vielä mutta ulkopuolella, suurella taivaslaella, jota kohden halli avautui, leimusivat jo auringonsäteet. Koko taivaanranta purppuroitui. Ja tämän kauniin talviaamun puhtaassa ilmassa näkyivät kaikki esineet selvästi ja tarkasti.

Kello kahdeksalta aamulla oli asemapäälliköllä, herra Dabadiella, tapana tulla alas vastaanottamaan alipäällikkönsä tiedonannot. Dabadie oli kaunis, hyvin ruskeahiveinen mies, jolla oli hyvä ryhti: hänen esiintymistavassaan oli jotakin, mikä muistuttaa suuresta kauppiaasta, joka kokonaan antautuu asioimistehtäviinsä. Hän ei suurestikaan harrastanut matkustajaliikennettä, vaan harjoitti etenkin laivaveistämöliikettä, tuota suunnatonta välikauppaliikennettä, ja oli alituisissa tekemisissä Havren ja koko maailman korkeamman kauppamaailman kanssa.

Tänään oli hän myöhästynyt ja Roubaud oli jo kaksi kertaa avannut hänen huoneensa oven tapaamatta häntä siellä, ja posti oli pöydällä avaamattomana. Roubaudin katse lankesi sattumalta kirjeiden välissä olevaan sähkösanomaan. Kuin lumouksen pidättämänä hän ei lähtenyt ovelta ja kääntyi tietämättään ympäri, salaa vilkaisten pöydälle. Herra Dabadie tuli vihdoinkin kymmenen minuuttia yli kahdeksan. Roubaud istuutui, mutta ei sanonut mitään, antaakseen hänelle tilaisuutta avata sähkösanoman. Mutta hänen päällikkönsä ei pitänyt kiirettä ja tahtoi olla hyväntahtoinen alaisellensa, jota hän piti suuressa arvossa.

– Kävikö kaikki hyvin Pariisissa?

– Kyllä, kiitos.

Hän oli vihdoinkin avannut sähkösanoman, mutta ei lukenut sitä ja hymyilee edelleen ystävällisesti toiselle, jonka ääni oli muuttunut hillitymmäksi, kun hän ankarasti koetti estää leukaansa hermostuneesti vavahtamasta.

– Me olemme hyvin onnelliset, kun saamme pitää teidät täällä.

– Ja minä olen sangen tyytyväinen, saadessani jäädä tänne.

Dabadie ryhtyi nyt lukemaan sähkösanomaa ja Roubaud, jonka kasvoille hiki hiljalleen kohosi, katseli häntä. Mutta hän ei osoittanut merkkiäkään Roubaudin odottamasta mielenliikutuksesta; hän luki sähkösanoman tyynesti ja heitti sen sitten pöydälle: luultavasti koski se jotakin vähäpätöistä virka-asiaa. Ja sen jälkeen ryhtyi hän viipymättä avaamaan postia, samalla kun hänen alipäällikkönsä, kuten tavallisesti, joka aamu, suullisesti ilmoitti, mitä yöllä ja aamulla oli tapahtunut. Mutta tänä aamuna oli Roubaud epävarma ja hänen täytyi muistutella, ennen kun muisti mitä hänen virkaveljensä oli kertonut vartijahuoneessa tavatuista irtolaisista. Heidän vielä vaihdettuaan muutamia sanoja, antoi Roubaudin esimies hänelle merkin poistua, kun hänen molemmat laivaveistämö- ja tavaraliikenne-apulaisensa astuivat sisään, myös antaakseen selontekonsa. Heillä oli mukanansa yöllä tullut sähkösanoma, jonka eräs virkamies vastikään asemalaiturilla oli heille antanut.

– Saatte mennä, virkkoi Dabadie, nähdessään Roubaudin pysähtyvän oven luo.

Mutta tämä jäi seisomaan ja tuijotti suurilla, pyöreillä silmillään, ja meni pois vasta sitten kun sähkösanoma samalla välinpitämättömällä eleellä oli viskattu pöydälle. Hän kuljeskeli sen jälkeen hetkisen junasillalla, epäröivänä ja hämmentyneenä. Kello oli nyt viisi minuuttia yli puoli yhdeksän, eikä hänellä nyt ollut mitään junaa ennen kun sekajuna yhdeksän ja viisikymmentä. Tavallisesti käytti hän tämän väliajan kiertääkseen kertaalleen aseman ympäri. Hän käveli muutamia minuutteja, oikein tarkoin tietämättä mihin hänen jalkansa häntä kuljettivat. Mutta kun hän sitten katsahti ylös ja huomasi jälleen olevansa 293:n luona, kääntyi hän kiivaasti ympäri ja läksi veturitallia kohden, vaikk'ei hänellä ollut mitään tekemistä sillä taholla.

Aurinko oli nyt ylhäällä taivaanrannalla ja kultaista tomua satoi kalpeaan ilmaan. Mutta hän ei enään nauttinut kauniista aamusta, vaan kiiruhti askeleitaan ja näytti siltä kuin olisi hänellä ollut paljon tekemistä, koettaen haihduttaa odotuksensa tuskastuttavaisuutta.

Aivan odottamatta pysäytti hänet ääni:

– Hyvää päivää, herra Roubaud! Tapasitteko vaimoani?

Se oli lämmittäjä Pecqueux, iso, laiha, neljänkymmenenkolmen vuotias velikulta, jonka kasvot olivat kuumuuden ja savun palvaamat. Hänen harmaat silmänsä tuon matalan otsan alapuolella ja hänen suuri ulkoneva suunsa osoittivat juoppolallun alituista naurua.

– Vai niin, tekö se olette? vastasi Roubaud ja pysähtyi ihmeissään.

Ah, sepä totta, minä unhoitin veturille tapahtuneen onnettomuuden…

Ja te lähdette taas tänä iltana. Onhan se kylläkin hupaista, kun saa kahdenkymmenen neljän tunnin loman.

– Niin, se on kyllä hupaista, toisti toinen, joka oli ollut hiprakassa edellisestä illasta saakka.

Hän oli kotoisin eräästä Rouenin lähellä olevasta kylästä ja oli varsin nuorena tullut yhtiön palvelukseen konetyömieheksi. Mutta täytettyään kolmekymmentä vuotta, oli hän kyllästynyt työpajaan ja tahtonut ruveta lämmittäjäksi, yletäkseen sitten veturinkuljettajaksi. Hän nai silloin Victorien, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin hän. Mutta vuodet kuluivat ja hän pysyi lämmittäjänä, eikä voisi huonon käytöksensä ja ryhtinsä vuoksi milloinkaan päästä veturinkuljettajaksi; hän joi ja laukkasi tyttöjen perässä. Monesti olisi hänet erotettu toimestaan, ellei presidentti Graudmorin olisi suojellut häntä ja ellei olisi totuttu hänen paheisiinsa, jotka annettiin anteeksi. Hänen hyvän mielenlaatunsa ja vanhana työmiehenä omaamansa kokemuksen takia. Hänen takiansa tarvitsi olla levoton ainoastaan milloin hän tuli humalaan, sillä silloin muuttui hän todelliseksi eläimeksi, joka saattoi tehdä jonkin pahan kepposen.

– No, tapasitteko te vaimoni? kysyi hän uudelleen ja nauraa virnotti.

– Tietysti tapasimme me hänet, vastasi Roubaud. Vieläpä söimmekin teidän kodissanne! Teillä on oivallinen vaimo, Pecqueux, ja te teette hyvin rumasti ollessanne hänelle uskoton.

Hän virnisteli vieläkin pahemmin.

– Ah, mitenkä niin voidaan sanoa! Hänhän itse tahtoo, että minä huvittelen.

Se oli kylläkin totta. Victoire, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi ja oli tullut tavattoman paksuksi niin että hänen oli vaikea liikkua, pisti hänen taskuunsa muutamia sadan soun kappaleita, jotta hän voisi huvitella kodin ulkopuolella. Vaimo ei milloinkaan ollut kovin pannut pahaksensa hänen uskottomuuttaan ja alituisia hairahduksiansa, jotka olivat hänelle luonnollisena tarpeena. Nyt oli hänen elämänsä järjestyksessä; hänellä oli kaksi vaimoa, yksi kumpaisessakin päässä rataa, nimittäin vaimonsa Victoire Pariisissa ja toinen Havressa siksi ajaksi, minkä hän oleskeli siellä kahden junan välillä. Victoire, joka oli hyvin säästäväinen ja itse eli sangen itarasti, tiesi kaikki tyynni ja kohteli häntä varsin äidillisesti ja toisti kernaasti, ett'ei hän tahtonut, että miehen tarvitsisi hävetä tuon toisen takia. Joka kerta kun Pecqueux läksi matkaan tarkasteli hän hänen alusvaatteensakin ja varoi tarkoin, ett'ei tuo toinen voisi syyttää häntä siitä, ett'ei hän pidä miestään siistinä.

– Olkoonpa niinkin, vastasi Roubaud, mutta te ette missään tapauksessa te siinä kauniisti. Minun vaimoni on hyvin kiintynyt imettäjäänsä ja on toruva teitä.

Mutta hän vaikeni nähdessään vaunuvajasta, jonka luona he olivat, tulevan pitkän, kuivan naisen, Philomène Sauvagnatin, joka oli veturitallin päällikön sisar ja jo vuosikauden ollut Pequeuxin vara vaimona Havressa. Molemmat olivat jutustelleet vajassa, kun Pecqueux oli tullut ulos tervehtimään alipäällikköä. Hän näytti vielä nuorelta, huolimatta kolmestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan; hän oli pitkä ja kulmikas, matalarintainen, kiihkeän intohimoinen ja pitkine päineen ja hehkuvine silmineen hän muistutti laihaa tammaa. Häntä syytettiin juopottelemisesta, ja sitä pientä rakennusta, jossa hänen veljensä asui veturitallin läheisyydessä, piti hän hyvin siivottomassa kunnossa.

Veljellä, joka oli itsepintainen auvergnelainen ja vaati ankaraa järjestystä, ollen suuresti esimiestensä suosiossa, oli ollut sangen suuria ikävyyksiä hänen takiansa, olipa hänet uhattu erottaakin. Joskin nyt Philomènea suvaittiin hänen takiansa, niin oli se ainoastaan sukurakkaus, joka vaikutti, että hän piti sisarensa luonaan, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, milloin yllätti hänet hänen rakkaus seikkailuissaan, antamasta hänelle niin kovaa selkäsaunaa, että hän jäi puolikuoliaana makaamaan lattialle. Hän ja Pecqueux viihtyivät hyvin yhdessä: viimeksimainitun voimakkaissa käsivarsissa oli hän vihdoinkin saanut intohimonsa tyydytetyksi ja Pecqueux oli kyllästynyt tavattoman lihavaan vaimoonsa ja oli onnellinen saatuaan käsiinsä toisen, joka oli laiha, ja lausui usein piloillaan, että nyt ei hänen enään tarvinnut etsiä muilta tahoilta. Mutta Séverine oli katsonut velvollisuudekseen Victoiren takia rikkoa välinsä Philomènen kanssa, jota hän jo ennenkin oli luontaisen ylpeytensä vuoksi karttanut ja lakannut tervehtimästä.

– Vai niin, hyvästi siis, Pecqueux, virkkoi Philomène hävyttömällä äänellä. Minä menen tieheni, koska herra Roubaud aikoo läksyttää sinua vaimonsa puolesta.

Pecqueux nauroi suopeasti.

– Jää tänne, hän laskee vain leikkiä.

– Ei, ei! Minä menen viemään rouva Lebleulle pari tuoretta munaa, jotka olen hänelle luvannut!

Hän oli tarkoituksella lausunut tämän nimen koska tunsi rahastonhoitajan vaimon ja alipäällikön rouvan välisen äänettömän vihamielisyyden, ja oli olevinaan hyvää pataa ensinmainitun kanssa, kiusoittaakseen jälkimmäistä. Mutta hän jäi kuitenkin paikoilleen, äkisti innostuneena, kun kuuli lämmittäjän kysyvän aliprefekti-asiaa.

– Se kai järjestettiin niin, että voitte olla tyytyväinen, herra Roubaud?

– Niin, minä olen sangen tyytyväinen.

Pecqueux vilkutti ilkipintaisesti silmää.

– Niinpä kaiketi, ei teidän tarvinnut levoton ollakaan, sillä niin se käy, kun on herrojen sukua… Te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minun vaimoni on myös hänelle paljossa kiitollisuuden velassa.

Roubaud keskeytti tämän vihjauksen presidentti Grandmoriniin ja kysyi kiivaasti:

– Ettekö lähde ennen kun illalla?

– En, Lison on silloin valmis, ja veivitanko on juuri pantu paikoilleen. Minä odotan veturinkuljettajaani, joka on ollut ulkona hengittämässä raitista ilmaa. Ettekö tunne häntä? Hän on Jacques Lantier, hän on teidän kotiseudultanne syntyisin.

Roubaud seisoi hetkisen hajamielisenä ja vastaamatta; mutta havahtui sitten taas äkisti:

– Häh? Veturinkuljettaja Jacques Lantier? Niin, tietysti tunnen hänet, s.o. me tervehdimme toisiamme kun satumme yhteen. Hän on minua nuorempi, enkä minä milloinkaan tavannut häntä Plassansissa, vasta täällä me olemme kohdanneet toisemme… Viime syksynä toimitti hän vaimolleni erään asian hänen serkkujensa luona Dieppessä… Hänen sanotaan olevan kelpomies.

Hän puhui ummet ja lammet ja enimmäkseen sattuman kaupalla. Äkisti läksi hän pois, sanoen:

– Hyvästi, Pecqueux… Minä pistäyn katsomassa tälläkin taholla.

Nyt vasta meni Philomène tiehensä pitkillä hevosenaskeleillaan, kun taas Pecqueux jäi paikoilleen kädet taskussa ja naureskeli tyytyväisenä sen johdosta, ett'ei hänellä ollut mitään tekemistä tällaisena hupaisena aamuna, mutta ihmetteli sitä, että alipäällikkö tuli niin pian takaisin, ainoastaan kertaalleen käveltyänsä vajan ympäri. Se ei ollut pitkä katsastusmatka. Mitä olikaan hän vakoilemassa?

Kun Roubaud palasi junasillalle, löi kello yhdeksän. Hän käveli sen toiseen päähän saakka lähellä rahtitavaratoimistoa ja katseli ympärillensä, näyttämättä löytävän etsittäväänsä, ja palasi sitten samoilla kärsimättömillä askelilla. Hän tarkasteli toimistoa toisensa jälkeen. Tähän aikaan oli asema tavallisesti äänetön ja autio; ja hän käveli silloin yksinään, nähtävästi yhä hermostuneempana tästä tyyneydestä, ikäänkuin olisi uhkaavan hirmukohtauksen odotus tuntunut hänestä niin kiduttavalta, että hän lopulta olisi innokkaasti toivonut sen tuloa. Hänen kylmäverisyytensä oli lopussa, eikä hän voinut pysyä hiljaa ja kääntää katsettaan asemakellosta. Nyt oli kello yhdeksän, nyt viisi minuuttia yli. Tavallisesti meni hän asuntoonsa aamiaista syömään vasta kello kymmeneltä, sitten kun 9,50:n juna oli lähtenyt. Mutta nyt meni hän aivan äkisti kotiin, ajatellen Séverineä, joka varmaankin myös odotti.

Hänen ollessaan käytävässä, avasi rouva Lebleu oven Philomènelle, joka läheisenä naapurina oli tullut hatuttomin päin ja kaksi munaa kädessänsä. He pysähtyivät ja hänen täytyi mennä asuntoonsa heidän vielä seisoessaan paikallansa ja katsoa töllöttäessään häneen. Hänellä oli avain taskussansa ja koetti nopeasti avata, mutta kuitenkin onnistui heidän nähdä Séverine, joka istui tuolilla ruokasalissa, toimettomana, kalpeana ja liikkumattomana. Ja rouva Lebleu veti Philomènen huoneeseensa ja kertoi oven suljettuansa, että hän oli nähnyt hänet tuollaisena jo aamulla. Aliprefektin juttu oli varmaankin päättynyt surullisesti. Mutta sitäpä ei uskonut Philomène, joka selitti juuri tulleensa sen vuoksi, että hänellä oli uutisia kerrottavana, ja hän toisti mitä vast'ikään oli kuullut alipäällikön itsensä kertovan. Silloin rupesivat he arvailemaan. Siten kävi aina, kun he kohtasivat toisensa, että he joutuivat loppumattomaan sananvaihtoon.

– Voisinpa vannoa, kultaseni, että he ovat saaneet aika tavalla takkiinsa…

– Olisikin toden totta oikein hyvä, jos voisimme päästä heistä.

Tuohon yhä katkerampaan vihamielisyyteen Lebleun ja Roubaudin perheiden välillä oli aivan yksinkertaisesti syynä asuntokysymys. Koko ensimmäistä kerrosta odotussalien yläpuolella käytettiin virkamiehistön asuntoina ja välikäytävä, keltaiseksi maalattu ja ylhäältä valaistu, jakoi kerroksen kahteen osaan ruskeaksi maalattuine ovineen oikealla ja vasemmalla pitkin käytävää. Se eroitus oli kuitenkin olemassa, että oikealla olevien asumusten akkunat olivat lähtöpihalle päin, jonne oli istutettu vanhoja jalavia ja jonka yli oli hurmaava näköala Ingouvillen rannikolle, kun taas vasemmanpuoliset asumukset mataloine, kaarevine akkunoinensa olivat suorastaan junasillan puolella, jonka korkea sinkkikatto likaisine ruutuineen kaihti näköalan. Ne, jotka saivat katsella tuota vilkasta elämää ratapihalla, viheriöitä puita ja laajoja ketoja, eivät juuri voineet parempaa toivoakaan, jota vastoin noilla toisilla, joiden asumuksissa vallitsi alituinen hämärä, niin että taivas näytti kuin vankilaan suljetulta, oli kuolettavan ikävää.

Etupuolella asuivat asemapäällikkö, ja alipäällikkö Moulin sekä Lebleun väki, takapuolella Roubaudin perhe ja kirjanpitäjä, neiti Guichon, jotapaitsi kolme huonetta oli varattu matkatarkastajoille. Nyt oli yleisesti tunnettu asia, että molemmat alipäälliköt aina olivat asuneet vieretysten. Se, että Lebleu oli päässyt sinne, riippui Roubaudin edeltäjän osoittamasta kohteliaisuudesta, tämä kun oli lapseton leskimies sekä tahtoi osoittaa rouva Lebleulle ystävällisyyttä ja sen vuoksi luovutti asuntonsa heille. Mutta eikö sen olisi jälleen pitänyt joutua Roubaudin väelle, ja oliko oikein ajaa heidät takapuolelle, koska heillä oli oikeus asua etupuolella? Niin kauvan kun nuo molemmat perheet olivat eläneet hyvässä sovussa, oli Séverine peräytynyt naapurirouvansa tieltä, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi ja sitäpaitsi kivulloinen ja niin lihava, että aina oli hengästyksissään. Sota oli julistettu vasta sitten, kun Philomène oli ärsyttänyt heitä molempia häijyllä juorumisellaan ja lörpöttelemisellään.

– Ne ovat sellaisia ihmisiä, virkkoi Philomène, – että he kyllä ovat olleet valmiit käyttämään hyväkseen Pariisin-matkaansa koettaakseen saada teidät karkoitetuiksi huoneistanne… Minulle on sanottu heidän kirjoittaneen pitkän kirjeen tirehtöörille ja vaatineen oikeuksiansa.

Rouva Lebleu joutui suunniltaan suuttumuksesta.

– Sellaisia roistoja!.. Olen varma siitä että he koettavat saada neiti Guichonin puolellensa; hän on tuskin tervehtinytkään minua viimeisten neljäntoista päivän kuluessa… Sekin on oikein soma juttu. Mutta minä pidän häntä silmällä.

Hän alensi ääntänsä kertoakseen, että neiti Guichon joka yö kävi tervehtimässä asemapäällikköä, jonka ovi oli vastapäätä hänen oveansa. Dabadie oli leskimies ja hänellä oli suuri tytär, joka yhä oli eräässä kasvatuskoulussa, ja juuri hän oli lähettänyt sinne neiti Guichonin, joka oli kalpea, valkoverinen, noin kolmenkymmenen vuotias nainen, hiljainen ja pieni ja notkea kuin käärme. Hän oli varmaankin aikaisemmin ollut opettajattarena tai jonakin sellaisena. Oli mahdotonta saada hänestä selkoa, sillä hän hiipi niin äänettömästi sisään pienimmistäkin raoista. Mutta jos neiti Guichon oli asemapäällikön rakastajatar, oli hänellä määräävä vaikutusvalta, ja voitokasta olisi omistaa hänen salaisuutensa ja siten pitää häntä vallassaan.

– Minä kyllä lopultakin saan siitä selvän, jatkoi rouva Lebleu. En tahdo antaa syödä itseäni… Me olemme tässä ja tähän me jäämmekin. Kaikki kunnolliset ihmiset pitävät meidän puoltamme, eikö totta, ystävä kultaseni?

Koko asema seurasi todellakin intohimoisesti tätä sotaa kahdesta asumuksesta. Erittäinkin koski se niitä, jotka asuivat käytävän varrella. Toinen alipäällikkö, Moulin, oli milt'ei ainoa, joka ei siitä välittänyt. Hän oli varsin tyytyväinen siihen, että itse sai asua etupuolella ja oli naimisissa pienen, kainon ja hennon rouvan kanssa, joka ei koskaan näyttäytynyt ja joka synnytti hänelle lapsen joka kahdentenakymmenentenä kuukautena.

– Mutta vaikkakin he, sanoi Philomène lopuksi, istuvat epävakavasti, eivät he sittenkään maahan putoa tällä kertaa… Olkaa varuillanne, sillä he tuntevat sellaisia ihmisiä, joilla on pitkät käsivarret.

Hän antoi nyt molemmat munat, joita hän koko ajan oli pitänyt kädessään: hän oli samana aamuna ottanut ne kanoilta.

Lebleun eukko kiitteli innokkaasti.

– Sepä nyt oli oikein kiltisti tehty! Te hemmoittelemalla vallan pilaatte minut… Pistäytykää toki täällä vähän useammin juttelemassa hetkinen. Kuten tiedätte, istuu mieheni koko päivän rahastonsa ääressä, ja minä istun tänne teljettynä. Enhän jaloiltani koskaan pääse ulos ja minulla on niin ikävää. Mitenkähän minun kävisikään, jos nuo roistot riistäisivät minulta näköalani?

Kun hän sitten seurasi vierastansa ovelle ja oli avaamaisillansa sen, pani hän sormen suulleen ja sanoi:

– Hiljaa! Kuunnelkaamme!

Molemmat seisoivat kokonaista viisi minuuttia käytävässä liikkumattomina, tekemättä ainoatakaan elettä ja hengitystään pidättäen. He kumartuivat eteenpäin ja heristivät korviansa Roubaudin ruokasalia kohden. Mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut, siellä vallitsi kuolon hiljaisuus. Peljäten yllättämistä erosivat he vihdoin ja nyökkäsivät viimeisen kerran jäähyväisiä toisillensa, sanomatta sanaakaan. Toinen tepsutteli pois varpaisillaan ja toinen sulki oven niin hiljaa, ett'ei avaimen kiertämistä lukossa kuulunut.

Kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän oli Roubaud jälleen junasillalla. Hän valvoi siellä sekajunan 9,50 kokoonpanoa, ja kaikista tahdonponnistuksistaan huolimatta liikehti hän vielä enemmän, polki jalkaa ja kääntyi yhtämittaa ympäri tarkastellakseen asemalaituria päästä toiseen. Mutta mitään ei tapahtunut ja hänen kätensä vapisivat.

Mutta aivan odottamattomasti, kun hän vielä katseli taaksensa ja katseillaan nuuski ratapihaa, kuuli hän lähellänsä erään sähkölennätinvirkamiehen hengästyneenä kysyvän:

– Tietääkö herra Roubaud, missä asemapäällikkö ja poliisikomisarius ovat… Minulla on heille sähkösanomia ja olen etsinyt heitä jo kymmenen minuuttia…

Roubaud kääntyi ympäri, koko ruumis niin jäykkänä, ett'ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Hän tuijotti noihin molempiin sähkösanomiin. Virkamiehen mielenliikutus osoitti hänelle varmasti, että hirmukohtaus vihdoinkin oli käsissä.

– Herra Dabadie meni tästä ohi aivan äsken, vastasi hän tyynesti.

Ei milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin kylmäverinen, niin selvä-ajatuksinen ja valmis puolustukseen. Nyt oli hän aivan varma itsestään.

– Kas, tuossa hän tulee.

Asemapäällikkö palasi todellakin rahtitavaratoimistosta. Silmättyään sähkösanomaa, tämä huudahti:

– Linjalla on tapahtunut murha… Tässä on sähkösanoma Rouenin asemapäälliköltä.

– Mitä sitten? kysyi Roubaud; miehistön keskuudessako tapahtunut murha?

– Ei, ei, murhattu on eräs matkustaja, vaunussa. Ruumis on heitetty ulos melkein Malaunay-tunnelin päässä, pylvään n: o 153 kohdalla.

Ja murhattu on yksi meidän johtokuntamme jäsenistä, presidentti Grandmorin.

Alipäällikkö huudahti nyt vuorostaan:

– Presidentti! Voi, kuinka murheelliseksi tuleekaan vaimoni!

Hänen huudahduksensa oli niin aiheutettu, niin vaikeroiva, että herra Dabadie silmänräpäykseksi kiinnitti huomionsa siihen.

– Niin, se on totta, te tunsitte hänet. Hän oli todellakin kelpo mies.

Sitten tuli hän ajatelleeksi toista sähkösanomaa, joka oli osoitettu poliisikomisariukselle, ja lausui:

– Se on kaiketi tutkintotuomarilta ja koskee varmaankin jotakin mahdollisuutta. Kello on vasta viisikolmatta minuuttia yli yhdeksän, ja silloin ei herra Cauche luonnollisesti vielä ole tullut… Menkäät heti Kauppakahvilaan Cours Napoléonin varrella. Hän on varmaan siellä.

Herra Cauche tuli viiden minuutin kuluttua, erään asemamiehen käytyä häntä katsomassa. Hän oli entinen upseeri ja piti tointansa peräytymispaikkana, eikä milloinkaan ilmaantunut asemalle ennen kymmentä, kuljeskeli silloin siellä hetkisen ja palasi sitten kahvilaan. Tämä murhanäytelmä, joka oli häirinnyt häntä kesken piquét-peliä, hämmästytti häntä ensin, koska muuten ei juuri kovinkaan tärkeitä asioita kulkenut hänen kättensä kautta. Mutta sähkösanoma oli Rouenin tutkintotuomarilta, ja sen tuleminen kaksitoista tuntia ruumiin löytämisen jälkeen riippui siitä, että tämä tuomari ensiksi oli sähköttänyt Pariisin asemapäällikölle, saadakseen tietoja murhatun matkallelähdöstä. Saatuaan tietoonsa junan ja vaunun numerot, oli hän ainoastaan lähettänyt poliisikomisariukselle käskyn toimittaa tarkastus vaunussa n: o 293, jos se vielä oli Havressa. Herra pahastui sen johdosta, että häntä oli suotta häiritty, katosi heti ja sen sijalle tuli tapahtumaan tavattoman vakavuuden mukaan sovellettu tärkeys.

Tullen äkkiä levottomaksi ja peljäten, ett'ei olisikaan tilaisuudessa ryhtyä tutkimaan, huudahti hän:

– Ei suinkaan vaunu ole täällä, se on kai lähtenyt tänä aamuna.

Roubaud, joka näytti hyvin tyyneltä, lohdutti häntä kuitenkin:

– Ei, anteeksi… Täksi illaksi on tilattu yksi vaunu ja se on tuossa vapaana.

Hän kulki edellä ja komisarius ja asemapäällikkö tulivat hänen perässään. Uutinen näkyi sillä välin levinneen, sillä asemamiehet hiipivät töistään ja tulivat jälestä ja toimistojen ovilla näyttäytyivät virkamiehet, jotka vihdoin tulivat lähemmäksi, toinen toisensa perästä. Pian muodostivat he väkijoukon.

Vaunun luo saavuttua lausui herra Dabadie ääneensä tämän mietelmän:

– Siellä oli tarkastus eilen illalla. Jos silloin olisi joitakin jälkiä huomattu, olisi siitä annettu tieto.

– Saammepa nähdä, vastasi herra Cauche.

Hän avasi oven ja astui vaunuun, mutta hairahtui ja kirosi melkein samassa silmänräpäyksessä huudahtaen:

– Lempo soikoon! Täällähän näyttää siltä kuin olisi sika tapettu!

Läsnäolijain läpi kulki heikko väristys ja he ojensivat päänsä eteenpäin, ja herra Dabadie, joka oli etumaisten joukossa, tahtoi myös nähdä ja nousi rappusille, sillä aikaa kun hänen takanansa Roubaud ja muut kurottivat kaulaansa.

Vaunussa ei näkynyt mitään epäjärjestystä; akkunat olivat suljetut ja kaikki näytti olevan oikealla paikallaan. Inhoittava löyhkä vain tunki ulos avoimesta ovesta, ja keskellä muuatta pielusta oli hyytyneen veren muodostama lätäkkö, ja tämä lätäkkö oli niin syvä ja niin leveä, että siitä oli, juuri kuin lähteestä, puro juossut alas matolle. Hyytynyttä verta oli roiskunut sinne tänne veralle, mutta muuten ei siellä ollut mitään, ainoastaan tätä luontoa kääntävää verta.

Herra Dabadie raivostui.

– Missä ovat ne miehet, jotka tarkastivat vaunun eilen illalla?

Nämä, jotka sattumalta olivat saapuvilla, sammalsivat anteeksipyyntöjänsä.

Oli ollut pimeä, eivätkä he olleet voineet nähdä mitään; he olivat käsin koetelleet kaikkialta ja voivat vannoa, ett'eivät he illalla olleet mitään tunteneet.

Herra Cauche seisoi vaunussa ja teki muistiinpanoja selontekoansa varten. Hän huusi Roubaudia, jonka kanssa hän mielellään seurusteli ja jonka seurassa hänellä oli tapana polttaa paperossia asemalaiturilla, milloin he olivat joutilaina.

– Tulkaa tänne, herra Roubaud, ja auttakaa minua.

Ja kun alipäällikkö oli kavunnut matolla olevan veren yli, välttäen siihen astumista, sanoi hän hänelle:

– Katsohan toisen pieluksen alle, onko sinne jäänyt mitään.

Roubaud kohotti pielusta ja etsi varovasti uteliain silmin.

– Siellä ei ole mitään.

Mutta hän huomasi selkänojan rypytetyssä kankaassa pilkun ja osoitti sitä komisariukselle.

Eikö se ollut sormenjättämä verijälki? Ei, se se ei ollut, ja vihdoin tultiin yksimielisiksi siitä, että se oli likaa.

Kaikki muutkin tulivat nyt lähemmäksi, voidakseen paremmin seurata tutkimusta ja saada vihiä rikoksesta, ja tungeksivat asemapäällikön takana, joka hienotunteisesti oli jäänyt rappusille.

Äkisti tuli hän ajatelleeksi erästä seikkaa.

– Olihan herra Roubaud mukana junassa, virkkoi hän. Palasittehan te pikajunalla eilisiltana… Te voisitte ehkä antaa meille muutamia tietoja?

– Niin, se on totta, huudahti komisarius. Huomasitteko jotakin?

Roubaud oli vaiti kolme, neljä sekuntia. Hän oli näet kumartunut tutkimaan mattoa. Mutta hän nousi pystyyn melkein heti ja vastasi luonnollisella, vaikka nyt hiukan karkealla äänellä:

– Niin, kernaasti kerron mitä tiedän… Vaimoni oli mukanani. Jos se, mitä sanon, pannaan selontekoon, näkisin kuitenkin mieluummin, että hän saisi tulla tänne, jotta saan vertailla muistojani siihen, mitä hän voi muistaa.

Cauche herra piti tätä varsin järkevänä ja Pecqueux, joka juuri oli tullut sinne, tarjoutui hakemaan rouva Roubaudia. Hän saapasteli tiehensä pitkin askelin ja hetkisen odotus syntyi. Philomène, joka oli juossut sinne lämmittäjän seurassa, katsoi hänen jälkeensä suuttuneena siltä, että hän oli ottanut tuon asian toimittaakseen. Mutta nähdessään rouva Lebleun, joka riensi sinne niin nopeasti kuin ajettuneilta jaloiltansa pääsi, syöksyi hän häntä vastaan ja auttoi häntä. He ojensivat kätensä taivasta kohden ja kirkuivat, kovasti liikutettuina siitä, että noin inhoittava rikos oli tehty.

Vaikka vielä ei mitään tiedetty, oli jo liikkeellä suuri joukko erilaisia kertomuksia asian kulusta kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, joiden ällistys näkyi heidän liikkeistään ja kasvoistaan; Philomène, jonka ääni voitti kaikki muut, vakuutti kunniasanallansa, vaikk'ei hän ollut sitä keltään kuullut, että rouva Roubaud oli nähnyt murhaajan. Vasta kun Pecqueux palasi hänen kerallansa, tuli hiljaista.

– Tuolla hän tulee! mutisi rouva Lebleu. Voisiko uskoa, että hän, joka koettaa olla vallan prinsessan näköinen, on mennyt naimisiin alipäällikön kanssa! Tuskin oli vielä päivä valjennut tänä aamuna, kun hän jo oli noin suittu ja kureliiviin puettu, kuin olisi aikeessa lähteä vieraisille.

Séverine tuli lyhyin, säännöllisin askelin. Hänen oli kuljettava hyvän matkaa asemalaiturilla kaikkien näkyvissä, mutta hän pysyi lujana, painoi vain nenäliinan silmilleen syvässä surussaan, joka juuri oli kohdannut häntä hänen saadessaan tiedon murhatun nimestä. Puettuna mustaan, hyvin komeaan villahameeseen, näytti hän jo kantavan surupukua suojelijansa kuoleman johdosta. Hänen paksu, tumma tukkansa loisti auringonvalossa, kun hän ei edes ollut, kylmästä huolimatta, kuluttanut aikaa pannakseen jotakin päähänsä. Hän näytti nyt oikein liikuttavalta lempeine sinisilmineen, jotka katselivat niin tuskaisesti ja olivat täynnä kyyneliä.

– Niin, niin, hänellä on kyllä syytä itkuun, sanoi Philomène puoliääneen. Nyt kun heidän huolenpitäjänsä on tapettu, on heidän laitansa niin ja näin.

Kun Séverine saapui kaikkien näiden ihmisten keskelle avonaisen vaununoven luo, astuivat herrat Cauche ja Roubaud ulos vaunusta ja viimemainittu alkoi heti kertoa mitä tiesi.

– Emmekö me, rakkaani, eilen aamulla, heti Pariisiin saavuttuamme, menneet vieraisille presidentti Grandmorinin luo? Kello taisi olla neljännestä yli yhdentoista?

Hän katseli vaimoansa ja tämä toisti oppivaisesti:

– Niin, se tapahtui neljännestä yli yhdentoista.

Mutta hänen katseensa olivat tällä välin osuneet veren tahraamaan pielukseen, hän sai suonenvetokohtauksen ja syvät nyyhkytykset tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan. Tämä liikutti asemapäällikköä, joka innokkaasti astui väliin.

– Ellei rouva Roubaud voi sietää tätä näkyä … ja me ymmärrämme vallan hyvin teidän tuskanne … niin…

– Ainoastaan pari sanaa, keskeytti komisarius. Sitten viemme rouva Roubaudin takaisin kotiin.

Roubaudille tuli kiire jatkaa.

– Juteltuamme useista asioista, lausui presidentti Grandmorin aikovansa seuraavana aamuna matkustaa sisarensa luo Doinvilleen… Minä näen hänet vielä istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Minä istuin tässä ja vaimoni tuossa… Eikö hän sanonut, ystäväni, aikovansa matkustaa seuraavana aamuna?

– Sanoi, seuraavana aamuna.

Herra Cauche, joka edelleen nopeasti teki lyijykänällä muistiinpanoja, kohotti nyt päätään.

– Kuinka, seuraavana aamuna? Mutta matkustihan hän illalla!

– Odottakaahan! vastasi Roubaud. Saadessaan kuulla, että me aijoimme palata samana iltana, juolahti hänen mieleensä tuuma tulla meidän seurassamme pikajunalla, jos vaimoni seuraisi häntä Doinvilleen ja viettäisi siellä muutamia päiviä hänen sisarensa luona, kuten hän on ennenkin tehnyt. Mutta vaimollani oli paljon puuhaa täällä kotona ja hän vastasi sen vuoksi kieltävästi… Teithän niin?

– Kyllä, sen tein.

– Hän oli hyvin ystävällinen … ja minun asiaani kiintynyt ja seurasi meitä aina työhuoneensa ovelle… Eikö niin?

– Niin, ovelle saakka.

– Illalla me matkustimme… Ennen kun me asetuimme paikoillemme vaunuun, keskustelin minä asemapäällikön, herra Vandorpen kanssa, enkä silloin huomannut niin mitään. Olin luullut olevamme kahden, ja sen vuoksi oli mielestäni varsin ikävää, että siellä istui nurkassa muuan nainen, jota en ollut huomannut, ja vieläkin ikävämpää, kun kaksihenkilöinen perhe sitten astui vaunuun viimeisessä silmänräpäyksessä. Roueniin saakka ei tapahtunut mitään erikoista, enkä minä nähnyt mitään… Senpä vuoksi hiukan hämmästyimmekin Rouenissa, jossa olimme astuneet ulos vaunusta vähän liikutellaksemme jalkojamme, kun saimme nähdä presidentti Grandmorinin seisovan erään vaunun ovella kolmen, neljän vaunun päässä meidän vaunustamme. "Herra presidentti matkusti siis! Ei meillä ollut aavistustakaan siitä, että olimme samassa junassa kuin herra presidentti…" Hän kertoi silloin saaneensa sähkösanoman… Juna vihelsi ja me kiiruhdimme vaunuumme, jossa emme tavanneet ketään, koska kaikki meidän vaunutoverimme olivat jääneet Roueniin, mistä seikasta me tietysti emme olleet pahoillamme… Ja siinä onkin kaikki, ystäväni?

– Niin, siinä on kaikki.

Niin yksinkertainen kuin tämä kertomus olikin, oli se kuitenkin tehnyt voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Kaikki seisoivat suu ammollaan ja koettivat ymmärtää. Komisarius taukosi kirjoittamasta ja ilmaisi yleistä hämmästystä kysymällä:

– Oletteko aivan varma siitä, ettei vaunussa ollut ketään presidentti Grandmorinin seurassa?

– Olen, aivan varma.

Väristys kulki ihmisten läpi. Tämä salaperäisyys pelotti heitä ja jokainen tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään. Jos hän olisi ollut yksinänsä vaunussa, kuka oli silloin voinut murhata hänet ja heittää ruumiin ulos kolmen lieun päässä siitä, ennen kun juna oli uudelleen pysähtynyt?

Philomènen ilkeä ääni katkaisi vaitiolon.

– Sepä vasta on naurettavaa.

Roubaud, joka tunsi hänen tuimasti katsovan itseensä, katsoi takaisin häneen ja hänen leukansa nytkähti, kuin olisi hän tahtonut sanoa, että hänkin piti sitä koomillisena. Hän huomasi Philomènen lähellä Pecqueuxin ja rouva Lebleun, jotka samoin pudistivat päätään. Kaikkien silmät olivat häneen suunnattuina, odotettiin jotakin enempää, häneltä etsittiin jotakin unhoittunutta erityisseikkaa, joka voisi kokonaisuutta valaista. Näissä polttavissa, uteliaissa katseissa ei ollut mitään syytöstä, mutta hän luuli kuitenkin niistä huomaavansa epämääräistä epäluuloa, sellaista epäluuloa, joka toisinaan muuttaa vähimmänkin poikkeusseikan varmuudeksi.

– Se on hyvin omituista, mutisi herra Cauche.

– On, tosiaankin, vahvisteli herra Dabadie.

Silloin päätti Roubaud puhua.

– Minä olen myös sangen varma siitä, että pikajunalla, joka pysähtymättä kulkee Rouenista Barentiniin, oli säännön määräämä nopeutensa, enkä minä huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa… Täten voin väittää sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä, koska olimme kahden, vedin akkunan alas polttaakseni paperossin; ja minä katsahdin silloin tällöin ulos ja saatoin kuulla kaikki junasta lähtevät äänet, Barentinissa minä tunsin seuraajani asemapäällikön virassa, herra Bessièren, huusin häntä ja me vaihdoimme pari sanaa hänen seisoessaan astuimella ja puristaessaan kättäni. Vai kuinka, rakkaani, voidaanhan kysyä herra Bessièreltä ja hän on sanova samoin.

Séverine, edelleenkin kalpeana, liikkumattomana ja hienot kasvonsa suruun vaipuneina, vahvisti vieläkin kerran miehensä selityksen.

– Niin, sen on hän tekevä.

Tämän jälkeen oli aivan mahdotonta kohdistaa epäluuloa Roubaudiin, jos kerran he Rouenissa olivat palanneet vaunuunsa ja Barentinissa tervehtineet tuttavaa. Se epäluulon varjo, minkä Roubaud oli luullut pilkistävän heidän silmistään, oli poissa ja yleinen hämminki lisääntyi. Murha sai yhä salaperäisemmän leiman.

– Oletteko aivan varma siitä, kysyi komisarius, ett'ei kukaan olisi voinut Rouenissa astua vaunuun sen jälkeen kun te olitte jättäneet presidentti Grandmorinin?

Roubaud ei nähtävästi ollut edeltäkäsin arvannut tätä kysymystä, sillä ensi kerran tunsi hän olevansa hämillään, eikä hänellä etukäteen ollut vastausta valmiina. Hän katsoi epäröiden vaimoonsa.

– En, sitä en luule… Ovet suljettiin ja tuuli kävi ja me ehdimme töin tuskin takaisin vaunuumme… Ja tuo vaunu oli tilattu, joten luulen, ett'ei kukaan olisi voinut nousta siihen…

Mutta hänen vaimonsa silmät kävivät niin peloittavan suuriksi, että hän pelkäsi olleensa liian suorasukainen.

– Mutta muuten en voi niin varmaan tietää. Niin, onhan mahdollista, että joku nousi vaunuun… Siinä tuupiskeltiin kovasti.

Mitä kauemmin hän puhui, sitä selvemmäksi muuttui jälleen hänen äänensä ja koko tämä juttu, jonka hän tekaisi, kuulosti hyvin uskottavalta.

– Havren juhlallisuuksien vuoksi oli väkeä suunnaton joukko. Meidän oli pakko puolustaa vaunuamme toisen, vieläpä kolmannen luokan matkustajilta… Sitäpaitsi on asema hyvin huonosti valaistu, ei nähnyt mitään ja lähtövilinässä oli semmoinenkin tungos ja kirkuna… Niin, on siis varsin mahdollista, että joku, joka ei tietänyt mistä voisi saada paikan tai tahtoi käyttää tungosta hyväksensä, on viime hetkellä tunkeutunut vaunuun.

Hän keskeytti puheensa ja kääntyi vaimoonsa.

– Siten se on varmaankin käynyt, vai miten sinä luulet, ystäväni?

Lopen uupuneena ja nenäliina silmien edessä toisti Séverine:

– Kyllä, siten on tapahtunut.

Nyt oli asia saatu päätökseen, ja mitään sanomatta vaihtoivat poliisikomisarius ja asemapäällikkö keskinäistä ymmärtämistä osoittavan katseen. Ympärillä seisojat alkoivat liikkua; he tunsivat ruumiissaan, että tutkinto oli lopussa, ja tunsivat sangen suurta tarvetta tehdä omia selityksiään ja muistutuksiaan: kullakin oli jotakin erikoista kerrottavana ja arvelu toisensa perästä lähti kiertämään.

Kaikki virantoimitus asemalla oli hetkeksi seisahtunut ja koko henkilökunta oli kokoontunut siihen, kokonaan syventyneenä murhaan, ja yleinen hämmästys syntyi, kun saatiin nähdä 9,38-junan saapuvan asemalle. Riennettiin pois, vaunujen ovet avattiin ja matkustajia alkoi tulvia ulos. Mutta melkein kaikki uteliaammat olivat kuitenkin jääneet komisariuksen luo, joka turhantarkkuudessansa viimeisen kerran tutki tuota veren tahraamaa vaunua.

Pecqueux, joka jutteli ja elehti rouva Lebleun ja Philomènen kanssa, äkkäsi silloin veturinkuljettajansa, Jacques Lantierin, joka vast'ikään oli tullut junasta ja seisoi nyt hiljaa, etäältä katsellen väkijoukkoa. Hän viittasi häntä kiivaasti luokseen, mutta Jacques ei liikahtanut paikaltaan. Vihdoin tuli hän kuitenkin aivan hiljakseen.

– Mistä on kysymys? kysyi hän lämmittäjältään.

Hän tiesi vallan hyvin mitä se oli ja kuunteli vain hajamielisenä uutista murhasta ja mitä siitä otaksuttiin. Hän tunsi olevansa hämmästynyt ja omituisen liikutettu sen johdosta, että osui keskelle tutkimusta ja näki jälleen tämän vaunun, joka nopeasti kiitäen oli vilahtanut hänen ohitsensa pimeässä. Hän ojensi kaulaansa ja katseli pieluksella olevaa hyytynyttä verta. Hänen silmiensä edessä oli jälleen murhanäytelmä ja ennen kaikkea ruumis, joka kaula poikkileikattuna makasi pitkällänsä radan vieressä.

Kun hän sitten käänsi silmänsä poispäin, äkkäsi hän Roubaud-puolisot, Pecqueuxin edelleen kertoessa hänelle, miten nämä olivat asiaan sekaantuneet, heidän lähdöstään Pariisista samalla junalla kuin murhattu, viimeisistä sanoista, mitkä he Rouenissa olivat vaihtaneet. Hän tunsi Roubaudin, he tervehtivät toisiansa väliin kädestä, sittenkun hän oli ruvennut palvelemaan pikajunassa. Roubaudin vaimon oli hän nähnyt silloin tällöin, mutta sairaaloisessa pelossa oli hän karttanut häntä kuten kaikkia muitakin naisia. Mutta tässä silmänräpäyksessä, kun Séverine seisoi siinä itkien, kalpeana ja peljästynyt ilme lempeissä sinisilmissään tuon mustan, suuren hiuskasan alla, pisti hän hänen silmiinsä. Hän ei kääntänyt katsettansa hänestä ja oli kuin poissa kaikesta siitä mitä tapahtui. Hän kysyi itseltänsä ällistyneenä miksi Roubaudit ja hän olivat siellä, mitenkä tapaukset olivat voineet tämän vaunun luona viedä yhteen heidät, jotka olivat palanneet Pariisista edellisenä iltana, ja hänet, joka aivan vastikään tuli Barentinista.

– Niin, minä tiedän, sanoi hän ääneensä ja keskeytti lämmittäjän puheen. Minä olin sattumalta tunnelin päässä eilen illalla ja luulen nähneeni jotakin, juuri kun juna kulki ohi!

Nyt syntyi kova hälinä ja kaikki kokoontuivat hänen ympärillensä. Hän itse vapisi ensiksi, hämillään ja ällistyneenä sen johdosta, mitä oli sanonut. Miksi oli hän puhunut, olihan hän kerrassaan päättänyt olla vaiti? Ja kuitenkin olivat sanat hänen tietämättään hiipineet hänen huulillensa, kun hän seisoi vaipuneena tämän naisen katselemiseen. Séverine tempasi nenäliinan pois ja tuijotti häneen kyyneleisillä silmillään, jotka olivat käyneet vieläkin suuremmiksi.

Mutta komisarius lähestyi nopeasti.

– Mitä olette nähnyt?

Ja Jacques, jossa Séverinen katse liikkumattomana lepäsi, kertoi mitä hän oli nähnyt: valaistun vaunun, joka täyttä vauhtia kiiti ohi pimeässä, ja kahden miehen ohivilahtavat kasvot, toinen kaadettuna maahan ja toinen puukko kädessä. Roubaud seisoi vaimonsa vieressä ja kuunteli, katsellen häntä suurin, vilkkain silmin.

– Voisitteko tuntea murhaajan? kysyi komisarius.

– En, sitä en usko.

– Oliko hän puettuna takkiin vai puseroon?

– En voi väittää mitään. Ajatelkaahan, juna, joka kulki ainakin kahdeksankymmenen kilometrin nopeudella.

Séverine, joka oli kadottanut koko tahdonvoimansa, vaihtoi nyt katsetta Roubaudin kanssa, jolla oli tarpeeksi voimaa sanoaksensa:

– Niin, siihenpä tarvittaisiin todellakin oikein hyvät silmät.

– Se on joka tapauksessa tärkeä todistus. Tutkintatuomari kyllä on auttava teitä pääsemään selville kaikesta tästä. Minä pyydän herrojen Roubaudin ja Lantierin täydellisiä nimiä haastetta varten.

Nyt se oli lopussa, ja uteliaat hajaantuivat vähitellen ja työ asemalla pääsi taas täyteen vauhtiin. Vallankin Roubaudille tuli kova kiire junan 9,50 takia, jossa matkustajat jo alkoivat asettua paikoilleen. Hän oli lyönyt Jacquesille kättä, voimakkaammin kuin tavallisesti; ja tämä, joka oli jäänyt yksinään Séverinen kanssa rouva Lebleun, Pecqueuxin ja Philomènen taakse, jotka kuiskaillen menivät pois, luuli olevansa velvollinen saattamaan hänet junasiltaa pitkin aina virkamiesten asuntoihin johtavien rappujen luo. Hän ei saanut sanotuksi mitään, mutta pysyi kuitenkin hänen läheisyydessään kuin olisi vast'ikään liitto solmittu heidän välillään. Nyt oli tullut kauniimpi ilma, aurinko oli karkoittanut aamun kaikki usvat ja kohousi säteillen sinertävän kirkkaalle taivaalle, ja merituuli, jonka voima virran mukana kasvoi, toi sinne raikasta suloisuutta. Heidän vihdoin erotessaan, kohtasi hän uudelleen Séverinen suuret silmät, joiden peljästynyt, anovan lempeä katse niin syvästi oli häntä liikuttanut.

Nyt kuului kevyt vihellys. Roubaud näet antoi lähtömerkin. Veturi vastasi pitkällä, pitkäveteisellä vihellyksellä, ja 9,50-juna lähti liikkeelle, lisäsi sitten nopeuttaan ja katosi etäisyyteen auringon kultaisessa kimmellyksessä.