Читать книгу Ihmispeto: Siveysromaani - Эмиль Золя, Émile Zola, Еміль Золя - Страница 4

Tutkintotuomari, herra Denizet, oli erääksi päiväksi toisella viikolla maaliskuussa uudelleen kutsuttanut virkahuoneustoonsa Rouenin oikeuspalatsiin muutamia tärkeitä todistajia Grandmorinin murhajutussa.

Tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan herättänyt suunnatonta huomiota. Se oli kääntänyt koko Rouenin ylösalaisin, ja Pariisi seurasi sitä intohimoisesti, ja vastustussanomalehdistö käytti sitä aseena ankarassa taistelussaan keisarikuntaa vastaan. Levottomuus tulossa olevien vaalien suhteen, jotka herättivät politillistä mielenkiintoa, teki taistelun vieläkin kuumeisemmaksi. Edustajakamarissa oli sattunut sangen myrskyisiä kohtauksia. Eräässä näistä oli kiivaasti vastustettu kahden, keisarin persoonaan kiintyneen edustajan valtakirjojen kelpaavaisuutta. Muutamassa toisessa oli ankarasti hyökätty Seineprefektin raha-asiain hoidon kimppuun ja vaadittu paikallisneuvoston valitsemista.

Silloin tuli Grandmorinin murhajuttu aivan parahiksi, antaakseen vaalikiihoitukselle uutta vauhtia. Mitä tavattomimpia juttuja pantiin liikkeelle, ja sanomalehdet olivat joka aamu täynnä uusia, hallitusta loukkaavia arveluja. Muutamilla tahoilla annettiin tiedoksi, että murhattu, joka oli varsin hyvin tunnettu Tuilerieissa ja oli entinen tuomari ja kunnialegioonan komentaja sekä monimiljonääri, oli antautunut mitä ruokottomimpiin irstailuihin. Toisaalla taas ruvettiin, kun tutkimus ei näyttänyt johtavan mihinkään tuloksiin, syyttämään poliisia ja oikeusviranomaisia leväperäisyydestä ja laskettiin pilaa tuosta satumaisesta, kiinnijoutumattomasta murhaajasta. Näissä hyökkäyksissä oli paljon totuutta ja se teki ne vaan sitäkin tuntuvammiksi.

Herra Denizet hyvin tunsikin raskaan edesvastuunsa painon. Mutta hän harrasti asiaa intohimoisesti, sitäkin enemmän kun hän oli kunnianhimoinen ja innokkaasti halusi päästä käsiksi niin merkitykselliseen asiaan kuin tämä, tullakseen tilaisuuteen osoittaa sitä erinomaista tarkkanäköisyyttä ja tarmokkuutta, jota hän luuli omaavansa. Hän oli erään suuren normandilaisen karjankasvattajan poika ja oli opiskellut lakitiedettä Caenissa sekä vasta jotensakin myöhään joutunut virkamiesuralle, jolla hänen vähäpätöisen alkuperänsä takia ja vielä enemmän isänsä konkurssin jälkeen oli ollut vaikea edistyä. Aluksi määrättynä apujäseneksi Bernayn, Dieppen ja Havren oikeuksiin, oli hän tarvinnut kymmenen vuotta päästäkseen keisarilliseksi prokuraattoriksi Port-Audemeriin. Sitten tuli hän apulaiseksi Roueniin ja oli nyt, viisikymmentä vuotta täytettyään, ollut tutkintotuomarina puolen toista vuotta.

Hänellä ei ollut mitään omaisuutta eivätkä hänen laihat tulonsa riittäneet hänen moniin tarpeisiinsa ja hän oli sen vuoksi huonopalkkaisten virkamiesten riippuvassa asemassa, johon ainoastaan keskinkertaiset kyvyt tyytyvät, kun taas nerokkaat siinä kiusaantuvat ja odottavat jotakin tilaisuutta myydäkseen itsensä.

Hänellä oli hyvin vilkkaat ja nuorteat taipumukset, olipa hän rehellinenkin sekä rakasti ammattiansa. Hänen rajaton valtansa, joka teki hänet virkahuoneessaan täydellisesti muiden vapauden herraksi, nousi hänelle päähän. Ainoa mikä hiukan hillitsi hänen intohimoansa tässä asiassa, oli hänen itsekäs pyyteensä. Hän näet paloi halusta saada kunniamerkki rintaansa ja tulla siirretyksi Pariisiin. Tämä vaikutti, että sitten kun hän ensimmäisessä kuulustelussa oli antanut virkaintonsa hurmata itsensä, hän nyt liikkui mitä suurimmalla varovaisuudella ja vainusi joka taholta kuiluja, joihin hänen tulevaisuutensa saattaisi hukkua.

On kuitenkin huomattava, että hän oli valmistautunut, sillä jo tutkinnon alussa oli muuan ystävä neuvonut häntä käymään Pariisin oikeusministeriössä. Siellä oli hän ollut pitkässä keskustelussa ylisihteeri Camy-Lamotten kanssa, joka oli tärkeä henkilö ja vallitsi täydellisesti kaikkia alaisiansa, koska hän ratkaisi nimitykset ja oli alituisessa yhteydessä Tuileriein kanssa.

Camy-Lamotten oli komeannäköinen mies. Hän oli kuten Denizetkin alkanut uransa viransijaisena, mutta tuttavuuksiensa ja vaimonsa avulla oli hänestä tullut edusmies ja kunnialegioonan suur-upseeri. Hän oli varsin luonnollisella tavalla päässyt käsiksi tähän asiaan; Rouenin keisarillinen prokuraattori, joka tunsi olevansa levoton tämän epäilyttävän murhajutun takia; missä uhrina oli entinen korkea virkamies, oli näet ollut siksi varovainen, että oli kääntynyt ministerin puoleen, joka puolestansa oli neuvonut hänet ylisihteerinsä luokse.

Tämä oli tavallansa omituinen sattuma: herra Camy-Lamotte oli näet presidentti Grandmorinin vanha koulutoveri, vaikkakin muutamia vuosia nuorempi, ja oli ollut hänen kanssaan niin läheisissä väleissä, että tunsi hänet perin pohjin, yksinpä hänen paheensakin. Hän puhuikin ystävänsä surullisesta kuolemasta syvästi murheellisena ja lausui suurella painolla herra Denizetille hartaan toivomuksensa, että rikoksellinen saataisiin ilmi. Mutta hän ei salannut, että Tuilerieissa oltiin hyvin pahoillaan siitä liioitellusta hälinästä, johon asia oli antanut aihetta, ja otti itsellensä vapauden kehoittaa häntä noudattamaan suurta hienotunteisuutta.

Denizet oli kaikesta voinut ymmärtää tehneensä viisaasti, ollessaan kiirehtimättä ja panematta mitään alttiiksi ilman että oli hankkinut hyväksymisen etukäteen. Sen saatuaan hän palasi Roueniin varmana siitä, että ylisihteerillä puolestansa oli asiamiehiä liikkeellä, ja että hänkin halusi päästä asiasta selville. Totuus tahdottiin tietää, jotta se voitaisiin paremmin salata, jos se näyttäisi tarpeelliselta.

Päivät kuluivat sillä välin ja vaikka kaikki koettivat rauhoittua, ärsytti sanomalehdistön pilanteko Denizetiä. Poliisimies heräsi hänessä jälleen ja hän vainusi kuin hyvä metsästyskoira. Hänet tempasi mukaansa halu löytää oikeat jäljet, kunnianhimo ensiksi keksiä rikoksellinen, vaikka olisikin pakotettu päästämään hänet jos saisi määräyksen siitä. Odottaen saavansa ministeriöstä vastaanottaa kirjeen, neuvon, pelkän viittauksen, oli hän jälleen tarmokkaasti ryhtynyt tutkimuksiinsa. Kaksi tai kolme vangitsemista oli tapahtunut, mutta vangitut oli täytynyt päästää irti.

Presidentti Grandmorinin testamentin avaaminen herätti hänessä kuitenkin aivan äkisti epäluulon, josta hän oli tuntenut alkua jo ensi hetkestä saakka, nimittäin että Roubaud mahdollisesti oli rikoksellinen. Testamentti, joka oli täynnä omituisia määräyksiä, asetti näet Séverinen Croix-de-Maufrasin maatilan perijäksi.

Nyt oli siis vihdoinkin saatu selville tuo siihen asti turhaan etsitty vaikuttava syy murhaan, Roubaud-puolisot tunsivat testamentin ja olivat murhanneet hyväntekijänsä, saadakseen perinnön heti haltuunsa.

Hän piti sitäkin suuremmalla syyllä kiinni tästä asiankäänteestä, kun herra Camy-Lamotte erityisesti oli puhunut rouva Roubaudista, johon hän aikaisemmin oli tutustunut presidentin luona, hänen ollessaan vielä nuori tyttö. Ja kuitenkin, miten monta epätodennäköisyyttä sekä aineellista ja siveellistä mahdottomuutta! Alettuaan johtaa tutkimuksiansa siihen suuntaan, kohtasi hän joka askeleella tosiasioita, jotka vaikuttivat hämmennystä hänen käsitykseensä mallikelpoisesti johdetusta tutkinnosta tuomio-istuimessa. Mikään ei käynyt selvemmäksi, tuo suuri keskikohtainen selvyys, päävaikutin, joka olisi kokonaisuuteen valoa luonut, puuttui.

Oli tosin olemassa toinenkin mahdollisuus, jota Denizet ei ollut kadottanut näkyvistään, se minkä Roubaud oli jättänyt, nimittäin että joku oli voinut lähtöaikana vallinneen tungoksen turvin nousta vaunuun. Se oli tuo merkillinen, saavuttamaton, satumainen murhaaja, jonka kustannuksella kaikki vastustussanomalehdet pitivät niin hauskaa. Ensin oli vaivannäöt suunnattu siihen, että saataisiin selko tämän henkilön ulkomuodosta Rouenissä, josta hän oli tullut, ja Barentinissa, jossa hän oli astunut pois junasta, mutta mihinkään varmaan tulokseen ei oltu päästy. Väittävätpä muutamat todistajat mahdottomaksi, että joku voisi tunkeutua toiselle varattuun vaunuun, kun taas toiset antoivat mitä vastakkaisimpia selityksiä.

Eikä tästä mahdollisuudesta näyttänyt mitään hyötyä lähtevän, kun tuomari, kuulustellessaan portinvartija Misardia, tahtomattansakin tutustui tuohon murhenäytelmän tapaiseen seikkailuun nuoren Louisetten kanssa, joka presidentin raiskaamana oli paennut hyvän ystävänsä Cabuchen luo ja kuollut siellä. Nyt sai hän kaikki itsellensä salamankaltaisen selväksi, mikä on mallikelpoisen syytöskirjoituksen päämuodostelu.

Siinähän oli kaikki, mitä tarvittiin; kuolemanuhkauksia, joita kivityömies oli tehnyt uhria vastaan, tämän huonossa huudossa oleva entinen elämä, taitamattomasti todistukseksi vedetty muualla-olo, jota oli mahdoton näyttää toteen.

Tarmokkuuden äkisti valtaamana oli hän edellisenä iltana kaikessa salaisuudessa vangituttanut Cabuchen siinä pienessä tuvassa, jossa hän asui metsän sydämessä, aivan kuin missäkin pesässä, ja sieltä löydettiin veren tahraama housupari. Ja vaikka hän ponnisteli tätä käsitystä vastaan, joka väkisin pyrki hänen mieleensä, ja päätti olla luopumasta Roubaud-puolisojen rikoksellisuutta koskevasta otaksumasta, riemuitsi hän ajatellessaan, että hänellä yksinään oli ollut tarpeeksi hieno nenä, saadakseen ilmi todellisen rikoksellisen. Päästäkseen tästä varmuuteen, oli hän täksi päiväksi kutsunut eteensä useita todistajia, joita jo oli kuulusteltu murhan jälkeisenä päivänä.

Tutkintotuomarin virkahuone sijaitsi Rue Jeanne-d'Arcin varrella eräässä vanhassa, rappeutuneessa talossa vanhojen normandilaisten herttuoiden palatsin vieressä, joka nyt oli muutettu oikeuspalatsiksi, ja jota se rumensi. Päivänvaloa oli niin vähän tuossa suuressa, synkässä huoneessa, joka sijaitsi alimmassa kerroksessa, että lamput täytyi sytyttää jo kello kolmelta talvisin. Huoneen seinäpaperit olivat viheriät, mutta vanhat ja vaalenneet, ja ainoat huonekalut, mitä huoneessa oli, olivat kaksi lepotuolia, neljä tuolia, tuomarin pöytä ja notarion pikkupöytä, ja kylmän lieden päällä oli suuri tummasta marmorista tehty pöytäkello, jonka sivulla oli kaksi pronssikannua. Tuomarin pöydän takaa johti ovi toiseen huoneeseen, mihin tuomari toisinaan kätki henkilöitä, joita tahtoi pitää käytettävänään; sisäänkäytävä oli välittömästi yhteydessä pitkän käytävän kanssa, missä oli penkkejä, joilla todistajat sisäänhuutoa odottaessaan saivat istua.

Vaikka olivat kutsutut vasta kello kahdeksi, tulivat Roubaudit jo kello puoli kahdelta. He olivat tulleet Havresta ja olivat tuskin malttaneet syödä aamiaista eräässä pienessä ravintolassa Grand-Ruen varrella. He olivat molemmat mustiin puetut, mies sadetakkiin, vaimo silkkipukuun kuin hieno ylimysnainen, ja he osoittivat hiukan raukeata arvokkaisuutta, mikä soveltui sukulaisen menettämistä surtaessa. Vaimo istui hiljaa eräällä penkillä, sanomatta sanaakaan, jota vastoin mies kädet selän takana käveli hänen edessään lyhyin askelin edestakaisin. Mutta joka kerta, kun mies kääntyi ympäri, kohtasivat heidän katseensa toisensa ja salainen ahdistus loi silloin varjon heidän äänettömille kasvoilleen.

Croix-de-Maufrasin testamenttaaminen oli tosin tuottanut heille suuren ilon, mutta oli uudelleen herättänyt heissä pelkoa. Presidentin perhe, varsinkin tytär, oli kovin katkeroittunut noista monista omituisista lahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen omaisuuteen, ja puhui testamentin moittimisesta, ja miehensä kehoituksesta kohteli rouva de Lachesnaye erittäin epäystävällisesti vanhaa ystävätärtään Séverineä, jota vastaan hän tunsi mitä pahimpia epäluuloja.

Myöskin vaivasi Roubaudia tätä nykyä alituinen pelko erään todistuksen olemassaolosta, jota hän ei ollut ennen tullut ajatelleeksi: kirjeen, jonka hän oli pakottanut vaimonsa kirjoittamaan, saadakseen presidentin matkalle. Ellei hän ollut sitä hävittänyt, niin se voitaisiin löytää ja käsiala tunnettaisiin.

Onneksi kuluivat päivät minkään tulematta ilmi, ja kirje oli otaksuttavasti revitty rikki. Mutta joka kerta kun puolisot uudelleen kutsuttiin tutkintotuomarin eteen, antoi se heille aihetta tuskanhikeen, niin tarkoin kuin he käyttäytyivätkin kuten perillisten ja todistajain tulee.

Kello löi kaksi ja nyt saapui Jacques vuorostansa. Hän tuli Pariisista. Roubaud meni heti hyvin tuttavallisesti häntä vastaan ja ojensi kätensä häntä kohden.

Jacques pysähtyi äkisti nähdessään Séverinen, joka yhä istui hiljaa. Kuluneiden viikkojen aikana oli alipäällikkö käyttäytynyt hyvin kohteliaasti joka kerta, kun hän oleskeli Havressa. Kerrankin oli hänen täytynyt vastaanottaa kutsut aamiaiselle. Ja kun hän oli tuon nuoren rouvan läheisyydessä, kasvoi hänen levottomuutensa ja häneen palasi tuo vanha väristys. Valtasiko hänet siis himo Séverineenkin? Hänen sydämensä tykytti ja käsiä poltti, kun hän vaan näki tuon valkoisen kaulan. Hän oli nyt lujasti päättänyt paeta häntä.

– No, mitä Pariisissa sanotaan asiasta? kysyi Roubaud. Ei mitään uutta, luullakseni? Mitään ei tiedetä, eikä mitään saadakaan tietää… Ettekö tahdo tervehtiä vaimoani?

Hän vei hänet mukanansa, niin että Jacquesin täytyi astua esiin ja tervehtiä Séverineä, joka hämillänsä hymyili lapsellisen pelokkaine kasvojenilmeineen. Hän yritti puhua kaikenlaisista joutavista asioista, puolisojen taukoamatta häntä silmäillessä, kuin olisivat he koettaneet lukea, ei ainoastaan hänen ajatuksensa, vaan myöskin hänen epämääräiset unelmansa, joihin hän itse empi antautua.

Miksi oli hän niin kylmä? Miksi näytti hän koettavan karttaa heitä? Oliko hänen muistinsa heräämäisillään, oliko heidät kutsuttu kuulusteltaviksi vastatusten hänen kanssaan? Hän oli ainoa todistaja, jota he pelkäsivät, ja he olisivat tahtoneet voittaa hänet puolellensa, kiinnittää hänet itseensä niin sydämellisillä ystävyydensiteillä, ett'ei hän milloinkaan rohkenisi todistaa heitä vastaan.

Kiusaantunut alipäällikkö palasi jälleen murha-asiaan.

– Onko teillä mitään aavistusta siitä, minkä vuoksi olette kutsuttu tänne? Onko ehkä jotakin uutta kysymyksessä?

Jacques teki välinpitämättömän eleen.

– Asemalla liikkui vast'ikään eräs huhu, kun minä tulin, ja puhuttiin jostakin vangitsemisesta.

Roubaud-puolisot hämmästyivät ja ällistyivät kovin.

– Mitenkä niin, vangitsemisesta? He eivät olleet kuulleet niin kuiskaustakaan siitä. Oliko vangitseminen jo toimeenpantu, vai oliko se odotettavissa?

He ahdistivat häntä kysymyksillä, mutta hänellä ei ollut sen enempää kerrottavana.

Tässä silmäräpäyksessä veti muutamien käytävässä kuuluvien askelten ääni puoleensa Séverinen huomion.

– Siinä on Berthe ja hänen miehensä, mutisi hän.

Ne olivat todellakin de Lachesnaye-puolisot. He kulkivat hyvin jäykkinä Roubaud-pariskunnan ohitse, eikä Berthe luonut katsettakaan entiseen toveriinsa. Eräs vahtimestari vei heidät heti tutkintotuomarin luo.

– Saammepa varustautua kärsivällisyydellä, sanoi Roubaud. Kaiketi saamme istua täällä hyvinkin pari tuntia… Istuutukaa siis!

Hän itse oli istuutunut Séverinen vasemmalle puolelle ja viittasi Jacquesta istuutumaan hänen toiselle puolelleen. Jacques jäi vielä hetkeksi seisomaan. Mutta kun Séverine katsoi häneen lempeän, ujon näköisenä, istuutui hän. Kuinka pieneltä ja hennolta nainen näyttikään heidän molempain välissä! Jacques tunsi hänen nöyrää hellyyttään, ja hänestä säteilevä kevyt lämpö vaivutti hänet vähitellen heidän pitkänä odotusaikanaan täydelliseen horrostilaan.

Denizetin luona olivat kuulustelut alkamassa. Valmistavista tutkimuksista oli jo syntynyt suuri joukko asiapapereita, useampia sinisillä päällyksillä varastettuja kimppuja. Oli yritetty seurata uhria aina hänen Pariisista lähdöstänsä saakka.

Asemapäällikkö, herra Vandorpe, oli todistanut pikajunan lähdöstä 6,30, vaunu n: o 293:n kiinnittämisestä junaan viime hetkessä, sanoista, mitkä hän oli vaihtanut Roubaudin kanssa, joka oli noussut vaunuun vähää ennen presidentti Grandmorinin saapumista, ja lopuksi tämän jälkimmäisen sijoittamisesta vaunuun, jossa hän varmaankin oli yksin.

Junan konduktööriä, Henri Dauvergnea, oli kuulusteltu sen johdosta, mitä Rouenissa oli tapahtunut tuona kymmenen minuutin viipymisaikana, mutta hän ei ollut voinut mitään varmuudella ilmoittaa. Hän oli nähnyt Roubaud-puolisojen seisovan vaunun edustalla ja hän kyllä luuli heidän palanneen vaunuunsa, jonka oven eräs virkamies sitten oli sulkenut; mutta hän tahtoi jättää tämän sanomatta asemalla vallinneen tungoksen ja hämärän takia. Mitä tuli lausunnon antamiseen siitä, olisiko joku, tuo kiinnijoutumaton murhaaja, voinut tunkeutua presidentin vaunuun samalla hetkellä, jolloin juna läksi liikkeelle, ei hän juuri luullut sitä todennäköiseksi, vaikk'ei tahtonutkaan kieltää sen mahdollisuutta, koskapa sellaista oli mikäli hän tiesi, tapahtunut parisen kertaa.

Rouenin aseman muut virkamiehet, joilta oli kysytty samoja kohtia, olivat sen sijaan, että olisivat luoneet jotakin valaistusta asiaan, oikeastaan tehneet vastaisilla vastauksillaan asianhaarat vieläkin epäselvemmiksi. Totena ja todistettuna asiana pysyi näin ollen ainoastaan se kädenlyönti, minkä Roubaud vaunustansa oli vaihtanut Barentinin asemapäällikön kanssa, joka oli noussut vaununrappusille: Tämä asemapäällikkö, herra Bessière, oli nimenomaan tunnustanut tämän ilmoituksen oikeaksi ja lisännyt, että hänen virkaveljensä oli ollut kahdenkesken vaimonsa kanssa, joka oli puoliksi pitkällään ja näytti nukkuvan rauhallisesti.

Olipa toisakseen etsitty niitäkin matkustajia, jotka tulivat Pariisista samassa vaunussa kuin Roubauditkin. Tuo paksu pariskunta, joka oli tullut viime hetkellä, oli muuan porvariperhe Petit-Couronnesta ja oli selittänyt, että koska he heti olivat uneen vaipuneet, eivät he voineet sanoa mitään, ja mitä tuli siihen tummahiveiseen naiseen, joka istui hiljaa eräässä nurkassa, niin oli hän kadonnut kuin varjo ja häntä oli mahdoton löytää.

Sitäpaitsi oli lopuksi kuulusteltu muita todistajia, jotka saattoivat todistaa ne henkilöt samoiksi, jotka samana iltana olivat astuneet pois Barentinissa, koska murhaajan siellä olisi pitänyt lähteä junasta. Oli laskettu piletit ja onnistuttu saamaan selko kaikista matkustajista, paitsi yhdestä ainoasta, juuri eräästä suuresta, karkeatekoisesta miehestä, jonka pää oli kääritty siniseen nenäliinaan, ja joka muutamien ilmoituksen mukaan oli puettu päällystakkiin, toisten tiedonannon mukaan puseroon. Ainoastaan tätä unen tavoin kadonnutta koskevia asiapapereja oli kokoelmassa kolmesataa kymmenen, mutta jotka aikaansaivat ainoastaan mitä suurinta hämmennystä, koska jokaisen todistuksen tässä kokoelmassa kumosi joku toinen.

Lisäksi tuli joukko liitteitä:

Pöytäkirja, minkä oli laatinut se notario, joka oli seurannut keisarillista prokuraattoria ja tutkintotuomaria rikospaikalle; se sisälsi tarkan kuvauksen siitä paikasta radan varrella, mistä murhattu tavattiin, ruumiin asennosta, puvusta sekä niistä taskuissa olleista esineistä, joiden avulla ruumis tunnettiin.

Lisäksi pöytäkirja, jonka myös mukana seurannut lääkäri oli tehnyt; tässä oli tieteellisin sanoin seikkaperäisesti tehty selkoa kurkkuun pistetystä haavasta, mikä oli ainoa haava, inhoittava pisto, joka oli tehty jollakin teräaseella, epäilemättä veitsellä.

Sitäpaitsi oli useita muita pöytäkirjoja ja asiapapereja ruumiin kuljettamisesta Rouenin ruumishuoneesta ja ajasta, mikä sitä oli siellä säilytetty, kunnes merkillisen nopea mädäntyminen oli pakoittanut viranomaiset luovuttamaan sen perheelle.

Mutta koko tässä uudessa paperikasassa oli ainoastaan pari tärkeätä asianhaaraa.

Ensinnäkin se, että murhatun taskuista ei oltu löydetty kelloa eikä pientä lompakkoa, jonka piti sisältäneen kymmenen tuhannen frangin seteliä, minkä summan presidentti Grandmorin oli velkaa sisarelleen, rouva Bonnehonille, ja jonka tämä odotti saavansa. Tästä olisi siis voinut uskoa, että murha oli tehty varastamisen aikomuksessa, ellei toisakseen suuri hohtokivisormus olisi ollut paikoillaan kädessä. Tämä oli jälleen antanut aihetta koko jonoon arveluita. Onnettomuudeksi ei tiedetty pankkisetelien numeroita, mutta kello oli hyvin tunnettu: se oli suuri remontoaarikello, jonka kuoressa päälläpäin oli presidentin kaksi alkukirjainta ja sisäpuolella valmistusnumero 2,156.

Ase, veitsi, jota murhaaja oli käyttänyt, oli vihdoin antanut aihetta laajoihin tutkimuksiin pitkin rataa, sen varrella olevissa pensastoissa, kaikkialla, minne se oli saatettu heittää. Mutta nämä tutkimukset olivat olleet turhat, murhaaja oli luultavasti kätkenyt veitsen samaan paikkaan, mihin setelit ja kellonkin.

Ainoa, mikä löydettiin sadan metrin päästä Barentinin asemalta, oli murhatun matkahuopa, joka asiaan kuuluvana esineenä oli jätetty sinne. Se olikin todistuskappalten joukossa.

Kun de Lachesnaye-puolisot astuivat huoneeseen, seisoi herra Denizet kirjoituspöytänsä ääressä ja luki taasen ensimmäisistä kuulustelupöytäkirjoista yhden, jonka hänen notarionsa vastikään oli ottanut esille. Herra Denizet oli pieni jotensakin voimakasrakenteinen henkilö, sileäksi ajeltu ja harmaantunut. Nuo täyteläiset posket, neliskulmainen leuka ja leveä nenä olivat kalpeat ja liikkumattomat, ja tämän vaikutusta lisäsivät vielä enemmän raskaat silmäluomet, jotka puoliksi peittivät noita suuria, kirkkaita silmiä. Mutta kaikki se terävä-älyisyys, kaikki se taitavuus, minkä hän luuli omaavansa, oli paennut suuhun. Hänellä oli näyttelijän erittäin eloisa suu, ja se muodostui varsin pieneksi ja kapeaksi, milloin hänen oli näytettävä oikein viekkaalta. Mutta hänen viekkautensa oli usein hänelle vahingoksi, hän oli liian terävä-älyinen, hän oli liian paljon piilosilla yksinkertaisen, teeskentelemättömän totuuden kanssa. Hän oli näet mielessänsä muodostanut ihanteen ammatistansa ja piti itseänsä jonkinlaisena siveysopillisena haavalääkärinä, joka oli erinomaisen nerokas ja sisällisellä tarkkanäköisyydellä varustettu. Mutta muuten ei hän ollutkaan tyhmä.

Hän käyttäytyi heti rakastettavasti rouva de Lachesnayea kohtaan, sillä hänessä oli vielä jäljellä jotakin siitä hienosta virkamiehestä, joka seurusteli Rouenin ja sen ympäristöjen parhaissa seurapiireissä.

– Olkaa hyvä ja istukaa, rouvaseni.

Hän työnsi itse esiin tuolin tuolle nuorelle, surupukuiselle rouvalle, joka oli pieni, hento valkoverikki, terävä ja epämiellyttävä ulkomuodoltansa. Mutta herra de Lachesnayea kohtaan, joka myös oli vaaleaverevä ja hoikka, oli hän ainoastaan kohtelias, jopa hiukan mahtavakin. Tämä, joka appensa vaikutuksesta ja niiden palvelusten perusteella, joita hänen isänsä, myös virkamies, aikoinaan oli tehnyt eri toimituskunnissa, oli jo kolmenkymmenen kuuden vuotiaana päässyt apellatsioonituomio-istuimen jäseneksi ja saanut kunniamerkin, edusti näet Denizetin mielestä eteenpäintyönnettyjä, varakkaita keskinkertaisia kykyjä, jotka sukuyhteyksiensä ja omaisuutensa perusteella voivat odottaa nopeata ylenemistä, kun taas hänen itsensä, köyhä ja suojelijaa vailla kun oli, täytyi armon-anojana alati notkistaa selkäänsä ylentymisen yhtämittaa taaksepäin vierivän kiven alla. Hänellä ei sen vuoksi lainkaan ollut vastenmielistä virkahuoneessaan antaa toisen tuntea kaikkivaltaansa, tuota rajatonta valtaa, mikä hänellä oli muiden vapauden suhteen, niin että hän yhdellä sanalla saattoi muuttaa todistajan pidätetyksi ja, jos sitä halusi toimittaa tämän heti paikalla vankilaan.

– Suonette minulle anteeksi, rouvaseni, että vaivaan teitä tällä surullisella asialla. Mutta minä tiedän teidän toivovan yhtä hartaasti kuin minäkin, että selvyyttä saataisiin, ja että rikoksellinen saisi sovittaa rikoksensa.

Sitten kun hän merkinannolla oli huomauttanut notariota, suurta, keltahipiäistä, luisevarakenteista miestä, alkoi kuulustelu.

Mutta jo ensimmäisiä kysymyksiä tehtäessä rouva de Lachesnayelle, koetti mies, joka oli istuutunut huomatessaan, ett'ei viitsitty käskeä häntä sitä tekemään, vastata hänen puolestaan. Hän purki kaiken katkeruutensa appi-ukon testamentin johdosta.

Mitä oli ajateltava kaikista näistä lukuisista, melkoisista lahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen koko omaisuudesta, mikä teki kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta frangia! Ja ne oli annettu henkilöille, joita suurimmaksi osaksi ei tunnettu, kaikkiin mahdollisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville naisille. Olipa näiden joukossa eräs pieni orvokkien myyjätärkin Rue du Rocherin portilta. Oli mahdoton tyytyä sellaiseen, ja hän odotti ainoastaan tutkimuksen päättymistä ottaakseen selkoa siitä, eikö olisi olemassa mitään keinoa saada tuo mieletön testamentti kumotuksi.

Sillä aikaa kun hän hammasta purren purki murhettansa ja näytti, miten tyhmä, maalaismaisen itsepintainen ja paatuneen ahne hän oli, katseli herra Denizet häntä suurilla, puoliavoimilla silmillään, ja hänen hieno suunsa ilmaisi sekä kateutta että halveksimista tuota kykenemätöntä raukkaa kohtaan, joka ei ollut tyytyväinen kahteen miljoonaan, ja jonka hän epäilemättä jonakin kauniina päivänä näkisi näiden rahojen vuoksi puettuna korkeimman tuomiovallan purppuraan.

– Luulen, että tekisitte siinä tyhmästi, sanoi hän lopuksi. Testamentti voidaan kumota ainoastaan, jos kokonaissumma nousee puolen omaisuuden yli, miten nyt ei ole laita.

Hän kääntyi sitten notarionsa puoleen ja sanoi:

– Minä otaksun, Laurent, ett'ette te kirjoita kaikkea tätä muistiin.

Tämä hymyili tarkoittavasti, kyllä hän ymmärsi, mitä hänen oli tehtävä.

– Mutta, väitti herra de Lachesnaye, vieläkin katkeroittuneempana, minä toivon, ett'ei luulotella minun antavan noiden Roubaudien saada Croix-de-Maufrasia. Antaa sellainen lahja palvelijan tyttärelle! Ja miksi ja millä tekosyyllä? Jos näytetään toteen, että he ovat osallisia rikokseen…

Herra Denizet palasi silloin murha-asiaan.

– Luuletteko todellakin niin?

– Kyllä, jos heillä on ollut tieto testamentista, niin onpa se, hitto vieköön, todistus siitä, että he toivoivat meidän isäparkamme kuolevan. Huomatkaa sitäpaitsi, että juuri he viimeksi puhuivat hänen kanssaan. Kaikki tämä tekee asian varsin epäiltäväksi.

Levottomana ja häiriintyneenä uudessa olettamuksessaan, kääntyi tuomari Bertheen:

– Entäs te, rouvaseni, luuletteko te vanhan ystävättärenne voineen tehdä sellaisen rikoksen?

Berthe katsoi mieheensä, ennen kun vastasi. Molempain epämiellyttävä ja kuiva luonne oli niinä kuukausina, mitkä he olivat olleet naimisissa, vaikuttanut keskinäisesti ja käynyt yhä terävämmäksi. He ymmärsivät toisiansa ja mies oli siihen määrään ärsyttänyt hänet Séverineä vastaan, että hän, saadakseen maatilan takaisin, olisi voinut vangituttaa hänet paikalla.

– Jumalani, sanoi hän vihdoin, henkilö, josta puhutte, osoitti jo nuorena varsin huonoja taipumuksia.

– Mitenkä niin? Syytättekö häntä siitä, että hän olisi Doinvillessa käyttäytynyt huonosti?

– Oi, en, en siitä, isäni ei siinä tapauksessa olisi sallinut hänen siellä pysyä.

Tällä lausunnollaan hän ilmaisi sitä porvarillista tekohäveliäisyyttä, joka ei milloinkaan sallinut itseänsä moitittavan mistään hairahduksesta, ja joka piti kunnianansa olla yksi Rouenin kaikkein hyveellisimmistä, jota kaikki tervehtivät, ja joka kaikkialla otettiin vastaan.

– Mutta, jatkoi hän, kun on ajattelemattomuudesta ja tuhlaavaisuudesta johtuvia pahoja tapoja… On sanalla sanoen paljon sellaista, jota en ennen olisi uskonut mahdolliseksi, mutta joka nyt näyttää minusta varmalta.

Denizet teki jälleen kärsimättömyyttä osoittavan liikkeen. Hän ei enään seurannut tätä jälkeä ja jokaista, joka siitä piti kiinni, piti hän vihollisena, joka epäili hänen neronsa erehtymättömyyttä.

– Täytyy kuitenkin olla olemassa syitä ja todisteita, huudahti hän. Roubaudien kaltaiset ihmiset eivät tapa sellaista miestä kuin teidän isänne oli, saadessaan periä. Ainakin tavattaisiin todistusaiheita heidän innostaan perinnön saamiseen, ja minä löytäisin muita oireita siitä, että he ahnehtivat rahoja ja nautintoja… Ei, se syy ei riitä, täytyy etsiä toinen, ja mitään sellaista ei ole, te ette itse voi sellaista ilmoittaa… Jos katselette itse tosiasioita, niin ettekö voi huomata, että se aineellisesti on mahdotonta?

Kukaan ei ole nähnyt Roubaud-puolisojen nousevan presidentin vaunuun. Luuleepa eräs virkamies voivansa väittää, että hän näki heidän palaavan vaunuunsa. Ja koska he todellakin Barentiniin saavuttaessa olivat siellä, niin täytyy otaksua heidän menneen omasta vaunustansa presidentin vaunuun, joka oli kolmen vaunun päässä siitä, ja sitten palanneen takaisin, tehden kaiken tämän muutamassa minuutissa, junan kulkiessa suurimmalla nopeudellaan.

Onko se todenmukaista? Minä olen kysynyt veturinkuljettajilta ja konduktööreiltä, ja kaikki ovat yksin suin selittäneet, että ainoastaan joku, jolla olisi siinä suuri tottumus, voisi omata kylliksi kylmäverisyyttä ja tarmoa tehdäkseen jotakin sellaista. Vaimo ei missään tapauksessa olisi voinut sitä tehdä, ja mies olisi silloin yksinään antautunut sellaiseen vaaraan tappaakseen suojelijan, joka vastikään oli pelastanut heidät pahasta pulasta? Ei, ei se olettamus pidä paikkaansa, täytyy etsiä toiselta taholta…

Kentiesi on joku, joka on noussut vaunuun Rouenissa ja lähtenyt pois seuraavalla asemalla, ja joka vähää ennen on uhkaillut murhattua…

– Innossaan joutui hän nyt uuteen järjestelmäänsä ja oli ilmaisemaisillaan liikoja, kun ovi puoliksi avautui ja eräs vahtimestari pisti päänsä sisään. Mutta ennen kun tämä ennätti sanaakaan sanoa, avasi käsineeseen puettu käsi oven kokonaan, ja sisään astui vaaleanverinen, erittäin komeaan surupukuun puettu nainen. Hän oli vielä viidenkymmenen vuotiaana erittäin hyvin säilynyt ja omasi vanhenevan jumalattaren muhkean ja voimakkaan kauneuden.

– Minä se olen, rakas tuomarini. Suonette minulle anteeksi, että tulen näin myöhään. Mutta tiet ovat huonossa kunnossa, ja Doinvillen ja Rouenin väliset kolme lieuea olivat tänään yhtä pitkät kuin runsaat kuusi.

Denizet nousi hyvin kohteliaasti ylös.

– Minä toivon, rouvaseni, että olette ollut hyvissä voimissa sitten viime sunnuntain?

– Erinomaisissa… Ja minä toivon, että te, hyvä tuomari, olette toipunut siitä peljästyksestä, minkä ajajani teille aiheutti? Hän on kertonut minulle olleensa vähällä kaatua teidän kanssanne paluumatkalla, tuskin kahden kilometrin päässä maatilasta.

– Joutavia, se oli vain ankara täräys ja minä sitä tuskin muistan…

Mutta olkaa hyvä ja istuutukaa, ja kuten juuri sanoin rouva de Lachesnayelle, suokaa anteeksi, että vaivaan teitä tällä kauhealla asialla, joka varmaankin on herättävä teissä surua.

– Niin, Herra Jumala! koska se on välttämätöntä… Hyvää päivää, Berthe! Hyvää päivää Lachesnaye!

Hän oli rouva Bonnehon, murhatun sisar. Hän suuteli veljensä tytärtä ja puristi hänen miehensä kättä. Rouva Bonnehon oli kolmenkymmenen vuotiaana jäänyt leskeksi eräästä tehtaanomistajasta, joka oli jälkeensäjättänyt hänelle suuren omaisuuden. Mutta hän oli ollut hyvin varakas jo itsestäänkin, kun hän veljensä kera oli omistanut Doinvillen maatilan.