Читать книгу Arsène Lupin miljoonaperillisenä - Морис Леблан - Страница 3

Sisällysluettelo

d'Artagnan, Portos… ja Monte-Cristo

Kello oli puoli viisi; poliisiprefekti Desmalions ei ollut vielä tullut takaisin virastoonsa. Hänen yksityissihteerinsä asetti kirjoituspöydälle pinkan kirjeitä ja raportteja, jotka hän oli päällikölleen järjestänyt, soitti ja sanoi lähetille, joka tuli sisään suuresta ovesta:

"Herra prefekti on kirjeellisesti kutsunut tänne muutamia herroja kello viideksi. Tässä ovat nimet. Osoita heidät eri odotushuoneisiin, etteivät he voi keskustella keskenään ja anna minulle heidän korttinsa kun he tulevat."

Lähetti katosi. Sihteerin mennessä omaan huoneeseensa johtavalle pienelle ovelle aukeni pääovi ja sisään astui mies, joka pysähtyi ja nojasi horjuen tuolin selustaan.

"Vai niin, tekö se olette, Vérot!" sanoi sihteeri. "Mitä on tapahtunut? — Mistä on kysymys?"

Tarkastaja Vérot oli suuri ja karkeatekoinen mies leveine niskoineen, olkapäineen ja punertavine hipiöineen. Hän oli nähtävästi voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, sillä hänen punasuoniset ja tavallisesti niin verevät kasvonsa näyttivät nyt melkein vaaleilta. "Oh, ei mitään, herra sihteeri," sanoi hän.

"Kyllä, kyllä, te ette ole näköisenne, kasvonne ovat harmaat… ja kuinka te läähätätte!"

Päällikkö Vérot kuivasi otsaansa, kokosi voimiaan ja sanoi:

"Olen vain hiukan väsynyt. Viime aikoina olen ponnistellut yli voimieni; olen ollut sangen innokas selvittämään erästä juttua, jonka herra prefekti on jättänyt huolekseni. Mutta minusta tuntuu joka tapauksessa kummalliselta."

"Haluatteko jotain vahvistavaa?"

"En, olen pikemmin janoinen."

"Lasillinen vettä?"

"Ei, kiitos."

"Mitä sitten?"

"Tahtoisin saada… tahtoisin saada…"

Ääni petti. Hän näytti epätoivoiselta ikäänkuin olisi kadottanut äkkiä puhekyvyn. Mutta hän kokosi ponnistaen voimansa ja kysyi:

"Eikö herra prefekti ole täällä?"

"Ei, hän ei tule ennen kello viittä, silloin on hänellä tärkeä kokous."

"Niin, tiedän… hyvin tärkeä. Tulen juuri sen vuoksi. Mutta olisin halunnut tavata hänet ennen sitä. Olisin niin hartaasti halunnut tavata hänet."

Sihteeri silmäsi Vérot'hon ja sanoi:

"Miten liikutettu te olette! Onko asianne niin kiireellinen?"

"Se on todellakin hyvin kiireellinen. Se koskee rikosta, joka tehtiin päivälleen kuukausi sitten. Ja ennen kaikkea se koskee kahden murhan estämistä, jotka ovat seurauksena ensimmäisestä rikoksesta ja jotka aiotaan tehdä tänä yönä. Niin, ehdottomasti tänä yönä mikäli emme ryhdy välttämättömiin toimenpiteisiin niiden estämiseksi."

"Ettekö halua istuutua, Vérot?"

"Nähkääs, koko asia on suunniteltu suorastaan pirullisen nerokkaasti!

Te ette voi ajatella…"

"Mutta kun te tiedätte sen etukäteen, ja kun herra prefekti varmasti tulee antamaan teille rajoittamattoman valtuuden…"

"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti. Mutta on joka tapauksessa kauheaa ajatella, että minä ehkä en tapaa häntä. Olen sen vuoksi kirjoittanut hänelle kirjeen ja selittänyt kaiken, mitä asiasta tiedän. Katsoin sen varmimmaksi."

Hän ojensi sihteerille suuren, keltaisen kirjekuoren ja lisäsi:

"Ja tässä on myöskin pieni rasia; asetan sen tähän pöydälle. Se sisältää jotain, joka täydentää ja selittää kirjeen sisällön."

"Mutta miksikä ette pidä niitä omassa hallussanne?"

"En rohkene. Ne vartioivat minua… ne koettavat päästä minusta… En tule rauhalliseksi ennenkuin joku toinen tuntee salaisuuden."

"Älkää olko levoton, Vérot. Herra prefekti tulee aivan varmasti pian. Sillä aikaa neuvon teitä menemään sairashuoneeseen saamaan jotain vahvistavaa."

Tarkastaja ei näyttänyt tietävän mitä hän tekisi. Hän kuivasi jälleen hien, joka tihkui hänen otsaltaan. Sitten hän nousi ja jätti huoneen. Kun hän oli mennyt, pisti sihteeri kirjekuoren pöydällä olevaan paperipakkaan ja meni taas omaan huoneeseensa.

Hän oli tuskin sulkenut oven jälkeensä, kun toinen ovi taas aukeni ja tarkastaja astui sisään sopertaen: "Herra sihteeri… On parasta, että näytän teille…"

Miesraukka oli valkea kuin palttina. Hänen hampaansa kalisivat. Nähdessään että sihteeri oli mennyt, koetti hän kulkea viistoon yli lattian tämän huoneeseen, mutta hänet yllätti äkillinen heikkous ja hän laskeutui tuolille istuen siinä muutamia minuutteja avuttomasti tuijottaen.

"Mikä minun on? Onko minutkin myrkytetty? En pidä tästä… tämä päättyy pahoin…"

Kirjoituspöytä oli niin lähellä, että hän saattoi ulottua siihen kädellään. Hän otti lyijykynän, veti luokseen kirjoitusalustan ja alkoi kyhätä kokoon muutamia kirjaimia. Mutta sitten hän sammalsi:

"Ei, se ei hyödytä mitään… Prefektihän lukee kirjeeni. Miten ihmeessä on laitani! Tämä saa varmasti huonon lopun."

Äkkiä hän nousi ja huusi:

"Herra sihteeri, meidän pitää… meidän pitää… se tapahtuu tänä yönä… ei mikään voi estää…"

Hän ojentautui käyttäen koko tahdonvoimansa ja meni pienin, lyhyin askelin sihteerin ovea kohti. Mutta kappaleen matkaa kuljettuaan hän hoiperteli ja oli pakotettu istuutumaan vielä kerran.

Koko hänen ruumiinsa tärisi mielettömästä kauhusta ja hän päästi huudon, joka onnettomuudeksi oli liian heikko kuuluakseen. Hän ymmärsi sen ja hänen katseensa etsi soittokelloa, mutta hän ei voinut enää erottaa mitään. Oli kuin hänen silmilleen olisi painettu verho.

Sitten hän putosi polvilleen ja ryömi seinän luo hapuillen ilmaa kuin sokea, kunnes hän vihdoin kosketti jotain puuta. Siinä oli väliseinä. Hän ryömi sitä pitkin, mutta onnettomuudeksi hänen aivonsa olivat niin sumentuneet, että hän sai huoneesta kokonaan väärän kuvan ja sen sijaan että olisi kääntynyt vasempaan kuten olisi pitänyt, seurasi hän seinää oikealle verhon taa, joka peitti kolmannen oven.

Hänen sormensa tarttuivat tämän oven lukkoon ja hänen onnistui avata se. Hän huudahti läähättäen: "Auttakaa…! Auttakaa…!" ja tuupertui jonkunlaiseen vaatesäiliöön tahi pesuhuoneeseen. "Tänä yönä! Rikos tapahtuu tänä yönä! Saatte nähdä… hampaiden jäljet… se on hirveätä! Oh, minkälaiset tuskat… tämä on myrkkyä… pelastakaa minut! Auttakaa!"

Hänen äänensä sortui. Hän mutisi useita kertoja ikäänkuin houreessa:

"Hampaat! Hampaat! Ne pureutuvat yhteen!"

Sitten tuli hänen ääneensä yhä heikommaksi ja hänen valkoisilta huuliltaan pääsi selittämättömiä ääniä. Hänen suunsa haukkoi ilmaa, leukapielet liikkuivat ikäänkuin vanhoilla ukoilla, jotka näyttävät lakkaamatta märehtivän.

Kuolonkamppailu oli alkanut.

* * * * *

Poliisiprefekti tuli kymmentä minuuttia vailla viisi.

Herra Desmalions oli kuluneen kolmen vuoden aikana hoitanut tointaan tavalla, joka oli tehnyt hänet yleisesti kunnioitetuksi. Hän oli karkeajäseninen, viidenkymmenen ikäinen mies älykkäine ulkonäköineen. Hänen asunsa, jonka muodostivat harmaa liivipuku, valkoiset säärystimet ja taiteellisesti sidottu kaulaliina, ei ollut ollenkaan virkamiestä muistuttava. Hänen käytöksensä oli vapaata, yksinkertaista ja hyväntahtoista.

Hän soitti, ja sihteerin astuessa sisään, kysyi:

"Ovatko henkilöt, jotka olen pyytänyt tulemaan, täällä?"

"Kyllä, herra prefekti, ja olen antanut määräyksen, että he saavat odottaa eri huoneissa."

"Oh, ei olisi tehnyt mitään vaikka he olisivat tavanneetkin. Mutta ehkä on paras niinkuin on. Toivon ettei amerikkalainen ministeri ole vaivautunut itse tulemaan?"

"Ei, herra prefekti."

"Onko teillä heidän korttinsa?"

"Kyllä".

Poliisiprefekti otti viisi käyntikorttia, jotka hänen sihteerinsä ojensi, ja luki:

"Mr Archibald Bright, Yhdysvaltain lähetystön ensimmäinen sihteeri… Maître Lepertuis, asianajaja… Juan Cacérès, Perun lähetystön attashea… ent. majuri kreivi d'Astrignac…"

Viidennessä kortissa oli ainoastaan nimi ilman osoitetta tahi arvonimeä:

"Don Luis Perenna".

"Olen utelias tapaamaan sen miehen!" sanoi herra Desmalions. "Hän kiinnittää tavattomasti mieltäni. Oletteko lukenut muukalaislegioonan raportin?"

"Kyllä, herra prefekti, ja tunnustan, että tuo herra tekee minutkin uteliaaksi."

"Niin, eikö totta! Oletteko koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta uhkarohkeudesta? Sankarillinen hullu, suorastaan ihmeellinen. Mutta niinpä hän saikin toveriensa keskuudessa lisänimen Arsène Lupin tavastaan järjestää mitä hämmästyttävimpiä yllätyksiä. — Kuinka kauan on kulunut Arsène Lupinin kuolemasta?"

"Se tapahtui kaksi vuotta ennen teidän nimitystänne, herra prefekti. [Ks. 813. Arsène Lupinin seikkailuja.] Hänen ja rouva Kesselbachin ruumiit löydettiin erään pienen huvilan raunioista, joka oli palanut lähellä Luxemburgin rajaa. Tutkimuksessa selvisi, että hän oli kuristanut rouva Kesselbachin, tuon pedon, jonka rikokset tulivat jälkeenpäin päivänvaloon, ja hirttäytynyt sytytettyään huvilan palamaan."

"Se oli sopiva loppu tuolle kirotulle lurjukselle", sanoi herra Desmalions, "ja tunnustan omasta puolestani näkeväni mielelläni, ettei minun tarvitse taistella häntä vastaan. — Katsokaamme, missä olimmekaan? Ovatko Morningtonin perintöä koskevat asiakirjat järjestyksessä?"

"Teidän kirjoituspöydällänne, herra prefekti."

"Hyvä. Mutta minä unohdin… onko tarkastaja Vérot täällä?"

"Kyllä, herra prefekti. Otaksun hänen menneen sairashuoneeseen saamaan jotain vahvistavaa."

"Mikä häntä sitten vaivaa?"

"Hän näytti niin omituiselta… oikein sairaalta".

"Mitä tarkoitatte?"

Sihteeri kertoi keskustelunsa päällikkö Vérot'n kanssa.

"Ja te sanotte hänen jättäneen minulle kirjeen?" sanoi herra

Desmalions levottomin ilmein. "Missä se on?"

"Paperien joukossa, herra prefekti."

"Hyvin kummallista… tämä kaikki on erittäin ihmeellistä. Vérot on ensiluokkainen tarkastaja, mitä suurimmassa määrin maltillinen, eikä anna säikäyttää itseään helposti. Voitte mennä hakemaan häntä. Tarkastan sillä aikaa kirjeeni."

Sihteeri poistui kiireesti. Tullessaan viiden minuutin kuluttua takaisin hän selitti kummastuneena, ettei ollut tavannut päällikkö Vérot'a.

"Ja merkillisintä", jatkoi hän, "on se, että lähetti, joka näki hänen lähtevän tästä huoneesta, huomasi hänen melkein heti palaavan takaisin, mutta ei nähnyt hänen poistuvan."

"Ehkäpä hän kulki vain tämän kautta tullakseen teidän luoksenne."

"Minun luokseni, herra prefekti? Olin huoneessani koko ajan."

"Silloin se on käsittämätöntä".

"Niin… ellemme otaksu lähetin tarkkaavaisuuden hetkeksi suuntautuneen muualle, koska Vérot ei ole täällä eikä viereisessä huoneessa."

"Niin asian täytyy olla. Hän on kai mennyt ulos saadakseen hiukan raitista ilmaa ja voi tulla takaisin milloin hyvänsä. No niin, emme tarvitse häntä nyt heti."

Prefekti katsoi kelloaan.

"Kymmenen minuuttia yli viiden. Sanokaa lähetille, että herrat saavat astua sisään. Ei, odottakaa…"

Herra Desmalions epäröi. Kohottaessaan papereita oli hän huomannut

Vérot'n kirjeen. Se oli suuri, keltainen kirjekuori, Café du

Pont-Neufin leima vasemmassa yläkulmassa.

Sihteeri sanoi:

"Vérot'n poissaolon vuoksi ja sen johdosta, mitä hän sanoi, olisi ehkä parasta, että te ensiksi katsoisitte mitä kirje sisältää."

Herra Desmalions tuumi hiukan.

"Olette ehkä oikeassa."

Hän leikkasi kuoren auki paperiveitsellä. Häneltä pääsi huudahdus:

"Ei. Kuulkaa nyt, tämä menee liian pitkälle!"

"Mistä on kysymys, herra prefekti?"

"Katsokaa… kirjoittamaton paperiarkki… siinä kaikki mitä kuoressa oli…"

"Mahdotonta."

"Katsokaa itse… paperiarkki taitettuna neljään osaan ilman kirjoitettua sanaakaan".

"Mutta Vérot kertoi minulle laajasti, että hän tässä kirjeessä teki selkoa kaikesta, mitä tiesi asiasta."

"Niin hän ehkä sanoi, mutta näettehän itse! Ellen tuntisi tarkastaja Vérot'a, saattaisin todellakin luulla, että hän koettaa tehdä minusta pilaa."

"Tämä on mitä suurinta hajamielisyyttä…"

"Tietysti hajamielisyyttä, mutta minä ihmettelen häntä. Ei sovi olla omissa mietteissään kun kaksi ihmiselämää on pelissä. Sillä hän kai sanoi teille, että kaksoismurha oli suunniteltu täksi yöksi?"

"Kyllä, herra prefekti, ja erittäin levottomuutta herättävissä olosuhteissa. Hän käytti sanaa pirullinen."

Herra Desmalions kulki huoneessa edestakaisin kädet selän takana, pysähtyen pienen pöydän luo.

"Mikä tämä minulle osoitettu pieni paketti on: Herra poliisiprefektille… avattava, jos sattuisi onnettomuustapaus."

"Aivan niin", sanoi sihteeri, "unohdin sen! Se on myöskin tarkastaja

Vérot'lta, ja erittäin tärkeä, kuten hän sanoi."

"Vai niin", sanoi herra Desmalions, joka ei voinut olla nauramatta, "kirje tarvitsee todella selityksen ja vaikkakaan ei ole sattunut mitään 'onnettomuustapausta', on kai parasta avata paketti."

Hän leikkasi poikki nauhan ja löysi käärepaperista rasian, pienen pahvirasian, joka näytti lähteneen apteekista, mutta oli likainen ja paljosta käyttämisestä kulunut.

Hän aukaisi kannen. Rasiassa oli muutamia kerroksia pumpulia, nekin sangen likaisia ja niiden välissä puolikas suklaakakkua.

"Mitä hittoa tämä merkitsee?" mutisi prefekti kummastuneena.

Hän otti suklaapalan, katsoi siihen ja huomasi heti mikä tässä suklaakakussa oli erikoista ja mikä juuri, ilman epäilyä, oli saattanut päällikkö Vérot'n ottamaan sen talteen. Sen ylä- ja alapuolella näkyivät selvät hampaiden jäljet, hyvin selvästi toisistaan eroavina; hampaat olivat painuneet kymmenesosa tuuman verran suklaaseen ja jokaisella niistä oli oma muotonsa ja leveytensä.

Herra Desmalions seisoi ajatuksiinsa vaipuneena pää rinnalle painuneena ja jatkoi muutaman minuutin kuluttua kulkuaan edestakaisin huoneessa mutisten:

"Tämä on merkillistä. Tässä on arvoitus, johon mielelläni haluaisin saada selityksen. Paperiarkki, hampaiden jäljet, mitä tämä kaikki merkitsee?"

Mutta hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat paljon aikaa salaisuuteen, joka ehdottomasti tulee paljastetuksi hetken kuluttua, sillä tarkastaja Vérot'n täytyi olla joko poliisiprefektin virastossa tahi jossain lähistöllä, ja hän sanoi sihteerilleen:

"En voi antaa kutsumieni herrojen odottaa kauempaa. Olkaa hyvä ja pyytäkää heidät sisään. Jos tarkastaja Vérot tulee heidän täällä ollessaan, minkä hän varmasti tekee, niin antakaa minulle tieto siitä heti. Haluan tavata hänet heti hänen tultuansa. Tätä poikkeusta lukuunottamatta huolehtikaa siitä, ettei minua häiritä."

Kaksi minuuttia myöhemmin päästi lähetti sisään maître Lepertuis'in, lihavan, punakan herran poskipartoineen ja lasisilmineen, lähetystösihteeri Archibald Brightin ja perulaisen attashea Cacérèsin. Herra Desmalions, joka tunsi kaikki kolme, puheli hetken heidän kanssaan ja meni sitten ottamaan vastaan majuri, kreivi d'Astrignacin, la Chouïan sankarin, joka kunniakkaiden haavojensa vuoksi oli ollut pakotettu ottamaan väliaikaisesti eron. Hän lausui kreiville kohteliaisuuksia tämän osoittamasta urhoollisuudesta Marokossa, kun ovi aukeni vielä kerran.

"Don Luis Perenna, arvaan minä?" sanoi prefekti ojentaen kätensä keskikokoiselle, jäntevälle miehelle, joka kantoi sotilaskunniamerkkiä ja kunnialegioonan punaista nauhaa.

Äsken tulleen kasvot ja ilme, hänen tapansa käyttäytyä sekä hänen hyvin nuorekkaat liikkeensä saivat aikaan että hän näytti nelikymmenvuotiaalta, mutta rypyt hänen silmäkulmissaan ja otsallaan ilmaisivat, että hän kenties oli muutamia vuosia vanhempi. Hän kumarsi:

"Aivan niin, herra prefekti."

"Tekö se olette, Perenna!" huudahti kreivi d'Astrignac. "Vai niin, te elätte vielä?"

"Kyllä, herra majuri, ja olen ihastunut tavatessani teidät jälleen."

"Perenna elää! Me olimme kokonaan kadottaneet teidät näkyvistämme, kun minä jätin Marokon. Luulimme teitä kuolleeksi."

"Minä olin vankina, siinä kaikki."

"Alkuasukkaiden vankina! Sehän on sama kuin varma loppu!"

"Ei, ei aivan, herra majuri; kaikkialta voidaan karata. Todistus seisoo edessänne."

Poliisiprefekti ei voinut vastustaa haluaan tarkastaa näitä tarmokkaita kasvoja hymyilevine katseineen, vapaine, päättäväisine silmineen ja pronssinruskeine ihoineen.

Herra Desmalions antoi herroille merkin asettua suuren kirjoituspöydän ympärille, istuutui itsekin ja virkkoi muutamia sanoja johdannoksi:

"Kutsu, jonka olen lähettänyt teille, hyvät herrat, näytti kai teistä sangen kummalliselta ja salaperäiseltä. Ja tapa, jolla aion alkaa keskustelumme, ei tule vähentämään kummastustanne. Mutta huomaatte piankin, että asia on aivan luonnollinen ja yksinkertainen. Minä koetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista."

Hän levitti eteensä joukon papereita, jotka sihteeri oli häntä varten järjestänyt, ja jatkoi, kysyen tuon tuostakin neuvoa papereiltaan:

"Noin viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1860 asui Saint-Etiennessä kolme orpoa sisarusta, Ermeline, Elisabeth ja Armande Roussel, kahdenkymmenenkahden-, kahdenkymmenen- ja kahdeksantoista vuoden ikäisiä, yhdessä serkkunsa Victorin kanssa, joka oli hiukan nuorempi. Vanhin, Ermeline, jätti ensiksi Saint-Etiennen. Hän matkusti Lontooseen, jossa meni naimisiin erään englantilaisen, Morningtonin, kanssa; tämän kanssa oli hänellä poika, joka kastettiin Cosmoksi. Perhe oli hyvin köyhä ja kärsi puutetta. Ermeline kirjoitti useita kirjeitä sisarilleen pyytäen apua. Kun ei vastausta tullut, hän keskeytti kirjeenvaihdon. Vuonna 1870 muuttivat mr ja mrs Mornington Englannista Amerikkaan. Viisi vuotta myöhemmin he olivat rikkaita. Mr Mornington kuoli 1878, mutta hänen leskensä jatkoi perimänsä omaisuuden hoitoa, ja kun hän oli liikeasioissa nero, lisäsi hän rikkauttaan kunnes se nousi tavattomaan summaan. Kuollessaan 1900 jätti hän pojalleen 400 miljoonaa frangia."

Summa näytti tekevän prefektin kuulijoihin vaikutuksen. Hän näki majurin ja don Luis Perennan vaihtavan katseita ja kysyi:

"Te tunsitte Cosmo Morningtonin, eikö niin?"

"Kyllä, herra prefekti", vastasi kreivi d'Astrignac. "Hän oli

Marokossa minun ja Perennan siellä ollessa."

"Aivan oikein", sanoi herra Desmalions. "Cosmo Mornington oli alkanut matkan maailman ympäri. Hän ryhtyi työskentelemään, sikäli kuin olen kuullut, lääkärinä, ja hoiti sairaita suurella taitavuudella, luonnollisestikin ilman korvausta. Hän asui ensiksi Egyptissä, sitten Algeriassa ja Marokossa. Viime vuonna hän saapui Pariisiin ja kuoli täällä kuukausi sitten hyvin arvoituksellisen onnettomuustapauksen johdosta."

"Varomaton ruiske, eikö niin, herra prefekti?" kysyi amerikkalainen lähetystösihteeri. "Siitä mainittiin sanomalehdissä."

"Niin", sanoi Desmalions. "Kiiruhtaakseen parantumistaan pitkäaikaisesta influenssasta, joka oli pitänyt häntä vuoteenomana koko talven, oli mr Morningtonilla tapana, lääkärinsä määräyksen mukaan, antaa itselleen glyserofosfaatti-sooda-ruiskeita. Hänen on täytynyt viimeisellä kerralla sitä tehdessään laiminlyödä välttämättömät varovaisuustoimenpiteet, sillä haavaan tuli myrkytys, tulehdus seurasi salamannopeasti ja muutamassa tunnissa oli Mornington kuollut."

Poliisiprefekti kääntyi asianajajaan ja kysyi:

"Olenko selostanut oikein, maître Lepertuis?"

"Aivan varmasti, herra prefekti."

Herra Desmalions jatkoi:

"Seuraavana päivänä saapui maître Lepertuis tänne ja syystä, jonka te ymmärrätte kuultuanne asiapaperin sisällön, näytti minulle Cosmo Morningtonin testamentin, joka oli jätetty hänen haltuunsa."

Prefektin tarkastaessa papereitaan lisäsi maître Lepertuis:

"Pyydän ilmoittaa, että tapasin asiakkaani vain yhden kerran ennenkuin minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteensa ääreen. Aikaisemmin olin tavannut hänet silloin, kun hän jätti minulle testamentin, jonka hän oli laatinut. Se tapahtui hänen sairautensa alussa. Keskustelun kuluessa hän kertoi minulle panneensa toimeen tutkimuksia löytääkseen äitinsä sukulaisia ja aikovansa terveeksi tultuaan jatkaa näitä vakavasti. Tapahtumain kehitys esti hänet täyttämästä aiettaan."

Sillä aikaa oli poliisiprefekti ottanut paperien joukosta esille avonaisen kirjekuoren, joka sisälsi kaksi paperiarkkia. Hän kääri auki suuremman niistä ja sanoi:

"Tässä on testamentti. Pyydän teitä tarkkaavasti kuuntelemaan, kun luen sen ja sen oheen liitetyn asiakirjan."

Kaikki istuivat suorina tuoleillaan ja prefekti luki:

"Amerikan Yhdysvaltojen kansalaisten, Hubert Morningtonin ja hänen vaimonsa, Ermeline Rousselin vanhimman pojan Cosmo Morningtonin testamentti ja viimeinen tahto. Minä lahjoitan ja testamenttaan uudelle isänmaalleni kolme neljännestä omaisuudestani käytettäväksi hyväntekeväisyystarkoituksiin minun omakätisesti kirjoittamieni ohjeiden mukaan, jotka maître Lepertuis hyväntahtoisesti jättäköön Yhdysvaltojen ministerille. Jäljellä oleva osa omaisuuttani, noin sata miljoonaa frangia, käsittäen talletuksia eri pankeissa Pariisissa ja Lontoossa, joista maître Lepertuisilla on luettelo, lahjoitetaan ja testamentataan edesmenneen äitini muistoksi hänen rakastetulle sisarelleen Elisabeth Rousselille tahi hänen rintaperillisilleen; tahi Elisabethin ja hänen perillistensä puuttuessa hänen sisarelleen Armande Rousselille tahi hänen rintaperillisilleen, eli, siinä tapauksessa ettei kumpaakaan sisarta eikä heidän rintaperillisiään tavata, heidän serkulleen Victor Rousselille tahi hänen rintaperillisilleen. Siinä tapauksessa, että minä kuolisin löytämättä Rousselin perheen eläviä perillisiä tahi kolmen sisaren serkkua, pyydän ystävääni don Luis Perennaa toimittamaan etsiskelyn. Tässä tarkoituksessa nimitän hänet omaisuuteni eurooppalaista osaa koskevan testamentin toimeenpanijaksi pyytäen häntä huolehtimaan tehtävistä, jotka saattavat esiintyä kuolemani jälkeen tahi seurauksena kuolemastani ja pitämään itseään minun edustajanani. Kiitokseksi näistä palveluksista ja muistaen ne molemmat kerrat, jolloin hän on pelastanut henkeni, lahjoitan ja testamenttaan sanotulle don Luis Perennalle miljoona frangia."

Prefekti vaikeni hetkiseksi. Don Luis mutisi:

"Cosmo raukka! En olisi tarvinnut tätä kiihoketta täyttääkseni hänen viimeisen tahtonsa."

Herra Desmalions jatkoi lukemista:

"Siinä tapauksessa, ettei kolmen kuukauden kuluttua kuolemastani don Luis Perennan ja maître Lepertuisin suorittamat etsiskelyt johda mihinkään tulokseen, eikä kukaan Rousselin perheen elossa oleva jäsen ole ilmoittautunut vastaanottamaan lahjoitusta, lankeavat kaikki sata miljoonaa frangia ystävälleni don Luis Perennalle. Tunnen hänet riittävästi tietääkseni hänen käyttävän omaisuuden tavalla, joka on sopusoinnussa hänen jalojen tarkoitusperiensä ja suurpiirteisten suunnitelmiensa kanssa, joita hän niin innokkaasti esitti minulle teltassamme Marokossa."

Herra Desmalions vaikeni jälleen ja katsoi don Luisiin, joka istui hiljaa ja liikkumatta, vaikkakin kyynel kimalteli hänen silmäripsissään. Kreivi d'Astrignac sanoi:

"Minä onnittelen, Perenna."

"Sallikaa minun muistuttaa teille, herra majuri," vastasi hän, "että tämä lahjoitus on ehdollinen. Ja minä vannon, että sikäli kuin minusta riippuu, tulevat Rousselin perheen jälkeläiset etsityksi."

"Siitä olen vakuutettu", sanoi upseeri. "Minä tunnen teidät".

"Joka tapauksessa", kysyi poliisiprefekti don Luisilta, "te ette kieltäydy vastaanottamasta tätä ehdollista lahjoitusta?"

"En", sanoi Perenna nauraen, "on asioita, joihin ei voi vastata kieltävästi."

"Kysymykseni", sanoi prefekti, "johtui testamentin viimeisestä pykälästä: Jos ystäväni Perenna syystä tahi toisesta luopuu tästä lahjoituksesta, tahi jos hän on kuollut ennen sitä päivää, jolloin se hänelle maksetaan, pyydän, että Yhdysvaltain lähettiläs ja silloinen poliisiprefekti yhdessä huolehtivat Pariisiin, yksinomaan amerikkalaisia ylioppilaita ja taiteilijoita varten rakennettavasta yliopistosta ja sen ylläpidosta ja käyttävät rahat siihen tarkoitukseen. Ja täten valtuutan poliisiprefektin joka tapauksessa jälkeen jättämästäni omaisuudesta ottamaan kolmesataatuhatta frangia pariisilaispoliisin rahaston hyväksi."

Herra Desmalions kääri paperin kokoon ja otti toisen.

"Tässä on lisäys testamenttiin. Se on kirje, jonka mr Mornington kirjoitti maître Lepertuisille hiukan myöhemmin ja jossa hän lähemmin selittää muutamia pykäliä: Valtuutan maître Lepertuisin avaamaan testamenttini päivää jälkeen kuolemani poliisiprefektin läsnäollessa, joka hyväntahtoisesti pitäköön asian täydellisesti salassa yhden kuukauden. Täsmälleen kuukauden kuluttua pyydän häntä kutsumaan virastoonsa maître Lepertuisin, don Luis Perennan ja jonkun Yhdysvaltojen lähetystön huomattavan jäsenen. Testamentin lukemisen jälkeen luovutetaan miljoonan frangin maksuosoitus ystävälleni ja perilliselleni don Luis Perennalle hänen näytettyään yksinkertaisen todistuksen henkilöllisyydestään sekä tavanmukaiset laillisuustodistuksensa. Haluan, että todistuksen hänen henkilöllisyydestään antaa majuri, kreivi d'Astrignac, joka oli hänen esimiehensä Marokossa. Hänen sukulaisuussuhteistaan tehköön selvää joku perulaisen lähetystön jäsen, sillä don Luis Perenna, vaikkakin kansalaisuudeltaan espanjalainen, on syntynyt Perussa. Edelleen haluan, ettei testamentin sisältöä ilmoiteta Roussel-perheen perillisille ennenkuin kaksi päivää myöhemmin maître Lepertuisin konttorissa. Lopuksi pyydän poliisiprefektiä olemaan ystävällinen ja kutsumaan ylempänä mainitut henkilöt virkahuoneeseensa vielä kerran, päivänä, jonka hän määrää, ei kuitenkaan aikaisemmin kuin kuudenkymmenen, eikä myöhemmin kuin yhdeksänkymmenen päivän kuluttua ensimmäisestä kokoontumisesta. Silloin, eikä ennen, on laillisten perillisten nimet mainittava ja julkaistava heidän oikeuksiensa mukaisesti, mutta älköön ketään tunnustettako ja mainittako, jollei hän ole läsnä tässä kokouksessa, ja tällöin tulee don Luis Perenna, jonka myös on oltava läsnä, lailliseksi perijäkseni, jollei ketään Roussel-sisarusten tahi heidän serkkunsa Victorin elossa olevia perillisiä ole ilmaantunut."

Poliisiprefekti pani molemmat kirjelmät uudelleen kuoreen ja jatkoi:

"Hyvät herrat, te olette kuulleet Cosmo Morningtonin testamentin, joka selittää teidän läsnäolonne täällä. Kuudes henkilö liittyy meihin pian; hän on eräs salapoliiseistani, jonka tehtäväksi olen antanut suorittaa ensimmäiset etsiskelyt Roussel-perheestä ja joka ilmoittaa nyt tiedustelujensa tulokset. Mutta nyt on meidän seurattava testamentin tekijän säädöksiä. Don Luis Perennan laillisuustodistukset, jotka lähetettiin minulle neljätoista päivää sitten, olen itse tutkinut ja todennut täydellisesti tyydyttäviksi. Hänen sukulaisuussuhteittensa johdosta olen kirjoittanut ja pyytänyt hänen ylhäisyyttään Perun ministeriä kokoamaan tarkat tiedot."

"Ministeri on uskonut asian minulle", sanoi senor Cacérès, perulainen attashea. "Se ei kohdannut mitään vaikeuksia. Don Luis Perenna polveutuu eräästä vanhasta espanjalaisesta suvusta, joka muutti maasta kolmekymmentä vuotta takaperin säilyttäen kuitenkin maatilansa ja omaisuutensa Euroopassa. Tunnen don Luis Perennan isän Etelä-Amerikassa ja hän puhui aina ainoasta pojastaan mitä suurimmalla kiintymyksellä. Juuri meidän lähetystömme, ilmoitti kolme vuotta takaperin pojalle hänen isänsä kuolemasta. Minulla on täällä jäljennös kirjeestä, joka lähetettiin Marokkoon."

"Ja minulla on don Luis Perennan poliisiprefektille luovuttamien asiapapereiden joukossa alkuperäinen kirje. Ja te, herra majuri, tunnette siis jälleen sotilas Perennan, joka taisteli muukalaislegioonassa teidän johdollanne?"

"Tunnen hänet", sanoi kreivi d'Astrignac.

"Ilman erehdyksen mahdollisuutta?"

"Ilman pienintäkään erehdyksen mahdollisuutta ja ilman hitustakaan epäilyä."

Poliisiprefekti jatkoi nauraen.

"Te tunnette siis sotilas Perennan, jota hänen toverinsa tuntien hämmästynyttä ihailua hänen urotekojaan kohtaan, kutsuivat Arsène Lupiniksi."

"Kyllä, herra prefekti", vastasi majuri terävästi "miehen, jota sotilaat nimittivät Arsène Lupiniksi, mutta upseerit yksinkertaisesti Sankariksi, miehen, josta sanottiin, että hän oli yhtä urhoollinen kuin d'Artagnan, yhtä väkevä kuin Porthos…"

"Ja yhtä salaperäinen kuin Monte-Cristo", sanoi poliisiprefekti nauraen. "Kaikki tämä on raportissa, jonka sain muukalaislegioonan neljännestä rykmentistä. Meidän ei tarvitse lukea sitä kokonaan, mutta se sisältää sen ennen kuulumattoman tosiasian, että sotilas Perenna ennen kahden vuoden loppua sai sotilasmuistorahan, nimitettiin kunnialegioonaan erinomaisista palveluksistaan ja mainittiin päiväkäskyssä neljätoista kertaa. Otan sieltä täältä yksityisseikkoja…"

"Ei, minä pyydän," vastusti don Luis, "ne ovat jokapäiväisiä asioita, jotka eivät herätä kenenkään mielenkiintoa, enkä näe syytä minkä vuoksi…"

"Päinvastoin, kaikkeen on maailmassa syynsä," selitti herra Desmalions. "Te, hyvät herrat, ette ole täällä vain kuullaksenne testamentin, vaan myöskin antaaksenne hyväksymisenne eräälle sen pykälän määräämälle toimenpiteelle, joka suoritetaan heti, nimittäin miljoonan frangin maksamiselle. On sen vuoksi välttämätöntä, että me kaikki saamme tietää mitä tiedettävää lahjoituksen saajasta on. Esitän senvuoksi, että jatkamme…"

"Siinä tapauksessa, herra prefekti," sanoi Perenna nousten ja mennen ovelle, "sallitte minun kai…"

"Täyskäännös! Seis!… Asento!" komensi majuri d'Astrignac leikillisesti.

Hän veti don Luisin takaisin keskelle huonetta ja painoi hänet tuolille.

"Herra prefekti," sanoi hän, "minä pyydän armoa vanhalle asetoverilleni, jonka ujous todellakin saattaa joutua kovalle koetukselle, jos kertomus hänen urhoollisuudestaan luetaan hänen läsnäollessaan. Ovathan sitäpaitsi raportit täällä ja me voimme jokainen ottaa niistä osan. Näkemättä niitä lisään muutamia kiittäviä sanoja niiden sisältöön ja huomautan, etten koko sotilasaikanani ole tavannut miestä, jota voisi verrata Perennaan. Ja kuitenkin olen nähnyt joukoittain kelpo poikia, sellaisia vietävän peijakkaita, joita näkee vain muukalaislegioonassa, ja jotka 'nolatakseen' toisensa, antavat hakata itsensä vaikka kappaleiksi asian vuoksi, joka heitä huvittaa, eli, kuten he sanovat, tuntuu heistä 'repäisevältä'. Mutta ei yksikään heistä ollut verrattavissa Perennaan. Se veitikka, jolle me annoimme lisänimiä d'Artagnan, Porthos ja de Bussy, ansaitsee tulla luetuksi historian hämmästystä herättävimpiin sankareihin. Olen nähnyt hänen suorittavan urotöitä, joista en mielelläni kerro, pelosta, että minut katsotaan valehtelijaksi, tekoja niin epätodennäköisiä, että minä vielä tänäänkin ihmettelen olenko todella nähnyt ne. Eräänä päivänä Settatin luona, kun meitä seurasi…"

"Yksi sana vielä, herra majuri", huudahti don Luis hilpeästi, "ja minä menen varmasti tieheni! Minun täytyy sanoa, että teillä on hauska tapa säästää ujouttani."

"Rakas Perennani", vastasi kreivi d'Astrignac, "olen aina sanonut teille, että teidän kaikkien hyvien ominaisuuksienne joukossa on yksi vika, se, että te ette ole ranskalainen."

"Ja minä olen aina vastannut, herra majuri, että olen äidin puolelta ranskalainen ja ranskalainen sydämeltäni sekä luonteenlaadullani. On asioita, joita vain ranskalainen voi tehdä."

Molemmat miehet vaihtoivat jälleen lämpimän kädenpuristuksen.

"No niin," sanoi prefekti, "emme puhu enempää teidän mainetöistänne emmekä tästä raportista. Mutta yhden asian haluan mainita, sen, että te kahden vuoden kuluttua satuitte joutumaan neljänkymmenen berberin muodostamaan väijytykseen ja jäitte vangiksi, tullen takaisin muukalaislegioonaan vasta kuukausi sitten."

"Aivan niin, herra prefekti, hyvissä ajoin ottaakseni eron, koska viisivuotinen palvelussitoumukseni oli loppu."

"Mutta kuinka Cosmo Mornington tuli maininneeksi teidät testamentissaan, kun te, hänen sitä laatiessaan, olitte olleet kadoksissa jo puolitoista vuotta?"

"Cosmo ja minä olimme kirjevaihdossa."

"Mitä?"

"Niin, ja minä olin ilmoittanut hänelle pian tapahtuvasta paostani ja paluustani Pariisiin."

"Mutta kuinka te toimitte? Missä te olitte?… Ja kuinka te saitte tilaisuuden…"

Don Luis hymyili vastaamatta.

"Monte Cristo, jos suvaitsette, herra prefekti. Vankeuteni ja pakoni salaisuus on itse asiassa sangen omituinen. Joskus ehkä on mielenkiintoista valaista niitä seikkoja. Mutta siihen saakka täytyy minun pyytää lykkäystä."

Tuli hiljaisuus. Herra Desmalions tarkasteli vielä kerran tätä ihmeellistä miestä eikä voinut olla sanomatta, noudattaen äkillistä mielijohdetta, jota ei itsekään voinut selittää:

"Vielä sana, vain yksi. Minkä johdosta toverinne antoivat teille tuon ihmeellisen lisänimen Arsène Lupin? Oliko se viittaus teidän rohkeuteenne tahi ruumiilliseen voimaanne?"

"Se oli jotain muutakin, herra prefekti: erään mitä omituisimman varkauden ilmitulo, jossa muutamat näennäisesti selittämättömät seikat saattoivat minut tilaisuuteen ilmaista varkaan."

"Vai niin, teillä on sellaisiakin lahjoja?"

"Kyllä, herra prefekti, eräänlaista nokkeluutta, josta minulla enemmän kuin kerran on ollut hyötyä Afrikassa. Siitä lisänimi Arsène Lupin. Se oli heti tuon miehen kuoleman jälkeen ja hänestä puhuttiin paljon siihen aikaan."

"Oliko se suuri varkaus?"

"Kyllä vain, ja se sattui kohtaamaan Cosmo Morningtonia, joka asui

Oranin maakunnassa. Siitä sai tuttavuutemme alkunsa."

Tuli jälleen hiljaisuus ja don Luis jatkoi:

"Cosmo raukka! Tämä tapahtuma antoi hänelle horjumattoman uskon minun salapoliisilahjoihini. Hän sanoi aina: Perenna, jos minut murhataan — hänellä oli piintynyt päähäänpisto, että hän kohtaisi väkivaltaisen kuoleman, — jos minut murhataan, niin lupaa minulle, että sinä etsit rikollisen!"

"Hänen aavistuksensa ei toteutunut", sanoi poliisiprefekti. "Cosmo

Morningtonia ei murhattu."

"Siinä erehdytte, herra prefekti," sanoi don Luis.

Herra Desmalions säpsähti.

"Mitä? Mitä sanotte? Cosmo Mornington."

"Sanon, että Cosmo Mornington ei kuollut, niinkuin te luulette, varomattomaan ruiskeeseen, vaan hän kuoli, kuten aavistikin, rikoksen kautta."

"Mutta teidän väitteennehän ei perustu mihinkään todistuksiin!"

"Se perustuu tosiasiaan, herra prefekti."

"Olitteko paikalla? Tiedättekö jotain?"

"En ollut. Kuukausi sitten olin vielä mustien keskuudessa. Vieläpä tunnustan, että minä Pariisiin tullessani, kun en ollut lukenut sanomalehtiä, en tiennyt Cosmon kuolemasta. Sain tietää sen vasta teiltä, herra prefekti, aivan äskettäin."

"Siinä tapauksessa te ette tiedä asiasta enempää kuin minäkään ja teidän on luotettava lääkärin todistukseen."

"Valitan, mutta hänen todistuksensa ei tyydytä minua."

"Mutta kuulkaapas, hyvä herra, mitä syytä teillä on esittää tällainen otaksuma? Onko teillä jotain todisteita?"

"Kyllä".

"Mitä sitten?"

"Teidän omat sananne, herra prefekti."

"Minun sanani? Mitä tarkoitatte?"

"Kuten sanon, herra prefekti. Te aloitte kertomalla, että Cosmo Mornington oli opiskellut lääketiedettä ja työskennellyt suurella taidolla; sitten te sanoitte, että hän oli antanut itselleen ruiskeen, jonka varomaton suorittaminen aiheutti tulehduksen ja tuotti muutamassa tunnissa kuoleman."

"Niin".

"No niin, herra prefekti, minä väitän, että mies, joka harjoittaa lääkärinammattia suurella taidolla ja joka on tottunut hoitamaan sairaita, kuten Cosmo Mornington, ei anna itselleen ruisketta ryhtymättä tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Olen nähnyt Cosmon työssä ja tiedän, miten hänen oli tapana toimia."

"Joten siis?"

"Joten lääkäri kirjoitti sellaisen todistuksen, jollaisen jokainen lääkäri kirjoittaa, kun ei ole mitään, joka herättäisi hänen epäilyksiään."

"Te arvelette siis…"

"Maître Lepertuis", sanoi Perenna kääntyen asianajajaan, "huomasitteko jotain epätavallista, kun teidät kutsuttiin herra Morningtonin kuolinvuoteelle?"

"En, en, mitään. Herra Mornington oli tajuttomana."

"Se on jo sinänsä omituista", huomautti don Luis, "että ruiske, vaikkakin huolimattomasti tehtynä, aiheuttaa niin nopeita seurauksia. Eikö ollut mitään merkkejä tuskasta?"

"Ei, tahi oikeammin sanoen, oli. Muistan hänellä olleen ruskeita pilkkuja kasvoissaan, joita en ollut ensi käynnilläni huomannut."

"Ruskeita pilkkuja? Se vahvistaa otaksumiseni. Cosmo Mornington myrkytettiin."

"Mutta millä tavoin?"

"Jollakin aineella, jota oli sekoitettu lääkepulloihin tahi ruiskuun, jota sairas käytti."

"Mutta lääkäri?" väitti herra Desmalions.

"Maître Lepertuis", jatkoi Perenna, "huomautitteko lääkärille noista ruskeista pilkuista?"

"Kyllä, mutta hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota?"

"Oliko se hänen tavallinen kotilääkärinsä?"

"Ei, hänen kotilääkärinsä, tohtori Pujol, joka on ystäväni ja oli suositellut minua hänelle asianajajaksi, makasi sairaana. Se lääkäri, jonka näin hänen kuolinvuoteensa ääressä, on kai ollut joku lähistössä toimiva lääkäri."

"Minulla on tässä hänen nimensä ja osoitteensa. Tohtori Bellavoine, rue d'Astorgue 14."

"Onko teillä lääkäriluettelo, herra prefekti?" Herra Desmalions aukaisi lääkäriluettelon ja selaili lehtiä. Sitten sanoi hän:

"Ei ole olemassa tohtori Bellavoinea eikä rue d'Astorgue 14:ssä asu lääkäriä."