Читать книгу Arsène Lupin miljoonaperillisenä - Морис Леблан - Страница 4

Sisällysluettelo

Kuollut mies

Tätä selitystä seurasi pitkä hiljaisuus. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea olivat seuranneet keskustelua vilkkaalla mielenkiinnolla. Majuri d'Astrignac nyökkäsi hyväksyvin ilmein; hänen käsityksensä mukaan Perenna ei saattanut erehtyä.

Polisiprefekti myönsi:

"Aivan niin, aivan niin… meillä on tässä useita epäilyttäviä asianhaaroja. Nuo ruskeat pilkut, lääkäri… tämä on tapaus, joka on lähemmin tutkittava." Hän kääntyi don Luis Perennaan ja kysyi ikäänkuin vasten tahtoaan: "Teidän mielestänne on siis olemassa joku yhdysside murhan… ja Morningtonin testamentin välillä?"

"Sitä en voi sanoa, herra prefekti. Siinä tapauksessa meidän täytyisi otaksua testamentin sisällön olleen tunnetun. Luuletteko sen olleen kenenkään tiedossa, maître Lepertuis?"

"En luule, sillä herra Mornington näytti toimivan hyvin varovaisesti."

"Ei kai siitä ole voinut olla jonkun varomattoman sattuman kautta puhetta konttorissanne?"

"Kuka olisi puhunut? Paitsi minua ei kukaan käsitellyt testamenttia ja kassakaappiin, johon joka ilta suljin sellaiset tärkeät paperit, oli avain ainoastaan minulla."

"Ei kukaan ole murtautunut kaappiin?"

"Ei."

"Kävittekö Cosmo Morningtonin luona aamupäivällä?"

"Kyllä, perjantai-aamuna."

"Missä oli testamentti iltaan asti, jolloin suljitte sen kassakaappiin?"

"Panin sen kirjoituspöydän laatikkoon."

"Ja laatikkoa ei oltu avattu?"

Maître Lepertuis näytti hämmästyneeltä eikä vastannut.

"No", kysyi Perenna.

"Niin, nyt muistan… sinä päivänä tapahtui jotain… samana perjantaina."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen. Tullessani aamiaiselta huomasin, ettei laatikko ollut lukittu… vaikka aivan varmaan olin sen lukinnut. Silloin kiinnitin verrattain vähän huomiota asiaan. Mutta nyt ymmärrän… käsitän."

Kaikki don Luisin otaksumat tulivat näin ollen vahvistetuiksi; otaksumat, jotka perustuivat pariin todennäköisyysseikkaan, mutta todistivat havainto- ja arvaamiskykyä, joka oli hämmästyttävää miehessä, joka ei ollut ollut läsnä missään näissä tapahtumissa, joiden välillä hän oli keksinyt yhdyssiteen.

"Me emme laiminlyö," sanoi poliisiprefekti, "niin pian kuin mahdollista verrata teidän väitteitänne, jotka kyllä ovat hiukan uskalletut, kuten myöntänette; niihin enemmän tosiasiallisiin todistuksiin, joita salapoliisini, jolla asia on hoidettavanaan, on koonnut… ja jonka pitäisi olla jo täällä."

"Koskeeko hänen ilmoituksensa Cosmo Morningtonin perillisiä?" kysyi asianajaja.

"Pääasiallisesti perillisiä, sillä kaksi päivää sitten ilmoitti hän minulle puhelimitse koonneensa kaikki tiedot, myöskin niitä pykäliä koskevat, jotka… mutta odottakaa: nyt muistan hänen puhuneen sihteerilleni murhasta, joka oli tehty täsmälleen kuukausi sitten. Tänäänhän on juuri kuukausi siitä, kun herra Cosmo Mornington…"

Herra Desmalions painoi kovasti soittokellon nappia. Hänen yksityissihteerinsä astui heti sisään.

"Tarkastaja Vérot?" kysyi prefekti terävästi.

"Hän ei ole vielä palannut."

"Lähettäkää hakemaan. Hänen on tultava tänne. Meidän on saatava hänet tänne mihin hintaan hyvänsä ja ilman viivyttelyä."

Hän kääntyi don Luis Perennaan:

"Tarkastaja Vérot oli täällä tunti sitten, tunsi itsensä pahoinvoivaksi, näytti olevan kiihtynyt ja selitti olevansa vakoilun esineenä. Hän sanoi tahtovansa ilmoittaa minulle jotain hyvin tärkeää Mornington-asiasta sekä varoittaa poliisia kahdesta murhasta, jotka aiottiin tehdä tänä yönä… ja jotka olisivat seurauksena Cosmo Morningtonin murhasta."

"Ja te sanoitte hänen olleen pahoinvoivan?"

"Niin, poissa tasapainostaan ja hyvin kummallinen sekä täynnä luulotteluja. Varmuuden vuoksi jätti hän minulle asiaa koskevan seikkaperäisen raportin. Mutta raportti oli vain puhdas paperiarkki. Tässä on paperi ja kuori, jossa se oli. Ja tässä on myöskin pahvikotelo, jonka hän jätti, ja joka sisälsi hampaiden merkitsemän suklaapalan."

"Saanko nähdä molemmat mainitsemanne esineet?"

"Kyllä, mutta ne eivät sano teille mitään."

"Ehkä."

Don Luis tarkasti pahvikotelon ja keltaisen kuoren, johon oli painettu "Café du Pont-Neuf". Toiset odottivat hänen lausuntoaan ikäänkuin se toisi odottamatonta valoa. Hän sanoi vain:

"Käsiala kuoressa ja kotelossa ei ole samaa. Kuoressa se on vähemmän selvää, hiukan vapisevaa, nähtävästi jäljiteltyä."

"Joka todistaa?"

"Joka todistaa, herra prefekti, että tämä keltainen kuori ei tule salapoliisiltanne. Otaksun, että hän, kirjoitettuaan raportin Café du Pont-Neufin pöydän ääressä ja lopetettuaan sen, on ollut silmänräpäyksen tarkkaamaton ja tällöin käytti joku tilaisuutta vaihtaakseen hänen kuorensa toiseen samanlaiseen, mutta tyhjän paperiarkin sisältävään kuoreen."

"Se on vain otaksuma", sanoi prefekti.

"Ehkä. Mutta mikä on varmaa, herra prefekti, on se, että tarkastajan aavistukset olivat hyvin perusteltuja, että häntä oli pidetty silmällä, että ne huomiot, joita hänen on onnistunut tehdä Mornington-perinnöstä, vaikuttavat häiritsevästi rikollisten suunnitelmiin ja että häntä uhkaa todellinen vaara."

"No, no…"

"Hänet on pelastettava, herra prefekti. Heti tämän keskustelun alusta olen tuntenut itseni vakuutetuksi siitä, että olemme tekemisissä murhayrityksen kanssa, joka jo on alkanut. Toivon, ettei ole vielä liian myöhäistä ja ettei tarkastajastamme ole tullut ensimmäistä uhria."

"Paras herrani", huudahti poliisiprefekti, "te selitätte tämän kaiken vakaumuksella, joka herättää ihailuani, mutta ei ole riittävä vahvistamaan sitä tosiasiaa, että teidän pelkonne on perusteeton. Tarkastaja Vérot'n palaaminen on oleva paras todiste."

"Tarkastaja Vérot ei palaa."

"Minkä vuoksi ei?"

"Koska hän on jo palannut. Lähetti näki hänen kääntyvän takaisin."

"Lähetti uneksi. Jos ei teillä ole muuta todistetta kuin sen miehen sanat…"

"Minulla on toinen todiste, herra prefekti, jonka päällikkö Vérot itse on läsnäolostaan jättänyt näillä harvoilla kirjaimilla, jotka ovat melkein mahdottomat lukea ja jotka hän tuhersi tähän muistiinpanokirjaan, mutta joita ei teidän sihteerinne nähnyt hänen kirjoittavan, ja jotka minä juuri nyt huomasin. Katsokaa niitä. Eivätkö ne ole todistus, ratkaiseva todistus siitä, että hän palasi takaisin."

Prefekti ei peittänyt huolestumistaan. Kaikki toisetkin näyttivät levottomilta. Sihteerin palaaminen vain lisäsi heidän pelkoaan: ei kukaan ollut nähnyt tarkastaja Vérot'a.

"Herra prefekti", sanoi don Luis, "pyydän vakavasti teitä kutsumaan tänne lähetin."

Ja heti lähetin tultua kysyi hän antamatta herra Desmalionsille aikaa sanoa mitään:

"Oletteko varma, että tarkastaja Vérot palasi tähän huoneeseen vielä uudelleen?"

"Aivan varma."

"Ja hän ei tullut ulos?"

"Ehdottomasti ei."

"Ja teidän huomionne ei hetkeäkään ollut suunnattu toiselle taholle?"

"Ei hetkeäkään."

"Siinä kuulette, hyvät herrat!" huudahti prefekti. "Jos tarkastaja

Vérot olisi täällä, tietäisimme me sen."

"Hän on täällä, herra prefekti."

"Mitä!"

"Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, herra prefekti, mutta minä sanon, että jos joku menee huoneeseen eikä tule sieltä ulos, niin täytyy hänen olla sisällä."

"Piiloutuneena?" sanoi herra Desmalions, joka tuli yhä kiihtyneemmäksi.

"Ei, mutta pyörtyneenä, sairaana… ehkä kuolleena."

"Mutta missä, hitto vie?"

"Tuon verhon takana."

"Sen verhon takana ei ole mitään muuta kuin ovi."

"Ja se ovi?"

"Johtaa pukeutumishuoneeseen."

"No niin, herra prefekti, tarkastaja Vérot, joka horjui ja oli kadottamaisillaan tajuntansa, luulotteli olevansa menossa konttoristanne sihteerin huoneeseen ja tupertui teidän pukuhuoneeseenne."

Herra Desmalions syöksyi ovelle, mutta ollessaan juuri avaamaisillaan sen, vetäytyi hän takaisin. Oliko se pelkoa, halua vetäytyä pois tämän merkillisen miehen vaikutusvallasta, miehen joka antoi määräyksiä sellaisella varmuudella, vieläpä näytti olevan olosuhteidenkin herra?

Don Luis seisoi liikkumattomana ja odotti kunnioittavin ilmein.

"En usko…" sanoi herra Desmalions.

"Herra prefekti, muistutan teille, että tarkastaja Vérot'n ilmoitukset voivat pelastaa kahden ihmisen hengen, jotka ovat tuomitut tänä yönä kuolemaan. Jokainen kadotettu minuutti on korvaamaton."

Herra Desmalions kohautti olkapäitään. Mutta miehen vakuuttava voima hallitsi häntä ja hän aukaisi oven.

Hän ei tehnyt liikettäkään, ei huudahtanut. Hän ainoastaan mutisi:

"Onko tämä mahdollista!"

Heikossa päivänvalossa, joka virtasi himmeäksi hiottujen ikkunalasien kautta, näkivät he miehen makaavan lattialla.

"Tarkastaja! Tarkastaja Vérot!" läähätti lähetti hypähtäen esiin.

Hän ja sihteeri nostivat ylös ruumiin ja asettivat sen nojatuoliin prefektin huoneeseen.

Tarkastaja Vérot eli vielä, mutta niin heikosti, että he tuskin tunsivat hänen sydämensä lyövän. Pisara sylkeä valui hänen suustaan. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Mutta kasvojen lihakset liikkuivat vielä, ehkäpä tahdon pakoittamana, joka näytti kestävän melkein kauemmin kuin elämä.

Don Luis mutisi:

"Näettekö, herra prefekti… nuo ruskeat pilkut!" Kaikkiin läsnäolijoihin tarttui sama kauhu, he alkoivat soittaa kelloa, aukoa ovia ja huutaa apua.

"Lähettäkää hakemaan lääkäriä", käski herra Desmalions. "Sanokaa niille, että tuovat lääkärin, ensimmäisen minkä käsiinsä saavat… ja papin. Me emme voi antaa miesraukan…"

Don Luis kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.

"Tässä ei ole mitään tehtävissä", sanoi hän. "Teemme parhaiten käyttäessämme nämä viimeiset silmänräpäykset tärkeämpään. — Sallitteko minun hoitaa asian, herra prefekti?"

Hän kumartui kuolevan miehen puoleen, asetti horjuvan pään tuolinselustaa vasten ja kuiskasi ystävällisimmällä sävyllään:

"Verot, tämä on herra prefekti, joka puhuu teille. Haluaisimme kuulla jotain siitä, mitä tänä yönä tapahtuu. Kuuletteko minua, Vérot? Jos kuulette, niin sulkekaa silmänne."

Silmäluomet laskeutuivat. Mutta oliko se ehkä sattuma? Don Luis jatkoi:

"Te olette löytänyt Roussel-sisarusten perilliset, niin paljon me tiedämme, ne ja kaksi joiden henkeä uhataan, ovat heidän perillisiään. Mutta me emme tiedä näiden perillisten nimeä, joka ei tietystikään ole Roussel. Teidän on sanottava meille nimi. Kuulkaa minua. Te kirjoititte muistikirjaan kolme kirjainta, jotka näyttävät muodostavan tavun 'Fau'. Enkö ole oikeassa? Onko se nimen ensi tavu? Mikä on seuraava kirjain näiden kolmen jälkeen? Sulkekaa silmänne kun sanon oikean kirjaimen. Onko se B? Onko se C?"

Mutta nyt kulki väristys yli tarkastajan kalpeiden kasvojen. Pää laskeutui raskaasti rinnalle. Vérot veti kaksi tahi kolme huokausta, voimakas vavistus värisytti hänen jäseniään ja sitten hän ei enää liikkunut.

Hän oli kuollut.

Tämä surullinen tapahtuma oli käynyt niin äkkiä, että miehet, jotka olivat kauhistuneina sivustakatsojina, seisoivat hetken lamaantuneina. Asianajaja teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen. Prefekti mutisi:

"Verot parka! Hän oli hyvä ihminen, joka ajatteli vain palvelustaan ja velvollisuuksiaan. Sensijaan että olisi mennyt hakemaan lääkärinapua — ja kuka tietää, ehkä olisi hänet saatettu pelastaa — hän tuli takaisin toivossa saada ilmoittaa salaisuutensa. Vérot parka!"

"Oliko hän naimisissa? Jäikö häneltä lapsia?" kysyi don Luis.

"Hän jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta", vastasi prefekti.

"Minä pidän heistä huolta", sanoi don Luis tyynesti.

Kun lääkäri oli saapunut ja herra Desmalions antanut määräyksen, että ruumis oli vietävä toiseen huoneeseen, otti don Luis lääkärin syrjään ja sanoo:

"Ei ole epäilystäkään siitä, että tarkastaja Vérot on tullut myrkytetyksi. Katsokaa hänen rannettaan, siinä näette pistoksen ja tulehtuneen renkaan sen ympärillä."

"Häntä pistettiin siis ranteeseen?"

"Niin, neulalla tai kynänterällä, mutta ei niin voimakkaasti kuin he ehkä olisivat halunneet, koska kuolema seurasi vasta muutamia tunteja myöhemmin."

Vahtimestarit kantoivat ruumiin ulos ja pian ei huoneessa ollut ketään muita kuin ne viisi henkilöä, jotka prefekti oli kutsuttanut luokseen. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea, jotka katsoivat turhaksi jäädä kauemmaksi, lähtivät, ylistettyään lämpimästi don Luis Perennaa hänen terävänäköisyydestään. Sitten tuli majuri d'Astrignacin vuoro, joka puristi entisen alaisensa kättä vilpittömällä myötätunnolla. Maître Lepertuis ja Perenna, jotka olivat sopineet kohtauksesta lahjoituksen suorittamista varten, aikoivat juuri mennä, kun herra Desmalions kiireesti tuli sisään.

"Vai niin, te olette vielä täällä, don Luis Perenna! Se ilahduttaa minua. Minulla on eräs aate: ne kolme kirjainta, jotka väititte nähneenne kirjoitetun muistikirjaan, muodostavatko ne tavun 'Fau', oletteko siitä varma?"

"Luulen niin, herra prefekti. Katsokaa itse: eikö tämä ole F, tämä a ja tämä u? Ja pankaa merkille, että F on iso kirjain, joka panee epäilemään, että kirjaimet muodostavat nimen ensi tavun."

"Aivan oikein", sanoi herra Desmalions. "Omituista kyllä, sattuu se tavu olemaan… mutta odottakaa, verratkaamme!"

Herra Desmalions etsi kiireesti papereiden joukosta, jotka sihteeri oli hänen tullessaan jättänyt. "Kas tässä! Tätä juuri tarkoitin: 'Fauville'. Ensimmäinen tavu on sama. 'Fauville'… ei muuta, ei ristimänimeä eikä sen alkukirjaimia. Kirje on kirjoitettu kuumeentapaisella kiireellä; siinä ei ole päivämäärää eikä osoitetta. Käsiala on vapisevaa."

Ja herra Desmalions luki ääneen:

'Herra prefekti.

Suuri vaara uhkaa minua ja poikaani. Kuolema lähestyy nopeasti. Tänä iltana tahi viimeistään huomen aamulla saan todistuksia siitä halpamaisesta salaliitosta, joka uhkaa meitä. Pyydän lupaa saada jättää ne teille aamupäivällä. Olen suojeluksen tarpeessa, pyydän teiltä apua. Kunnioittaen: Fauville'.

"Ei mitään muuta valaisevaa?" kysyi Perenna. "Ei mitään toiminimen leimaa?"

"Ei, ei mitään. Mutta ei ole mitään erehtymisen mahdollisuutta. Vérot'n ilmoitukset sopivat selvästi yhteen tämän epätoivoisen vetoamisen kanssa. Ne ovat nähtävästikin herra Fauville ja hänen poikansa, jotka aiotaan murhata tänä yönä. Ja hirveintä on että nimi Fauville on niin yleinen, joten on mahdotonta, että etsimisemme johtaisi tuloksiin aikanaan."

"Kuinka niin, herra prefekti? Ponnistamalla äärimmäisiin…"

"Tietysti me ponnistamme äärimmäisiin ja minä panen kaiken väkeni liikkeelle. Mutta muistakaa ettei meillä ole pienintäkään johtolankaa."

"Oh, se olisi hirveää!" huudahti don Luis. "Nuo molemmat ihmiset tuomittuina kuolemaan ja me emme olisi tilaisuudessa pelastamaan heitä! Herra prefekti, pyydän teitä hartaimmin, että…"

Hän ei ollut puhunut loppuun, kun prefektin yksityissihteeri astui sisään käyntikortti kädessään.

"Herra prefekti, tämä mies on niin itsepäinen…! minä en tiennyt, jos minä…"

Herra Desmalions otti kortin ja huudahti hämmästyksestä ja ilosta.

"Katsokaa", sanoi hän Perennalle.

Ja hän ojensi tälle kortin:

HIPPOLYTE FAUVILLE Siviili-insinööri Boulevard Suchet 14 B

"Katsokaa", sanoi herra Desmalions, "sattuma suosii meitä. Jos tämä herra Fauville on yksi Roussel-perillisistä, tulee tehtävämme paljon helpommaksi."

"Joka tapauksessa, herra prefekti", huomautti asianajaja, "täytyy minun muistuttaa teille, että testamentin pykälä kieltää sen julkaisemisen ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia. Herra Fauville ei saa sen vuoksi tietää…"

Ovi avautui ja eräs mies työnsi vahtimestarin syrjään ja syöksyi sisään.

"Tarkastaja… tarkastaja Vérot?" läähätti hän. "Hän on kuollut, eikö totta? Minä kuulin…"

"Niin, hyvä herra, hän on kuollut".

"Liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!" sammalsi hän.

Ja hän vaipui tuolille, väänteli käsiään ja nyyhkytti:

"Oh, ne roistot, ne roistot!"

Hän oli kalpea, kuoppaposkinen, viidenkymmenen ikäinen mies sairaalloisine ulkonäköineen. Hänen päänsä oli kalju ja otsalla syviä ryppyjä. Hänen leukansa ja korvalehtensä nytkähtelivät hermostuneesti. Silmät olivat kyyneleissä.

Prefekti kysyi:

"Mitä te tarkoitatte, hyvä herra? Tarkastaja Vérot'n murhaajat?

Voitteko mainita heidät, auttaa meitä etsimisessämme?"

Hippolyte Fauville pudisti päätään.

"Ei, ei, se ei hyödyttäisi mitään nyt… minun todistukseni eivät olisi riittäviä… ei, varmasti ei…"

Hän oli jo noussut tuoliltaan ja seisoi siinä anteeksi pyydellen.

"Herra prefekti, olen vaivannut teitä turhanpäiten, mutta halusin tietää… toivoin, että tarkastaja Vérot olisi pelastunut. Hänen todistuksensa yhdessä minun kanssani olisi ollut korvaamaton. Mutta hän on ehkä ehtinyt kertoa teille…"

"Ei, hän puhui tästä illasta… tästä yöstä…"

Hippolyte Fauville säpsähti.

"Tästä illasta! Silloin on aika käsillä! Mutta se on mahdotonta, he eivät voi tehdä minulle mitään vielä. He eivät ole valmiit".

"Tarkastaja Vérot selitti, että kaksoismurha tehdään tänä yönä".

"Ei, herra prefekti, siinä hän oli väärässä. Minä tiedän kaikki.

Aikaisintaan huomen illalla… ja me vangitsemme ne kaikki ansaan.

Oh, ne roistot!"

Don Luis meni hänen luokseen ja kysyi:

"Teidän äitinne nimi oli Ermeline Roussel, eikö niin?"

"Kyllä, Ermeline Roussel. Hän on nyt kuollut".

"Ja hän oli Saint-Etiennestä?"

"Niin. Mutta minkävuoksi sitä kysytte?"

"Sen sanoo herra prefekti teille huomenna. Vielä sana". Hän avasi pahvikotelon, jonka Vérot oli jättänyt. "Tiedättekö jotain tästä suklaapalasta? Ja näistä hampaiden jäljistä?"

"Hirveätä!" sanoi insinööri. "Mistä tarkastaja sen löysi?"

Hän vaipui jälleen tuolille, mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän nousi ja ryntäsi ovelle:

"Minun täytyy mennä, herra prefekti, minun täytyy mennä. Huomen aamulla varhain näytän teille… silloin on minulla kaikki todisteet. Ja poliisin on suojeltava minua. Olen sairas, tiedän sen, mutta minä haluan elää. Minulla on oikeus elää… ja pojallani myös… ja me elämme! Oh, ne roistot!"

Ja hän horjui ulos kuin juopunut.

Herra Desmalions nousi nopeasti.

"Annan panna toimeen tutkimuksen tämän miehen luona. Annan vartioida hänen taloaan. Olen jo puhelimitse ilmoittanut salapoliisiosastoon. Odotan tänne erästä, johon suuresti luotan."

Don Luis sanoi: