Читать книгу Neljä naista ristillä - Морис Леблан - Страница 5

Sisällysluettelo

Vorskin poika

Istuen laatikon kannella aluksen oikealla puolella Honorineen päin kääntyneenä Véronique hymyili. Tämä hymy oli vielä levotonta, epävarmaa, pidättyvää, se värähteli arkana kuin auringonsäde, joka koettaa puhkaista myrskyn viimeisen pilven, mutta silti se oli onnellista hymyä.

Ja onni näkyi olevan näiden ihailtavain kasvojen oikea ilme, joissa kuvastui mielenylevyyttä ja eräille liiallisten vastoinkäymisten koettelemille tai rakkauden säilyttämille naisille ominaista siveyttä. Niissä oli leima, jonka tuollaisten naisten kasvoille antaa vakiintunut vakavuus ja kaikesta heidän sukupuolelleen tavallisesta keimailusta luopuminen.

Hänen mustat, ohimoilta hiukan harmaantuneet hiuksensa olivat solmitut hyvin alhaalle niskaan. Hänen hipiänsä oli tumma kuin etelämaalaisen, ja hänellä oli suuret vaaleansiniset silmät, joiden koko terä näytti samanväriseltä, kalpealta kuin talvinen taivas. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vartaloltaan sopusuhtainen.

Hänen sointuva, hiukan miesmäinen äänensä kävi hilpeäksi ja iloiseksi hänen puhellessaan jälleen löydetystä pojastansa. Eikä Véronique tahtonutkaan mistään muusta puhua. Turhaan yritti bretagnetar kääntää puhetta niihin kysymyksiin, jotka häntä kiusasivat, ja toisteli vähän väliä:

"Kuulkaas, tässä on kaksi asiaa, joita en voi selittää. Kuka oli viitoittanut sen reitin, jonka osoitteet opastivat teidät Faouëtista juuri sille kohtaa, missä minä aina nousen maihin? Siitä voisi päätellä, että joku on Faouëtista käynyt Sarekin saarella. Ja kuinka sitten oli isä Maguennoc lähtenyt saarelta? Vapaaehtoisestiko? Vai oliko hänen ruumiinsa tuotu sieltä? Ja millä keinoin?"

"Kannattaako sitä nyt…?" huomautti Véronique.

"Kyllä maar. Ajatelkaahan sentään! Paitsi minua, joka moottoriveneelläni käyn joka toinen viikko, joko Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa ruokavaroja ostamassa, ei ole kuin kaksi kalastajavenettä, ja ne purjehtivat aina paljoa ylemmällä mannermaan rannikolle Audierneen asti, jossa myyvät saaliinsa. Kuinka siis olisi Maguennoc voinut päästä yli? Ja kuka sitten hänet tappoi? Ja miksi oli hänen ruumiinsakin viety pois?"

Mutta Véronique oli itsepäinen.

"Minä pyydän teitä… Se ei ole tärkeää tällä hetkellä. Kaikki selviää. Puhukaamme Françoisista. Tehän sanoitte, että hän oli saapunut Sarekiin…?"

Ja Honorine mukaantui nuoren naisen pyyntöihin.

"Hän joutui sinne Maguennoc-poloisen huostaan muutama päivä senjälkeen, kun hänet oli teiltä riistetty. Maguennoc, jolle herra d'Hergemont oli pannut sanat suuhun, kertoi, että vieras rouvasihminen oli hänelle uskonut lapsensa, ja hän antoi sen tyttärelleen imetettäväksi. Tytär kuoli sitten jälkeenpäin. Minä olin silloin täältä poissa, kun oleskelin kymmenen vuotta Pariisissa, jossa minulla oli toimi. Kun tulin takaisin, oli François jo pulska miehenalku, joka juoksenteli nummilla ja rantakallioilla. Silloin jouduin palvelukseen isällenne, joka oli asettunut Sarekiin. Kun Maguennocin tytär kuoli, otettiin poika meille."

"Millä nimellä?"

"Omalla nimellään… Nimitimme häntä muitta mutkitta Françoisiksi. Herra d'Hergemont taas käytti itsestänsä nimeä Antoine. Lapsi sanoi häntä isoisäksi. Kellään ei ollut siihen mitään muistuttamista."

"Ja millainen hän on luonteeltaan?" kysyi Véronique hiukan levottomana.

"Oh, siitä ei hätää, poika on kuin enkeli!" vastasi Honorine. "Ei tule laisinkaan isäänsä… eikä isoisäänsäkään, kuten herra d'Hergemont itse myöntää. Lempeä, herttainen, nöyrä lapsi. Ei kiukuttele koskaan… on aina hyvällä päällä. Siten hän onkin saanut osakseen isoisän rakkauden, ja niinpä herra d'Hergemontin sydän kääntyi taas teidän puoleenne, poikanne kun niin elävästi muistutti teitä, jonka hän oli hyljännyt. Ilmetty äitinsä kuva', sanoo hän. 'Véronique oli hellä, rakastava ja hyväilevä kuten hänkin.' Ja sitten hän alkoi etsiä teitä yhdessä minun kanssani, joka vähitellen olin saanut hänen luottamuksensa."

Véronique säteili ilosta. François oli hänen näköisensä, hyväntapainen ja hymyilevä!

"Mutta", sanoi hän, "tunteeko poika minut? Tietääkö hän, että hänen äitinsä on elossa?"

"Eikö tietäisi! Herra d'Hergemont tahtoi aluksi pitää sitä salassa.

Mutta minä kerroin pian kaikki."

"Kaikkiko?"

"En kaikkea. Hän uskoo yhä, että isä on kuollut ja että te senjälkeen, kun herra d'Hergemont ja hän olivat haaksirikossa hävinneet, menitte luostariin ja että teitä ei ole voitu löytää. Ja aina hän on niin kärkäs kuulemaan uutisia, kun palaan matkalta! Hänkin, nähkääs, toivoo! Oi, kuinka hän rakastaakaan äitiänsä! Juuri hän aina hyräilee sitä kuulemaanne laulua, jonka isoisä on hänelle opettanut."

"Françoisini… pikku Françoisini…!"

"Ah, niin, hän rakastaa teitä", jatkoi bretagnetar. "Onhan hänellä kyllä äiti Honorine. Mutta te olette oma äiti. Ja teitä etsiäkseen hänellä on kiire kasvaa isoksi ja päättää opintonsa."

"Opintonsa? Lukeeko hän…?"

"Isoisänsä johdolla, ja nyt viimeksi kuluneet kaksi vuotta häntä on ohjannut kunnon nuori mies, jonka toin mukanani Pariisista, Stéphane Maroux, sota-invaliidi, jolla on kunniamerkkejä joka saumassa ja joka on sisällisten leikkausten vuoksi vapautettu vakinaisesta palveluksesta. François on koko sydämestään kiintynyt häneen."

Moottorivene lipui nopeasti tyynellä merellä, johon se kynti hopeanvaahtoisen uoman. Pilvet olivat haihtuneet taivaanrannalta. Loppupäivästä näkyi tulevan tyyni ja kirkas.

"Ja sitten, sitten", toisteli Véronique, joka ei väsynyt kuuntelemaan, "sanokaahan, millainen puku pojallani on!"

"Hänellä on lyhyet polvihousut, jotka jättävät hänen pohkeensa paljaiksi, väljä kultanappinen paita pehmeästä flanellista ja samanlainen litteäpohjainen lakki kuin hänen hyvällä ystävällään herra Stéphanella, mutta Françoisin lakki on punainen ja näyttää oikein somalta hänen päässään."

"Onko hänellä muitakin ystäviä kuin herra Maroux?"

"Ennen hänellä oli ystävinä kaikki saaren pojat. Mutta nyt, kun isät ovat sodassa, ovat kolmea, neljää laivapoikaa lukuunottamatta kaikki muut jättäneet saaren mennäkseen äitiensä kanssa työhön rannikolle, Concarneauhon ja Lorientiin, niin että Sarekissa on vain vanhuksia jäljellä. Meitä on saarella enää vain kolmisenkymmentä."

"Mutta kenen kanssa hän sitten leikkii? Kuka on hänellä kävelytoverina?"

"Oh, ei siitä hätää, hänellä on mitä parhain toveri!"

"Kuka se on?"

"Pieni koira, jonka Maguennoc hänelle lahjoitti."

"Koira?"

"Niin, aika lystikäs veitikka, mitättömän ja naurettavan näköinen, puoleksi villakoira, puoleksi ajokoira, mutta niin hupaisa, niin hullunkurinen! Ah, kylläpä se herra Kaikki-käy-hyvin on veikeä!"

"Kaikki-käy-hyvin?"

"François nimittää sitä niin, eikä mikään nimi sopisi sille paremmin. Se näyttää aina onnelliselta, elämäänsä tyytyväiseltä… muuten se on hyvin itsenäinen, häviää tuntikausiksi, jopa päiviksikin, mutta on aina saapuvilla, milloin sitä tarvitaan, silloin kun ollaan surullisia tai asiat eivät käy, niinkuin pitäisi. Kaikki-käy-hyvin vihaa kyyneleitä, torumisia, riitoja. Heti kun joku vetistelee tai on vähällä purskahtaa itkuun, istahtaa se takajaloilleen, veikistelee, sulkee toisen silmänsä, raottaa toista ja näyttää itse niin makeasti nauravan, että katselijankin täytyy sille nauraa. 'Kah, vanha velikulta', sanoo François, 'sinä olet oikeassa, kaikki käy hyvin. Ei saa olla millänsäkään, eikö niin?' Ja sittenkun taas ollaan lohdutettuja, niin Kaikki-käy-hyvin kävellä tepsuttaa pois. Se on tehnyt tehtävänsä."

Véronique nauroi ja itki samalla kertaa. Hän oli kauan ääneti, mutta sitten hänen muotonsa vähitellen synkistyi epätoivosta, joka kalvoi hänen iloansa. Hän ajatteli kaikkea näiden neljäntoista vuoden aikana menettämäänsä onnea, kun oli ollut lapsettomana äitinä, kantanut surupukua, vaikka hänen poikansa oli elossa. Hän ei ollut saanut hoidella synnyttämäänsä pienokaista. Kaikki se hellyys, jolla lasta vaalitaan, se rakkaus, jota äiti vuorostaan häneltä saa, oli häneltä riistetty. Sitä ylpeyttä, jota tuntee nähdessään lapsen varttuvan ja kuullessaan hänen puhuvan, ei hän ollut saanut kokea. Kaikki, mikä ilahduttaa ja hurmaa äitiä ja saa hänen sydämensä pulppuilemaan joka päivä uudistuvasta hellyydestä, kaikki se oli siis häneltä jäänyt tuntematta.

"Nyt olemme jo puolitiessä", virkkoi Honorine.

He kiitivät Glenanin saarten läheltä. Heidän oikealla puolellaan näkyi Penmarchin niemeke, jonka rantoja he seurasivat yhdensuuntaisesti viidentoista kilometrin päässä, tummempana juovana, jota ei aina voinut taivaanrannasta eroittaa. Ja Véronique mietti yhä surullista menneisyyttään, äitiään, jota hän tuskin muisti, pitkää lapsuuttaan itsekkään ja jörön isän kodissa, avioliittoaan — ah, varsinkin avioliittoaan! Hän muisteli, kuinka hän ensin oli tavannut Vorskin, jolloin hän oli vasta seitsentoistavuotias. Kuinka hän olikaan pelännyt tuota eriskummaista miestä, samalla kertaa sekä kaihtaen häntä että alistuen hänen vaikutusvaltaansa, niinkuin kaikki salaperäinen ja käsittämätön sillä iällä huumaa ihmistä. Sitten oli tullut kamala ryöstönpäivä, ja sitä seurasivat vielä kamalammat viikot, jolloin Vorski oli pitänyt häntä teljettynä, uhaten ja halliten häntä kaikella häijyn mahtinsa voimalla. Ja niin oli häneltä kiristetty avioliittolupaus, jota vastaan nuoren tytön kaikki vaistot ja koko tahto kapinoivat, mutta joka hänen oli mielestään allekirjoitettava moisen häväistysjutun jälkeen, hänen isänsäkin suostuessa.