Читать книгу Neljä naista ristillä - Морис Леблан - Страница 6

Hänen ajatuksensa kimmahtivat takaisin aviovuoden muistoista. Niitä hän ei koskaan, ei synkimpänäkään hetkinä, jolloin menneisyyden peikot häntä painajaisen tavoin ahdistivat, suostunut elvyttelemään, vaan pakotti syvimpään kätköönsä tuon häpeällisen ajan kaikkine inhoittavuuksineen, muistot kolhimisesta, petoksesta, puolisonsa hävyttömästä elämästä, jolloin mies kyynillisen häikäilemättömästi vähitellen osoittautui siksi, mikä olikin, juoden itsensä humalaan, pettäen pelissä, varastaen pitotovereiltaan, petkuttaen ja alentuen ilmiantajaksi. Näin sai hänen vaimonsa hänestä sen käsityksen, joka yhä säilyi ja pöyristytti jonkinlaisena julman ja yltiöpään pahuudenhengen kuvana.

"Jättäkää jo haaveilut, rouva Véronique", virkkoi Honorine.

"Minä en haaveile enkä muistele", vastasi toinen. "Minua kalvavat tunnonvaivat."

"Teilläkö on tunnonvaivoja, rouva Véronique, teillä, jonka elämä on ollut pelkkää kärsimystä?"

"Kärsimystä, joka on ollut minulle rangaistukseksi."

"Mutta nyt se kaikki päättyy, rouva Véronique, koska pian saatte takaisin poikanne ja isänne. No, ajatelkaahan nyt vain onneanne!"

"Voinko minä vielä tulla onnelliseksi?"

"Voitteko tulla! Sen saatte nähdä piankin! Kas, tuollahan jo on

Sarek."

Honorine otti laatikosta tuhdon alta ison simpukankuoren, jota hän käytti torvena, kuten entisajan merimiehet, ja sovittaen huulensa reiän kohdalle ja pullistaen poskensa hän puhalsi siitä muutamia voimakkaita, mylvinän tapaisia säveliä, jotka kajahtivat avaruudessa.

Véronique katsoi häneen kysyvästi.

"Minä kutsun häntä", sanoi Honorine.

"Françoisiako! Te kutsutte Françoisia!"

"Palatessani teen aina niin. Hän juoksee loikkien ylhäältä rantakallioilta, missä asumme, ja tulee aallonmurtajalle asti."

"Sitten saanen hänet heti nähdä?" kysyi Véronique kalpeana.

"Te saatte hänet heti nähdä. Pankaa harsonne kaksin kerroin, jottei hän tuntisi teitä muotokuvienne mukaan. Minä puhun teille kuin Sarekiin saapuvalle vieraalle henkilölle."

Saaren voi hyvin selvästi eroittaa, mutta rantakallioiden juurta kätki joukko kareja.

"Ah niin, kareista täällä ei ole puutetta! Niitä kuhisee kuin sillejä parvessa", huudahti Honorine, jonka oli täytynyt seisottaa moottori ja joka nyt souti kahdella hyvin lyhyellä airolla. "Kah, meri oli äsken tyven. Täällä ei koskaan."

Tuhannet pienet aallot hyökkäsivät täällä tosiaankin toistensa kimppuun, painuivat murtuneina toistensa syliin ja taistelivat herkeämättä ja leppymättä kallioita vastaan. Vene tuntui uivan kuohuvan virran pyörteissä. Missään ei voinut eroittaa täplääkään sinistä tai vihreää merta vaahtovyöryjen keskellä. Ei mitään muuta kuin valkoista kuohua, jota karien teräviä hampaita vastaan raivoavien voimien herkeämätön kieppuminen ikäänkuin vispilöi.

"Ja kaikkialla ympärillä on samanlaista", jatkoi Honorine, "niin että Sarekiin ei pääsekään maihin muutoin kuin veneellä. Tänne eivät saksalaiset olisi voineet perustaa vedenalaisten tukikohtaa. Kaiken varalta saapui upseereja Lorientista kaksi vuotta sitten, ottaakseen asiasta täyden selvän ja tarkastaakseen eräitä luolia lännen puolella, joihin voi tunkeutua ainoastaan pakoveden aikana. Se oli turhaa vaivaa. Täällä ei ollut mitään tehtävää. Ajatelkaahan toki! Saarta ympäröivät kaikkialla kalliot tuhkatiheässä ja huippupäiset karit, jotka purevat petollisesti altapäin. Ja vaikka nämä ovatkin vaarallisimmat, on sittenkin ehkä enemmän pelättävä muita… noita isoja, joita tuolla näette ja joilla on nimensä ja häijy maineensa haaksirikoista. Ah, ne, ne…!"

Hänen äänensä kävi käheäksi. Epäröivällä kädellä, ikäänkuin arastelen viittaavaa liikettänsä, hän osoitti muutamia kallioita, jotka mahtavina ryhminä kohosivat erimuotoisina merestä. Siinä oli lyyhistyneitä eläimiä, sakaraharjaisia torneja, sfinksinpäitä, karkeatekoisia pyramiideja, kaikki mustaa graniittia, mutta punatäpläisiä, ikäänkuin verellä tahrattuja.

Honorine kuiskasi:

"Niin, ne ovat vartioineet saartamme vuosisadoista vuosisatoihin, mutta vartioineet sitä villien petojen lailla, jotka tahtovat tehdä vain pahaa ja tappaa. Nuo tuolla… nuo tuolla… Ei, parasta on, ettei niistä koskaan puhu, niitä edes ajattele. Ne juuri ovat ne kolmekymmentä hurjaa petoa… Niin, kolmekymmentä, rouva Véronique… niitä on kolmekymmentä…"

Hän teki ristinmerkin ja jatkoi tyynemmin:

"Niitä on kolmekymmentä. Isänne sanoo, että Sarekia nimitetään kolmenkymmenen ruumiskirstun saareksi, koska kansan vaisto on tässä tapauksessa sekoittanut käsitteet; karit muistuttavat muka silta-arkkuja, ja siitä on johduttu ruumiskirstuihin. Kenties… Mutta sittenkin ne ovat todellisia ruumiskirstuja, rouva Véronique, ja jos ne voitaisiin avata, niin aivan varmaan niiden sisästä löydettäisiin suunnattomat määrät ihmisluita… Herra d'Hergemont itse sanoo, että nimi Sarek johtuu sanasta sarkofaagi, joka hänen selityksensä mukaan merkitsee ruumiskirstua oppineiden kielellä. Ja sitten on vielä…"

Honorine keskeytti lauseensa, ikäänkuin olisi tahtonut kääntää ajatuksensa toisaalle, ja sanoi osoittaen erästä kalliota:

"Katsokaa, rouva Véronique, tuon järkäleen takaa, joka sulkee meiltä tien, näette kohta aukeamasta pienen satamamme ja punalakkisen Françoisin laiturilla."

Véronique oli kuunnellut hajamielisesti kaikkia Honorinen selityksiä. Hän kumartui ulommaksi veneestä keksiäkseen nopeammin poikansa hahmon, sillä välin kun bretagnetar häntä ahdistavan ajatuksen pakottamana vastoin tahtoaan jatkoi:

"Ja sitten on vielä muutakin. Sarekin saarella on — ja juuri siksi isänne on sen asuinpaikakseen valinnutkin — sarja vanhoja muistopatsaita, ei ollenkaan merkillisiä, mutta ne ovat omituisia siitä, että ne kaikki ovat melkein samanlaisia. Ja tiedättekö, kuinka monta sellaista muistopatsasta on? Kolmekymmentä! Kolmekymmentä niinkuin pääkarejakin. Ja ne kolmekymmentä patsasta ovat siroiteltuina pitkin saaren rantatöyräitä, ihan vastapäätä kolmeakymmentä meren kalliota, ja jokaisella on nimi vastaavan karinsa mukaan: Dol-er-H'roeck, Dol-Kerlitu ja niin edespäin. Mitäs siitä sanotte?"

Hän oli lausunut nuo nimet samalla arastelevalla äänellä, jolla puhui kaikista näistä asioista, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo esineet, joilla hänen mielikuvituksessaan oli vapisuttava ja pyhä elämä, kuulisivat hänen sanansa.

"Mitäs siitä sanotte, rouva Véronique? Oh, kaikessa tuossa on paljon salaperäistä, ja sanon vieläkin kerran, että parempi on olla vaiti. Kerron teille sen kaiken, kun olemme matkustaneet, päässeet kauaksi saarelta, ja kun pieni François on sylissänne, isänne ja teidän hoivissanne…"

Véronique oli ääneti, tähystellen valppaasti sinne päin, mihin bretagnetar oli viitannut. Kääntyneenä selin toveriinsa, molemmin käsin tarrautuneena veneen laitaan, hän tuijotti herkeämättä. Tuolta, tuosta ahtaasta väliaukosta hän näkisi löydetyn lapsensa, eikä hän halunnut menettää sekuntiakaan siitä silmänräpäyksestä lukien, jolloin François saattaisi hänelle näyttäytyä.

He pääsivät kallion luo. Toinen Honorinen airoista sipaisi sen seinää. He lipuivat sen vierustaa pitkin ja saapuivat kärjen luo.

"Ah", huudahti Véronique murheellisesti, "hän ei olekaan siellä!"

"Eikö François olisikaan siellä! Mahdotonta!" ihmetteli Honorine.

Mutta hänkin vuorostaan näki kolmen, neljänsadan metrin päässä edessään ne muutamat isot kivet, jotka olivat hiekkarannalla aallonmurtajana. Kolme naista, tyttönen ja vanhoja merimiehiä oli odottamassa veneen tuloa. Ei mitään poikaa. Ei mitään punalakkia.

"Se on kummallista", virkkoi Honorine hiljaa. "Ensi kertaa hän on kutsuani noudattamatta."

"Ehkä hän on sairaana?" huomautti Véronique.

"Ei, François ei ole koskaan sairaana."

"Kuinka sitten?"

"Sitten minä en tiedä."

"Mutta ettehän vain pelkää jotakin?" kysyi Véronique jo hätääntyen.

"En hänen… vaan kyllä isänne puolesta. Maguennoc oli minua varoittanut jättämästä häntä. Hän juuri on vaarassa."

"Mutta onhan François häntä puolustamassa, samoin kuin hänen opettajansa, herra Maroux. Mutta vastatkaa… mitä te arvelette?"

Hetkisen vaitiolon jälkeen Honorine kohautti olkapäitänsä.

"Silkkaa pötyä! Minä kuvittelen järjettömyyksiä, niin, järjettömyyksiä. Älkää siitä olko millännekään. Bretagnelais-vaistoni pyrkii taas väkisin esille. Muutamia vuosia lukuunottamatta, olen elänyt kaiken ikäni tässä tarujen ja kummitusjuttujen ilmapiirissä… Älkäämme siitä enää puhuko."

Sarekin saari esiintyy pitkänä, jokseenkin epätasaisena ylätasankona, jolla kasvaa vanhoja puita. Sen reunoilla on keskikorkuisia rantakallioita, jotka ovat niin leikeltyjä ja lovellisia, että niiden vertaa tuskin toisaalta tapaa. Ne reunustavat saarta kuin epätasainen ja monimuotoinen pitsiseppele, jota sade, tuuli, aurinko, lumi, pakkanen, sumu, kaikki taivaasta lankeava vesi ja kaikki maasta tihkuva kosteus lakkaamatta järsivät.

Ainoa kohta, mistä voi nousta maihin, on itäisellä rannikolla notkon likellä, missä muutamat kalastajamökit, sodan puhkeamisesta asti useimmat autioina, ryhmittyvät kyläksi. Siinä avautuu pienen aallonmurtajan suojaama syvennys. Meri on siellä ihan tyyni. Kaksi alusta oli rantaan köytettyinä.

Maihinnousemisen hetkellä Honorine teki viimeisen ponnistuksen.

"Näette, rouva Véronique, että olemme päässeet perille. Maksaako siis todella vaivaa, että… astutte maihin? Jääkää alukseen… Kahden tunnin päästä tuon teille isänne ja poikanne, ja me syömme päivällistä Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa. Eikö niin?"

Véronique oli noussut. Mitään vastaamatta hän hyppäsi aallonmurtajalle.

"No, missä lapset ovat?" kysyi Honorine, joka seurasi häntä etkä enää vastustellut. "Eikö François-poika ole tullut?"

"Hän oli täällä täsmälleen kello kahdeltatoista", selitti muuan naisista. "Mutta hän odotti teitä vasta huomenna."

"Se on totta… mutta olisihan hänen pitänyt kuulla, että olin tulossa… Sittenhän nähdään."

Ja kun miehet auttoivat häntä lastin purkamisessa, sanoi hän heille:

"Näitä ei tarvitse tuoda taloon. Ei matkalaukkujakaan… Jollei… No, jollen tule takaisin kello viiden aikaan, niin lähettäkää joku poika tuomaan matkalaukut."

"Ei, minä tulen itse", vastasi yksi merimiehistä.

"Kuten tahdot, Corréjou. Ah, kuulehan, voitko sanoa mitään

Maguennocista?"

"Maguennoc on lähtenyt matkalle. Minä itse saatoin hänet ylitse

Pont-l'Abbéhen."

"Milloin, Corréjou?"

"Seuraavana päivänä senjälkeen, kun olitte lähtenyt, matami Honorine."

"Mitä hän siellä teki?"

"Hän sanoi lähtevänsä… en tiedä minne… puhui poikkihakatusta kädestään… toivioretkelle…"

"Toivioretkellekö? Ehkä Faouëtiin? Pyhän Barbaran kappeliin?"

"Niin… juuri sinne… Pyhän Barbaran kappeliin… sen nimen hän minulle mainitsi."

Honorine ei kysynyt enempää. Kuinka saattoi enää epäillä Maguennocin kuolemaa? Hän poistui Véroniquen seuraamana, joka oli laskenut harsonsa alas, ja molemmat alkoivat kiivetä kivistä polkua, johon oli hakattu askelmia ja joka nousi tammimetsän keskeltä ja johti saaren pohjoiskärkeä kohti.

"Totta puhuen", virkkoi Honorine, "en ole sittenkään varma, että herra d'Hergemont suostuu lähtemään. Kaikkia kertomuksiani hän pitää hassutuksena, vaikka monet seikat häntä itseäänkin kummastuttavat."

"Onko hänen asuntonsa kaukana?" kysyi Véronique.

"Neljänkymmenen minuutin matka. Siellä pohjoispäässä on melkein toinen saari, kuten saatte nähdä. Se on ikäänkuin ha'alla yhdistetty Sarekiin, ja benediktiläismunkit olivat rakentaneet sinne luostarin."

"Mutta ei suinkaan hän asu siellä yksinään Françoisin ja herra

Marouxin kanssa?"

"Ennen sotaa siellä oli kaksi muutakin miestä. Sitten olemme minä ja Maguennoc tehneet melkein kaiken työn keittäjättären, Marie le Goffin, kanssa."

"Joka jäi sinne teidän poissaollessanne."

"Tietysti."

He saapuivat ylätasangolle. Rannikon kanssa yhdensuuntainen polku nousi ja laski jyrkin vieruin. Kaikkialla oli vanhoja tammia mistelipalloineen, jotka hyvin eroitti vasta harvalti puhjenneiden lehtien lomitse. Harmaansininen meri välkkyi etäältä, ympäröiden valkoisena vyöhikkönä saarta.

Véronique puhui taas.

"Mikä on teidän suunnitelmanne, Honorine?" kysyi hän.

"Minä menen yksinäni sisälle isäänne puhuttelemaan. Sitten palaan puutarhan portille teitä noutamaan, ja Françoisin silmissä te esiinnytte hänen äitinsä ystävättärenä. Vähitellen hän arvaa."

"Ja luulette, että isä ottaa minut hyvin vastaan?"

"Hän ottaa teidät avosylin vastaan, rouva Véronique, ja me tulemme kaikki onnellisiksi, jollei… jollei ole mitään tapahtunut… On niin omituista, ettei François juokse vastaamme! Kaikkialta saarelta hän voisi nähdä veneemme… melkein Glenanin luodoille asti."

Hän vaipui jälleen siihen pelokkaaseen mietiskelyyn, jota herra d'Hergemont nimitti hassutukseksi, ja he jatkoivat matkaansa ääneti, Véronique kärsimättömänä ja levottomana. Äkkiä Honorine teki ristinmerkin.

"Noudattakaa esimerkkiäni, rouva Véronique", virkkoi hän. "Ovathan munkit pyhittäneet tämän paikan, mutta entisajoilta on vielä paljon pahaenteistä jäljellä. Varsinkin täällä Suuren tammen metsässä."

Entisellä ajalla hän tarkoitti epäilemättä druidien ja ihmisuhrien aikaa. Ja tosiaan he tulivatkin metsään, jossa toisistaan erillään seisovat, sammaltuneista kiviraunioista kohoavat tammet näyttivät muinaisilta jumalilta, kullakin alttarinsa, salaperäiset hartausmenonsa, pelottava voimansa.

Véronique risti silmänsä, kuten bretagnetarkin, eikä voinut olla väristen sanomatta:

"Kuinka täällä on surullista! Ei ainoatakaan kukkaa tällä autiolla ylängöllä."

"Niitä tapaa ihmeen ihania, kun vain näkee vaivaa. Kohta saatte katsella Maguennocin kukkasia saarenkärjessä, oikealla puolella Keijukaisten patsaasta… Kukkakalmiston nimisessä kolkassa."

"Ovatko ne kauniita?"

"Ihmeellisen kauniita, sen vakuutan. Mutta hän itse noutaa mullan määrätyistä paikoista. Hän muokkaa sitä erikoisella tavalla, sekoittaa siihen joitakin lehtiä, joiden voiman hän tuntee…"

Ja hän lisäsi hampaittensa välistä:

"Te saatte nähdä Maguennocin kukkaset… Niiden vertaisia ei ole missään… Ne ovat ihmekukkia…"

Erään mäen mutkassa tie laskeutui jyrkkään notkoon. Syvä leikkaus jakoi saaren kahtia. Toinen puolisko näkyi vastapäätä hiukan korkeampana ja alaltaan paljoa pienempänä.

"Siellä luostarille kuuluneella alueella on entinen priiorin asunto", lausui bretagnetar.

Samanlaiset syväloviset rantakalliot ympäröivät luotoa, mutta vielä jyrkempänä vallituksena, joka alhaaltapäinkin oli leikelty kuin kruunun kehä. Tämä rintavarustus liittyi pääsaareen viittäkymmentä metriä pitkällä kallionkaistaleella, tuskin leveämmällä kuin torninmuuri, ja sen ohut, suippeneva harja näytti yhtä hiotulta kuin kirveenterä.

Sitä harjaa pitkin oli mahdoton kulkea, varsinkin kun leveä rako katkaisi sen keskeltä. Niinpä olikin molempiin päihin laitettu arkut puista siltaa varten, joka ensiksi nojautui välittömästi kallioon ja sitten yhdellä otteella harppasi väliaukon yli.

He astuivat sillalle perätysten, sillä se oli kovin kapea eikä vankkakaan ja horjui askelista ja tuulen voimasta.

"Katsokaahan, tuolta saaren kärjestä näkyy priiorin talon nurkka", sanoi Honorine.

Sinne johtava tie kulki niittyjen halki, joille oli istutettu viistoristiin järjestettyjä kuusirivejä. Toinen polku haarautui oikealle ja hävisi tiheään pensaikkoon.

Véronique ei irroittanut katsettaan osoitetusta rakennuksesta, jonka matala julkisivu vähitellen piteni. Mutta sitten bretagnetar muutaman minuutin kuluttua pysähtyi äkkiä, kääntyi oikealle vesakkoon päin ja huusi:

"Herra Stéphane!"

"Ketä te kutsutte?" kysyi Véronique. "Herra Marouxiako?"

"Niin, Françoisin opettajaa. Hän juoksi sillalle päin… Minä näin hänet aukeamasta… Herra Stéphane!… Mutta miksi hän ei vastaa? Näittekö vilahduksen miehestä?"

"En."

"Varmaan se oli hän, valkoinen lakki päässä… Mutta näemmehän tästä taaksemme sillalle. Odottakaamme, kunnes hän menee yli."

"Miksi odottaisimme? Jos on jotakin tapahtunut, jos joku vaara uhkaa, niin se uhkaa priiorintalossa…"

"Se on totta, rientäkäämme."

He kiirehtivät askeleitaan aavistaen pahaa ja lähtivät sitten ilman aihetta juoksemaan. Niin suuresti kiihtyi heidän pelkonsa todellisuuden lähestyessä.

Luoto kapeni jälleen, ja tien sulki matala kiviaita, joka oli talon alueen rajana. Sillä hetkellä kuultiin huutoja, jotka tulivat suoraan asunnosta.

Honorine huudahti:

"Siellä kutsutaan! Kuulitteko? Naisen huutoja… keittäjättären…

Marie le Goffin…!"

Hän ryntäsi ristikkoportille ja tarttui avaimeen, mutta niin kömpelösti, että sai lukon epäkuntoon eikä voinutkaan avata.

"Murtuneen kohdan yli!" käski hän… "Tuolta oikealta…!"

He hyökkäsivät sinne, kiipesivät kiviaidan yli ja riensivät raunioiden täyttämää niittyä pitkin, missä mutkikas ja huonosti raivattu polku tuon tuostakin katosi mateleviin murattiköynnöksiin ja sammaliin.

"Nyt olemme perillä!" huohotti Honorine. "Me pääsemme sinne!"

Ja sitten hän mutisi:

"Ei kuulu enää parkunaa! Tämä on kauheata… Voi sitä poloista Marie le Goffia!"

Hän tarttui Véroniquen käsivarteen.

"Kiertäkäämme ympäri! Etusivu on toisella puolella… Tällä puolella ovat ovet aina kiinni ja luukut ikkunoissa."

Mutta Véronique sotkeutui juuriin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kun hän nousi, oli bretagnetar hänet jättänyt ja kiersi talon vasemman pään ympäri. Sensijaan, että olisi häntä seurannut, riensi Véronique vaistomaisesti suoraan rakennusta kohti, harppasi kuistille ja kohtasi suljetun oven, jota hän vimmatusti kolkutti.

Honorinen tavalla kiertäminen näytti hänestä ajanhukalta, jota ei mikään enää voisi korvata. Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi hän aikoi kuitenkin tehdä samoin. Mutta silloin kuului jälleen huutoja sisältä ja hänen yläpuoleltaan.

Se oli miehen ääni, jonka Véronique luuli tuntevansa isänsä ääneksi. Hän perääntyi muutaman askeleen. Äkkiä avautui ikkuna ensimmäisessä kerroksessa, ja hän näki herra d'Hergemontin, jonka kasvot olivat kuvaamattoman säikähdyksen vääristämät ja joka huusi läähättäen:

"Apuun, apuun! Voi sitä hirviötä…! Apuun!"

"Isä, isä", huusi Véronique epätoivoissaan, "minä täällä olen!"

Ukko painoi hetkiseksi päänsä alas, ei näkynyt huomaavan tytärtään ja yritti nopeasti harpata parvekkeelle. Mutta hänen takaansa kuului laukaus, ja yksi ikkunanpuoliskon ruuduista lensi sirpaleiksi.

"Murhaaja, murhaaja!" huusi hän vetäytyen takaisin huoneeseen.

Hätääntyneenä ja voimattomana Véronique vilkaisi ympärilleen. Kuinka hän voisi auttaa isäänsä? Seinä oli liian korkea eikä siinä ollut mitään ulkonemaa kiipeämistä helpottamassa. Äkkiä hän näki parinkymmenen metrin päässä rakennuksen vierustalla tikapuut. Ihmeellisellä tahdon ja tarmon ponnistuksella onnistui hänen kantaa nämä varsin raskaat tikapuut ja pystyttää ne avatun ikkunan alle.

Elämän traagillisimmilla hetkillä, jolloin sielu on joutunut täyteen epäjärjestykseen ja kuumeiseen kiihtymistilaan, jolloin ruumistamme puistattaa epätoivon väristys, liittää vaistomainen johdonmukaisuus yhä ajatuksemme toisiinsa, ja Véroniquea oudostutti, että Honorinen ääntä ei kuulunut ja että hän ei vielä ehtinyt mitään toimittaa.

Hän ajatteli myöskin Françoisia. Missä siis oli François? Oliko hän seurannut Stéphane Marouxia tämän selittämättömässä paossa? Oliko hän lähtenyt etsimään apua? Ja ken oli se, jota herra d'Hergemont nimitti hirviöksi ja murhaajaksi?

Tikapuut eivät ulottuneet ikkunaan ja Véronique havaitsi heti, kuinka suurta ponnistusta parvekkeelle pääseminen vaatisi. Hän ei kuitenkaan epäröinyt. Siellä ylhäällä kamppailtiin, ja taistelun mylläkästä kuuluivat hänen isänsä käheät huudot. Véronique nousi. Korkeintaan hän saattoi tarttua parvekkeen alimpaan rimaan. Mutta kapea, seinää pitkin kulkeva piena salli hänen hinata itseään ylöspäin toisen polven varassa, nostaa päätänsä kyllin korkealle ja nähdä sen murhenäytelmän, jota huoneessa esitettiin.

Tällöin oli herra d'Hergemont uudestaan perääntynyt ikkunan luo, hiukan taemmaksi, niin että Véronique voi katsella häntä melkein suoraan kasvoihin. Siinä ukko seisoi liikahtamatta, silmissä hurja ilme, käsivarret epävarmasti ojennettuina, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin hirveää, mikä pian tapahtuisi.

Hän sopersi:

"Murhaaja… murhaaja… Sinäkö se olet? Ah, ole kirottu! François!

François!"

Kaiketi hän kutsui tyttärenpoikaansa avukseen, ja varmaankin oli myös François joutunut hyökkäyksen uhriksi… Kenties hän oli haavoitettuna, kenties kuollut! Véroniquen onnistui tavattomalla voimain ponnistuksella saada jalkansakin pienalle.

"Minä olen täällä… minä olen täällä…!" tahtoi hän huutaa.

Mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän oli nähnyt… hän näki… Hänen isänsä edessä, viiden askeleen päässä huoneen vastakkaisella seinustalla seisoi olento, joka ojensi revolveria herra d'Hergemontia kohti ja tähtäsi hitaasti. Ja tuo olento… Voi kauheata! Véronique tunsi punaisen lakin, josta Honorine oli puhunut, tunsi kultanappisen flanellipaidan… Ja varsinkin hän näki noissa hirvittävien vaistojen vääntämissä kasvoissa Vorskin ilmeen niiltä hetkiltä, jolloin hänessä riehui vihan ja julmuuden vimma.

Lapsi ei häntä huomannut. Hän ei nostanut silmiään uhrista, johon tahtoi osata, ja näkyi tuntevan villiä riemua näin pitkittäessään kamalaa tähtäystä.

Myöskin Véronique oli vaiti. Sanoilla ja huudoilla ei mitenkään voinut torjua vaaraa. Hänen oli heittäydyttävä isän ja pojan väliin. Hän kiipesi, tarttui kiinni ikkunan puitteisiin ja harppasi sisään.

Liian myöhään. Laukaus pamahti. Herra d'Hergemont kaatui tuskasta voihkaisten. Ja samalla hetkellä, jolloin lapsen käsivarsi vielä oli ojennettuna ja vanhus sortui lattialle, avautui ovi perältä. Sieltä ilmestyi Honorine, ja inhoittava näky iski häntä niin sanoaksemme vasten kasvoja.

"François!" ulvoi hän… "Sinäkö, sinäkö!"

Poika karkasi häntä kohti. Bretagnetar yritti sulkea häneltä tien. Mutta siitä ei tullut mitään kamppailua. Poika peräytyi askeleen, kohotti äkkiä aseen, joka hänellä oli kädessä, ja ampui.

Honorinen polvet horjahtivat, ja hän lysähti oven eteen. Ja sillä välin kun nuorukainen hyppäsi ruumiin yli ja pakeni, toisteli Honorine yhä:

"François! François!… Ei… ei se ole totta…! Ah, onko se mahdollista? François…"

Ulkoa kuului kimakka nauru. Niin, poika oli nauranut. Véronique kuuli tämän hirveän, pirullisen, Vorskin naurua muistuttavan naurun, ja se kaikki poltti häntä niin tuskallisesti, että hän jälleen tunsi entisen kärsimyksensä, joka oli häntä raastanut Vorskin kasvojen edessä!

Hän ei ajanut murhaajaa takaa eikä huutanut tämän nimeä.

Heikko ääni kuiskasi hänen vieressään: "Véronique… Véronique…"

Herra d'Hergemont virui lattialla ja katseli häntä lasimaisilla silmillään, joissa jo oli kuoleman leima.

Hän polvistui isänsä viereen, ja kun hän yritti avata verisiä liivejä ja paitaa, sitoakseen hengenvaarallisen haavan, työnsi ukko lempeästi hänen kätensä syrjään. Véronique käsitti, että apu oli turha ja että isä tahtoi hänelle puhua. Hän kumartui lähemmäksi.

"Véronique… anteeksi… Véronique…"

Se oli hänen sumenevan ajatuksensa ensimmäinen ilmaisu. Tytär suuteli häntä otsalle ja itki.

"Vaikene, isä… älä uuvuta itseäsi…"

Mutta kuolevalla oli muuta sanottavaa, ja hänen huulensa tavoittelivat turhaan sanoja, joista ei syntynyt ajatusta, ja joita tytär epätoivoissaan kuunteli. Elämä oli haihtumassa. Hengenvoimat häipyivät hämärään. Véronique laski korvansa huulille, jotka herpaantuivat viimeiseen ponnistukseen, ja eroitti seuraavat sanat:

"Pidä varasi… pidä varasi… Kivijumala…"

Äkkiä ukko nousi puoleksi istuvaan asentoon. Hänen silmänsä välähtivät kuin sammuvan liekin viimeisen lehahduksen valaisemina. Véroniquesta tuntui, että isä häntä katsellessaan käsitti ainoastaan hänen läsnäolonsa koko merkityksen ja aavisti ne vaarat, jotka häntä uhkasivat. Hän virkkoi raukealla ja kauhistuneella, mutta hyvin selvällä äänellä:

"Älä jää tänne, kuolema sinut täällä perii… Pakene tältä saarelta… Pois… pois…"

Hänen päänsä vaipui takaisin. Hän änkytti vielä muutaman sanan, joista Véronique sai selvän:

"Ah, risti… Sarekin neljä ristiä… tyttäreni… kuolema ristillä…"

Siihen se loppui.

Seurasi syvä äänettömyys, haudan hiljaisuus, jonka nuori nainen tunsi painavan itseänsä raskaana, joka silmänräpäys lisääntyvänä taakkana.

"Pakene tältä saarelta!" toisti ääni… "Niin isänne käskee, rouva

Véronique."

Honorine oli hänen vieressään kalmankalpeana, molemmin käsin pidellen veren punaamaa rutistettua lautasliinaa, jota hän painoi rintaansa vasten.

"Mutta teitä täytyy hoitaa!" huudahti Véronique… "Odottakaas… antakaa minun katsoa."

"Myöhemmin… minusta pidetään huolta sitten… myöhemmin…" änkytti bretagnetar. "Voi sitä hirviötä! Kunpa olisin ehtinyt ajoissa! Mutta aliovi oli teljetty…"

"Sallikaa minun hoitaa itseänne…" pyysi Véronique "Kuuletteko…"

"Kohta, kohta… Ensiksi… Marie le Goff, keittäjätär tuolla portaitten päässä… hänkin on haavoitettuna… ehkä kuolettavasti… Menkäähän katsomaan…"

Véronique lähti takaovesta, josta hänen poikansa paetessaan oli mennyt. Siellä oli avara porrassilta. Ensimmäisillä askeleilla virui Marie le Goff mykkyrässä, ja hänen kurkkunsa korisi.

Hän kuoli melkein heti, kuoli tajuihinsa tulematta, käsittämättömän murhenäytelmän kolmantena uhrina.

Niinkuin vanha Maguennoc oli ennustanut, oli herra d'Hergemont ollut järjestyksessä toinen uhri.