Читать книгу Rakkauden narrit - Mór Jókai - Страница 3

Sisällysluettelo

1 Luku.

Eräs suuri mies juhla-puvussa.

Oli komitatin viimeinen yleiskokous; ei ainoastaan viimeinen sinä vuonna, vaan viimeinen pitkäksi aikaa; kenpä tietää kuinka pitkäksi? Ehkä kaikkein viimeisin.

Kokous pidettiin nimittäin Marraskuussa 1861, jolloin "yli-ilmoissa" — eli Wien'issä — ai'ottiin musertaa taikka ainakin masentaa Unkarin komitati-laitosta.

Ihanat, iki-muistettavat päivät!

Puoleksi olimme lain turvissa, puoleksi piiritystilan vallassa.

Tänään vallanpitäjiä, luottamusmiehiä, puhujia, julkisen elämän välikappaleita; huomenna orjia, maanpakolaisia, mykkiä henkilöitä, poisheitettyjä luita.

Kaunis maa meidän maamme! Vahinko vaan ett'ei ole toista senkaltaista maailmassa!

Mutta rientäkäämme yhteis-istuntoon! Tänään saamme olla osallisina suurista mielenliikutuksista. Virkamiehet ottavat eron in corpore; kenraalikuvernöri, tuo mainio isänmaan-ystävä on vakuuttanut, että hän, huolimatta kiellosta, on salliva istunnon jatkamista, ja että ainoastaan pajonetit voivat karkoittaa hänet valiokunnasta. Hän on odottava väkivaltaa niinkuin muinoin kerran tekivät roomalaiset senatorit surullisilla istuimillaan forum'illa.

Kun hän kerran on sanansa sanonut, niin hän sen pitää; hän on mies sitä pitämään. Sanasta miestä! semmoisena on Harter tunnettu, mutta unkarilainen sydän. Hän on meidän miehiämme. Entinen elämänsä on siitä takaus.

Missä meidän etevimmät miehemme olivat, siellä oli hänkin aina läsnä. Hän oli valtiopäivillä Debreczin'issä 1849, sittemmin Kápolnan taistelussa ja istui 1850 raudoissa Pesth'in Neugebäudessä. Hän on kolmekertaisesti koeteltu mies ja on nytkin vapaamielisen komitati-puolueen päämiesten sielu.

Mutta rientäkäämme, ett'ei puhe mene meiltä hukkaan, sillä sanomalehdet eivät sitä kerro; ne ovat saaneet salaisen viittauksen olla puhumatta niistä kokouksista, joista sotamiehet eivät ole vielä loppua tehneet, muuta kuin että valiokunnat olivat pitäneet tavallista neuvottelua ja sitten menneet kotia. Joutukaamme siis, saadaksemme hyvän istuinsijan.

Niin, tämä on kyllä helposti sanottu. Mutta arvoisa komitati-yleisö, joka jo eilen saapui tänne ympäristöstä, on kohta päivän koittaessa ottanut kaikki kuuntelijasijat niin täydellisesti haltuunsa, ett'ei viekkaus eikä väkivalta meitä sisään auta. Me saamme siis kiittää onneamme, jos oman suosituksemme kautta pääsemme johonkin nurkkaan aatelislehterille, josta me, tanssimestarin tapaisella ponnistuksella nousten varpaille, emme näe muuta kuin noiden verrattomien ihanain naisten päähineet, jotka istuvat edessämme. Kenties olemme kuitenkin niin onnelliset, että nuorten vastavalmistuneiden lainoppineiden kautta, jotka käyvät tervehtimässä noita verrattoman kauniita naisia, saamme tietää hiukan mitä tapahtuu, mitä päätetään ja puhutaan alhaalla salissa; sillä itse emme saa tietoa muusta kuin bravo-huudoista, jotka raikuvat ilmassa, ja kuumuudesta, joka ei ole hollantilaista höyrysaunaa huonompi.

Tässä huonossa asemassa menevät nuo mainiot puheet, joidenka tähden oikeastaan olemme tänne tulleet, meiltä hukkaan, verraton vahinko meille ja maailmalle; mutta sen sijaan saamme kuulla keskustelua, jota eräs nuori herra selin meitä kohtaan lakkaamatta pitää erään naisen kanssa, kumartuen tämän tuolin yli sill'aikaa, kun alhaalla salissa keskustellaan valtion kohtalolle tärkeitä päätöksiä.

Nainen on kaunotar kahdenkymmenen tai viidenkolmatta vuoden vaiheella. Hänen kasvoissaan on jotakin kreolintapaista; synkkämielisinä ne ovat kylmät ja kalpeat, mutta ilomielisyys nostaa niihin lämpimän punan. Huulien hymyssä kuvautuu lapsellinen hyvyys, mutta silmät muistuttavat tyynen järven loihtupeiliä, minkä pinnan alla piileskelee salaiset pyörtehet, joissa lumotut surmansa saavat. Nuo salakähmäiset silmät osoittavat lumousvoimansa ainoastaan kelle tahtovat, ja samat kasvot, silmät ja huulet sulkeutuvat täydellisesti jos tahtovat sinut sulkea tuonne ulos kylmyyteen, ja nuo yhteenvedetyt kulmakarvat melkein sua jäädyttävät.

Jos tämän naisen tulisi valita itselleen kukkasia, jotka hänen kasvoilleen soveltuvat, niin emme neuvoisi hänelle ruusuja eikä kamelioita, vaan hyacintejä. Loruelevat ruusut ja kameliat eivät sovi, mutta hyacinti on ääneti ja puhuu ainoastaan kysyjälle.

Tämän naisen ruumis on täydellisen kaunis, hoikka ja notkea; hänen paksut, mustat, luonnolliset kiharansa valuvat esiin Erlauer-päähineen alta, joka on kultaisista pitseistä tehty ja varustettu pitkillä leveillä punasilla nauhoilla. Sellainen muoti meillä oli siihen aikaan. Oi! kuinka vastustamattoman viehättäviä naiset silloin olivat!

Nuori mies, joka puhuttelee tätä naista, voipi olla noin kahdenkymmenen vanha. Hänellä on kauniit epikurolaiset kasvot, joihin juuri esiin-pistävä parta luo varjoja poskille ja suun ympärille; kulmakarvat ovat hienot, haaveksivaiset ja lempeän-muotoiset, mutta rohkea silmäys ja sala-ivainen suu pyytävät väittää niitä valehtelijoiksi. Hoikka, äkkiä kasvanut vartalo on hervakko, niinkuin usein nuorukaisissa, jotka partaa odottavat.

Että nuoren naisen ja tuon poikamaisen nuorukaisen väli on erinomaisen tuttava huomaa kohta ja kuunnellessa heidän keskusteluaan ymmärrämme helposti syyn siihen.

Tuolla alhaalla salissa puhuu joku juhlallisella äänellä — ääni on sangen kaunis, vaan me emme kuule mitään hänen sanoistaan ylhäiseltä sijaltamme.

Tuo ihana nainen olisi mielellään kuunnellut puhujaa ja antaa sentähden ehtimiseen viuhkallaan viittauksia nuorukaiselle, joka lörpöttelee hänen selkänsä takana, olla häntä häiritsemättä, vaan tämä ei siitä huoli.

"Älkää yhtä mittaa lörpötelkö — jos saan pyytää; antakaa mun kuunnella. Vaan ainoastaan tuhmuuksia siellä puhutaankin".

(Tämä oli jotensakin tuttavasti puhuttu.)

"Ken? Hänkö siellä alhaalla?"

Veitikkamaisella harmilla napsahutti nainen hänen osoittamaa etusormeansa perlemo-viuhkallaan.

"Pah! Jos tahdot sitä lukea, niin minä papalta varastan koko puheen, niinkuin se on kirjoitettu paperille; silloin saat nekin paikat kaupan päälle, jotka hän siellä täällä on pois pyyhkinyt".

(Hän sinutteli naista, mutta tämä ei sinutellut häntä.)

"Menkää — jättäkää minut rauhaan. Kauniimmat paikat menevät minulta hukkaan".

"Taputa käsiäs, niin hän sinun huvikses pitää puheen — da capo".

Siihen nainen vaan hymyili.

Nuori herra havaitsi tämän hymyn.

"Etkö huomaa, kuinka pappa ylpeillen katselee tänne jokaisen suurenmoisen lauseen jälestä? Minun kasvoistani hän ei varmaankaan etsi sen vaikutusta. Kun pappa pitää puheita, niin hän todellakin on kaunis mies. Kuinka hän innostuu ja ojentelee itseänsä! Täynnä voimaa ja tulta. Tämä komitati-sali on vaarallinen kilpailutanner meille nuorille; täällä vanhat aina voittavat meidät".

"Miksi ette tekin astu alas puheita pitämään? Olettehan valiokunnan jäsen ja kunnia-ylimääräinen-notario".

"Minä en osaa sitä ollenkaan. Hiljakkoin koetin esittää maljan eräässä tilaisuudessa, mutta takelluin niin hullusti, ett'en itsekään tiedä kelle viimein huusin eläköön. Tämä ei sovi meikäläisille. Kun toinen tai toinen vanhoista etevistä koulutovereistani juonittelee, koettaen purjehtia parlamentti-puheen kurjassa ruuhessa vihriän pöydän yli, ja minä näen hien nousevan hänen otsaansa, kaikkien hänen kymmenen sormensa vapisevan, silmänsä tuijottavan — näen kuinka hän vetää otsansa ryppyyn, pusertaaksensa siitä ajatuksia, silloin kuumeen väristykset vapisuttavat minua hänen puolestansa! Minä vapisen petosta, että hän karille joutuu ja hukkuu meren syvyyteen; jos hän jonkun onnenpotkauksen avulla perille pääsee, niin iloitsen siitä niinkuin vältetystä vaarasta".

"Sen kyllä uskon, sillä te olette pelkuri".

"Myönnetty! mutta jos minä olisin sellaisen sulhasen morsian, niin rakkauden tuskat heti poistuisivat, sillä moista nähdessään voi ihminen joutua tainnoksiin. Aivan toista on kun vanha komea herra astuu puhuja-lavalle ja ensin tyynellä arvokkaisuudella katselee kuulijakuntaa, ikäänkuin etsiäkseen niitä, jotka tulevat osansa saamaan hänen puheessaan, sekä sitten päästää irti suuret sanansa niin että sali niistä kaikuu. Jos joku silloin tekee vastaväitöksiä, niin saa kohta paikalla vastauksen, ja toisen tai toisen mahtisanan jälkeen luo vanha herra silmäyksen galleriaan päin, vaatien kiitosta niiltä silmiltä, jotka hymyilevät häntä vastaan sieltä ylhäältä, sitten hän taas syöksee alas innostuksen mereen, nousee sieltä jälleen, milloin se häntä miellyttää, ja lopettaa puheen yleisen viettymys-myrskyn pauhatessa. Semmoinen vanha herra on meille vaarallinen kilpailija. — Sillä te ette huomaa silloin hänen paljasta päätänsä ja harmaita hiuksiansa ja unhotatte hänen vale-tukkansa ja värjätyt viiksensä".

"Älkää toki olko niin paha — jos saan pyytää", vastasi tuo ihana nainen suutuksissaan. "Eikö teissä siis ole kipinääkään lapsellista kunnioitusta?"

"Olenko minä sanonut että minun pappani viiksiänsä värjää? Ei ainoallakaan sanalla! Tiedäthän sinä paraiten, ett'ei hän sitä tee. Väri on vaan tänä päivänä erittäin hyvä. Mikä pyhyyden loiste häntä ympäröi! — tällä hetkellä — luulen ma — ei löydy koko isänmaassa suurempaa miestä, kuin minun pappani. Sä huomaat, emintimäni, mikä vahinko se oli kun hylkäsit meidät; sillä jos vielä olisit emintimäni, niin sinua nyt nimitettäisiin kuvernörin rouvaksi ja olisit mahtavan miehen puoliso".

"Te olette aika narri".

(Hän oli tuon nuoren miehen emintimä.)

"Tosi kyllä että kuvernörin rouva ei huomenna enään olisi olemassa, koska pappani luopuu virastaan; mutta suuren miehen arvonimi jääpi kuitenkin jälelle".

"Kuinka voitte puhua noin sopimattomasti totisista asioista?"

"Mitä totisia asioita? Kaikki luopuvat viroistaan, pappani tekee ehdoituksen ja muut seuraavat kehoitusta. En ymmärrä mitä suurta siinä on, että pappani luopuu virastaan. Hän jää herraksi niinkuin ennen ja hänelle tulee vaan hauskempi olo kuin nyt. Vaan mitä hyötyä siitä on, että nuo muut köyhät pirut luopuvat, jättäen jokapäiväisen leipänsä ja tulevaisen toimeentulonsa, sitä en todellakaan voi käsittää".

Eräs vieressä seisova kuuntelija (ehkä sinä itse, hyvä lukija) ei voinut olla antamatta nuorukaiselle muutamalla sanalla seuraavia tietoja:

"He tekevät sen, nuori ystäväni, siitä syystä, että maan laki on heille jokapäiväistä leipää kalliimpi, ja sen tähden, ett'eivät tahdo kansallis-kunniaa voileipänä syödä".

Tuon solakan nuorukaisen kalpeat kasvot eivät tästä sen punaisemmiksi käyneet. Kohottaen olkapäitänsä vastasi hän:

"Mitäpä minä tiedän tämän lain sisällisestä merkityksestä? Siihen aikaan olin vielä lapsi, eikä kukaan myöhemminkään ole selvittänyt minulle asiata".

Hänen onnekseen raivokkaat mieltymyksen osoitukset katkaisivat heidän keskustelunsa.

Pääpuhuja oli lopettanut esityksensä.

Kun myrskyntapaiset mieltymyksen osoitukset olivat asettuneet, seurasi meluava kohtaus. Vara-kuvernöri luki valiokunnan nimessä juhlallisen vastalauseen, jossa komitati-kokous vastustaa väkivaltaa ja lain rikkomista. Nyt vallitsi lehterilläkin semmoinen hiljaisuus, että matalimmallakin äänellä lausuttu sana kuului. Jokainen sana muistutti ruumiinarkulle heitettyä multaa, jota heittäessä sureva kyllä jättää vainajansa leppymättömän haudan haltuun, vaan samalla, vastustaen kuolevaisuutta, vetoo ylösnousemisen toivoon.

Kun kirjoitus oli luettu, hengitti yleisö huokeammin. Kaikki olivat pelänneet, että täälläkin, niinkuin muualla, väkivalta estäisi vastalauseen panemisen.

Tämä saatiin kuitenkin lausutuksi ilman sotavoiman ilmaantumisen.

Siihen aikaan kaupungissa ei ollut juuri mitään linnanväkeä.

Nyt luki pää-notario edusmiesten luopumuksen en masse. Kaikki ensimmäisestä viimeiseen mieheen luopuivat viroistaan. Kaikki olivat allekirjoittaneet perustuskirjan. Kun ei enään ole lakia, niin eipä ole lain valvojiakaan.

Lehterillä rouvat pyyhkivät kyyneleet silmistänsä.

On kuitenkin vähän surullinen tuommoinen luopumus — kun yht'aikaa heitetään pois virka-arvo, vaikutus-ala, tienesti.

Mies sen tekee, mutta vaimon silmästä vierii kuitenkin kyynel, hänen sanoessaan: "sinä olet tehnyt oikein".

Näinä päivinä 9,000 tämmöistä miestä vaimot heidän kodissaan vastaan-ottivat kyynelhelmet silmissä.

Tämä oli tappelu, josta ei kukaan paennut, jossa halvin sotamies oli johtajan arvoinen.

Tuo kalpea nuorukainen lehterillä sanoi tällä hetkellä itkevälle naapurilleen:

"Minun tulee sääli ainoastaan Bilágoschia, oikeus-osaston arkivariota".

"Kuinka? Luopuuko hänkin?"

"Luopuu kyllä. Ja hän on kuitenkin palvellut kaksikymmentä vuotta.

Jokainen hallitus on häntä kunniassa pitänyt".

"Ja kuitenkin hän luopuu?"

"Sanotaanhan, että se on kunnian asia, isänmaallinen velvollisuus. Hän ei voi jäädä paikalleen. Hänen on seuraaminen muiden jälkiä. Minun tulee häntä sääli. Ja tämä luopuminen suututtaa minua sitä enemmän kuultuani että he nyt aikovat lähteä maalle, vuokraamaan maatilaa jossakin — ja minä vasta vähän aikaa sitten tanssikoulussa tutustuin hänen tyttärensä, pikku Ilonkan, kanssa! Suloisin, kauniin lapsi. Mikä maamoukka hänestäkin tullee".

"Minä tunnen hänet. Hän on sangen näppärä tyttö. Hän ei voi olla neljäätoista vuotta vanhempi".

"Yhden tekevä. Minä olen jo häneen rakastunut enkä olisi pahaksi pannut, vaikka teateri-sensuri Pesth'issä olisi kieltänyt näyttämästä tätä murhenäytelmää".

"St. St. St. St. St", kuului joka haaralta. "Kuka juttelee tuolla lehterillä näin juhlallisella hetkellä?"

"Nyt lähden kohta, muuten he vielä päälle päätteeksi heittävät minut ulos!" kuiskasi nuori herra naiselle, hyvästi jättäen. "Hyvästi, emintimäni! Hyvästi. Me kohtaamme toisemme juhlakulussa".

"Missä juhlakulussa?"

"No kuuntele vaan. Juuri nyt Frans Bélteky ehdoittaa, että tämä juhlallinen istunto lopetettaisiin mieltä ylemmällä toimituksella; että mentäisiin kaikki en masse ulos kirkkomaalle laulaen Vörösmartyn hymniä, ja siellä, Honvédien haudalle, niiden kunniaksi, jotka kaatuivat isänmaata puolustaessa, pystytettäisiin se lippu, joka on liepehtinyt komitati-huoneen altailla. Kas vaan kuinka hän pöyhkeilee ja antaa sappensa kuohua. Hyvästi, hyvästi. Minä riennän, sillä minun tulee kantaa lippua; se on toimitus, joka sopii entisen kuvernörin pojalle. Apropos! Kunnioitukseni sun herra miehellesi. Vaan älä sano hänelle mitään".

"Hulivili!" — sanoi nainen hymyten ja rupesi sitten puhumaan toisen kanssa.

Tuolla alhaalla salissa suostuttiin yksimielisesti nuoren puhujan esitykseen, ja ikäänkuin sopimuksesta irroittivat naiset kukkaset kiharoistaan ja rintakukkioistaan ja solmivat niistä seppeleen lippua varten, joka entisestä kunniapaikastaan oli muutettava vielä arvokkaampaan.

Neljännestunnin kuluttua oli koko ihmisjoukko kadulla, jossa pyhää isänmaan virttä alettiin ja kulku kävi kirkkomaata kohti.

Etupäässä kävivät vanhukset, koetetut isänmaan-ystävät harmaapäät. Sitten seurasi miespuolinen nuoriso. Rouvat ja nuoret tytöt muodostivat jälkijoukon. Keskellä kävi lipunkantaja. Siksi oli edellä mainittu nuori mies, innostunut ehdoituksen tekijä ruvennut ennen entisen kuvernörin poikaa ja kantoi sitä, koristettuna naisten seppeleellä, korkealla ilmassa. Sentähden täytyi nuoren Elemér'in — se oli nuoren Harter'in ristimänimi — tyytyä laulamaan toista tenoria hymni-laulajien parissa, ihanat naiset lauloivat soprania.

Elemér väärinkäytti kurjalla tavalla tätä luottamustointa, sillä keskellä juhtakulkua käyden emintimänsä vieressä lauloi hän hymni-nuoteilla — ei Vörösmartyn runon yleviä sanoja, vaan kaikenlaisia pyhissä-kävijäin veisuja, joista toinen oli toista hullumpi ja jotka paitsi sitä olisivat olleet sopimattomia pyhissäkävijällekin. Tämmöisillä kujeilla pakoitti hän ehtimiseen vieressä käyvää naista nauramaan, jonka tähden Elemér sai pitää hyvänänsä kaikenlaisia liikanimiä emintimältään, jotka liikanimet eivät olleet erittäin imartelevia laadultaan. Toria sai hän koko matkan ja vieläpä emintimä uhkasi lähettää hänet kotiin.

Vaan nyt häirittiin juhlakulkua yht'äkkiä odottamattomalla tavalla, joka hetkeksi veti kaiken huomion puoleensa.

Kun nimittäin juhlakulku poikkesi kirkkomaalle johtavalle kadulle, ilmestyi sen päässä ratsujoukko, joka tuli vastaan. — Ne olivat kyrassierejä; heidän kypärinsä välähtivät esiin tomupilvestä.

Torvien toitotus hämmensi juhlavirttä.

Feri Bélteky, tuo rohkea nuorukainen, joka oli tehnyt ehdoituksen, sai sattumalta samassa hetkessä sydämenkouristuksen, joka, niinkuin hänen tuttavansa tiesivät, usein vaivasi tätä pulskeaa nuorukaista. Poika parka! Kuinka surullista!

"Toveri! ole hyvä, ota lippu", kuiskasi hän Elemér'ille, ja sen jälkeen hänen täytyi, käsi rintaan painettuna, mennä istumaan eräälle työkkärille.

Kiusallinen sydämenkouristus, joka tulee niin sopimattomaan aikaan.

Täyttäen kadun koko leveyden, tuli ratsujoukko juhlakulkua vastaan. — Juuri samat sotamiehet olivat saaneet käskyn vaadittaessa väkivallalla hajoittaa saman päivän komitati-kokouksen. He olivat myöhästyneet tullessaan kahdeksan peninkulman päässä olevasta naapurikaupungista, mutta kuitenkin tarpeeksi aikaisin häiritsemään juhlan loppua.

Kulku seisahtui; miehet kokoontuivat. Mitä nyt on tekeminen?

Katu täytetään kohta koko leveydeltään, toisella puolella isänmaallinen juhlasaatto, toisella puolella vastaantuleva ratsujoukko.

Kadun vasemmalta puolelta meni pieni kapea kuja, oikotie kirkkomaalle.

Isänmaallinen joukko kokoontui vanhemman Harter'in ympäri. Hän oli orakeli. Hänen huuliltaan odottivat kaikki, henkeänsä vetämättä, ratkaisevaa päätöstä, mitä tehtävä oli näin arveluttavassa tilassa.

Ferdinand Harter, isä, oli kokenut mies, joka ei hämmästynyt tämmöisessäkään hetkessä. Kohta paikalla hänellä oli valmistelematta puhe käsillä. — "Isänmaalliset miehet ja naiset! Tuossa raaka väkivalta meitä lähestyy tiellä, kun menemme isänmaan kaipausta ja kiitollisuutta osoittamaan. Jos täällä olisi ainoastaan miehiä, niin minä sanoisin: me puolustamme asematamme emmekä väisty tieltä tuli kuka tuli vastaan. Mutta heikompaan sukupuoleen katsoen olisi kuitenkin tarpeeton julmuus saattaa tätä sukupuolta, jota meidän tulee suojella ja puolustaa, tarpeettoman raa'an kohtelon alaiseksi. Jumala on todistajamme, että asiamme on oikea; tällä varmalla vakuutuksella povessamme voimme punastumatta valita tiemme; väistykäämme siis raa'an väkivallan edestä pois, luomatta silmäystäkään, ja menkäämme tyynesti päämääräämme kohti — tuonne vasemmalle — toista tietä".

Tämä tiesi selvällä Unkarin kielellä että juhla-saatto siirtyisi sotamiesten edestä pois sivukadulle.

Harter nuorempi seisoi seppelöitty lippu kädessä.

"Mihinkä, jos saan kysyä?" huusi hän kuultuansa isän viisaat sanat: "tuonneko, sivupolulle? Ja tämän lipun kanssa?"

Nyt kääntyi hän naisten puoleen ja koroittaen lippua huusi hän kadrillinjohtajan äänellä ja tavalla: "Mes dames, en avant! Promenade!"

Ennenkuin kukaan ehti häntä estää, riensi hän, seurattuna rouvilta ja tytöiltä, rynnäkkö-askelin mies- ja nuorukaisjoukkojen ohitse, ja tuo uhkarohkea vei seurueensa suoraan ratsu-joukkoa vastaan. Jokainen oli hämmästynyt, mutta seurasi.

Torvien räikkyessä sotamiehet ryntäsivät heitä vastaan aina sivukadulle asti. Kun molemmat joukot siis tässä yhteen sattuivat, antoi päällikkö merkin joukolleen joka äkkinäisellä liikkeellä — poikkesi sivu-polulle, jättäen valta-tien vapaaksi laulu-joukolle.

Upseeri teki päällepäätteeksi, laskien miekkaansa, kunniaa lipulle, kun tämä ohitse kannettiin, jonka tähden hän sai osakseen kaikuvat eläköön-huudot.

Tämä rohkeus koroitti Elemér'in arvon kahdenkertaiseksi sekä miesten että naisten mielessä. Ja kuitenkin oli luultava että tämä Elemér'in puolesta ainoastaan oli hullunkurinen oikku.

Vaan täksi päiväksi ei tämä ilman seurausta jäänyt.

Kun Feri Béltekyä, tuota mainiota nuorta puhujaa, esti sydämenkouristus, niin nuoriso hartaasti pyysi Elemér'iä puhumaan Honvédien haudalla.

Turhaan hän koetti päästä siitä; hän ei ymmärtänyt puheita pitää, hänellä ei ollut mitään taipumusta siihen. Häntä ei jätetty rauhaan. Lippu oli hänen kädessään; hän vietiin ylös korkealle hautakummulle, pakoitettiin pystyttämään lippu ristin juurelle, nostettiin sitten olkapäille ja tässä asemassa oli hän pakoitettu lausumaan muutamia sanoja.

Jumalan nimeen siis! Kuunnelkaamme Elemér'iä, päivän sankarin poikaa.

Siis — Elemér todellakin sanoi jotakin.

"Te urhoolliset Honvédit vuodelta 1849, joita en ikinä ole tuntenut. Teillä oli isänmaa eläissänne ja kuoltuannekin teillä on isänmaa. Me olemme tulleet tänne teille ilmoittamaan, ett'ei ylösnousemisen päivä vielä ole tullut. Te voitte nukkua rauhassa vielä. Vaan me jätämme teille kuitenkin tämän lipun, jonka kerran hengellänne maksoitte; meille on se maksanut 7 guldenia ja 25 kreutzeriä varsineen päivineen, emmekä nyt enää tiedä mitä on sen kanssa tekeminen!"

Helppo on ymmärtää, että Elemér sai kyytiä vanhoilta ja nuorilta tästä typerästä puheesta. Samoin naisiltakin ja päälle päätteeksi emintimältään.

"Te olette paranematon veitikka", torui emintimä, kun Elemér saattoi häntä kotiapäin. "Onko säädyllistä sellaisessa tilaisuudessa puhua mokomia tuhmuuksia?"

"Kas niin! Nyt sinä rupeat torumaan minua niinkuin kotonamme ennen", jatkoi Elemér.

"Niinkö!" sanoi emintimä moittivalla silmäyksellä. "Emintimänne on siis torunut teitä paljon siihen aikaan kun te vielä olitte hänen poikansa — eikö niin?"

"Ei sanoilla, vaan silmäyksillä niinkuin äsken. Sinä voit katsella ihmistä kuin Anakonda-käärme. Ihmekö sitten että isäparkani on saanut harmaita hiuksia noista silmäyksistä. — Pardon! — enhän ole sanonut, että minun papallani on harmaat hiukset".

"Mene — minä olen suuttunut teihin! Teille ei mitään ole pyhää".

Tuo ihana nainen antoi sitten Elemér'in auttaa itseänsä vaunuihin, mutta ei käskenyt häntä viereensä istumaan, niin julma oli hänen vihansa.

2 Luku.

Suuri mies koti-puvussa.

Viimeinen innostuksella esitetty malja oli juotu niissä jäähyväis-päivällisissä, joita Ferdinand Harter istunnon jälkeen piti eroaville virkamiehille sekä hajotetun komitati-kokouksen kunniaksi. Sen jälkeen jokainen meni kotiinsa sillä vakuutuksella, että hän oli velvollisuutensa tehnyt. Entisen kuvernörin Harter'in tykö ei kukaan enää jäänyt; kaikki tiesivät, että hänellä nyt oli paljon tekemistä, sillä hänen oli kirjoittaminen julkinen ilmoitus virastaluopumisesta, ja siinä on työtä koko lailla. Paitsi sitä oli hänelle annettava aikaa koota ajatuksiansa pontevan puheen sepittämiseksi kunnes tulisoitto-serenadit hänelle kello 10 illalla pidettäisiin.

Vieraat jättivät hyvästi ja menivät; kunnioitettu isänmaan-ystävä riensi työhuoneesensa lopettamaan päivää uudella työllä.

Työhuone ansaitsee erityistä kuvaamista sekin, sillä se antaa viittauksen asujansa mielenlaadusta. Seinillä on ylt'ympäri kuvia meidän maamme surupäivistä. Tuolla mestattu sankari Ladislaus Hunyady, joka mestattiin 1457 — kuninkaan valaa vasten — ja hänen jalkojensa juurella mielettömäksi käynyt morsiamensa valkoisissa ruumiin-vaatteissa. — Tuolla kostoa miettivä isä, Feliks Zach, ja hänen vieressään muserretulla sydämellä tyttärensä, jota eräs kuninkaallinen prinssi häpäisi 1318. Eräs toinen taulu kuvasi ruhtinatarta, joka jätti hyvästi lapsilleen, Helena Zringyitä, jolta Itävallan elukat ja punatukkaiset jesuitat v. 1699 riistivät ruhtinattaren ja äidin arvon. Taaskin toinen taulu, kaksi v. 1617 kuolemaan tuomittua ylimystä, kreivit Peter Zrinyi ja Frans Nádasdy, jotka viimeisen kerran pusersivat toistensa käsiä ennenkun kuolemaan menivät. — Siellä murhevaatteissa eräs kuninkaan-tytär, joka mainion isänsä haudalla etsi turvaa vieraan anastajan väkivaltaa vastaan. Vielä oli siellä kolmetoista laakerilla seppelöittyä, suruharsoilla peitettyä kuvaa, isänmaan marttyrit, jotka mestattiin Aradissa 6 p:nä Lokakuuta 1849. — Täällä kuva verisestä taistelusta synkimmällä historiallisella pohjalla. — Sitten taas kuvia mainioista miehistä: unkarilainen ministeri, tuo suuri kreivi Szecsenyi, joka ampui itsensä v. 1860. — Unkarilaisen vastustaja-puolueen johtaja, kreivi Ladislaus Teleki, joka lyhyt aika sitten, 1861, eräänä yönä surmasi itsensä. Tuossa taas jalo korkea otsa — myöskin unkarilainen ministeri kreivi Ludvig Batthyany, joka ammuttiin v. 1849. Hänen vieressänsä Aleksi Petöfi, mailman mainio unkarilainen runoilija, josta oltiin epätiedossa aina 31 p. Heinäk. 1849 missä hän ammuttiin. — Ei löydy mitään kansallista taidetta — paitsi puolalaista — joka on peittänyt asuinhuoneitten seiniä semmoisilla kauhistuksen kuvauksilla kuin unkarilainen taide. Sekin on kappale nykyajan historiaa. On jo syntynyt täydellinen jumalanpalvelus, nimittäin kansallisten marttyrien jumaloitseminen.

Minkähänlaisessa mielentilassa se mies lienee, joka elää tämmöisien kuvien keskellä?

Mutta synkistä ajatuksista eivät ainoastaan puhu kuvat, vaan myöskin kirjat kirjastossa, salaiset kielletyt teokset surullisilla ilmoituksilla muinais- ja nykyajoilta, niin myös seinällä olevat miekat ja taistelukirveet; oudot kivet, jotka pöydällä ovat kirjeitten painimina, nurkassa seisova keppi puunveistoksilla varressa, jonkun valtiollisen vangin tekemä vankeudessaan, ja kellonvitjoissa riippuvat, kultaan lasketut kupari-rahat, joiden ruostuneella pinnalla sana libertas on luettavana, kaikki puhuvat samaa synkkää kieltä.

Huoneen asuja ei voi luoda silmiänsä mihinkään paikkaan, josta ei suuri salainen kysymys tuijoittaisi häntä vastaan.

Ferdinand Harter istui kirjoituspöydän ääreen, otti laatikosta salkun, avasi sen konstikkaan lukon, otti esille puhtaan paperi-arkin ja rupesi kirjoittamaan suurella tarkkuudella.

Aine, josta hän nyt kirjoitti, vaati varmaankin suurta tarkkuutta.

Kello löi kahdeksan kun hän lopetti kirjoituksensa; nyt hän soitti palvelijaa.

"Kutsu kohta kirjuri tänne; sano että minun anekirjani on valmis ja on puhtaaksi kirjoitettava".

Palvelija meni — hetki sen jälkeen kirjuri astui huoneesen.

Hän on kolmenkymmenen vuoden vaiheella oleva mies. Hän on hieno ja kohtelias. Huomaa kohta, että hän on tottunut liikkumaan ylhäisissä piireissä. Hänen kasvojansa voisi melkein sanoa kauniiksi, jos ei jokaisessa kasvoin eri osassa olisi jotakin outoa ja terävää. Niinpä olisi esim. suu muodoltaan hyvin kaunis, ellei se olisi kovasti kiini puserrettu, ikäänkuin kieli ei muuten pysyisi hampaitten takana, vaan vieläpä huulet, ja nuo kauniit mustat viiksetkin, jotka puoleksi peittävät suun, olisivat tarpeelliset sitä suojaamaan. Kaareva nenä puhuu rohkeista toiveista ja lujasta tahdosta; siloinen otsa, siloisesti ylösharjatut hiukset — kylmästä aprikoimisesta; nuo säkenöivät silmät tummien kulmien alla voivat olla kauniit hymyillessään hekumallisia naissilmiä vastaan; vaan mies on varoillansa noiden silmien suhteen, sillä niissä hän näkee konstikkaan avaimen, joka hakee avaimen reikää hänen ajatuksiinsa.

"Te olette ollut hyvä ja kutsunut minut", sanoi hän esimiehellensä.

"Oletteko sulkenut ovet jälkeenne?"

"Molemmat".

"Minä olen kutsunut teidät, kysyäkseni oletteko lopettanut kertomukseni".

"Se on minulla muassa. Tehkää hyvin ja lukekaa".

"Se on tarpeetonta. Te osaatte mestarillisesti kirjoittaa tuommoista ja te tunnette mielipiteeni. Olkaa hyvä ja jääkää tänne minun huoneeseni kirjoittamaan sitä puhtaaksi. Minä olen jo edeltäpäin allekirjoittanut paperi-arkin".

"Ehkä olisi paras lukea läpi tämän ensin — kenties olen unohtanut jotakin".

"Ei ole aikaa. Minulla on vielä paljon järjestettävää. On jo myöhä. Kello käy yhdeksättä ja kymmenen minutin perästä täytyy minun olla matkalla".

"Te ai'otte siis lähteä pois?"

"Minä lähden maahoviini. Minun täytyy olla siellä tänä yönä. Hiljakkoin sain tiedon isännöitsijältä, että verojen kantaja aamulla ilmoitti ryöstön tapahtuvan. Huomenna hän lähettää kuusitoista miestä hevosväkeä maatilalleni; jos en maksa ylihuomiseksi, lähettää hän kolmekymmentäkaksi miestä; sitten kuusikymmentäneljä. Tahdon odottaa siksi, että hän lähettää koko joukon ja sentähden on läsnäoloni siellä tarpeellinen, jotta ei mitään onnettomuutta tapahtuisi. Väkeni on tulisenluontoista. Sentähden pyydän teitä toimittamaan tavalliset toimet täällä. Tuossa on sinettini, kertomuksen te lähetätte hovikanslerille. Neljän päivän perästä olen taas täällä".

"Ja jos valtiokomisarius sill'aikaa saapuisi tänne?"

"Niin te jätätte hänelle asiakirjat. Täällä ovat avaimet. Tunnettehan arkiston avaimen".

"Entäs nämä toiset?"

"Ne kuuluvat kirjoituspöytääni ja kaappiini. Säilyttäkää ne luonanne. Ei tiedä mitä voi tapahtua tässä mullistusten maailmassa. Joku noista monista ihmisistä, jotka tähän aikaan käskyjä antavat sinne ja tänne, voisivat antaa tutkia minun asumustani. Siinä tapauksessa voi olla hyvä, että avaimet ovat teidän hallussanne. Kirjoituspöydässä ovat minun yksityiset paperini ja asiakirjat; olkaa hyvä ja katsokaa niiden läpi; jos näette sellaisia, joidenka ei sovi joutua vieraiden käsiin, niin saatte hävittää ne. Näissä kätköissä on rahoja, jotka minulle on annettu kaikenlaisia tarkoituksia varten, Honvéd-yhdistykselle, hautapatsasta, tiedeakatemiaa ja Jumala tiesi mitä tarkoituksia varten. Minä en tunne summan suuruutta. Olkaa hyvä, lukekaa se ja jättäkää sopivassa tilaisuudessa minulle luettelo siitä. Tuossa ovat myös omat rahani, ne otatte pois ja panette erilleen. En tiedä paljonko siinä voi olla. Joka päivä te ilmoitatte minulle kureerin kautta mitä täällä tapahtuu. Antakaa nyt käsky kohta valjastaa".

"Te ette ai'o odottaa tulisoihtu-serenadia?"

"Mitä serenadia? En tiedä mistään semmoisesta. Ei kukaan ole puhunut minulle siitä".

Kirjuri hämmästyi niinkuin olisi jotain, mikä olisi pitänyt jäädä sanomatta, luikahtanut hänen huuliltaan, ja hän rankaisi tottelematonta kieltänsä sulkemalla huulet vielä lujemmin ja puremalla viiksiänsä. Ja kuitenkin tuo vallaton kieli niin mielellään olisi kertonut, että kaikki puhuivat siitä ja valmistelivat itseänsä siihen; tulisoitot olivat jo aikoja sitten reilassa ja koko kaupunki liikkeellä, nekin, jotka eivät saaneet mitään tietoa tästä, tiesivät vanhastaan, että tämmöinen päivä tällä tavalla oli lopetettava. Vaan nuo armottomat huulet eivät kokonaisen tunnin kuluessa avanneet vankihuoneen porttia, päästääksensä vangitut ajatukset irti. — Kirjuri otti avaimet.

"Ainoastaan salkun avaimen minä pidän", sanoi Harter, ottaen avain-renkaasta pienen avaimen, millä hän lukitsi kirjoitussalkun. "Tämän salkun jätän tänne, sillä minulla se kenties on huonommassa turvassa. Kaikissa tapauksissa siinä ei ole mitään, josta minun tarvitsisi olla levotonna; se sisältää ainoastaan päiväkirjan omista asioistani ja elämäni vaiheista. Vieraalla avaimella ei sitä käy avaaminen; mutta jos joku viran puolesta tahtoo tietää sen sisällystä eikä malta odottaa kunnes palajan, niin sanokaa, että hänen siinä tapauksessa tulee leikata rikki nahkakannet päästäksensä tarkoitustensa perille".

"Kyllä minä kätken sen luonani, ett'ei kukaan sitä löydä".

"Se on hyvä, rakas Emil. Minä luotan täydellisesti teihin. Mutta joutukaa nyt ja käskekää vaununi esille".

Kirjuri otti avaimet ynnä salkun. Viiden minutin perästä hän palasi ja ilmoitti, että kaikki oli valmis lähtöä varten.

Pusertaen hänen kättänsä, pyysi Harter häntä jäämään työhuoneesen puhtaaksi kirjoittamaan kertomusta.

Kun Harter lähti, ei hän sallinut palvelijan mennä istumaan ajurin viereen, vaan jätti hänet kotia.

Kirjuri katseli ikkunasta poislähteviä vaunuja. Hänen vakoileva silmänsä seurasi niitä kunnes katosivat hämärään sekä vaunut että katu.

Miksi tämä kiireinen lähtö ennen tuota hyvästi ansaittua kunnian-osoitusta?

Muutamia minuttia myöhemmin kuului vastaus pimeältä kadulta. Suurelta torilta tuli varovasti kaksitoista-miehinen ratsu-patrulli paljastetuilla miekoilla; viiden minutin perästä se taas palasi ent. kuvernörin ikkunoiden ohitse.

Aha!

Asiat selvenivät kirjurille. Hän vetäysi takaisin ikkunasta ja, seisahtuen taulujen eteen, hymyili hän äänetönnä.

En tiedä voiko kukaan pitää ihmisistä, jotka noin äänettöminä nauravat — salataksensa naurunsa.

Kuvat tuolla ylhäällä näkevät sen ja suuttuvat kenties häneen, vaan ne eivät puhu mitään.

Tämä hauska ajanvietto keskeytettiin; joku astui huoneesen.

Se oli nuori Elemér. Seuraus maljojen juomisesta päivällisillä oli ollut se, että hänen täytyi panna maata eikä hän nyt oikein tietänyt oliko aamu vaiko ilta.

"Kuka hiljakkoin läksi pois täältä vaunuissa, herra Andjaldy?" — — kysyi hän unisena.

"Te'"

"Minäkö?"

"Aivan niin! Te olette lähtenyt pois".

"Todellakin! Minä join niin vahvasti, että melkein voitaisiin minua luuletella, ett'en ole täällä. Ja isäni, missä on hän?"

"Täällä huoneessaan".

"Missä?"

"Hän istuu tuolla kirjoituspöydän ääressä. Ettekö näe että hän kirjoittaa kertomustansa?"

"Minä en ole leikkisellä tuulella tänään, herra Andjaldy".

"Minä en ole koskaan leikkisellä tuulella, ja sanon teille sentähden totisesti, että hänen armonsa on kotona; mutta että te olette lähtenyt maalle. Tehkää sentähden hyvin ja palatkaa huoneisinne ja älkää menkö ulos kadulle ennenkun matkavaununne palajavat".

"Onko isäni käskenyt sen?"

"Te tiedätte että hän on määrännyt teille kotiarestin".

"Mutta jos minun tekee mieli vastustaa tätä laitonta kieltoa? Tänään olisi siihen juuri sopiva päivä".

"Tahdon huomauttaa teille, että siinä tapauksessa kuukausrahanne ovat vaarassa".

"Hitto vieköön kuukaus-rahat! Jos en saa niitä, niin teen velkoja siksi. Jos en saa niitä myöhemminkään, niin tulen rentuksi, myyn takkini, kellon ja kengät; mutta väkivaltaa en kärsi".

"Pysykää nyt kauniisti alallanne; te voitte panna vastalauseita, mutta teidän on taipuminen asianhaarojen mukaan. Te olette kadottanut paljon korttipelissä ja siinä tehtyä velkaa sanotaan kunniavelaksi!"

"Aivan oikein; jos en maksa, niin minut heitetään ulos, vaan ei suljeta sisään".

"Puhukaa hiljaa! Kuulkaa, joku tulee".

"Ken?"

"Sen saatte kohta tietää, mutta olkaa hyvä ja pysykää äänetönnä siksi.

Ettekö kuule sieltä ulkoa Feri Béltekyn ääntä?"

Se oli todellakin ääni, joka pakoitti Elemér'in jäämään huoneesensa.

Tämän päivän onnettomuuden perästä ei hän tahtonut tavata häntä.

Nuori Bélteky kahden toisen nuorukaisen kanssa tulivat lähetyskuntana.

"Hyvää iltaa, ystävä Andjaldy", tervehti hän kirjuria, joka tuli häntä vastaan vastaanotto-huoneessa. "Onko hänen armonsa kotona".

"On", vastasi kirjuri, "hän on lopettamassa kertomustansa".

"Joku sanoi että on nähty hänen vaunujensa menevän poispäin".

"Elemér on lähtenyt pois niissä. Näettehän että hänen armonsa palvelija on kotona".

"Niin häneltä ei saa mitään tietää; hän vastaa kaikkiin kysymyksiin, ett'ei hän mitään tiedä. Me pelkäsimme, ett'ei herra kenralikuvernöri sallisi tuota loistavaa kunnian-osoitusta tänään tapahtuvan".

"Oh, miksi hän ei sitä sallisi?"

Bélteky oli vähän hämmästynyt, vaan hänen täytyi viimeinkin käydä itse asiaan.

"No kenties sentähden että komendantti on ilmoittanut pormestarille, ett'ei hän enää aio kärsiä mitään meluavia mielenosoituksia".

"Tämä on todellakin tärkeä kohta. Minä olen ilmoittava asian hänen armollensa ja tulen kohta vastauksen kanssa".

Kirjuri palasi työhuoneesen ja sulki varovasti molemmat ovet jälkeensä.

Muutaman minutin perästä hän palasi, jättäen taas toisen oven auki.

"Hänen armonsa lähettää teille tervehdyksen minun kauttani. Hänen lyhyt vastauksensa on: 'Vakava-luonteiset miehet odottavat pelkäämättä tapauksia. Missä hyvänänsä etsitte häntä, olette aina löytävä hänet paikallansa — tapahtukoon mitä tahansa'".

Lähettiläät katselivat toisiansa ja jättivät noloina hyvästi, kohteliaisuuksia lausuen.

Herra Andjaldy palasi työhuoneesen.

"Minun täytyy suudella teitä", huusi Elemér häntä vastaan ja halaili häntä. "Te olette oivallinen ihminen. Pappani pötkii pakoon tulisoitto-serenadista, peljäten yhteentörmäystä sotaväen kanssa. Ystävä Bélteky vainustelee tätä ja koettaa pappani kautta saada syytä jättää kunnian-osoituksen sikseen. Mutta te annatte hänelle takaisin taulan, joka jo sormiamme polttaa. Nyt ei hänelle muuta neuvoksi jää kuin sydämen-kouristus ja hänen täytyy kauniisti hieroa sopimusta väkijoukon kanssa, joka on valmis kaikkeen. Te olette rakastettava ihminen! Teidän tähtenne tahdon kolme päivää jäädä huoneeseni, enkä liiku lattialtakaan, ettei kuultaisi minun olevan kotona. Nyt menen levolle; emme tarvitse toivottaa toisillemme rauhallista yötä, kyllä se tulee rauhallinen".

"Kiitollisuudesta tahdon antaa isänne maksaa pelivelkanne ja laitan niin, ett'ei vanha herra saa mitään tietää".

Hymyillen meni Elemér huoneesensa. Kirjuri jäi työhuoneesen.

Hän lukitsi kaikki ovet, saadaksensa olla rauhassa.

Kun hän oli yksin ja varma siitä, ett'ei häntä häirittäisi, otti hän avaimen taskustaan.

Herra Harter'in vilpitön luottamus häneen ei todellakaan ole kiusausta vailla.

Hän oli uskonut Andjaldylle kaikkien, salaistenkin kirjeitten tarkastamisen ja käskenyt hänen polttaa semmoiset, joissa löytyi valtiolliselta kannalta vaarallisia lauseita; vieläpä oli hän saanut toimekseen järjestää salaiset rahalahjat, joista antajat tuskin voivat mitään tilintekoa vaatia. Ei tosiaan kukaan olisi voinut enemmän luottaa omaan paikkaansa.

Jos petturi kätkeytyy tuon naaman taakse, mikä rajaton voima hänellä on tarjona surmaamaan mainiota miestä? Ja tämä mies on todellakin hävytön petturi. Ferdinand Harter peljätköön häntä — vaan ei kirjeittensä eikä rahojensa vuoksi.

Tämä mies ei tiedusta mitä osaa Harter näyttelee elämän näyttämöllä, vaan miltä hän näyttää sydämensä sisimmässä sopukassa.

Harter'in rahakukkarot ja hänen turhuutensa loistavat perhos-siivet, ne hän jättää rauhaan.

Rahasummat, jotka tämän miehen käsiin jätetään, ne hän antaa vähentämättä takaisin. Rahat Honvédeja ja hautapatsasta sekä nimittämättömiä tarkoituksia varten, joista ei vaadita tilintekoa, ne löytyvät aina samoissa rahoissa, joina ovat annetutkin: täydellinen rahan-opillinen kokoelma — paperilippuja. Ei yksikään huku niistä.

Ferdinand Harter ja kaikki muut, jotka uskovat salaisuuksiansa hänelle, voivat olla huoleti, sillä ei mikään petollinen kieli lörpöttele siitä, mitä paperille panevat; Andjaldystä kaikki tuo on vaan tyhjää narrinpeliä, haihtuvia houreita. Hän etsii syvempää vettä.

Avaimista, jotka ovat hänelle uskotut, hän ei valitse arkiston eikä kassakaapin avainta — sillä ei ole kiirettä — vaan hän ottaa sala-taskustaan salkun avaimen, jota avainta ei uskottu hänelle.

Salkussa oli konstikas lukko; kerran kun Ferdinand Harter oli unohtanut avaimensa maalle, ei koko kaupungissa kukaan voinut sitä avata; ei lukkoseppäkään pystynyt siihen. Omistaja voi sentähden olla huoleti siitä, ett'ei vieras kykene sitä avaamaan.

Mutta Harter ei tunne erästä salaisuutta salkussaan, sitä nimittäin, että kun Wien'in seppä antoi kirjurille salkun, antoi hän hänelle kaksi avainta. Toinen sitä tapausta varten että toinen hukkuisi.

Toisen avaimen piti kirjuri itse.

Koska Harter'illa oli tapana säännöllisesti kirjoittaa päivän merkillisimmät tapaukset sekä omat tunteensa, niin kirjuri mitä yksinkertaisimmalla tavalla luki isäntänsä sielun salaisuudet ikäänkuin Dzerzonilaiseen mehiläispesään katsellen voi nähdä mitenkä sen asukkaat häärivät salaisissa kammioissaan.

Niin pian kun herra Andjaldy oli lukittujen ovien takana, otti hän esille Harter'in salkun, avasi toisella avaimella sala-lukon ja jatkoi lukemistaan.

Avatussa salkussa oli Ferdinand Harter'in päiväkirja.

Andjaldy tiesi varsin hyvin sen sisällön. Edellisten lehtien sisältö oli hänelle aikaa sitten tiedossa ja hän oli siis utelias ainoastaan viimeisten suhteen.

Tänään olen taas kestänyt kovan päivän.

Luulen että se päättyi onnellisesti.

Moni arvelee, että kohtaus oli sangen helppo.

Voimakas akrobati on tottunut kantamaan kahta miestä olkapäillään, nämä vuorostaan neljää ja viimeksi-mainitut lisäksi kahta lasta. Akrobati kävelee hymyten ympäri, tämä ihmispyramidi niskoillaan, mutta minä olen vakuutettu siitä että hän joka kerta alkaa näytäntöä tällä ajatuksella: "kenties käy hullusti tämän päivän näytännössä. Kenties ne, jotka seisovat olkapäilläni, kaatuvat ja musertavat joko minun taikka itsensä".

Mun kohtaloni on sama. Minä kannoin olkapäilläni koko ihmispyramidin.

Kuinka minun nyt on helppo olla päästyäni tuosta taakasta!

Arvattavasti en tee tuommoista voiman-ponnistusta niin äkkiä jälleen; ja ne, jotka ovat luikahtaneet alas mun olkapäiltäni, kiittäkööt onneansa että taas seisovat vaan vakavalla pinnalla.

Provisorium on olemassa ja jättää meidät rauhaan.

Gordilainen solmu on avattu.

Rohkeinkin kenrali istuu mukavammin nojatuolissaan kuin satulassa

— arvelen ma.

Ei mikään asema ole niin ikävä kuin se, joka pakoittaa meidät

olemaan jonakin muuna kuin todellakin olemme.

Ollessani taistelussa joka kanunan-laukaus kauhistutti minua, mutta sanoa pelkääväni oli mahdotonta; minulla ei ollut rohkeutta ilmoittamaan, että olin rohkeutta vailla. Minä astuin mestauslavalle ja olin vankihuoneessa; joka minut sinne vei, oli yhä vaan puuttuva rohkeus sanomaan saattajalle: nyt en mene askeltakaan edemmäksi. Nyt näin taas saman tien edessäni, jota ennenkin olin käynyt; minä näin että ihmis-pyramidi olkapäilläni vei minua yhä likemmäksi kanunia, mestauslavaa, vankihuonetta, ja taaskin puuttui minulta rohkeutta sanomaan: nyt en mene edemmäksi, minä tahdon päinvastoin seisahtua ja musertua; naurakoon minulle ken tahtoo.

Sattumus tuli avukseni. Väkivalta astui tielleni.

Mukavammalla ajalla ei se voinut tulla!

Nyt olen lopettanut sankarina; ei yhtään lehteä puutu laakeriseppeleestäni.

Tänään kestin mestari-koetuksen.

Seisoin puolijumalana kansan edessä. Aurinkona säteilin kauas ympärille.

Rohkeana, uskaliaana vastustin itse väkivaltaakin.

Kyrassierien ratsumestari on paitsi sitä hyvä ystäväni, hän ilmoitti minulle toissa päivänä, että hän vasta iltapäivällä tulisi tänne ratsujoukkoineen; sitä ennen voisin minä saattaa kaikki loppuun.

Hän piti sanansa.

Ilman tuota arvoisaa nuorisoa olisi juhlallisuus voinut loppua

varsin rauhallisesti, mutta he olivat pilata kaikki tyyni.

Nähdessäni ratsujoukon tulevan minua vastaan kadulla, olin

unohtamaisillani osani.

Poikani, tuo kelvoton, häpäisi minua kahdenkertaisesti

— ensiksikin uhkarohkeudellaan ja sitten cynillisella

moukkamaisuudellaan.

Yleisö katselee tarkastavin silmin mainion miehen poikaa, tämän

käytös on yleisön mielestä mittari, joka antaa tietoa hänen isänsä

mielipiteistä, kun isä on kotona neljän seinän välissä.

Jos poika on väliä-pitämätöin — kohta sanotaan: talonpoika on

vispilöinyt saipuankuohua maitoon.

Ja mikä pahempi on, hän pilkkasi minua hänen läsnä ollessaan.

Hänelle, hänen mielestänsä tahdon aina olla loistava ja majesteetillinen; häntä ajattelen seisoessani raivoisan väkijoukon edessä ja pidättäessäni intoani; hänen tähtensä koetan päästä mainioksi, ett'ei hän unohtaisi nimeäni, vaan katumuksetta ajattelisi minua ja ikävöitsisi päästä takaisin luokseni. Vaan mikä kummallinen arvoitus tämä vaimo on!

Kaksi vuotta elimme yhdessä ja erosimme syystä, että tulisesti vihasimme toinen toistamme. — Me vaihetimme uskontoakin, päästäksemme toisistamme. — Ja nyt — erottuani hänestä — uneksin ainoastaan häntä.

Mutta onko tämä todellakin niin ihmeellistä?

Onhan tämä vaimo aivan toinen kuin se, jota minä omistin.

Kahden vuoden kuluessa en nähnyt hänen koskaan hymyilevän.

Oi! kuinka viehättävästi tämä nainen voi hymyillä! Vasta nyt, kun hän on toisen omana, olen kuullut hänen nauravan.

Kun hän oli mun, ei hän ollut edes kauniskaan.

Ja nyt — mikä viehättävä, lumoava olento!

En tosiaankaan koskaan nähnyt ennen että hänellä on semmoiset silmät.

Kun hän vielä oli mun, kauhistutti se ajatus minua, että minun täytyi olla hänen kanssansa saman katon alla, ja nyt sydämeni sykkii hekumasta, kuultuani että hän on tullut samaan kaupunkiin. Jos me satumme johonkin, missä saan häntä katsella vaikkapa kaukaakin, niin olen minä taas nuoreksi muuttunut hänen kauttansa, joka ennen teki elämäni ilettäväksi, kun näin hänet vieressäni. Vähän aikaa sitten ostin kullalla yhden hänen vanhoista hansikkaistaan, — minä, joka kammoin koskea hänen kättänsä, kun tämä käsi ja kaikki vielä oli minun.

Mutta tämä vaimo onkin nyt aivan toinen kuin silloin oli. Tänään on

hän hilpeä ja loistava, pelkkää sydäntä ja tunnetta. Jokainen hänen

sanansa on nyt harmonillinen — jokainen silmäys viehättävä.

Ja tuommoisen miehen rinnalla! Hän ei ole mies, tuskinpa

ihminenkään — vaan apina. Jos tuommoinen pyytäisi minulta

palveluspii'oistani jonkun vaimokseen, niin kieltäisin sen häneltä.

Sanotaan hänen olevan rikas; minä en sitä usko. Hän keinottelee

arveluttavissa asioissa.

Hänen kanssansa ei voi puhua muusta kuin numeroista ja

kauppa-asioista.

Jos hän olisi paholainen luonteeltaan, niin voisin kuitenkin

ymmärtää sitä. Semmoinen vaikuttaa naiseen.

Mutta nyt hän on tavallinen jokapäiväinen ihminen, sitä lajia

että Lapinmaalla kolme hänen kaltaistansa yhteensä tekee yhden

kokonaisen miehen ja naiset ostavat heitä kahdella hylkeen-nahalla.

Millä lailla hän siis voi olla etevämpi minua, joka vielä olen pulska mies. Minä käyn ainoastaan viidettä kymmenettä; omaisuuteni tekee minun magnatiksi; nimeni on tunnettu koko maassa, sitä kunnioitetaan ja pidetään arvossa.

Olen laiminlyönyt tätä naista niin kauan kun hän oli minun omani.

Hyvä! Minä tahdon valloittaa hänet uudestaan.

Mutta sitä ennen tuo kelvoton poikani saa lähteä ulos matkoille.

Ja nyt riennän pois. Minua ei saa tavata täällä tänä iltana. Maamieheni valmistavat suurenmoista kunnian-osoitusta, joka voisi saattaa minut rettelöihin korkeain asianomaisten kanssa, joka olisi minulle hyvin epämukaista.

Kirjurini saa järjestää kaikki minun puolestani. Hän on hyvin luotettava mies.

Mikä onni että kohtalo määrää meidän käytettäväksi hyödyllisiä käsiä ynnä jalkoja, jotka meidän puolestamme toimivat — kohtuullisesta palkasta.

Tässä oli loppu.

Mies noilla hyödyllisillä käsillä ja jaloilla hymyili salaa itsekseen. Sitten lukitsi hän taas salkun ja asetti sen paikalleen; sen jälkeen hän teroitti kynänsä ja rupesi kirjoittamaan — ei hänen ylhäisyydelleen hovikanslerille, vaan — rouva Maria von Lemmingille.

Tämä oli tuon mainion naisen nimi.

3 Luku.

Eräs mies vähäpätöisten joukosta.

Kolme päivää komitati-kokouksen hajoamisen jälkeen oli kaikki taas hiljaa pienen kaupungin katuloilla, niin hiljaa, että oli erinomaisempi tapaus sekin, kun eräs pieni kaunis tyttö, päässä kansallis-värisillä nauhoilla varustettu päähine — jota nimitetään Pártaksi — kävi katua myöten.

Tuo pienokainen on tosiaankin näppärä. Hänen hieno solakka vartalonsa ilmoittaa, että hän tuskin on neljätoistavuotias; hänen suorat nuoret kasvonsa ovat lapselliset, punaposkiset; silmänsä taivaansiniset; hymyilevä pikku suunsa, jonka huulilta veitikka esiin pistää, ja puhdas kirkas otsansa, ovat viattomuuden puhtaan tahraantumattoman lehden kaltaiset. Tämän nuoren tytön liikunnot ovat niin norjat ja kepeät, että hän käy pienen kaupungin pisintä katua tahraamatta kenkiensä kärkiäkään, ja kuitenkin on helposti ymmärrettävä että vaaditaan jotensakin suurta taitavuutta käydessä Marraskuulla meidän katuja myöten, valitsematta ainoastaan puhtaita kiviä jalan sijaksi, päästäksensä perille tahraantumattomilla sääryksillä. Sen ohessa oli hän niin kaino ja varovainen, ett'ei nostanut hameitansa enemmän, kuin että hänen vieressänsä kulkeva nuorukainen tuskin sai nähdä hänen somat jalkasensa.

Nuori saattaja on Elemér Harter, joka sateenvarjo kädessä astukselee eteenpäin tuon pienen soman tytön rinnalla ja kadulla miellyttelee häntä, kuten tapana on pikkukaupungeissa.

Mamma on kumminkin nuoren parin jäljissä.

Äitiä kuvaamme vast'edes tarkemmin; se, joka nyt vetää huomiota puoleensa hänessä, on lukemattomilla napeilla koristettu vaippa, joita vanhemmat naiset siihen aikaan niin komeasti kantoivat.

"Olkaa hyvä, älkää pitäkö sateenvarjoa minun yli", sanoi neitonen; "ensiksikin ei sada enää ja toiseksi, jos sataisikin, niin vesi tippuisi sateenvarjosta suoraan minun niskaani".

"Lähdettekö maalle?"

"Isäni lähtee sinne, vaan minut hän lähettää kauemmaksi. Minä lähden

Englantiin".

"Osaatteko Englannin kieltä?"

"Minä osaan syödä biffipaistia — muuta tekemistä minulla ei tule olemaan".

"Vai niin — minä osaan Englannin kieltä; ja minä epäilemättä en koskaan pääse Lontoosen".

"Jos minulla olisi ollut yhtä hyvät tiedot kuin teillä, niin minäcaikoja siiten olisin ollut attaché jossakin ulkomaan lähetyskunnassa".

"No sehän te varsin hyvin voisitte olla".

"Varsin hyvin! Kiitoksia kohteliaisuudesta".

"Jos pelkäisitte minun kohteliaisuuksiani, ette tulisi niin likelle minua".

"Kenpä siihen mitään voi jos hyttynen lentää suorastaan tulen liekkiin".

"Kaikissa tapauksissa teidän isänne on menetellyt varsin johdonmukaisesti kun hän, pilattuansa ensi karnavalin meiltä — te tiedätte että kaikki ovat pannaan julistetut, jotka tällä surun vuodella tanssihuviin menevät — lähettää kavaljerit pois maasta".

"Se on hyvä. Sen olen hänelle sanova".

"Mitäpä minä siitä! En minä ollenkaan pelkää mitä ihmiset tavallisesti pelkäävät. En minä pelkää ketään, jota ette itse pelkää".

Junker Elemér ei voinut olla nauramatta näille sanoille.

"Mitä minä tuon teille Englannista, kun palajan?"

"Tahdotteko todellakin tuoda minulle jotain? — Kuulkaa, tuokaa minulle — joku kielletty kirja".

"Kielletty kirja?" kertoi Elemér kummastellen.

"Niin joku kirja, jota ei saa täällä myydä, jossa suurille herroille sanotaan semmoista totuutta, jota eivät mielellään kuule".

"Vai niin!"

"Te ymmärrätte siis — joku niin vaarallinen kirja, että joudutte vankeuteen jos tullimiehet sen löytävät".

"Kiitoksia toimesta! — Kyllä minä sen hankin".

"Ei, ei! Minä lasken vaan leikkiä; eihän semmoinen sovi minulle — en minä sitä lukisikaan. — Mutta jos todellakin tahdotte tuoda ulkomaalta jotain — niin tuokaa joku hyvä uutinen".

Siihen keskustelu päättyi!

Hyvä uutinen ulkomaalta!

Nyt se ei enää ole ajanmukaista.

Ei kukaan enää niitä pyydä.

"Uskallanko iltapäivällä käydä teidän luona jäähyväis-käynnillä?" kysyi

Elemér kuu saapuivat talon portille.

"Ei, ei!" kiiruhti tyttö sanomaan ennenkuin äiti voi mitään lausua. "Tänään emme voi ottaa teitä vastaan. Minun täytyy valmistaa tanssipukuani illaksi; minä olen itse kamarineitsyeni, enkä ollenkaan hyväksy että kamarineitsyeni ottaa vieraita vastaan, kun hänen pitää silittää minun tanssipukuani. Iltahuvissa saatte sanoa minulle mitä tahdotte. Jääkää hyvästi!"

Sitten riensi hän portista sisään noreasti kuin muori vuohi, joka liikkuu hyppien, koska se sille on kävelemistä helpompi.

Junkkeri Elemér painoi haikaran sulalla koristetun lakkinsa otsaansa ja mietiskeli itsekseen kävellessään, pää kallella, samaa tietä kuin oli tullut:

"Sinä pienokainen et tulekaan iltahuviin, johonka valmistelet itseäsi — enkä minä kenties koskaan eläissäni näe sinua jälleen".

* * * * *

"Eräs vieras on sisällä", kuiskasi palvelustyttö kotia tuleville, kun nämä astuivat kyökkiin, pienissä kaupungeissa tavallinen sisäänkäytävä on kyökin kautta.

"Kuka?"

"Rouva Danváry".

"Oi voi!" sanoi rouva.

Pikku neitonen ei sanonut sanaakaan, vaan meni nopeasti kyökki-kamariin.

"Hän on jo tunnin ajan kiusannut armollista herraa siellä sisällä", jatkoi palvelija. "Hän on varmaankin saanut harmaita hiuksia siitä".

Rouva Danváry, joka salissa odotti rouva Bilágoschin tuloa, sai omituisella ky'yllään tietää kaikki mitä kaupungissa tapahtui ja mitä jäi tietämättä, siitä urkki hän tietoa, juoksennellen pitkin kaupunkia.

Hänen ulkonainen ihmisensä vaati muuten suurta tilaa sekä ruumiin että krinolinin puolesta, ja tyhjää alaa tämän sisäpuolella, jota hän ei voinut itse täyttää, koetti hän voimiensa mukaan täyttää myski-hajulla. Myöskin käytti hän unkarilaista päähinettä, oikeata Debreczin'in muotoa.

"No viimeinkin sinä tulet, armaani!" vikisi tuo arvoisa rouva, kun rouva Bilágoschi astui ovesta sisään, ja rouvat suutelivat toisiansa, kuitenkin suurella varovaisuudella, ett'eivät hiusneulat otsakulmissa puhkaisisi silmiä heidän päästään.

"Minä olen odottanut sinua ainakin kokonaisen tunnin ja kuluttanut rakkaan miehesi kallis-arvoista aikaa. Minusta tämä tunti kyllä on ollut lyhyt kuin minuutti — niin hupainen oli kanssapuhe (huomattava on ett'ei hän antanut kellekään suunvuoroa), mutta minä tiedän että joka minuutti on kallis sille, jolla on niin rasittava virka, varsinkin nyt kun hänen tulee kantaa hartioillaan kaikki prosessit ja toimet ja yksinänsä olla, niin sanoakseni, koko komitatina. Kokous on päättänyt että arkistonhoitaja jääköön virkaansa. Nyt kaikki lakeijat luultavasti ovat teidän käskyn-alaiset — vai kuinka?"

"Ei minun, vaan valtiokomisariuksen".

"Ah! Valtiokomisariuksenko? — totellaanko häntä? Tunnustetaanko häntä? Eikö häntä sysätä nurkkaan, jos hän käskee jotakin? Oi! jos olisin mies! Totta tosiaan, jos vaan kohtalo olisi laskettu meidän, naisten käsihin — silloin hallitus, kautta Jumalan, olisi pahemmassa kuin pulassa! Mutta miehet ovat niin hirveän lammasmaiset tähän aikaan. Juuri tänä päivänä on minulla ollut kuuma kiista kotona Gyurini kanssa, nimittäin siitä, mitä meidän on vastaaminen kutsumukseen tanssipitoihin täksi illaksi. Tiedätkö, ystäväni, minä olen juuri tullut tänne kuulemaan mitä te siitä arvelette. Valtiokomisarius panee tänä iltana toimeen tanssipidot samassa salissa, josta komitati-kokous hiljakkoin karkoitettiin. Kaikki komitatin ylimykset ja kaupunkilaiset on hän kutsunut. Minä olen kuullut että moni on lähettänyt kutsumuksen takaisin. Mieheni sai myöskin semmoisen, s.o. koko perhe on kutsuttu. Minä olen jo riidellyt Gyurin kanssa siitä asiasta. 'Mitä sinä ajattelet, Gyuri! minunko pitäisi tanssia siinä paikassa, missä viikko sitten lauloin hymnin; minäkö kumartaisin komisariuksen rouvalle!' Mutta Gyuri, joka on flegmatillinen ihminen, veisasi yhä sitä virttä, että oli vaikea ylenkatsoa niin mahtavan herran käskyä, ja ett'ei hän sentähden myy sieluansa, henkeänsä, vaikkapa hänen luonansa vähän jäävettä juokin. Mitä te arvelette asiasta? Pitääkö mennä vai eikö?"

"Minä sanon, rouva orpanani", vastasi Bilágoschi, "että jokainen tekee mitä hänestä parhaaksi näyttää".

"Älkää sanoko mitään, herra orpanani. Minä tahdon tietää, mitä Justine arvelee. Semmoisissa asioissa me rouvat olemme viisaimmat".

"Minä neuvon sinua", vastasi rouva Bilágoschi, "menemään tanssipitoihin".

"No niin — ethän sinä voi muuta sanoa — olet oikeassa. Herra orpanani on vielä komitatihuoneessa, hänen täytyy olla paikallaan. Teidän ei ole mahdollista vetää sormikoukkua valtiokomisariuksen kanssa. Sitä paitsi sen, jolla on niin ihana kukoistava tytär, kuin minun pikku kummityttäreni, täytyy käyttää joka tilaisuutta saadakseen näyttää häntä maailmalle. Hän on todellakin kehuttava. En nyt puhu hänen kauneudestaan — sen hän on saanut Jumalalta — vaan kaikesta siitä taidosta, jonka hän ahkeruutensa kautta on saanut. Minä vakuutan että pikku kyyhkyseni on oikea ihmelapsi — hän soittaa pianolla vaikeimmatkin opera-partiturit lehdestä, — kun hän tanssii, kaikki ihmiset häntä katselevat: niin paljon suloutta voi ainoastaan haltijattarelta odottaa, mutta sievempi ei mikään haltijatar voi olla. Eikö hän aina voittanut kunniapalkintoa poikienkin rinnalla, kun kävi voimistelu-harjoituksissa? Voisi luulta hänen kohta katkeavan, kun häntä katselee — ja kuitenkin heilutti hän raskainta nuijaa niin helposti kuin vahvin poika; yhtä taitavasti sanotaan hänen florettiakin käyttävän! Entäs sitten hänen taitonsa ulkomaan kielissä! Hän puhuu saksaa, ranskaa, englannin kieltä. On todellakin hauska, — tänään tulee eräs englantilainen tanssipitoihin, hän tietysti ei voi puhua kenenkään muun kuin Ilonkan kanssa. Vaan tästä kunnia on teidän, te kun olette antaneet tyttärellenne niin mainion kasvatuksen. Te ette ole säästäneet mitään hänen suhteensa. Rakas herra orpanani on tehnyt työtä yöt päivät saadaksensa kokoon rahat kaikkien noiden tuntien maksamiseksi; olkoon se teille kunniaksi sanottu. Te olette säästäneet, eläneet hiljaisesti, mutta nyt teillä onkin iloa siitä. Vaan missä pikku kummityttäreni piileskelee? Ah, hän neuloo varmaankin tanssipukuansa illaksi; koko kaupunki, vaan mitä sanonkaan, koko komitati tietää, että, kuinka hienona kummityttäreni suuressa maailmassa ilmestyköön, hän kuitenkin itse neuloo ja silittää pukunsa. Hän ei tarvitse mitään muotiompelijaa; niin pitääkin olla! Te olette niin kasvattaneet häntä, että köyhä mies, jos hänen nai, saa kelpo vaimon, tai ylhäinen mies hienon naisen, jota hän voi näyttää ylhäisessä maailmassa. Anna sydänkäpyselleni nämä kaksi suudelmaa minulta. Jumalan haltuun! Minä suutelen sinua tuhat kertaa. Hyvästi, ystäväni! Hyvää päivää! — Rakas herra orpanani — te neuvotte siis minua vastaanottamaan kutsumuksen tanssipitoihin?"