Читать книгу Rakkauden narrit - Mór Jókai - Страница 4

"Minä en ole mitään neuvonut — vaimoni on sen tehnyt".

"Nöyrin palvelijanne, nyt minun täytyy mennä; kotona ei kukaan tiedä mihin olen joutunut. Oi kuinka aika lentää hupaisessa seurassa! Minä suutelen teitä kaikkia satatuhatta miljonaa kertaa".

Vihdoin viimein hän meni. Jäätyänsä yksin mies ja vaimo vähän aikaa katselivat toinen toistansa äänettöminä. Sitten syleilivät toisiansa — itkien.

Miksi?

Sen he tiesivät varsin hyvin. Molemmat näyttivät niin rehellisiltä. He eivät olleet erittäin kauniit muodoiltaan, vaan sanomattoman hyvät kasvot heillä oli. Tuo kaunis lapsi on todistus siitä, kuinka sydämellisesti vanhemmat rakastivat toinen toistansa.

Pyyhittyänsä pois kyynelet, kysyi mies vaimoltaan:

"Tiedätkö miksi tämä nainen oli täällä tänä päivänä?"

"Nähdäksensä meidän valmistuksista, josko sinä olit päättänyt luopua virastasi".

"Ja jos olin luopunut, hänen miehensä kohta menisi istumaan tyhjälle sijalle".

"Siitä syystä minä sanoinkin hänelle, että hänen oli noudattaminen valtiokomisariuksen kutsumusta".

"Mutta kuule nyt, armaani, kuinka asiat päättyivät komisariuksen luona".

Rouva Bilágoschi meni istumaan sohvaan miehensä viereen.

"Valtiokomisarius otti hyvin ystävällisesti minua vastaan ja ilmoitti miksi oli minut kutsunut, jonka minä kuitenkin tiesin edeltäpäin — sanoi kuinka tarpeellista oli sekä hänelle että yleisölle, että minä jäin tärkeään virkaani, jossa kahdentoista vuoden kuluessa olin saavuttanut perinpohjaisen tiedon kaikista yksityisseikoistakin. Ilmoitin että olin ollut tässä virassa jo kuusitoista vuotta. Vanha sääntö-valtainen hallitus oli — jatkoin minä — kutsunut minut tähän virkaan ja seuraavat hallitukset olivat pitäneet minua siinä, syystä että tarvitsivat minua; — viimeinen lyhyt säännöllinen hallitus oli kansan toivomuksen mukaan vakuuttanut minulle tämän viran; — mutta nyt minä luovun siitä, enkä enää jää. Hän kysyi minulta miksi en voinut pysyä virassa unkarilaisen provisorium'in aikana, koska itävaltalaisenkin aikana taisin siinä pysyä? Minä vastasin: 'siihen aikaan minä palvelin sentähden, ett'ei vaadittu kansan suostumusta oikku-hallitukseen; mutta joka nyt pysyy virassaan, se suostuu hallitusmuotoon, johon ei kansa suostu; ei ole enää välinpitämätöntä asemaa. Ennen ainoastaan oma tahtoni määräsi oliko minun jääminen vai luopuminen virastani — nyt on kansan tahto, että minä luovun ja minä tottelen kansaa".

"Silloin rupesi hän rohkaisemaan minua — minun ei tarvitsisi pelätä — jos hurjimmat koettaisivat taivuttaa mieltäni, suojelisi hän minua — hän kyllä pitäisi nurisevat alallaan. — Tämä minua suututti. — Sanoin hänelle, että minun vakuutukseni oli, että aika oli tuleva, jolloin hän ei itsekkään istuisi nykyisellä paikallaan, ja että minun silloin kuitenkin oli peräytyminen. — Luulin hänen osoittavan minulle ovea tästä rohkeasta lauseestani. — Päin vastoin. — Lausuessani tuon ajattelemattoman hävyttömyyden, tarttui hän käteeni, sanoen ett'en saisi olla pahoillani, ja kiittäen minua kiittämistään. Koko advokati-sääty, sanoi hän, puhui minun puolestani ja pyysi että hän pitäisi minua virassani, sillä he arvelivat että minä olin ymmärtäväinen, ahkera ja taitava ihminen, joka ei pakko-veroittaisi puolueita. Heidän tähtensä, jotka pitivät minusta ja kunnioittivat minua, tulisi minun pysyä virassani. — Saadaksensa asian vielä painavammaksi, lisäsi hän, että virastaan luopunut kenralikuvernörikin, Ferdinand Harter, oli minun puolestani hänelle puhunut. — Tämä ratkaisi asian. — 'Nyt en millään ehdolla jää tähän virkaan, hyvä herra!' — Teinkö oikein?"

Vaimo ei vastannut, vaan syleili miestänsä ja painoi hänen tuliset kasvonsa poskiansa vastaan.

"Miksi kasvosi ovat niin tuliset?"

"Sentähden, rakas vaimoni — että meidän nyt täytyy alottaa alusta. Uskomatta sitä, lausuin kyllä että aika oli tuleva, joka meille palkitsisi tämän uhrauksen. Vaan minä en ai'o odottaa sitä hetkeä. Kun menen, niin menen — enkä palaja koskaan. Olen kyllästynyt suurten sekä pienten herrain armoon ja etsin nyt tietä, millä en tarvitse kerjätä keneltäkään armolahjoja, paitsi Jumalalta ja Häneltäkin ainoastaan sadetta ja päivän paistetta. Minä rupean maanviljelijäksi. Täällä Theiss-virran rannalla on maatila vuokrattavana. Sen minä saan vuokrata kalustoineen. Meidän säästö-rahamme riittävät edeltä-maksuun ja tarpeellisiin alkutoimiin. Sinä tiedät että rahat ovat palkkasäästöä rehellisestä palveluksesta. On mahdotonta, ett'ei Jumalan siunaus niitä seuraisi. Mitä sanot siitä, rakas vaimoni? En ole vielä tehnyt mitään ratkaisevaa päätöstä".

Vaimo pyyhki pois kyyneleensä ja koetti puhua tyynesti.

"Kaikki on hyvä, minkä sinä olet päättänyt. Sinun kanssasi menen huoletonna vaikka minne".

"Sinusta olin varma. Mutta Ilonka raukka? Maailma on ollut hänelle avoinna — ja nyt meidän pitää sulkea se häneltä. Kaikki, jota varten niin huolellisesti olemme häntä kasvattaneet, on nyt lopussa. Nyt seuraa yksitoikkoinen elämä aromaalla. Hänelle se on hauta, minne me menemme".

"Lapsi raukka! Harter'in poika saattoi häntä tanssikoulusta tänään, koska satoi; he puhuivat puuhista tanssipitoja varten. Jos iloitsen siitä, että tämä huvitus jää sikseen, niin tapahtuu se siitä syystä, ett'ei hän niin muodoin enää tapaa tätä nuorukaista. Tyttö parka, hän puuhaa nyt tanssipukua illaksi! Jos sinä ilmoitat tämän hänelle, niin hän kentiesi ei tule murehtimaan".

Isä ja äiti menivät kyökin viereiseen kamariin, joka oli lastenkamari.

Paitsi tyttöä oli heillä pieni kuusivuotias poika, joka oli — kuuromykkä.

Kun rouva Bilágoschi avasi oven, istui Ilonka tuolilla, pikku veli sylissä.

Tuo onneton mykkä poika katseli Ilonkan silmiin tarkasti ja kummastellen, tämän opettaessa hänelle sormikieltä.

"Etkö valmista itseäsi tanssiin täksi illaksi?" kysyi äiti.

"En. Minä en ollenkaan tahdo mennä pois tänä iltana. Laczikalla on taas ollut tuon vanhan tautinsa kohtaus; hän näkee aaveita kaikkialla, juoksee, itkee ja vapisee jo päivänvalossakin; kuinkahan sitten käyneekään yöllä pimeässä. Näetkö, hän on tyyni ainoastaan kun minä otan hänet syliini ja kun merkeillä luen hänelle 'Isä meidän'. Kun tulemme rukoukseen: 'älä johdata meitä kiusaukseen', niin hän tyyntyy ja rupee nauramaan; vaan hän ei voi muistaa sitä rukousta ja kun hän kertoessaan sitä on unohtanut jonkun paikan, joutuu hän epätoivoon".

Sitten aloitti Ilonka merkeillä, jotka ovat kuuromykkien kieltä, kertomaan lapselle rukousta uudestaan; poika teki pienillä käsillään merkit hänen jälkeensä. Se kävi kuin leikki ja tuo pojan pelästynyt katsanto muuttui; kalpeat kasvot vilkistyivät ja punastuen kiitollisuudesta hiipi hän sisarensa luo, painoi poskensa hänen poskiansa vastaan ja kiersi kädet hänen kaulaansa.

"Laczika parkani, mitä sinä teet tänä yönä kun herätessä et löydäkään sisartasi vierestäsi? Kun paha sisaresi menee tanssiin, jättäen sinut tänne itkemään huomiseksi. Hyi hirveä sisar!"

Näin sanoen syleili hän ja suuteli pienokaista ehtimiseen. Hänen kyyneleensä tippuivat pojan kultaisille kiharoille.

Laczika oli soma pieni poikanen, soma kuin enkeli, sillä eroituksella vaan, ett'ei hän osannut puhua, jota enkelit arvattavasti osaavat.

Isä meni lasten luo.

Äiti ei voinut sanoa sanaakaan.

"Rakas pikku tyttäreni? Onko sinulle siis yhdentekevä jos olemme menemättä tanssipitoihin tänään?"

Se silmäys, joka kohtasi isää tytön silmistä, oli riittävä vastaus!

Nyt isä rohkeni sanoa vielä enemmänkin tyttärelleen:

"Ja mitä siitä sanot, tyttöseni, jos sanon sulle, että me nyt jätämme tämän kaupungin kokonaan? Me lähdemme johonkin maalle, johonkin kylään taikka arolle ja rupeemme maantoukiksi".

Kuultuansa nämä sanat, hypähti Ilonka seisalleen, tarttui isän käteen, jota hän suutelemistaan suuteli, katsoi taas hänen silmiinsä, ikäänkuin kysyäkseen oliko tämä kaikki pelkkää leikintekoa.

"Lähdetäänkö todellakin maalle? Kaikki? Ja jäämmekö sinne ainiaksi? Oi rakas isäni, kuinka hauska siellä tulee olemaan!"

Tuo pieni poika rukka olisi hyvin mielellään tahtonut tietää, mistä hänen sisarensa iloitsi. Ilonka riensi sitä hänelle selittämään, vaan ei enää tuolla hitaisella sormikielellä, vaan mykkien omituisella stenografialla, jonka avulla he niin nopeasti keskustelevat toinen toisensa kanssa. Hän osoitti pojalle että heidän tuli matkustaa kauas pois vaunuissa, piiskan läjähtäessä; sitten tulisivat paikalle, missä löytyi lampaita, kanoja ja pitkäsarvisia lehmiä, siellä saisivat ruokkia pieniä kyyhkysiä ja kaniineja, siellä oli puutarha, johon istuttaisivat kukkasia, kastelisivat niitä ja poimisivat hedelmiä puista; siellä oli myös heinäsuovia, joissa saisi piehtaroida mielin määrin, ja avarat nurmikot, missä vapaasti voisi leikkiä lyödä.

Pieni kuuromykkä ymmärsi kaikki.

Kuinka se oli mahdollista, on salaisuus, jota ainoastaan he ymmärtävät, jotka ovat tätä tutkineet. Kun sisar jatkoi kertomustaan, tuli poika yhä iloisemmaksi ja nauroi kuuromykkien kummallisella tavalla. Hän nauroi ääneensä ja pakoitti sisartaankin nauramaan. — Isä ja äiti seisoivat käsityksin tätä katselemassa ajatellen: "Jumala on meille kuitenkin armollinen".

Bilágoschi istui kohta kirjoittamaan virkaero-pyyntönsä; hän ei vienyt sitä itse, vaan lähetti sen valtiokomisariukselle.

Nyt ei häntä enää mainittaisi suosittujen joukossa.

Hän kuuluu "vähäpätöisten" joukkoon, — tämä asia on siis vähäpätöinen. Hänen katoomistansa ei huomata — ei seura-elämässä eikä valtiollisessa elämässä. Hän on pian unohdettu.

Ja kuitenkin on tämä ensimmäinen kolaus perheellisessä dramassa; ken tietää kuinka se päättyy!

Jos mainiot miehet joutuvat suureen onnettomuuteen, niin he sen kautta tulevat sitä mainiommiksi; mutta nuo vähäpätöiset — ken heistä lukua pitää?

He tulevat ja menevät. Ovatko urhoolliset tai pelkurit, se on yhdentekevä. Jos joku paperille piirtää heidän elämänsä tarinan myötä- ja vastoinkäymisessä, kertoo heidän ansionsa ja onnettomuutensa — kohta sanotaan: hän on runoilija, häneen ei ole luottamista.

Jo seuraavana päivänä alkoi eronnut arkivario perheineen puuhata muuttoaan aromaalle. He myivät pianonsa, kalliit huonekalunsa ja silkkivaatteensa kohta kun ostajia ilmaantui. Jo kolmantena päivänä sen jälkeen istui tuon lihavan rouvan mies tyhjällä arkivario-sijalIa.

Neljäntenä päivänä arvoisa yleisö jo kävi sangen tuttavasti prosessi- ja perintö-asioissaan uuden arkivarion luona, ikäänkuin hän jo kauan olisi virassa ollut. Ennenmainittuna iltana vietettiin myös kuninkaallisen komisariuksen tanssipidot, kuten päätetty oli. Minä tiedän varsin hyvin, että siellä tanssittiin aamuun asti. Seuraavana päivänä kaikki, jotka olivat tanssineet hänen luonansa, riensivät tuttavilleen selittämään mitkä tärkeät syyt heitä siihen pakoittivat — vaan yhtä kaikki siellä tanssittiin kun tanssittiinkin.

4 Luku.

Aspis.

Aspis, mikähän se lienee? Sitä en voi itsekään sanoa yhdellä sanalla. Joku kansan mielikuvituksen haltija-olennoista. Joka malttaa lukea tätä lukua loppuun saakka, hän tulee ymmärtämään mitä Aspis merkitsee.

* * * * *

Bilágoschin perhe oli jättänyt hyvästi kaupungille ja lähtenyt aromaalle viljelemään maata.

Viljellä maata? No se on hyvin yksinkertainen asia. Se ei ole niin vaikea kuin Raamatun selittäminen. Jokainen sitä ymmärtää. Koko konsti on antaa heinien kasvaa ja niittää ne heinänteko-aikana.

Vaan ne, jotka ryhtyvät tähän yksinkertaiseen keinoon, eivät tarvitse kokonaista vuottakaan, käsittääkseen että maanviljelyksen taito on vaikein maailmassa ja samalla epävakaisin; — taito, joka on uudestaan hankittava joka vuosi, ja josta joka vuosi täytyy suorittaa uusi opin tutkinto.

Bilágoschi oli sen verran viisaampi muita ihmislapsia, että hän edeltäpäin tunnusti asian vaikeuden. Aloittaaksensa tarpeellisilla tiedoilla, hankki hän asiantuntevain parhaimmat käsikirjat tällä alalla. Hän osti "maanviljelys-opin" ja tilasi maanviljelys-sanomia, hän oppi ulkoa maanviljelys-kemiaa, kuinka monta prosenttia aluminia (munavalko-ainetta) löytyy humuksessa (ruoka-mullassa); kuinka monta leiviskää heiniä vastaa yhtä sentneriä perunoita. — Hän rupesi tutkimaan eläinlääketiedettä; hän luki kirjoituksia vuoro-viljelyksestä ja tuotti moista hirssiä, joka antaisi 160:nnen jyvän, kuusirivistä, punaisia malvasiemeniä ja pumpuli-pensaan siemeniäkin, joka silloin, amerikalaisen sodan tähden, lupasi hyvää tuloa. Vaan tämä kaikki oli turha vaiva.

Maanviljelystä ei käy kirjoista oppiminen.

Sitä oppii jokaisesta seikasta ja joka päivä turmiollisesta raesateesta alkaen maata kääntäviin myyriin asti, ja sentähden saa maksaa joka päivä oppirahoja.

Ensimmäinen tieto, jonka maamies saavuttaa perinpohjin, on — palvelusväestään.

Jospa ihminen voisi tulla toimeen ilman palvelevia käsiä!

Kansan-valta on jumalallinen aatos, mutta keino sen toteuttamiseen on kamalan inhimillinen.

En puhu ollenkaan siitä tilasta, missä Bilágoschi sai vastaan-ottaa talon entiseltä vuokraajalta.

Enhän kertoisi mitään uuttu, sanoessani että edellinen vuokraaja ei edes jättänyt ainoatakaan naulaa seinään Bilágosch'ille, eikä ainoatakaan kunnossa olevaa huonetta koko talossa; ei mitään eheätä uunia, kelvollista oven-säppiä eikä lukkoa, jota olisi voinut käyttää; ei yhtään valkoiseksi maalattua seinää — ei nimeksikään. Puutarhaan ei jätetty kukan jälkeäkään — ei yhtään kaalinpäätä sinne unohdettu eikä mitään Juhannus-pensasta sinne jäänyt. Mitä karjaan ja maanviljelyskaluihin tulee, niin sopii mainita, että tilanomistaja oli ottanut ne takavarikkoon maksamattomasta vuokrasta, ja silloin jokainen helposti käsittänee missä tilassa olivat.

Palatkaamme sentähden palvelusväkeen.

Talo oli sellaisella kohdalla, ett'ei mitään markkinapaikkaa eikä mitään koulun tapaista löytynyt peninkulmien piirissä. Talon asukkaat olivat, ikäänkuin Robinson saarellaan, tänne aaltojen ajamat, meren ja myrskyn halveksimat.

He olivat senlaatuista väkeä, jotka pysyivät täällä sen tähden, ett'ei heitä muualla suvaittu millään ehdolla.

Lammas-paimen oli vuosi sitten päässyt vankihuoneesta. Sinne hän oli joutunut syystä että oli polttanut entisen herransa lammas-navetan, kun herra liian tarkasti laski niiden lammasten nahat, jotka paimenen kertomuksen mukaan olivat madoista kuolleet.

Isäntä-renki ei olisi niin huono ihminen, jos ei hänen olisi tapana ryypätä; kun hän kerran oli saanut pisaran liiaksi, ei kukaan voinut hänen kanssansa toimeen tulla. Hän aloittaa silloin riitaa vaikka oman isänsä kanssa, ja joka ei anna hänelle niin selkään, ett'ei hän voi sormeakaan liikuttaa, hän voi olla varma siitä, että itse saa kelpo löylytyksen. Tämäkin on sentähden useita kertoja tutustunut komitatin vankihuoneesen.

Talli-rengillä on se kaunis ominaisuus, ett'ei hän koskaan avaa suutansa kiroomatta. Ilman kirouksia ei hän koskaan voi puhettansa aloittaa — se on exordium. Silloin on hänelle yhdentekevä kenelle hän puhuu, talon koiralleko vaiko herralle. Onpa hänellä omituisuutena sekin, ett'ei piippu koskaan tule hänen suustansa; piippu suussa hän nukkuu, kuorsailee ja herää. Kaksi kertaa on hän siitä syystä päästänyt tulen irti talliin; vaan hänen onneksensa on se aina tullut sammutetuksi hyvään aikaan.

Sitten renki-poika. Hän olisi sangen siivo, jos ei olisi hyvin laiska ja samalla suuri syömäri. Ennenkun on mättänyt itsensä täyteen, ei hän millään muotoa voi työtä tehdä, ja niin pian kun on syönyt ei hän jaksa tehdä työtä. Jos ei joku käy hänen jälessänsä alinomaa, niin istuu hän kädet ristissä, ja jos ei isännän silmä häntä seuraa, on hän pian huomaava että renkipoika nukkuu heinäparvella. Tuo veitikka on varmaankin syntynyt ylimyksenä, vaikka sanoo olevansa talonpoikaista sukua. Yöllä on hän sitä vilppaampi, mutta ei höyhenien kynimisessä, vaan kyökkipojan viran toimittamisessa kyökkipiian luona. Aina hän vetelehtii kyökissä, jossa hänellä ei ole mitään tekemistä.

Ennenmainittu kyökki-piika on punaposkinen ja muhkea tyttö, jonka tukka on niskassa letitetty jonkinmoiseksi tupsuksi, ja hänen tulipunaiset käsivartensa ovat sekä kesällä että talvella paljaat olkapäihin asti. Hän olisi erinomaisen kelpo palvelija, ahkera ja toimelias, jos vaan voisi hänelle uskoa lusikallisenkaan voita, ilman että hän varastaisi puolet siitä. Hän varastaa aivan silmien edestä, varastaa lypsäessään, varastaa kirnutessaan sekä pestessään, ja ainoastaan sentähden, että renki-pojalla on niin riivatun hyvä ruokahalu ja on niin pulska poika.

Tämä kentiesi ei olisi niin vaarallista. Sillä mitä yksi ihminen syö, se ei tee maamiestä kerjäläiseksi; vaan hän on paitsi sitä sangen liukaskielinen. Kun kielensä kerran on liikkeelle päässyt, on hän aivan kuin pikku-kana — huutaa kahta hullummin, mitä enemmin sitä ajetaan.

Hänessä saapi ihmetellä luonnon täydellisyyttä; hän voi tuntikausia vaivaamatta ajatuksiansa puhua ramsuttaa pitkiä lause-jaksoja ja höystää niitä harvinaisilla puheenparsilla. Ja nämä hänen puheensa eivät ole edeltäpäin mietityt eivätkä ulkoa opitut, ne tulvailevat itsestänsä, kuin myrsky-sateen luomat virrat, jotka vievät mukaansa kiviä, mutaa ja lokaa. Vaikka kaksi kolme henkeä yht'aikaa kääntyisi häntä vastaan — hän kiistelee kaikkien kanssa. — Ajurin, isäntä-rengin ja paimenen vaimot jäävät kaikki takapajulle; entisen talonvuokraajan rouva, tuo sävyisä juutalainen, tuli vallan äänettömäksi noiden jokapäiväisten kiistojen kautta.

Päälle päätteeksi oli talli-rengillä, paimenella ja isäntä-rengillä koko joukko pienempiä ja isompia lapsi-vekkuleja, jotka kaikki olisivat varsin hauskat, jos eivät, toinen kuin toinenkin, olisi yhtä valehtelevaisia, ahneita, omena-varkaita, mainioita ikkunan-särkijöitä, työtä pelkääviä, maamiehelle yhtä turmiollisia laiskureja, kuin vanhemmatkin.

Kohta kun kohtasivat toisiansa kyökissä, riensi Böschke — tämä oli tuon arvoisan kyökki-piian nimi — suomeksi "Liisa" — esittämään itsensä. Bilágoschin perhe oli tietysti saanut tuoda mukanansa kaikki mitä elatukseen tarpeellista oli; sillä entinen vuokraaja ei jättänyt polttopuitakaan jälkeensä niin paljon, että olisivat saaneet valkeata pesään. Rouva Bilágoschi oli hyvin tarkka emäntä, joka jo kaupungissakin oli tottunut pitämään lukua jokaisesta voilusikallisesta, sillä muuten ei olisi mitään säästöä jäänyt heidän pienistä tuloistaan. Hän rupesi nytkin jakelemaan kappaleittain kaikkia kyökki-piialle, joka oli talossa ennen häntä, ilmoittaen samalla että hän, joko itse taikka tyttärensä kautta, antaisi aineet ruokakamarista, mistä miespuolisetkin palvelijat saivat ruokansa. Jokainen oli saava tarpeeksi, ja mitä kukin sai, sen oli riittäminen määrä-ajaksi.

"Varsin hyvä!" vastasi Böschke, "olen kerran kuullut tuon saman entiseltäkin rouvalta. Ikäänkuin olisi niin helppo juosta armollisen rouvan luo jokaisen jauholusikallisen, voikappaleen ja ätikkäpisaran tähden! Minä tiedän ett'ei viikkoakaan kulu, ennenkun te olette siihen enemmän kyllästyneet, kuin minä. En varasta mitään ihmisiltä; en eläissäni ole ottanut nuppineulaakaan. Vaikka tässä kyökissä seisoisi yhtä monta säkkiä kultaa kuin perunoita, niin en kuitenkaan sinnepäinkään katselisi. Minun kanssani on helppo sopia. Mutta sen minä sanon — että huonosti minua ei saa kohdella; minä vaan sanon sen — että minua ei ole ärsyttäminen, sillä jos niin tehdään, niin minusta tulee Aspis, oikea Aspis! Tietääkö armollinen rouva ja pikku neiti mitä Aspis on? Sanalla sanoen — minä olen hiljainen kuin lammas; minun kanssani voi lintuja pyytää, kun olen hyvällä tuulella. Mutta jos varpailleni astutaan, niin silloin minä olen Aspis!"

Unkarin kansa latinalaisella Aspis sanalla ei ainoastaan tarkoita kyykäärmettä, joka on sanan alkuperäinen merkitys, vaan myöskin kuvaannollisesti kodin lohikäärmettä.

Rouva Bilágoschi ei vastannut mitään. Hän oli tehnyt perinpohjaiset tutkimukset tällä alalla. Hän näki, että Böschke oli ahkera ja toimelias palvelija; hänen kielevyydestään oli hän jo nähnyt esimerkin ja häntä aavisti, että Böschke varasteli. Sentähden hän ei tästä huolinut sen enempää, antoi vaan ulos niinkuin tähänkin asti säännöllisesti ja määrä-ajalla. Böschkellä ei ollutkaan tilaisuutta kymmenen kertaa päivässä kiusata armollista rouvaa hänen työssänsä suolapalasen, voin, tai maidon tähden, joka olisi loppunut. Hän sai kaikki, ennenkuin oli sitä pyytänytkään.

Rouva ei koskaan ruvennut keskusteluun hänen kanssansa. Häneltä ei koskaan kysytty mitään — ei edes oliko ulkona kaunis vaiko huono ilma; hänelle sanottiin vaan mitä hänen oli tekeminen, ja sen pituinen se.

Vaikka hän kuinka olisi tahtonut, ei hän voinut aloittaa riitaa kenenkään kanssa.

Tämä suututti Böschkeä sanomattomasti. Entisen rouvan kanssa aloitti hän riitaa kohta aamulla, ja illalla erkanivat siten että milloin toinen, milloin toinen heistä pisti päänsä ovesta sisään, sanoaksensa viimeisen sanan. Nyt ei tullut kysymykseen ensimmäinen eikä viimeinen sana. Rouva, herra, neiti — kaikki ymmärsivät asiansa niin hyvin, ett'ei heidän puoleltansa saatu kuulla sanaakaan.

"Kautta sieluni! jos ei tuo pikku kuuro-mykkä olisi täällä, ei olisi yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi puhua", sanoi Böschke, kun vaiti-olo kävi hänelle liian raskaaksi. — Hän piti paljon pienestä kuuro-mykästä. Puolet päivää tämä istui kyökin ovessa leikkien puuhevosensa ja lintujensa kanssa. — Böschke pakisi hänelle koko tämän ajan — luuletellen itseänsä, että poika kuunteli koko ajan suurella tarkkuudella.

Bilágoschilla ja Ilonkalla ei ollut paljon tekemistä tähän aikaan. Tahallansa äiti ei jättänyt tytärtänsä kyökkiin; hän oli sisässä kehräämässä naisten kanssa tai ompelemassa tai paikkaamassa kuluneita vaatteita. Piano oli myyty. Herra taas luki maanviljelyskirjojansa.

Syksyn loppupuolella olivat he vastaanottaneet talonvuoron, ulkotyö oli päätetty; ainoa tehtävä oli pitää huolta siitä, ett'ei karjan rehua tuhlattu, että lampaita ja juhtia tunnollisesti hoidettiin. Siemenien istuttaminen kukkasruukkuihin oli myöskin aikaista vielä. Koko pitkä talvi oli vielä edessä.

Joka iltapäivänä Ilonka kokoeli talon taidottomia lapsia ympärilleen ja vaivasi itseänsä opettamalla niille lukemista ja kirjoittamista.

Tietty on, että pienet veitikat tekivät kirjoituspaperista paperi-leijoja ja lyijykynillään piirsivät pitkänenäisiä ukkoja talon seinät täyteen. Jos Ilonka tuli ankaraksi heitä kohtaan, nauroivat hänelle vasten naamaa, juoksivat eri haaroille häntä pilkaten; he eivät oppineet mitään, mutta suuttuivat Ilonkaan, kun hän ei antanut heille omenia.

Mitä miespuolisiin palvelijoihin tulee, niin se seikka, että nyt taas oli talon isäntä paikalla, ei heitä ensinkään häirinnyt. Hänellä ei ollut tapana tehdä niin kuin edellisen vuokraajan, joka kyynärpuulla kävi mittaamassa paljonko heinäpielekset vähenivät, ja kiipesi töllin ylisille lukemaan lampaantaljat, ja joka aamu kirosi väkeä, joka oli häneltä yön kuluessa varastanut, vaikka tämä ei estänyt heitä varastamasta uudestaan seuraavana yönä. Nykyiseltäkin talonvuokraajalta varastavat he jok'ainoana yönä; vaan hän jättää heidät rauhaan, eikä kuluta omaa terveyttänsä eikä heidän korviansa.

Isäntä-renki varastaa tallirengin vaimolle, tallirenki paimenen vaimolle, paimen itsellensä, kyökkipiika niin paljon kuin hän voi renkipojalle ja renkipoika — on siivo ihminen, jok'ei varasta muuta kuin päivät taivaalliselta Isältä.

Näin säännöllisissä oloissa kuluu aika hauskasti ja jyvä-aitta tulee yhä tyhjemmäksi, kunnes uusi vuosi tulee ja tämän kanssa uusia nesteitä maahan ja kunniallinen maanviljelys alkaa taas.

Vaan jos tavallisesti varastamista katsotaan varsin luonnolliseksi ja järjestyksen mukaiseksi, on kuitenkin poikkeustapauksia, jolloin ihminen ei millään lailla voi sitä hyväksyä, jos nimittäin joku rohkenee varastaa häneltä itseltään, mitä hän varsin hyvin olisi voinut joltakin toiselta varastaa. Silloin ihmiset ovat hyvin ankarat siveys-opissaan. Jos Böschke varastaa savutetun kinkun savutorvesta renkipojalle Marczille, mitäpä paimen, tallirenki ja isäntärenki siitä! Mutta jos Böschke varastaa mainitun kinkun papurokasta, joka on näille kolmelle keitetty, niin tätäpä ei mikään kristillinen ihminen voi kärsiä äänetönnä. Tämmöinen papurokkakinkku-juttu antoi myöskin aihetta rettelöön, joka eräänä kauniina torstaipäivänä adventissa häiritsi uusien maalaisten rauhaa; sangen prosallinen aine romanissa, mutta kenpä siihen mitään voi, että tuommoiset tapaukset ovat niin tavalliset maalais-raukkain elämässä.

Kun päivällisruoka oli pantu pöydälle, tulivat rengit kaikki kolme ulos porstuaan rokkavadit kourissa; vatien sisällys oli koskematta ja puulusikat siihen pistetyt.

"Kutsu armollinen rouva tänne!"

Rouva Bilágoschi tuli porstuaan.

"Mistä on kysymys?"

"Tässä on ruoka", sanoi tallirenki ja asetti vadin kivipöydälle. tupakkapiippu hänellä nytkin oli hampaissa.

Samalla tavalla teki isäntärenki röyhkeänä, hattu päässä. Paimen ei ollut huonompi. Hän antoi samalla selityksen tästä kohtauksesta, osoittamalla luut, jotka vaatimattomina olivat keskellä rokka-astiaa.

"Vai niin, tällä sialla on ollut luita vaan, eikö mitään lihaa?"

"Olemmeko me koiria, koska meille tarjotaan luita? Hä?" kysyi isäntärenki.

Tallirenki ei sanonut mitään — hän ainoastaan kiroili.

Mainitut jäännökset siasta, joka oli uhrannut henkensä yhteisen hyvän tähden, olivat todellakin sangen likellä sitä tilaa, jossa on tapana jättää tuommoiset selkäranka-eläimet museoihin.

Mutta rouva ei ollut syypää siihen; hän oli antanut luut tavallisella lihapäällyksellä kyökkipiialle, eikä käskenyt tätä valmistaa niitä oppineita professoreja varten.

Tuo kaupunkirouva-parka, joka ei missään ollut kuullut tämmöisten ihmisten puhetta, hämmästyi pahasti niiden raakuudesta. Hän seisoi kolmen raa'an miespalvelijan edessä. Neljäskin, lihava renkipoika Marczi, oli hiipinyt porstuaan ja otti tehokkaasti osaa tähän julmaan vaatimus-prosessiin, vaikka varkaus epäilemättä oli tehty hänen hyväksensä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut muuta kuin kurkistella pylvään takaa, ojentaen rokkavatinsa esille. Rouva Bilágoschi oli sangen hämillänsä näiden pahojen raivokkaiden uhrien edessä, jotka silminnähtävästi olivat vääryyttä kärsineet. Tällaisissa tapauksissa on herra talossa hyvä olemassa; tuo hiljainen Bilágoschi ei pysty siihen. Hän pelkää väkeänsä enemmän kuin he pelkäävät häntä, ja kun kuulee pihalla melua, vetäyy hän sisimpiin huoneisin, päästäksensä sitä kuulemasta.

Sen verran uskalsi sentään tuo hämmästynyt rouva Bilágoschi sanoa, että hän oli antanut ruokaa varten tarpeeksi paljon sianlihaa, niinkuin kyökkipiika paraiten tiesi todistaa.

Tämäpä vaan puuttui, ja nyt pääsi raju-ilma valloilleen.

Böschke väijyi vaan sitä, uskaltaisiko rouva epäillä hänen rehellisyyttänsä. Niin pian kun kuuli että hänestä puhuttiin, juoksi hän piisin vierestä, astui kynnykselle ja syöksi kaikin voimin tulta ja leimua. Hänestä tuntui oikein hyvältä, kun kerran taas sai pauhata ja näyttää rouvalle mikä Aspis oli.

"Häh!" aloitti hän kädet puuskassa. "Minäkö olen haaskannut jotakin? Kentiesi varastanut? Vai niin, minäkö olen syönyt vaan sianlihaa, vai niin? Eikö rouva itse anna ulos kaikkia? Ettekö itse leikkaa kaikkia kappaleiksi? Älköön kukaan uskaltako puhua semmoista minusta, taikka minä annan hänelle niin että tuntuu luuhun ja ytimeen asti. Minä annan hänelle niin että — —"

Vaan miten hän antaisi, se jäi tällä kertaa sanomatta, sillä samassa oli joku takaa tarttunut häneen kiinni, joku, jonka sormet pihtien tavalla pinnistivät hänen käsivarsiaan, ja Böschke heitettiin porstuan poikki kyökin ovelle; ja vaikkapa hän vauhdissaan kääntyikin kerran, tuo voimakas kyyti kuitenkin heitti hänet selälleen, eikä hän pysähtynyt ennenkun meni loiskis räystään alla olevaan vesisaaviin ja sadevesi kuohui hänen päänsä päällä.

Tämä joku ei ollut kukaan muu kuin Ilonka.

Niin pian kuin huomasi millä raa'alla melulla äitiä kohdeltiin, juoksi hän kohta ulos ja tuli juuri sopivaan aikaan tekemään pikaisen lopun Böschken mahtipuheista.

Ilonka oli muuttunut ihan tuntemattomaksi.

Hänen silmänsä pyörivät, kasvot hehkuivat, kulmat olivat rypistyneet ja hiukset liehuivat epäjärjestyksessä pään ympärillä, suusta näkyi yhteenpurrut hampaat ja molempain käsien sormet olivat koukistuneet ikäänkuin villikissan kynnet, kun se rynnäkköä valmistaa.

Hän oli julman ihana. Nuo kolme miestä hämmästyivät niin tästä ilmiöstä, että kaikki rohkeus katosi.

"No missä on hattusi, kun puhut äidilleni?" huusi nuori neiti isäntärengille, joka seisoi lähinnä häntä. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt selittää missä hänen hattunsa oli, sillä se lensi samassa hänen päästänsä ja sai lepopaikkansa pumpun hirrellä.

"Ja mitä sinä piipulla teet?" kysyi hän käskijän äänellä tallirengiltä; eikä aikaakaan niin piippu ei ollut mikään piippu enään; hän oli temmaissut sen tallirengin suusta ja heittänyt sen lattialle tuhanneksi palaseksi.

Paimen ei odottanut vuoroansa, vaan pötki tiehensä tavallista kiiruummin, ja pylvään takana löi hän otsansa niin kovasti siellä väijyvän renkipojan Marczin otsaan, että olivat vaihtamaisillaan neniä.

Mutta neiti Ilonka lähetti seuraavan saarnan rappusilta voitetun sotajoukon jälkeen:

"Jos vielä saan kuulla että joku uskaltaa olla hävytön äitiäni kohtaan, niin otan minä kepin ja lyön sen poikki hänen selässänsä, se lurjus kyllä on sen muistava! Ruokansa ottakoon jokainen mukaansa tänä päivänä ja keittäköön sen huomenna itse; joka ei tähän tyydy, sille alkaa uusi vuosi! Hän saa mennä matkaansa".

Vaan tätä kaikkea eivät ehtineetkään kuulla. Böschke oli täll'aikaa päässyt vesisaavista ja näki, niinkuin ennenmuinoin sultani Nureddin kylpy-ammeesta noustuaan, aivan uuden maailman silmiensä edessä.

Puhuminenkin unohtui häneltä.

Tämä ei ollutkaan sama maailma, jota Böschke oli viimein nähnyt. Tämä neitonen ei ollutkaan se, jota hän sunnuntaisin oli opettanut sukkia kutomaan, ja kieli, jota he puhuvat tuolla, ei varmaankaan ole Unkarin kieltä.

"Ja sinä saat kohta mennä tiehesi!" huusi Ilonka hänelle. "Sillä niin pian kuin uskallat tulla äitini kasvojen eteen, revin minä silmät päästäsi ja kielen kurkustasi ja panen sinut pieniksi palasiksi niinkuin tämän tikun". Tikku oli piipunvarsi, jota hän vielä piti kädessään.

Böschke aikoi sanoa jotakin, mutta ei ehtinytkään.

"Pois täältä kohta, eikä sanaakaan enää! Nyt minä olen Aspis, ja tästä hetkestä ai'on aina olla Aspis ja minä olen sinulle näyttävä mitä Aspis on!"

Mutta Böschke näki sen jo. Hän huomasi myös ett'ei hänen ollut hyvä jäädä, kun toiset jo olivat paenneet taistelutantereelta. Neiti katsahti luutaan, joka oli nurkassa. Sen tähden hiipi Böschke hiljaa ulos pihalle ja katseli salaa taaksensa, oliko neiti luudan kanssa hänen jälessään.

Renkipoika Marczin ritarillisuus ei ollut niin suuri, että hän tässä ankarassa ottelussa olisi rientänyt kultansa avuksi. Hän oli hiipinyt ylös heinäpielekselle ja siellä hän makasi vatsallaan, katsomassa kuinka leikki päättyisi.

Ilonka veti rakkaan äitinsä mukanaan pois porstuasta.

Rouva Bilágoschi itki. Hän syleili lastansa. Nämä kyyneleet olivat ehkä puoleksi ilon kyyneleitä siitä, että nyt viimein oli saatu "herra" taloon.

"Niin, mutta ei kyökkipiikaa".

Tämän muistutuksen teki Bilágoschi, joka kamarin ovesta oli tyynesti katsellut näytelmää; hän jatkoi:

"Kyökkipiikaa ei teidän olisi pitänyt noin äkkiä ajaa pois".

"Ole huoleti, isä! Minä hoidan itse kyökkitoimet, enkä enää tarvitse mitään piikaa. Eihän minulla ole muuta tekemistä; menkää te vaan sisään ja istukaa pöytään, tänne ette saa jäädä millään ehdolla".

Näin sanoen tuuppasi hän isän ja äidin toiseen huoneesen, pani eteensä esiliinan, aloitti työnsä ja sai ruo'an niin pian valmiiksi, kuin ei hän olisi eläissänsä muuta tehnyt kuin laittanut ruokaa.

"Tarvitsemmehan me niin vähän", sanoi hän rauhoittaen isälleen, tuodessansa ruo'an sisään — "sentähden on aivan turha pitää kyökkipiikaa". Kun häneltä iltapäivällä kysyttiin kenenkä oli astioita peseminen, ilmoitti hän että ne jo olivat pestyt.

Siis on nyt sekä "herra" talossa, että hyvä palvelija.

Bilágoschi oli vielä alakuloinen, vaan ainoastaan sentähden, että palvelijat voisivat kostaa; olihan paimen jo ennenkin erään isännän luona murhapolttoa yrittänyt.

"Kyllä me näytämme heille, ett'ei ole meidän kanssa leikkimistä", oli

Ilonkan rauhoittava vastaus.

"Me" ei ollut kukaan muu kuin hän itse.

Ja hän pitikin sanansa.

Illan hämärtäessä heitti hän Gyöngyös-vaippansa olkapäille, otti kaksipiippuisen pistolin ja meni tarkastamaan kartanoa ja ulkohuoneita. Hän antoi koirille leipää, sulki portin, katsahti talliin ja läävään, nähdäkseen oliko hevosilla, härillä ja lampailla rehua sekä näkyikö mitään palavaa heinissä. Hän kävi katsomassa palvelijain asunnoissa, oliko valkea sammutettu takassa ja olivatko kaikki kotona. Kello kolme aamulla uudisti hän tarkastelunsa ja hiipi niin hiljaa ulos, ett'ei isä ja äiti herännyt. Jos koirat haukkuivat kovasti yöllä, meni hän ulos pihalle. Jos haukkuivat vierasta, kysyi Ilonka tältä mitä hän haki. Usein siellä oli "köyhä kulkija", miksi muutamat nimittävät itseänsä, jotka ilmestyvät rosvoina, kun niin sopii. Ei hän näitäkään pelännyt, vaan antoi heidän levätä porstuassa, ja'ellen heille viiniä, sianlihaa ja leipää; ei kukaan hänelle vahinkoa tehnyt, sillä he huomasivat ett'ei hän ketäkään pelännyt.

Kerran kovimmassa talvipakkasessa, kun koirain ulvominen kutsui hänet pihalle, näki hän siellä teräväkorvaisen vieraan koiran, jota toiset koirat peläten pakenivat oven taakse.

"Mars, kohta tiehesi", huusi hän tuolle pedolle, heittäen lumipalloja sen jälkeen. Vasta aamulla Ilonka sai tietää paimenelta, että tämä vieras oli ollut susi. Hän kielsi väen puhumasta hänen vanhemmilleen tästä tapauksesta, ett'eivät kieltäisi hänen yöllisiä tarkastus-retkiänsä. Varmaan susikin tiesi, että hän oli Aspis ja pötki sen vuoksi pakoon.

Tämä tieto oli erittäin terveellinen kaikille. Palvelijat olivat ikäänkuin muuttuneet toisiksi ihmisiksi tuosta voittorikkaasta päivästä alkaen. Laiska muisti työnsä, juomari piti vaarin siitä, mitä hän otti suuhunsa, ja kiroilija siitä, mitä suustansa laski; sekin ihme tapahtui, ett'ei tallirenki Pishta enää polttanut piippua heinissä siitä asti kun Ilonka oli luvannut ampua piipun hänen suustansa, jos hän vielä näkisi hänen tupakoivan heinäpieleksen läheisyydessä.

Ja Ilonka tekee kun tekeekin mitä hän kerran lupaa, sillä hän on todellakin Aspis!

Lienee tarpeeton sanoa, että Böschke oli ensimmäinen ryömimään ristin juurelle. Aamulla, joka seurasi taistelupäivää, tuli hän takaperin sisään, sanoen:

"Tässä on selkäni, neiti Ilonka! Laittakaa siihen niin monta siniviivaa, kuin aikoneet olette, vaan älkää ajako minua pois. Kyllä minä voisin saada paremmankin paikan, mutta minä pidän nyt teistä niin paljon, ett'en pane sen suurempaa arvoa kehenkään. En tiedä miksi, mutta juuri nyt minä rakastan teitä niin paljon. Antakaa minun tulla takaisin, niin ei teidän enää tarvitse kuulla ainoatakaan pahaa sanaa suustani — ette te eikä armollinen rouvakaan; jos minun tekee mieli riidellä, niin valitsen kernaammin Marczin riita-toveriksi. Enkä minä enää varasta, en niinkään paljon kuin pikkusormen kynnelle mahtuisi. Olen kyllä sen tehnyt, sen tunnustan, minä varastin Marczille, vaan tästälähin en tahdo varastaa papuakaan enää sille konnalle. Älkää nyt enää olko suutuksissa, pikku neitoseni. Antakaa minulle kättä, tuota kaunista kättä".

Ilonka heltyi. Hän ojensi kätensä Böschkelle ja pusersi hänen karheaa käpäläänsä.

"Ei, siitä ei tule mitään! Minun kättäni ei suudella; olenhan vielä tyttö".

Mutta Böschke oli itsepäinen ja Ilonka sentähden vielä järkähtämättömämpi päätöksessään; hän nosti kädet ilmaan, eikä Böschken onnistunut saada niitä alas, millään tavalla.

"Oi kuinka teillä on väkevät kädet, neiti! Sentähden ei ollutkaan leikintekoa saada selkäänsä teiltä, niinkuin minä eilen. Katsokaa tänne, tässä on vielä kymmenen sormen jälet käsivarsissani".

Ja todellakin näkyivät vielä sormien jäljet komeina sinisinä pilkkuina.

"No hyvä, Böschke, minä otan sinut takaisin", sanoi Ilonka. "Vaan muista tarkoin että nyt minä olen Aspis. Sinä et ole Aspis, vaan minä, ja sellaisena ai'on pysyä. Sen pituinen se".

Böschke suostui kauppaan, lisäten että nyt kyllä tulisi olemaan järjestys talossa.

Muut palvelijat jäivät myös uudeksi vuodeksi. Isäntärenki selitti, että komento nyt oli aivan järjellinen; jokainen tiesi nyt paikkansa, sillä välttämätöntä on että joku sanoo ihmiselle, mitä hänen pitää puhua ja mitä hänen pitää tehdä.

Tämä joku oli Ilonka.

5 Luku.

Ihminen uskollinen kuin koira.

"Koira" sanaa käytetään usein herjaussanana ihmisten parissa. Ja kuitenkin on koira sangen viisas ja uskollinen eläin. Sitä voi kasvattaa ja sen hyviä ominaisuuksia kehittää; isännän oikut ovat sille omaa etuansa tärkeämmät, se vartioitsee taloa, ajaa pois pahan-ilkiset, vainuu otusta ja tuo metsästys-saaliin metsämiehelle, syömättä sitä — ja nämä samat ominaisuudet pidetään kaikki suurimmassa arvossa ihmisissäkin.

Vaan huolimatta tästä on ihminen niin aristokratillinen olento, ett'ei hän pidä siitä, jos häntä sanotaan koiraksi. Leijonaksi ja kotkaksi saapi häntä nimittää, vaan hän suuttuu jos nimitetään koiraksi.

Uskollinen koira.

Ei tämäkään häntä miellytä.

Mitähän uskollinen koira ajattelee, vaivaakohan se aivojansa miettimällä mitenkä hän on ajava saalista herrallensa?

Filosoferaako koira näin itsekseen: tällä otuksella on luitakin, niitä herrani ei syö — ne jäävät minun osakseni.

Minä en väitä, että koira näin ajattelee; en tahdo loukata ketään tämmöisellä väitöksellä, mutta otaksukaamme, että se niin ajattelee.

Herra Andjaldy tietää jo niin paljon, että hänen herrallansa on jalo otus, oikea paratisi-lintu, jota hän ajelee.

Tämä lintu on paennut häkistään, ja nyt hän katuu hoitaneensa sitä niin huonosti.

Mutta metsä on iso, siinä täytyy hänen olla väijyksissä ja harvoin on tilaisuutta ampumiseen.

Ferdinand Harter oli ikävissään siellä maahovissaan, jossakin Theiss-virran rannalla. Hänen vaimonsa on eronnut hänestä ja mennyt erään asioitsijan vaimoksi ja jättänyt pienen kaupungin. Hän asuu nyt Wien'issä, josta ainoastaan juhlallisiin tilaisuuksiin tulee maaseudulle loistamaan entisten tuttaviensa pariin.

Siis he ainoastaan harvoin enää tapaavat toinen toistansa.

Ei siis muuta neuvoksi, kuin että Ferdinand Harter'in täytyy muuttaa

Wien'iin.

Mutta tähän muuttamiseen ei hänellä ole vähintäkään järjellistä syytä. Tuommoiselta unkarilaiselta ylimykseltä vaaditaan varmaankin tilintekoa siitä, mitä hän Wien'issä toimittaa, jos hän sinne muuttaa; valesyitä ei kukaan helposti usko.

Meillä yleinen mielipide on peloittava hirmuvaltias.

No, tuota hirmuvaltiasta vastaan voi nostattaa kapinaa ja hyvällä menestyksellä. Mutta eräs toinen seikka Harter'ia rasittaa pahemmin.

Ferdinand Harter on suuri herra hänen tiluksiinsa katsoen, vaan samalla huono säästäjä. Hän ei tee mitään laskuja eikä itsekään huomaa, että hänen vekselivelkansa karttuvat ja vuositulonsa vähenevät.

Hänen ainoa perillisensä, Elemér, on myöskin huono säästäjä, nautinnoista tylsistynyt, kyynillinen junkkeri, mainio velkojen tekijä.

Kun hänen isänsä, päästäksensä hänestä, hiljakkoin lähetti hänet Italiaan, antoi hän jäähyväis-hetkenä seuraavan hyvän opetuksen hänelle evääksi:

"Annas nähdä, että käytät itseäs siivosti ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja syömäreille ja juomareille. Älä juokse kuin rakastunut narri tyttöjen jälkeen, siihen sulla vielä on hyvä aika. Älä toimita minulle sanomia kevytmielisistä veloista, sillä siinä tapauksessa pidän kuukaus-rahasi".

Junkkeri Elemér käänsi sanat hiukan ja antoi ne samalla kädenpuristuksella takaisin isälleen:

"Ja nyt pyytäisin minä myös puolestani, että käytät itseäs järjellisesti, ollessani ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja turhuuksiin ja juominkeihin vaalimiehiä varten. Älä anna naisten itseäsi viehättää, siksi olet sinä liian vanha; äläkä hanki itsellesi mitään kevytmielisiä velkoja, sillä jos sen huomaan, että tuhlaat äitini jättämää perintöäni, niin minä isken siihen kiinni".

Näillä sanoilla erosivat.

Ja junkkeri Elemér olisi kylläksi kovasydäminen täyttämään mitä näin leikillä oli luvannut. — Siis, monesta syystä ei voi tulla puheeksi muuttaa Wien'iin.

Mutta Budapest on puolen matkan päässä; sehän olisi sopiva paikka.

Vaan millä tavoin otus ja sen pyytäjä tulisivat Pesth'iin, jossa ei heillä ole vähintäkään tekemistä?

Siinäpä solmu.

Miksi erään herran palvelija vaivaa aivojansa, saadaksensa tämän solmun avatuksi, sitä ei kukaan voi tarkoin tietää. — Minulla on ovat ajatukseni siitä — ja kenties muidenkin ajatukset joutuvat samalle uralle ennen tämän kertomuksen loppua.

Palvelija puolestansa teki tarkat valmistukset tuon otuksen ajelemista varten.

Maa oli taas jonkinlaisessa piiritystilassa. Sitä ei hätyytetty ruudilla ja kuulilla, vaan ainoastaan kuulilla ilman ruutia.

Nämä kuulat tulivat erittäinkin sanomalehtien osaksi.

Sanomalehdenkirjoittajaa sanotaan kohta "sikamaiseksi", jos hän vaan uskaltaa kirjoittaa pääkirjoituksen, missä viimeiset valtiolliset nimitykset tarkastellaan.

Ja tämmöinen pääkirjoitus ilmestyi todellakin kerran, jonka alle

Andjaldy oli piirtänyt täyden nimensä.

Tämmöinen hullu rohkeus ei voinut jäädä rankaisematta.

Ryöstö, vankeus tai kunnianloukkaus uhkasi.

Andjaldyssä oli kuitenkin sen verran myrkynsekoittajan älyä, että hän otti juuri sen verran aqua tofanaa kuin tarvittiin asianomaisten ärsyttämiseksi, jotka valitsivat viimeisen edellämainituista keinoista.

Hän pääsi tarkoituksensa perille.

Nopeasti sai hän käskyn viipymättä tulla Pesth'iin "moderator'in" luo.

Mikä ihmeellinen sanansepitys, joka rikastuttaa kieltä sanoilla, joita voi ymmärtää jos niin tahtoo, tai olla ymmärtämättä jos se on mukavampi.

Siis: "ad audiendum verbum", niinkuin Unkarin vanhassa lakikielessä sanottiin.

Andjaldy riensi tottelemaan käskyä.

Moderatori oli sangen hienosti sivistynyt herra; hän oli erittäin kohtelias ihmisille, jotka sanomalehdissä kirjoittivat.

Näiden suhteen oli hän todellinen herkku-suu.

Hän ei niellyt heitä raatoina, vaan keitti ne ensin kauniisti, paistoi ne, voiteli niitä sinapilla, kaatoi kuumaa lientä niiden päälle, pisti ne ätikkään, ja vasta silloin kun olivat oikein pehmeät, puuttui hän niihin veitsellä ja kahvelilla.

"Siis, mun rakas ystäväni", aloitti moderatori tunnetulla hauskalla tavallaan, "siis eivät nimitykset ole teidän mieleen? Te ette pidä noista henkilöistä? Olettehan uskollinen alamainen?"

"Olen kyllä", vastasi Andjaldy.

"En epäile sitä. Ylimalkain ei enää löydy muita kuin uskollisia alamaisia maassa. Koska nimitykset eivät siis ole teidän mieleenne, niin teillä varmaankin on koko joukko hyviä neuvoja antaa hallitukselle siitä, ken sopiva olisi?"

Tähän kysymykseen moderatori ei voinut odottaa kuin kahta lajia vastausta, joko jyrkän ja törkeän taikka hiljaisen ja nöyrän, joko: "hiisi vieköön ne kaikki! valitkaa ken hyvänänsä, vaali tulee aina olemaan yhtä kurja"; tai kentiesi: "minä pyydän nöyrimmästi — siinä asiassa minulla ei ole mitään mielipidettä". — Sitten sopii neuvon-antajaa keittää joko makeassa taikka happamessa liemessä, kunnes hän tulee pehmoiseksi.

Moderatori sentähden aivan ällistyi, kun hänen uhrinsa nousi ja vastasi:

"Minulla on todellakin vakaat mielipiteet niiden periaatteiden suhteen, joidenka nojalla nämä nimitykset ovat tehtävät, sekä siitä piiristä, mistä sopivat henkilöt ovat haettavat. Teidän ylhäisyytenne luvalla tahdon nämä mielipiteet selvittää".

Se huolettomuus, jota tämä nuori mies osoitti, käyttäessään hyväksensä hänelle tarjotun istuinsijan tuon kaikkivaltiaan miehen läsnä-ollessa, näytti että hänessä oli itseensä luottamus ja ettei hän pitänyt moderatorin kohteliaisuutta pilkkana. Joka uskaltaa käydä istumaan olympiläisen Jupiterin läsnä-ollessa, on itse vähintäin Apollo. Mutta kysymys oli semmoinen, jota tarkoitetaan puheenparrella: "joka voipi tähän vastausta antaa, erit mihi magnus Apollo".

"Kuinka arvelee siis teidän viisautenne, että meidän olisi menetteleminen näiden nimitysten suhteen?" sanoi korkeasukuinen herra, seisoessaan hajasäärin ikkunan edessä.

"Olen esittävä mielipiteeni; mutta tehkää hyvin ja istukaa, ett'en jää yksin istumaan".

"Oo, saan nöyrimmästi kiittää", kuului pilkallinen vastaus, "mutta minä tahtoisin vielä kasvaa".

"Minä puolestani en tahtoisi, että etuhuoneessa kuultaisiin mitä täällä sanotaan", sanoi Andjaldy ja nousi tuolilta. "Jos teidän ylhäisyytenne siis ainoastaan aikoo antaa minulle varoituksen tuon tunnetun kirjoituksen johdosta, niin pyydän minä että tämä pian suorttetaan, ja että sitten määrätään olenko lähetettävä kotia vaiko muualle. Mutta jos teidän ylhäisyytenne todellakin tahtoo kuulla ajatukseni, niin pyydän nöyrimmästi että kuuntelette".

"Minä pyydän! Älkää pikastuko, vaan istukaamme kauniisti toinen toisemme viereen".

"Minä luulen", sanoi Andjaldy, kohta ryhtyen itse asiaan, "että nykyiset vallanpitäjät suuresti erehtyvät kun he, järjestäessään hallitushoitoa, nojauvat juuri niihin, jotka ovat kaikkein vähimmin kansan mieleen".

"Vaan mitä tulee meidän tehdä, kun kansan-mieleiset eivät tahdo ruveta meidän apulaisiksi? Hallitushoitoa meillä täytyy olla, ja kun emme saa sitä kokoon hyvistä aineista, niin täytyy meidän ottaa huonoja".

"Joko hyvät aineet ovat koetetut?"

"Ovat todellakin kaikkialla. Ei ole mahdollista saada yhtään ainoata koko liitosta. Ei edes köyhä, nälkäinen raukka, jolla on seitsemän lasta olkivuoteilla, anna itseänsä houkutella".

"Se on suuri erehdys, että on aloitettu alhaalta, nälkäisistä. Ne ovat sitkeät. Ylhäältä olisi pitänyt aloittaa, loistavista piireistä. Mitä on voitettu tuommoisella raa'alla, nälän ja köyhyyden hätyyttämällä? Häneen heitetään ylenkatseen silmäys ja sitten mennään ohitse. Mutta jos puolueen-johtaja, mainio mies, antaa itsensä houkutella ja saattaa koko leirin hämmästykseen, semmoinen viekoittelee ja valloittaa muitakin".

"Aivan oikein! Tuota keinoa olisi toinenkin voinut keksiä. Vaan kysymys on kuinka onnistua. Te vastaatte kenties sananparrella: 'Jos tarvitset turkkilaista, niin vangitse semmoinen'. Hyvä, minä käyn teihin. Älkää peljätkö, en tarkoita teidän personaanne, läkki-sorkkia en tarvitse; ne pistän kauniisti vankeuteen. Mutta mitä sanoisitte, jos teille uskoisin esim., että ai'on viekotella erästä mainiota ja kansan-mielistä miestä, joka ei ole kukaan muu kuin teidän esimiehenne, Ferdinand Harter?"

Andjaldy ei joutunut hämille.

"Olkaa hyvä ja koettakaa!"

"Teidän on helppo sanoa: 'olkaa hyvä ja koettakaa!' sillä te tiedätte varsin hyvin, ett'en voi hänen kanssansa yhteen sattua, sillä hän ei tee senlaisia tuhmuuksia, että niiden johdosta voisin käskeä hänet tänne. Hänellä ei ole mitään haettavaa minulta, jonka johdosta hän tänne tulisi. Jos ystävällisesti kutsun hänet, on hän vastaava että hän on sairas tai että jalkansa on niukahtanut. Jos on hyvällä tuulella, vastaa hän ehkä, että minulla on yhtä pitkä matka hänen luoksensa, kuin hänellä minun luo. Eikö niin?"

"Mutta mitä sanotte te jos minä väitän, että Ferdinand Harter sekä pyytämättä että käskemättä, vapaa-ehtoisesti on tuleva tänne?"

"Te muka voisitte sen aikaan saada?"

"Niinpä niin, juuri minä".

"Onko teillä joku noita-pilli?"

"Se on minun asiani".

"Ja koska se tapahtuisi?"

"Kahdeksan päivän kuluessa".

"Vai kahdeksan päivän kuluessa! Malttakaa hieman".

Moderatori meni kirjoituspöydän luo, otti laatikosta kirjeen ja antoi sen Andjaldylle.

"Tunnetteko tätä käsi-alaa?"

"Varsin hyvin. Se on Ferdinand Harter'in."

"Lukekaa se".

"Sen sisällyksen tunnen jo edeltäpäin. Siinä sanotaan, että hän kiittää hänelle osoitetusta luottamuksesta, vaan että hänen horjuva terveytensä ei salli mitään pitempiä matkoja ennen kevättä, ja että hän silloin on lähtevä johonkin kylpylaitokseen".

"Ja te luulette, että hän kahdeksan päivän kuluttua on aivan muuttunut?"

"Kahdeksan päivän kuluttua ei hän ainoastaan ole terve, vaan on saapuva tänne, osoittamaan teille kunnioitustansa".

"Jos te sen mestarityön teette, että Ferdinand Harter kahdeksan päivän kuluttua koputtaa minun ovelleni, niin lupaan minä, että — —"

"Minä en vaadi palkintoa".

"Sitä en tarkoittanutkaan; ainoastaan, että siinä tapauksessa en rupea oikeudenkäyntiin teidän kirjoituksenne johdosta".

"Oh", sanoi Andjaldy hymyten, "en pyydä niinkään paljon kiitollisuutta; teidän ylhäisyytenne osoittakoon vaan minulle kaikkea isällistä ankaruutta. Minä tiedän, miksi tämän teen. Kaikessa tapauksessa takaan, että Ferdinand Harter on täällä kahdeksan päivän kuluttua".

"Hyvä! Nyt voitte mennä. Vaan älkää luulko, että nyt olette asiasta päässeet. Jos olette laskeneet leikkiä minun kanssani, niin teemme tilinpäätöksen kahdeksan päivän kuluttua".

"Ainoastaan sitä minä pyydän, että teidän ylhäisyytenne on niin armollinen, että olette sekauntumatta asiaan, sillä muuten en perille pääse".

* * * * *

Kahdeksan päivää ei vielä ollut kulunut, kun Ferdinand Harter oli

Pesth'issä.

Kirjuri, joka oli saanut tiedon hänen tulostaan, odotti häntä hotellissa hänen huoneissansa. Tälle selitti Harter syyt tuloonsa. Hänen täytyi kohta ryhtyä keskusteluun vallanpitäjien kanssa. Theiss haaravirtoineen uhkasi tulvata yli reunojensa ja sulut olivat vaarassa. Tämä on asia, joka koskee yhteistä hyvää, ja puolue-asiat saavat sentähden vaipua unohduksiin. Kiireinen apu on tarpeellinen, ja tätä apua voivat ainoastaan vallanpitäjät antaa; olkoot meidän mielipiteet mitkä hyvänänsä nykyisen hallituksen laittomuudesta; tällaisissa tapauksissa täytyy meidän lähimmäistemme tähden ryhtyä toimiin heidän kanssansa. Kirjurin täytyi sentähden kiiruusti lähteä asianomaisten luo, pyytämään yksityistä vastaan-ottoa Ferdinand Harter'ille.

Andjaldy toimitti tämän, pyytäen että aika määrättäisiin, jolloin hänen herransa voisi tulla vastaan-otetuksi.

"Hm! Perhanan mies te olettekin", sanoi moderatori, "te olette todellakin pitäneet sananne. No mikä saattaa tuon jalon miehen tänne?"

"Theiss on viisi päivää sitten ruvennut tulvailemaan yli reunojensa.

Sulut ovat vaarassa".

"Mutta kuinka te siitä tiesitte kahdeksan päivää sitte?"

Hän luuli saavansa Andjaldyn näyttämään korttinsa. Mutta tämä vastasi aivan tyynesti:

"Minä ennustan jo kaukaa vedentulvaa, niinkuin abbé Richard".

"En rakasta leikkiä. Minun sopisi leikkiä laskea, vaan teidän ei sovi.

Puhukaa suoraan, kuinka taisitte tietää kahdeksan päivää sitten, että

Ferdinand Harter tästä syystä tulisi luokseni?"

"Hyvä; minä tahdon olla suora. Minä en usko, että hän vedentulvan tähden on tänne tullut. Hän kyllä siitä huutaa toitottaa, kunnes pääsee tämän kynnyksen yli; mutta tämän kynnyksen sisäpuolella on hän puhuva muista asioista".

"Mistä?"

"Teidän ylhäisyytenne armollisella luvalla olen siitä aivan tietämätön".

"Minä tarvitsisin teidän kaltaista henkilöä".

"Nöyrin palvelijanne — jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi vaan olla minua käskemättä — — —"

"— — — Mikä siis on voinut saattaa Ferdinand Harter'in tänne?"

* * * * *

Vastaanotto-aika lykättiin iltapäivään asti, ja Ferdinand Harter oli määräajalla moderatorin luona, ei tosin kansallisessa juhlapuvussaan, vaan mustissa vaatteissa, seurassaan kirjuri, joka jäi etuhuoneesen puhumaan virkaveljensä kanssa.

Keskustelu kesti täydelleen neljänneksen toista tuntia, mutta etuhuoneesen ei kuultu paljon siitä, sillä noilla ylimyksillä oli tapana olla huolimatta siitä josko se, jolle puhuttiin, kuunteli tai puhui yht'aikaa. Kun molemmat nyt tällä tavoin menettelivät, oli sangen vaikea oven kautta tajuta mitä he puhuivat.

Kun ovi avattiin, oli kuitenkin huomattava, että tuo mahtava herra moderatori varsin armollisesti saattoi vieraansa ovelle ja että vieras oli vähän kuuman näköinen.

"Tervetullut takaisin!" sanoi tuo mahtava herra Ferdinand Harter'ille, ja sitten, alentaen itsensä, tuttavasti Andjaldylle: "Hyvä, nyt tekin voitte lähteä kotia".

Tämän Andjaldykin käsitti.

"Mitähän ukot niin kauan siellä sisällä keskustelivat?" kuiskasi moderatorin kirjuri virkaveljelleen.

"Sitä me emme voi tietää", oli Andjaldyn viisas vastaus.

Saiko moderatorin kirjuri koskaan asiasta selkoa, voimme jättää sikseen, vaan että se Andjaldylle oli sangen helppoa, tiedämme me, jotka tunnemme jutun salkun avaimista.

Ferdinand Harter oli tarkka ihminen; hän teki tiliä jokaisesta päivästä. Hän pani paperille tärkeämmät elämänvaiheensa ja hänen päiväkirjansa oli kokoelma näistä kertomuksista.

Andjaldyn ei tarvinnut muuta kuin pitää varalla jotakin iltaa, jolloin hänen herransa huvitteli Kasinossa, avataksensa hänen salaisuuksiensa portin ja lukeaksensa päiväkirjan viimeisistä lehdistä seuraavaa:

Sen sijaan, että maa-elämän yksinäisyyden pitäisi johdattaa ajatukseni pois hänestä, täyttää se yhä sieluni hänen kuvallansa. Minä en voi nähdä pensasta puutarhassani enkä kukkasta kasvihuoneessani, muistamatta että tuo pensas ja tämä kukkanen olivat hänen lemmikkinsä. Tuossa paikassa olin nähnyt hänen istuvan, täällä olin riidellyt hänen kanssansa. Miksi en silloin vielä tietänyt rakastavani häntä niin sanomattomasti?

Käydessäni huoneissani, tuntuu minusta aina ikäänkuin hänen pitäisi olla jossakin niistä; ja kun kaikki ympärilläni on ääneti, kummastelen mihinkä hänen äänensä helinä on haihtunut. Ja kuitenkin, kuinka katkerasti kerran tätä ääntä vihasin? Minä suljin oven hänen ja minun huoneitteni välillä! — Ja nyt, kun 60 peninkulmaa meidät eroittaa, olen alati hänen luonansa. Jos voisin lyhentää meidän välistä matkaa edes puoleksi! Jos asuisimme edes samassa kaupungissa ja voisimme joskus toinen toistamme tavata!

* * * * *

Mitä minulle on tänään tapahtunut? Minä sain häneltä kirjeen. Päällekirjoituksen tunsin hänen käsi-alakseen. Kerran kammoin tätä käsi-alaa; kun hän poissa ollessani kirjoitti minulle, saivat hänen kirjeensä päiväkausia maata avaamatta pöydälläni. Nyt vapisin kuin rakastunut runoilija. Se oli kummallinen kirje; Madonna kääntyy pyynnöllä puoleheni.

Ja mitä hän pyytää? Jotakin sangen prosallista.

Ja kenenkä hyväksi? Miehensä hyväksi.

Hän pyytää, että minä mahtavuuteni kantta hallitsevien piirissä vaikuttaisin siihen suuntaan, että Lemming'ille, hänen miehellensä, uskottaisiin muonan hankkiminen sotaväelle Pesth'issä.

Eikö ole narrimaista tehdä minulle semmoinen esitys? Voinko minä vastata hänelle muuta kuin: Rouvani, minulla ei ole vähintäkään vaikutusvoimaa nykyisissä hallitus-piireissä; minä olen epäsuosioon joutunut henkilö. Sillä se ei ole minun asioitani, kuinka sotamiehiä ruokitaan, eikä koske minuun, josko herra Lemming taikka joku muu leipoo kommissi-leipää? Mitä tekemistä minulla on hallituksen kanssa, tai herra Lemming'in, teidän aviomiehenne, tai herra Lemming'in rouvan, minusta eroitetun vieraan naisen kanssa?

Tämä olisi luonnollisin vastaus Malvinan kirjeesen.

Mutta minä en vastaa näin, vaan sanon muistavani menneitä onnellisia päiviä, ja että näiden suloisten muistojen tähden otan askeleen, jota maailman aarteet eivät olisi saaneet minun ottamaan; minä lähden itse vaikuttamaan tuon Lemming'in hyväksi.

Päätarkoitus on kuitenkin, että Malvina tulisi Pesth'iin, ja

silloin on hän minua puolta likempänä.

Tämähän on sallittu! Eikö se ole sallimus, joka taas tuo hänet

minun läheisyyteeni?

* * * * *

Tänään tein, mitä hän oli minulta pyytänyt. Otin askeleen, joka saattaa ihmisen sangen liukkaalle mäelle, missä kompastuminen helposti tapahtuu, eikä pääse nousemaan ennenkuin on luistanut mäkeä alas. Minä keksin syyn päästäkseni korkeain asianomaisten luo, ilmoittamatta toivoani tulla hänen läheisyyteensä: tavaton vedentulva, pikaisen avun tarpeellisuus.

Sitten puhuttiin muista asioista.

Ikäänkuin sattumalta mainitsin siitä vääryydestä, jota hallituksen nimessä tehdään, vaikk'ei se ole siihen syypää, nimittäin sotaväen muonavarain hankkimisessa.

Lukiessansa armeijan kulunkiarvion voisi luulla että sotamiehet uivat kahvissa ja tokayer-viinissä. Niin kyllä kai he uivat, nimittäin muonakauppiaat. Minä puolestani sanoin tuntevani kunnon miehen, joka ei ole muiden kauppiasten kaltainen; ei minulla ollut mitään syytä erittäin häntä suositella, koska hän oli ottanut vaimokseen minun eroitetun puolisoni. Minä kartoin maailman edessä tätä ihmistä täydestä syystä; kuitenkin täytyi minun tunnustaa, että hän olisi luotettava, ja sulkiessani hänet hallituksen suosioon Pesth'issä, oli minulla päämääränä ainoastaan valtion etu.

Mutta nytpä jouduin kauniisti kiikkiin.

Jos valtion etu oli minulle niin tärkeä, niin minunkin pitäisi hyvillä avuillani hyödyttää valtiota, sanottiin. Sillä jos jokainen olisi rehellinen alhaisimmasta miehestä ylhäisimpään, niin tähän sarjaan ei voisi jäädä yhtään epärehellistä; mutta jos joku osa siinä on epärehellinen, niin tämä pakoittaa muitakin epärehellisyyteen. Minä esittelin Lemming'in, se oli varsin hyvä; mutta minun pitäisi ruveta hänen tarkastajakseen ja vastaanottaa se korkea valtiovirka, joka johtaa tätä hallitus-osastoa, siis keisarillisen neuvoksen virka.

Kaikella vakavuudella annoin kieltävän vastauksen. Tämmöinen

käännös ei soveltuisi entisyyteeni.

En ymmärrä mitä kasvoissani on huomattavaa, joka ilmaisee

ajatukseni.

Näytti siltä kuin minun kieltoni ainoastaan olisi loihtinut esiin uusia tarjomuksia. Kävikö silmistäni lukeminen, että vapisin ajatellessani, että kerrassaan pääsisin semmoiseen asemaan, jossa joka päivä saisin olla hänen läheisyydessänsä, hänen, jota hartahin toivoni oli saada niin lähestyä, ett'emme ainoastaan asuisi samassa kaupungissa, vaan että hänen etunsa olisi minun vallassani.

Ja se mies, jonka hän on valinnut, tulisi olemaan nöyrin palvelijani, käskyjeni toimittaja, jonka tuli kiittää minua kaikesta, jotta oma etunsa liittäisi hänet minuun.

Tämä ajatus minun hurmasi.

En tiedä mitä muuta sanoin. Varmaankin puolustin itseäni huonosti, sillä mennessäni soivat sanat 'tervetullut takaisin' minun jälkeeni.

Suuren isänmaallisen miehen päiväkirja jatkui näin:

Tosiaankin, kaikki on jo hukassa; odottamattomia seikkoja ei kukaan voi lukuun ottaa.

Tosiasiat kääntyvät meitä vastaan toinen toisensa perästä. Kun ei isänmaa itse puoltansa pidä, miksi pitää minun kaikki sen puolesta tekemän?

Yleinen kunnioitus on kuitenkin jotakin suurta.

Nuo toiset pitävät minua nyt johtajanansa. Mitähän sanoisivat jos erkanisin heistä? Seuraisivatkohan minua?

Entäs jos petyit, jos jättävät minut yksikseni!

En pelkää kenenkään moitteita enemmän kuin Bilágoschin. Tuo ihminen näyttää olevan syntynyt ilmi kaivamaan ikävän asian, joka on ollut haudattu, sekä sen uudestaan asettamaan maailman eteen.

Kun minä 21 vuotta sitten jätin Marian, tuon hupakkoraukan, joka uskoi kaikkia loruja, mitä nuorelle tytölle kuiskataan, arvelin minä että hän joko kuolisi suruun tai hakisi yksinäisyyttä jossakin syrjäisessä paikkakunnassa, jossa en enää saisi häntä nähdä eikä hänestä enää puhuttaisi. Silloin tämä ihminen hänen armahtaa ja ottaa hylätyn tytön vaimoksensa. Ja sitten olen ollut pakoitettu tapaamaan Mariaa joka askeleella. Hän oli rouva, jota yleisesti kunnioitettiin, eikä hän luonut silmäystäkään minuun, ja siitä ajasta kaikki tiesivät että hän ylenkatsoi minua yhtä paljon kuin hän miestänsä kunnioitti; minä olen turhaan taistellut tätä tietoa vastaan.

Luulenpa että Bilágoschi myös on syypää toisen avioni onnettomuuteen. Malvina sai tietää minun entisestä liitostani, ja tämä teki hänet kylmäkiskoiseksi minua kohtaan. Bilágoschista kerrottiin kuinka kaikki häntä kunnioittivat, hänen vaimostansa alkaen.