Читать книгу Wakefieldin kappalainen - Oliver Goldsmith, Оливер Голдсмит - Страница 3

Muutto. Lopulti käy tavallisesti selville, että ihminen on oman onnensa seppä.

Meidän perheen ainoana toivona oli nyt, että sanoma meitä kohdanneesta iskusta oli pahan-ilkistä tai ennen-aikaista huhua. Mutta pian sain asiamieheltäni kaupungista kirjeen, joka vahvisti todeksi koko asian. Itse puolestani olisin kyllä kestänyt omaisuuteni menettämisen, mutta minua huolestutti perheeni, joka ei ollut kasvatettu sietämään ihmisten ylenkatseen tuottamaa nöyryytystä.

Kului pari viikkoa, ennenkuin yritin käydä heidän suruansa suistamaan, sillä ennen-aikainen lohdutus se vain lisää tuskaa. Sillä välin koetin keksiä keinoja perheeni toimeentulolle. Vihdoin tarjottiin minulle kaukaisessa seudussa pieni seurakunta, jossa oli oleva palkkaa viisitoista puntaa vuodessa, ja jossa häiritsemättä saisin pysyä mielipiteissäni. Ilomielin suostuin tarjoukseen ja päätin, tuloja lisätäkseni, ottaa vuokralle pienen maatilan.

Tämän päätöksen tehtyäni, oli lähinnä huolena kerätä kokoon loput omaisuuttani. Kaikki velat maksettuani, oli minulla neljästäkymmenestä tuhannesta punnasta jäljellä enää neljäsataa. Tärkein tehtäväni oli nyt saada perheeni entinen ylpeys taivutetuksi alas nykyisten olojen tasalle, sillä – sen kyllä tiesin – korskeileva köyhyys on mitä viheliäisintä.

– Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, – lausuin minä, – ett'ei taitavinkaan menettely olisi voinut estää tätä onnettomuutta, mutta nyt saatamme, taitavasti menetellen, torjua sen seurauksia. Me olemme nyt köyhiä, armaani, ja meidän pitää ymmärtää mukautua nöyryytettyyn tilaamme. Meidän täytyy nyt nurkumatta luopua ylellisyydestä, joka niin monen on saattanut kurjuuteen, ja hakea yksinkertaisissa oloissa sitä rauhaa, jossa kaikki saattavat olla onnellisia. Köyhät elävät tyytyväisinä ilman meidän apuamme; emmekö me sitten oppisi elämään ilman heidän apuansa? Niin, lapset, meidän on tästä hetkestä alkaen luopuminen kaikista ylhäisten vaatimuksista. Meillä riittää varoja sen verran vielä, että voimme olla onnellisia, jos ymmärtäväisiä olemme. Rikkaita emme ole; olkaamme sen sijaan tyytyväisiä.

Vanhimman poikani, joka oli käynyt opinnoilla yliopistossa, päätin lähettää kaupunkiin hankkimaan tulonlisiä sekä meille että itselleen. Ystävistä ja perheistä eroaminen on kenties tuskallisinta, minkä köyhyys mukanaan tuo.

Päivä läheni, jolloin meidän oli määrä ensi kertaa hajaantua. Poikani sanoi jäähyväiset äidilleen ja muille perheenjäsenille, jotka kyynelöiden häntä syleilivät ja suutelivat. Viimeksi hän tuli pyytämään minulta siunausta. Sen minä annoinkin hänelle kaikesta sydämestäni. Tämä siunaus ja viisi guineata6 oli ainoa isän perintö, mikä minulta hänelle riitti.

– Poikani! – lausuin minä. – Sinä lähdet nyt Lontoosen jalkaisin, samaan tapaan kuin Hooker vainaakin, suuri esi-isäsi, ennen sinua vaelsi. Ota minulta sama ratsu, minkä hyvä piispa Jewel antoi hänelle mukaan, tämä sauva. Ja ota tämä kirja ratoksesi matkalle; nämä kaksi riviä siinä ovat miljonan arvoiset: "Minä olin nuori ja vanhennuin, ja en ikänä nähnyt vanhurskasta hyljätyksi enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää." Tämä olkoon lohdutuksena sinun matkoillasi. Mene, poikani, ja millainen lieneekään osasi, käy kotona kerran vuodessa. Ole rohkealla mielin ja jää hyvästi.

Hän kun oli rehellinen ja kunnon poika, en ollut ensinkään huolissani, lähettäessäni häntä näin alastonna maailman näyttämölle, sillä minä olin vakuutettu hänen näyttelevän siellä hyvää roolia, joko voitettuna tai voittajana.

Muutaman päivän perästä tapahtui meidän muittenkin siirtyminen kotoa pois. Raskasta oli jättää se seutu, missä niin monta rauhan hetkeä olimme saaneet nauttia. Ei siinä lujinkaan mieli jaksanut kyyneliä pidättää. Sitä paitsi tuo seitsemänkymmenen peninkulman matka7 sellaiselle perheelle, joka ei siihen saakka ollut vielä kymmentäkään matkustanut kotoa kauemmas, oli omiansa herättämään meissä levottomuutta. Ja sitäkin apeammaksi kävi mieli, kun pitäjän köyhät, valittaen ja vaikeroiden saattoivat meitä muutaman peninkulman. Päästyämme ensimmäisenä päivänä onnellisesti kolmenkymmenen peninkulman päähän tulevasta olopaikastamme, jäimme yöksi vähäpätöiseen majataloon eräässä kylässä maantien varrella.

Saatuamme huoneen, minä tapani mukaan pyysin isäntää seuraksi meille, ja siihen hän mielellään suostuikin, sillä olihan hänenkin osansa tuleva lisäksi huomiseen laskuun. Hän se sitä paitsi tunsi koko sen paikkakunnan, minne minä olin siirtymässä, varsinkin squire Thornhillin,8 joka oli minut kutsunut papiksi omistamallensa kirkkoalueelle ja asui moniaan peninkulman päässä tästä. Tämä herra oli isännän puheen mukaan mies, joka ei maailmassa juuri muusta välittänyt kuin huvituksista ja oli liiatenkin kiintynyt kauniimpaan sukupuoleen. Ei niin kunnollista naista, että pystyisi vastustamaan hänen väsymättömiä vehkeitään, kertoi isäntä, ja tuskin on, lisäsi hän, kymmenen peninkulman alalla sitä vuokraajan tytärtä, joka ei olisi saanut kokea hänen kujeittensa onnistumista ja hänen uskottomuuttaan. Minut tällainen kertomus pani joissain määrin huolehtimaan, mutta kokonaan toisin se vaikutti tyttäriin: heillä ihan kasvot loistivat tulevan voitonriemun toivosta. Vaimoni ei ollut vähemmin hyvillänsä hänkään, lujasti kun luotti tytärtensä suloihin ja siveyteen.

Näitä seikkoja miettiessämme astui emäntä huoneesen, ilmoittaen, että se vieras, joka on asunut heillä kaksi päivää, ei jaksa maksaa laskuansa, ei sano olevan rahaa.

– Eikö! – huudahti isäntä. – Se on mahdotonta! Vastahan hän eilispäivänä antoi piiskurille kolme guineata, jotta armahtaisi vanhaa virkaheittoa sotamiestä, joka oli varastanut koiran ja siitä syystä tuomittu kujanjuoksuun kylän kautta.

Kun emäntä yhä vaan pysyi väitteessään, vannoi isäntä kiristävänsä omansa tavalla tai toisella takaisin ja oli juuri lähtemäisillään ulos, mutta minä pidätin hänet ja pyysin esittämään itseäni tuolle oudolle vieraalle, joka oli osoittanut niin suurta laupeutta lähimmäistänsä kohtaan. Hän suostui siihen ja saattoi vieraan sisään. Tämä oli noin kolmekymmentä vuotta vanha gentleman, solakka herra, yllään nuttu, joka näkyi olleen aikoinaan kultakalunoilla kirjailtu. Kasvojen piirteet tiesivät syvää mietintää; jotain kuivaa ja kulmikasta oli hänen olennossaan; mielistelyä hän ei näkynyt ymmärtävän tai halveksi sellaista.

Isännän lähdettyä huoneesta, minä en saattanut olla lausumatta osan-ottoani kunnon miestä kohtaan, joka on joutunut tällaiseen pulaan, ja tarjosin hänelle kukkaroni.

– Minä otan tarjouksenne vastaan, arvoisa herra, kaikesta sydämestäni, – lausui hän. – Kovin olin ajattelematon, antaessani pois viimeiset rahani, mutta mieleni on hyvä, kun siten sain nähdä, että vielä on olemassa teidän kaltaisianne miehiä. Pyytäisin vain sitä ennen saada tietää minun hyväntekijäni nimen ja asuinpaikan, voidakseni suorittaa hänelle velkani niin pian kuin mahdollista.

Minä ilmoitin hänelle sekä nimeni että äskeiset vastoinkäymiseni kuin myös seudun, minne olen siirtymässä.

– Sehän sopii paremmin kuin olisi osannut odottaakaan! – huudahti hän, – sillä minullakin on matka sinnepäin. Täällä olen viipynyt kaksi päivää tulvain tähden, mutta huomenna toivoakseni pääsemme kyllä kulkemaan.

Minä vakuutin olevani hyvilläni hänen seurastaan, ja minun sekä vaimoni ja tytärteni yhteisestä pyynnöstä hän suostui jäämään illalliselle meidän kanssamme. Vieraan puhelut olivat sekä hauskoja että opettavaisia, ja minä olisin kernaasti haastellut hänen kanssaan kauemminkin, mutta ilta oli jo kulunut myöhäksi, ja meidän täytyi käydä levolle, hankkiaksemme voimia huomispäivän matkan varalle.

Huomenissa lähdettiin yhdessä liikkeelle. Meikäläiset kulkivat ratsain, mutta mr Burchell – se oli matkakumppalimme nimi – astui jalan tienviereistä polkua, sanoen leikillään, että koska me olemme niin huonoja ratsastajia, niin hän ei tahdo jättää meitä jäljelle. Koska joki oli yhä vieläkin tulvillaan, täytyi meidän palkata opas. Hän kulki matkueen etunenässä, mr Burchell ja minä astuimme viimeisinä. Matkan vaivoja me koetimme lieventää filosofillisilla keskusteluilla, joihin hän näkyi olevan täysin perehtynyt. Kovin minua kummastutti se seikka, että hän, vaikka oli lainannut minulta rahoja, kumminkin puolusti mielipiteitään niin itsepintaisesti, ikäänkuin olisi ollut minun patronani.

Tuon tuostakin hän selitti, kenenkä oma mikin maatila tien varrella oli.

– Tuo tuolla, – sanoi hän, osoittaen erästä varsin komeata taloa jonkun matkan päässä, – on mr Thornhillin talo. Sen omistaja on muuan nuori gentleman, varsin rikas mies. Hän on tosin kokonaan riippuvainen sedästään, sir William Thornhillista, joka itse tyytyy sangen vähään ja elää enimmäkseen kaupungissa.

– Mitenkä? – huudahdin minä. – Onko minun nuoren patronani setä se mies, joka on niin laajalti tuttu hyvistä avuistaan, ylevästä mielestään ja omituisuuksistaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että sir William Thornhill on jaloimpia ja samalla kummallisimpia miehiä koko kuningaskunnassa, kauttaaltaan hyväntahtoinen herra.

– Kenties vähän liiaksikin, – arveli mr Burchell. – Nuorempana hän ainakin oli ylenmäärin hyväntahtoinen. Hänellä oli ankarat intohimot, ja koska ne kaikki olivat siveellistä laatua, niin liittyi niihin jotain hyvin romantillista. Aikaisin jo miellyttyänsä sekä sotilaan että tiedemiehen toimiin, hän ennen pitkää kunnostikin itsensä armeijassa ja sai jonkun verran mainetta oppineitten joukossa. Koska hännystely aina kulkee kunnianhimoisten ihmisten jäljissä, sellaiset kun juuri ovat ylistyksille herkät, niin oli hänelläkin alati ympärillään joukko miehiä, jotka toivat näkyviin ainoastaan yhden puolen luonnettansa, niin että hän myötätuntoisuudessansa muita kohtaan laiminlöi omat etunsa. Hän rakasti kaikkia ihmisiä, sillä onnelliset olot estivät häntä näkemästä, että joukossa on konniakin. Lääkärit kertovat sellaisesta taudista, jossa koko ruumis on niin sanomattoman hellä, että pieninkin kosketus tekee kipeätä. Mitä muut täten ruumiillisesti kärsivät, sitä hän kärsi henkisesti. Pieninkin hätä, joko todellinen tai luuloteltu, koski häneen ihan sisimpiä myöten, ja sairasmielisellä hellätuntoisuudella hän kärsi muitten tuskia. Tämä saattoi hänet hyvin auliiksi, ja niinpä on helppo ymmärtää, että hänen ympärillään oli yltä kyllin mankujoita. Anteliaisuus alkoi tehdä lovia hänen omaisuuteensa, vaikk'ei hänen hyväntahtoisuuteensa: tämä näytti yhä vaan lisääntyvän, mikäli omaisuus hupeni. Ajattelemattomuus kasvoi tasakättä köyhyyden kera. Hänen puheensa olivat viisaan miehen puheita, mutta työt hupsun töitä. Kun tunkeilevaisuus oli viimein käynyt kovin suureksi, niin ett'ei hän enää voinut täyttää kaikkia pyyntöjä, silloin hän rupesi rahan asemesta antamaan lupauksia. Siinä kaikki, mihin hän kykeni, eikä hän vieläkään saattanut pahoittaa kenenkään mieltä kiellollansa. Sillä tavoin hän sai niskoilleen koko joukon väkeä, joitten täytyi lopultikin joutua pettymykseen, niin mielellään kuin hän olisi heitä auttanutkin. Jonkun aikaa nämä riippuivat hänessä vielä kiinni, mutta hylkäsivät hänet sitten, sadatellen ja halveksien, niinkuin hän ansaitsikin. Samassa määrin kuin muitten kunnioitus häntä kohtaan väheni, samassa määrin hän rupesi halveksimaan omaa itseänsä. Heidän imartelunsa olivat tähän saakka kannatelleet hänen mielensä rohkeutta, mutta nyt, kun tämä tuki oli otettu pois, ei hänellä ollut iloa sydämensä hyväksymisestä, hän kun ei ollut koskaan oppinut sydäntänsä kunnioittamaan. Maailma alkoi esiintyä hänelle toisellaisena; ystäväin entinen mielistely rupesi kutistumaan pelkäksi myöntämiseksi, myöntäminen pukeutui pian ystävällisen kehoituksen muotoon, ja kun kehoitusta ei noudatettu, syntyi moitteita. Hän huomasi, että sellaiset ystävät, joita hyväntekeväisyys oli kerännyt hänen ympärilleen, ovat varsin vähän-arvoisia. Hän huomasi, että jos toisen sydäntä omakseen tahtoo, pitää hänelle antaa oma sydämensä. Minä huomasin nyt, että… että… niin, mitäs minä aioin kertoakaan?.. Sanalla sanoen, hyvä herra: hän päätti ruveta taas kunnioittamaan omaa itseänsä ja teki suunnitelman, millä saada rappeutunut omaisuutensa jälleen entiselleen. Siinä tarkoituksessa hän, omituinen kun oli, vaelsi jalkaisin halki Europan, ja vaikk'ei hän ole kuin kolmekymmentä vuotta vanha, on hänen taloudellinen asemansa parempi kuin koskaan ennen. Hänen anteliaisuutensa on nyt järkevämpää ja kohtuullisempaa; mutta yhä edelleenkin hän on luonteeltaan oikullinen, ja yhä vieläkin hänen suurimpana huvituksenaan on tehdä hyvää peräti omituisella tavalla.

Minä olin niin kokonaan kiintynyt mr Burchellin kertomukseen, että tuskin tulin katsoneeksi eteenpäin, kunnes äkkiä kuulin omaisteni huutoja. Katsahdettuani ympärilleni, huomasin nuorimman tyttäreni olevan keskellä vuolasta virtaa. Hän oli pudonnut hevosen seljästä ja taisteli parhaillaan virtaa vasten. Kahdesti hän jo vaipui veden alle, mutta minä olin niin hämmästynyt, ett'en kyennyt ajattelemaankaan hänen pelastamistansa. Ehdottomasti hän olisi ollut hukassa, ellei minun matkatoverini, vaaran huomattuansa, olisi silmänräpäyksessä syössyt veteen ja suurella vaivalla pelastanut häntä joen toiselle rannalle.

Hiukan ylempänä pääsimme me muutkin virran yli, jossa nyt yhdessä tyttäreni kanssa lausuimme sydämelliset kiitoksemme pelastajalle. Tyttäreni kiitollisuutta on helpompi kuvailla mielessään kuin sanoin kertoa. Hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla, yhä edelleen nojautuen hänen käsivarteensa, ikäänkuin vieläkin apua odotellen. Vaimonikin toivoi saavansa joskus tilaisuuden palkita häntä meidän omassa kodissamme.

Poikkesimme sitten lähimpään majataloon ja söimme siellä yhdessä päivällistä. Siitä kääntyi mr Burchellin tie toiselle suunnalle, ja hän sanoi meille jäähyväiset.

Me läksimme jatkamaan matkaamme. Tiellä minun vaimoni virkkoi minulle, että mr Burchell miellyttää häntä suuresti, ja vakuutti, että jos vaan se mies syntyperänsä ja varallisuutensa puolesta on mahdollinen pyytämään vaimoa meidän perheestä, niin ei hän puolestaan sen sopivampaa vävyä toista tiedä ketään. Minä en saattanut olla myhähtämättä, kuullessani vaimoni puhuvan noin korkealentoisesti, mutta enpä milloinkaan pannut kovin pahakseni moisia viattomia onnen haaveiluja.