Читать книгу Aasian tytär - Pierre Loti - Страница 4

Sisällysluettelo

Lotin päiväkirja.

1.

Toukok. 16 p. 1876.

… Kaunis toukokuun päivä, aurinko paistaa kirkkaasti, taivas on puhdas… Kun vieraat venheet saapuivat, lopettivat pyövelit laitureilla juuri työtänsä. Kuusi hirtettyä sätkytteli väkijoukon nähden kamalissa loppukouristuksissa. Ikkunat ja katot olivat täynnä katselijoita; läheisellä parvekkeella hymyilivät turkkilaiset viranomaiset tuolle tutulle näytelmälle.

Sulttaanin hallitus ei ollut tuhlannut suuria kuoleman välineihin. Hirsipuut olivat niin matalat, että tuomittujen paljaat jalat koskivat maahan. Hiekka narisi heidän koukistuneitten varpaittensa alla.

2.

Kun mestaus oli päättynyt, lähtivät sotilaat pois, ja kuolleet jäivät kansan katseltaviksi auringon laskuun saakka. Nuo kuusi jaloillaan seisovaa ruumista irvistelivät kalman nauruaan Turkin kirkkaan auringon valossa, välinpitämättömien kulkijoiden ja nuorten vaikenevien naisryhmien keskellä.

3.

Ranskan ja Saksan hallitukset olivat vaatineet tätä yhteismestausta korvaukseksi konsulimurhista, jotka olivat herättäneet levottomuutta Euroopassa itämaisen pulan alussa.

Kaikki Euroopan kansat olivat lähettäneet Salonikiin jyhkeitä panssarilaivoja. Englanti oli edustettuna ensimmäisten joukossa, ja niin olin minäkin saapunut sinne Hänen Majesteettinsa korvetissa.

4.

Eräänä kauniina kevätpäivänä, kolme päivää noiden verilöylyjen tai kuolemantuomioitten jälkeen, jolloin meillä oli ensimmäisiä kertoja lupa käyskennellä Makedonian Salonikissa, satuin pysähtymään erään vanhan moskean portille katsellakseni parin haikaran tappelua.

Muudan vanhan muhamettilaiskorttelin katu oli näyttämönä. Kaatumaisillaan olevat talot reunustivat kapeita kiemuraisia polkuja, jotka melkein peittyivät _shaknisir'_ien, jonkunlaisten salaperäisten tähystyspaikkojen ja suurien suljettujen rautaristikkoisten parvekkeiden alle, joista ohikulkevia katsellaan pienien näkymättömien reikien läpi. Rikkaruohoja kasvoi mustien mukulakatukivien välissä, ja tuoreen vihreitä oksia kiipeili katoilla. Paikoitellen näkyvä taivas oli puhtaan sininen. Kaikkialla henki ilma lämpöä ja toukokuun hyviä tuoksuja.

Salonikin väestö oli meille vielä nurja ja vihamielinen. Siksipä päällystö käskikin meidän kulkea kaduilla täysissä sotavarustuksissa. Siellä täällä hiipi ohitsemme turbanipäisiä olentoja seinävieriä pitkin, eikä haaremien koristettujen ristikoiden takaa näkynyt yhtään naisen päätä. Kaupunkia olisi luullut kuolleeksi.

Luulin olevani niin yksin, että säpsähdin oudosti huomatessani muutaman lähellä olevan paksun rautaristikon takana ihmisen pään ja kaksi suurta vihreää silmää minuun kiintyneinä.

Ruskeat kulmakarvat olivat hiukan rypyssä, melkein kiinni toisissaan. Tuossa katseessa oli mielestäni sekä tarmoa että lapsellisuutta. Sitä olisi voinut sanoa lapsen katseeksi, niin tuore ja nuori se oli.

Noiden silmien omistaja, muudan nuori nainen nousi ja näytti vyötäisiä myöten vartalonsa, joka oli verhottu turkkilaisiin liiveihin pitkine jäykkine poimuineen. Kauluri oli hopeakoristeilla kirjailtua vihreätä silkkiä, Valkoinen huntu peitti huolellisesti pään, josta näkyi vain otsa ja nuo suuret silmät. Silmäterät olivat vihertävät kuin muinaiset meret, joista Itämaiden runoilijat ovat laulaneet.

Tuo nuori nainen oli Aziyadé.

5.

Aziyadé katseli minua tarkasti. Jos olisin ollut turkkilainen olisi hän piiloutunut, mutta giauri [muukalainen] ei ole mies, korkeintaan vain uteliaisuuden esine, jota saattaa mielikseen töllistellä. Hän näytti olevan hämmästynyt sen vuoksi, että noiden muukalaistenkin joukossa, jotka olivat tulleet uhkaamaan hänen maataan kamalilla rautakoneilla, saattoi olla nuori mies, jonka näkeminen ei aiheuttanut hänessä inhoa eikä pelkoa.

6.

Kun saavuin rantalaiturille olivat kaikki laivaston venheet lähteneet. Vihreät silmät olivat vanginneet minut hetkeksi, vaikka en tuntenutkaan valkean hunnun alla piileviä sulavia piirteitä. Olin kolmasti kulkenut haikaramoskean ohi ja lähtöhetki oli unohtunut aivan tietämättäni.

Mahdottomuudet olivat kuin huvikseen kasaantuneet tuon nuoren naisen ja minun välilleni. Oli mahdotonta vaihtaa ajatustakaan hänen kanssaan, puhua tai kirjoittaa hänelle. Oli kielletty lähtemästä laivasta kello kuuden jälkeen illalla päällystön tietämättä. Lähtisimme luultavasti pois noin viikon kuluttua ollaksemme milloinkaan palaamatta, ja minä en voinut halveksia haaremien ankaraa vartiointia.

Auringon laskeutuessa katselin viimeisten englantilaisten veneiden loittonemista, ja istahdin sitten epäröiden erään turkkilaisen kahvilan kangaskaton alle.

7.

Ympärilleni kerääntyi heti joukko miehiä, avustajia ja kantajia, jotka elävät taivas-alla Salonikin laitureilla He halusivat tietää, miksi olin jäänyt maihin, ja seisoivat siinä odotellen, tarvitsisinko ehkä heidän palveluksiaan.

Huomasin tuossa makedonialaisjoukossa miehen, jolla oli omituinen pikku kiharoihin jakautuva parta, kuten tämän maan vanhimmilla kuvapatsailla. Hän istui edessäni maassa ja katseli minua hyvin uteliaasti; pukuni ja kenkäni näyttivät etenkin suuresti kiinnittävän hänen huomiotaan. Hän venyttelihe veltosti kuin suuri angorakissa ja haukotteli näyttäen kaksi riviä pieniä hampaita, jotka kiilsivät kuin helmet.

Muuten olivat hänen kasvonsa hyvin kauniit, hänen rehelliset ja älykkäät silmänsä näyttivät hyvin lempeiltä. Hän oli aivan repaleissa, jalat ja sääret olivat paljaat, paita oli riekaleina, mutta muuten oli hän puhdas kuin kissa.

Tuo henkilö oli Samuel.

8.

Nuo kaksi samana päivänä tapaamaani olentoa saivat pian oman osansa elämässäni; kolmen kuukauden aikana he panivat henkensä alttiiksi puolestani. — Jos joku olisi sanonut sen minulle nyt, olisin suuresti hämmästynyt. Molemmat lähtivät sittemmin isänmaastaan seuratakseen minua, ja meidät oli määrätty viettämään talvi yhdessä, saman katon alla Stambulissa.

9.

Lopulta sai Samuel rohkeutta sanoa minulle muutamat osaamaansa englantilaiset sanat:

— Do you want to go on board? (Haluatteko mennä laivaan?)

Ja hän jatkoi sabirien kielellä:

— Te portarem col la mia barca. (Vien sinut sinne venheelläni.)

Samuel osasi siis sabiria. Ajattelin heti, mitä etua saattaisi olla älykkäästä, päättävästä, tuttua kieltä puhuvasta miehestä, mielettömässä yrityksessä, joka jo ailahteli mielessäni hämäränä suunnitelmana.

Kullallahan, jota minulla todellisuudessa oli hyvin vähän, voin kyllä saada tuon paljasjalan palvelukseeni. Samuel oli kai muuten rehellinen, ja rehellinen mies ei kullasta rupea nuoren naisen ja miehen asioitten välittäjäksi.

10.

Herra William Brown, luutnantti 3:ssa jalkaväkirykmentissä Lontoossa.

Salonikissa, kesäkuun 2 p.

Seikkailu oli aluksi vain mielikuvituksen ja aistien juopumusta. Sittemmin tuli siihen jotakin lisäksi, melkeinpä rakkautta. Se on minut sekä yllättänyt että ihastuttanut.

Jos olisitte tänään voineet seurata ystäväämme, Lotia, vanhan kaupunginosan yksinäisillä kaduilla olisitte nähnyt hänen astuvan oudonnäköiseen taloon. Ovi sulkeutuu salaperäisesti hänen jälkeensä. Tuon majan on hän valinnut sen omituisen ulkonäön vuoksi. (Muinoin, muistattehan, teki hän sen Isabelle B——n, tuon oopperatähden takia. He kohtasivat toisensa joko ajurin vaunuissa tai Hag-Marketkadun varrella asuvan, suuren Martyn'in, rakastajattaren luona. Nuo kohtauspaikkojen vaihdokset ovat jo vanhoja juttuja ja tuskinpa tuo itämainen pukukaan tarjonnee hänelle minkäänlaista viehätystä tai uutuutta.)

Melodraaman alku: — Ensimmäinen kuvaelma: Vanha pimeä huone, näöltään hyvin kurja, mutta hyvin itämaisesti kalustettu. Permannolla on vesipiippuja ja aseita.

Ystävämme Loti seisoo keskellä ja kolme vanhaa juutalaisvaimoa puuhailee hänen ympärillään sanaakaan virkkamatta. Heillä on kirjavat puvut ja käyrät nenät, pitkät liivit, jotka on koristettu hileillä ja kaulanauhoiksi yhdistetyillä hopearahoilla; päässä heillä on hiussiteet vihreästä silkistä. He kiiruhtavat riisumaan häneltä upseerin vaatteet ja alkavat pukea häntä turkkilaiseksi, polvistuen kiinnittämään aluksi kullattuja säärystimiä ja kannuksia. Loti on synkän ja tärkeän näköinen, kuten lyyrillisen draaman sankari ainakin.

Nuo kolme ämmää pistävät hänen vyöhönsä monta tikaria, joitten hopeavarsiin on upotettu koralleja, joitten terät on kullalla kirjailtu. He pukevat hänen ylleen kultakirjaisen, liehuvahihaisen vaipan, ja päähän kääritään tarbush [turbaani]. Kaiken tämän jälkeen ilmaisevat he eleillään, että Loti on hyvin komea, ja menevät hakemaan suurta kuvastinta.

Loti huomaa, ettei hän todellakaan ole hullumpi, ja hymyilee surullisesti puvulle, joka saattaa käydä hänelle kohtalokkaaksi. Sitten hän katoaa takaportista ja kulkee hyvin kirjavan kaupunginosan läpi, missä itämaiset basaarit ja moskeat vaihtelevat. Hän häviää huomaamatta noihin kirjaviin kansanjoukkoihin, jotka käyttävät räikeitä pukuja, kuten Turkissa on tapana. Vain eräät valkoisiin puetut naiset virkahtavat hänen ohi kulkiessaan: "Siinäpä menee komeasti puettu albanilainen, kauniine aseineen."

Kauemmaksi, rakas Villiam, olisi päätöntä seurata ystäväämme Lotia. Tämän kävelymatkan määränä on turkkilaisnaisen rakkaus — aina hurja yritys, josta nykyisissä olosuhteissa ei uskalla oikein puhuakaan. Hänen luonaan viettää Loti täydellisen juopumuksen hetken, oman ja muitten hengen sekä kaikenlaisten diplomaattisten selkkausten uhallakin.

Te sanoisitte, että niin pitkälle mennäkseen täytyy olla peloittavan itsekäs. En väitä vastaan, mutta olen sitä mieltä, että kaikki minua miellyttävä on hupaista tehdä, ja ihmisen on parhaansa mukaan käytettävä elämänsä muuten kovin mautonta ateriaa.

Nyt ette saa aihetta moittia minua, rakas William, sillä kirjoitanhan teille pitkän kirjeen. En usko enemmän kiintymykseenne, kuin muidenkaan, mutta te kuulutte niihin maailmassa siellä täällä tuntemiini ihmisiin, joitten kanssa eläminen ja keskusteleminen tuottaa iloa. Jos kirjeessäni onkin hiukan avosydämisyyttä, ette saa suuttua, sillä olen juonut Kyypron viiniä.

Nyt se on ohi. Olen noussut kannelle hengittämään illan viileää ilmaa, ja Saloniki on hullunkurisen näköinen. Sen minaretit ovat kuin joukko mustanlikaisen kaupungin, missä Sodoman paheet rehoittavat, yläpuolelle asetettuja kynttilöitä. Kun kostea ilma tarttui minuun kuin jääkylmä suihku, ja kun luonto ottaa tuollaisen jäykän surkean ilmeen, vaivun itseeni, enkä löydä sielustani muuta kuin inhoittavaa tyhjyyttä ja ääretöntä ikävystymistä elämään. Aion kohta mennä Jerusalemiin saadakseni jälleen jonkun uskon rippeen. Tällä hetkellä edustaa uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitäni, siveellisiä periaatteitani, yhteiskunnallisia teoriojani j.n.e. muudan tavallinen yhteiskunnallinen ilmiö, nimittäin poliisi.

Palaan kai syksyllä luoksenne Yorkshireen. Odottaessa puristan kättänne ja olen teidän altis

Lotinne.

11.

Nuo toukokuun loppupäivät v. 1876 olivat elämäni levottomimpia hetkiä.

Olin kauan kuin tuhoutuneena, sydän tyhjänä ja voimattomana kärsimyksistä. Mutta tuo satunnainen tila oli mennyt ohi, ja voima ja nuoruus aiheuttivat heräämisen. Heräsin yksinäisenä elämässä; viimeinenkin uskoni oli mennyt eikä yksikään side minua pidättänyt.

Raunioilla versoi jotakin rakkauden tapaista, ja itämaat verhosivat tuon minuuteni heräämisen suureen viehätykseensä, mikä ilmeni aistien juopumuksessa.

12.

Hän oli tullut kolmen muun isäntänsä vaimon kanssa asumaan maalle yali'in, joka sijaitsi metsässä Monastirin tien varrella. Siellä heitä vartioitiin vähemmän.

Päivisin lähdin laivalta asestettuna. Meren myrskytessäkin venhe toi minut rantaan, kalastajien ja soutumiesten parveen, ja Samuel, joutuen kuin sattumalta tielleni, sai viittauksilla käskyni yötä varten.

Olen kuluttanut monta päivää Monastirin teitä samoilemalla. Seutu oli alastonta ja alakuloista. Muinaisia hautausmaita, raunioiksi luhistuneita marmorihautoja, joitten salaperäisiä kirjoituksia sammale söi, oli silmän kantamattomiin. Kreikkalaiset, byzanttilaiset ja muhamettilaiset haudat peittivät Makedonian vanhaa maaperää, mihin muinaisajan suuret kansat ovat jättäneet tomunsa. Siellä täällä näkyi kypressiä tai suunnattomia plataaneja, ja niitten alla albanialaisia paimenia vuohineen. Karussa maassa kasvoi isoja kalpeita liljoja, joitten kukat levittivät outoa kuusaman tuoksuaan, tulisen auringon paistaessa. Tuon seudun pienimmätkin piirteet ovat jääneet mieleeni.

Yöllä vallitsi viileä, liikkumaton tyyneys, hiljaisuus, johon sirkkojen siritys sekaantui. Kesän tuoksut täyttivät puhtaan ilman. Meri oli liikkumaton, taivas yhtä kirkas kuin joskus tropiikeissa viettäminäni öinä.

Hän ei vielä ollut minun. Mutta välillämme ei enään ollut kuin aineellisia esteitä: hänen miehensä läsnäolo ja hänen ikkunoittensa rautaristikot.

Vietin nuo yöt odotellen, odotellen tuota joskus hyvinkin lyhyttä hetkeä, jolloin saatoin koskettaa hänen käsivarttaan noitten kamaloitten ristikoitten läpi, ja suudella pimeässä hänen valkeita, itämaisilla sormuksilla koristettuja käsiään.

Ja sitten saatoin, jonakin aamuhetkenä, ennen päivännousua, tuhansin vaaroin päästä korvettiini vartioivan upseerin suostumuksella.

13.

Iltani kuluivat Samuelin seurassa. Olen nähnyt hänen kanssaan kulkiessani outoja seikkoja venemiesten kapakoissa. Olen tehnyt tapatutkimuksia, jollaisiin harvoilla on tilaisuutta Turkin juutalaisten Ihmeitten pihoilla ja salakrouveissa. Näissä luolissa käytin turkkilaisen matruusin pukua, koska se oli vähimmän silmäänpistävä liikkuessa yöllä Salonikin satamassa. Samuel oli omituisena vastakohtana tälle ympäristölle. Hänen kauniit, lempeät kasvonsa säteilivät tuota tummaa taustaa vasten. Vähitellen kiinnyin häneen, ja hänen kieltonsa auttaa minua Aziyadén ryöstämisessä sai minut pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Mutta olen nähnyt kummia seikkoja yöllä tuon kulkurin seurassa, luolissa, missä juovutaan hatshissista ja rakitista.

14.

Eräänä lämpöisenä kesäkuun yönä odotimme me molemmat pitkällämme maassa kello kahta, sopimaamme aikaa. Muistan tuon kauniin tähtikirkkaan yön, jossa ei kuulunut muuta kuin rauhallisen meren heikkoa loiskinaa. Kypressit näkyivät vuorilta mustina suppiloina ja plataanit hämärinä täplinä. Joku vuosisatainen kivipatsas osoitti siellä täällä jonkun muinoisen dervishin unhotettua hautaa. Kuiva heinä, ruoho ja sammal tuoksuivat hyvältä. Tuntui onnelliselta olla keskellä maaseutua sellaisena yönä; oli hyvä elää.

Mutta Samuelista tuntui tämä öinen seikkailu ikävältä. Hän oli mahdottomalla tuulella, eikä hän enää vastannut kysymyksiinikään.

"Hyvä Samuel, nukuthan sinä kumminkin joka yö kovalla maalla tai laudoilla, Ruoho täällä on parempaa ja tuoksuu hyvältä kuin hajuheinä. Nuku, niin olet paremmalla tuulella myöhemmin. Oletko suutuksissasi minulle? Mitä olen sinulle tehnyt?"

Hänen kätensä vapisi kädessäni hänen puristaessaan sitä kovemmin kuin oli tarpeellista.

— Che voleté? sanoi hän synkällä hätäytyneellä äänellä. — Che voleté mi? (Mitä minusta tahdotte?)

Jokin ennenkuulumaton ja hämärä oli äkkiä juolahtanut Samuelin päähän. — Vanhoilla itämailla on kaikki mahdollista. — Sitten hän peitti päänsä käsillään ja jäi paikoilleen, peläten itseään, liikkumattomana ja vapisten…

Mutta tuon oudon hetken jälkeen kuuluu hän minulle ruumiineen ja sieluineen. Hän uskaltaa joka ilta vapautensa ja henkensä tunkeutumalla taloon, missä Aziyadé asuu. Mennessään joka ilta pimeässä hakemaan tyttöä, kulkee hän tuon hautausmaan läpi, joka hänestä on täynnä haamuja ja kuolettavia kauhuja. Hän soutelee aamuun asti venheessään vartioidakseen meitä, tai odottaa sitten minua kaiket yöt, nukkuen viidenkymmenen kulkurin joukossa Salonikin rantalaiturin viidennellä kivipaadella. Hänen henkilöllisyytensä on aivan kuin hukkunut minuun. Minä tapaat hänet kaikkialla varjona rinnallani, oli valitseman paikka tai puku mikä hyvänsä, ja valmiina puolustamaan minua oman henkensä uhallakin.

15.

Loti Plumkett'ille, meriväen luutnantille.

Salonikissa, toukokuussa 1876.

Rakas Plumkett!

Te voitte kertoa, minua milloinkaan ikävystyttämättä kaikki mieleenne juolahtaneet alakuloiset tai sekavat, vielä iloisetkin ajatuksenne. Koska kerran asetan teidät "alhaisen rahvaan" ulkopuolelle luon aina ilolla, mitä minulle kirjoitatte.

Kirjeenne annettiin minulle päivällisten jälkeen, joilla oli juotu Espanjan viinejä, ja muistan, että se ensin hiukan ällistytti minua merkillisen sommittelunsa vuoksi. Olette todellakin aika hulluttelija, jonka olen jo ennenkin tiennyt. Olette myös oiva leikinlaskija, mikä on tunnettu seikka. Mutta siinä ei ole vielä kaikki, mitä kirjeestänne käsitin.

Näin, että olette saanut kärsiä paljon, ja siinä on meidän kosketuskohtamme. Minutkin syöstiin keskelle Lontoon elämää, jätettiin sinne itsekseen kuudentoista vanhana, Olen hiukan maistanut kaikkia nautinnoita, mutta en luule säästyneeni suruiltakaan. Tunnen olevani kovin vanha, huolimatta nuoresta ruumiistani, jota hoidan miekkailulla ja voimistelulla.

Salaisuuksien uskomiset toisillemme eivät muuten merkitse mitään. Tieto kärsimyksestänne riittää synnyttämään myötämielisyyttä välillemme.

Huomaan myös olleeni siksi onnellinen, että olen herättänyt teissä myötätuntoisuutta, josta kiitän. Olkoon välillämme, jos haluatte, älyllistä ystävyyttä, ja suhteemme auttavat meitä pääsemään elämän ikävien kohtien ohi.

Kirjeenne neljännellä sivulla kynänne kai lensi hiukan liian nopeasti, koska olette kirjoittanut: Rajatonta ystävyyttä ja alttiutta. Jos todella olette ajatellut niin, ystävä hyvä, niin huomaatte, että teissä vielä on nuoruutta ja tuoreutta, eikä kaikki vielä ole mennyttä. Tuskin kukaan tuntee paremmin kuin minä tuon elossa ja kuolossa kestävän ystävyyden, joka on tavallista kahdeksantoista ikäisenä. Viidennelläkolmatta se on jo loppunut, silloin tunnet alttiutta vain itseäsi kohtaan. Tämä, mitä nyt puhun, on lohdutonta, mutta se on peloittavan totta.

16.

Salonikissa, kesäkuussa 1876.

Mikä onni tehdä Salonikissa noita aikaisia retkiä, jolloin pääsi maihin jo ennen auringon nousua. Ilma oli niin kevyttä, viileys niin suloista, ettei elämä ollut mikään vaiva. Tuntui siltä kuin olisi hyvinvointi tunkeutunut lävitseni. Muutamia turkkilaisia oli jo liikkeellä punaisissa, vihreissä tai keltaisissa kaapuissaan basarien holvikaduilla, joita kuultava puolihämy tuskin vielä valaisi.

Insinööri Thompson oli uskottuni, jollaista koomillisessa oopperassa tarvitaankin, ja olemme monesti kuljeksineet yhdessä tuon kaupungin vanhoilla kaduilla kaikkein kielletyimmillä hetkillä ja kaikkein säännönvastaisimmassa asussa.

Illalla sai silmä nauttia toisenlaisesta taikanäystä — kaikki oli punertavaa tai kultaista. Olympos-vuori vivahti hiillokseen tai sulavaan metalliin ja kuvastui kuvastinkirkkaaseen mereen. Ilmassa ei ollut minkäänlaista höyryä. Näytti siltä kuin ilmakehää ei olisi ollut olemassakaan, sillä tyhjyyteen kohoavien vuorten kaukaisimmatkin huiput näkyivät äärettömän selvästi.

Istuimme usein iltaisin tuon rauhallisen lahden rantalaitureilla, minne joukko vetäytyi. Itämaiden posetiivit soittivat siellä omituisia säveliään, ja kellot ja kulkuset säestivät niitä. Kafedji't täyttivät kulkutien aina katetuilla pikkupöydillään, mutta niitä ei ollut sittenkään kylliksi vesipiippujen, skiros'in, lokum'in ja raki'n tarvitsijoille.

Samuel oli tyytyväinen ja ylpeä, kun kutsuimme hänet pöytäämme. Hän vetelehti ympäriinsä ilmoittaakseen minulle sovituilla merkeillä, missä tapaisin Aziyadén, ja vapisin kärsimättömyydestä ajatellessani lähestyvää yötä.

17.

Salonikissa, heinäkuussa 1876.

Aziyadé oli sanonut Samuelille olevansa yön meidän seurassamme. Katselin hänen puuhiaan hämmästyneenä. Hän oli pyytänyt minua istuutumaan viereensä ennen kuin hän alkoi puhua Samuelille turkin kielellä.

Hän tahtoi keskustella kanssani ensimmäisen kerran, ja Samuelin piti olla tulkkina. Kuukauden päivät, aistien huumauksen yhdistäminä, voimatta vaihtaa sanaakaan, olimme pysyneet outoina ja tuntemattomina toisillemme aina tähän yöhön saakka.

— Mistä olet? Missä olet elänyt? Kuinka vanha olet? Onko sinulla äitiä? Uskotko Jumalaan? Oletko käynyt mustien ihmisten maassa? Onko sinulla ollut paljon rakastajattaria? Oletko suurikin herra maassasi?

Hän oli itse pieni sirkassilaistyttö, joka oli tullut Konstantinopoliin toisen samanikäisen kanssa. Kauppias oli myynyt hänet vanhalle turkkilaiselle, joka oli kasvattanut hänet pojalleen vaimoksi. Poika oli kuollut, ja tuo vanha turkkilainen myös. — Aziyadé oli tavattoman kaunis kuusitoistavuotias neitonen. Muudan Stambuliri mies sattui hänet huomaamaan ja toi taloonsa Salonikiin.

— Hän sanoo, käänsi Samuel, — ettei hänen jumalansa ole sama kuin sinun, eikä hän ole Koranin mukaan aivan varma, onko naisilla sielua, kuten miehillä. Hän arvelee, ettette te, sinun lähdettyäsi, tapaa toisianne milloinkaan, ette edes kuoltuannekaan, ja se surettaa häntä. — Nyt, sanoi Samuel nauraen, — hän kysyy, etkö haluaisi heti heittäytyä mereen hänen kanssaan ja upota hiljalleen pohjaan toisianne syleillen… Ja minun pitäisi sitten tuoda vene takaisin ja sanoa, etten ole teitä nähnytkään…

— Tahdon, sanoin, tahdon kyllä, kunhan hän vain lakkaa itkemästä.

Lähdetään heti, päästään pikemmin loppuun.

Aziyadé ymmärsi. Hän kietoi vavisten kätensä kaulaani, ja me kumarruimme molemmat vettä kohti.

Älkää toki! huusi Samuel säikähtäen ja pidättäen meitä rautakouralla. — Tuo suutelokin jo riittää! Hukkuessa saattaa purra toisiaan ja irvistys on hirveä.

Tämän hän sanoi sabirin kielellä, tuollaisella villillä suoruudella, jota ei voi kielellämme ilmaista.

… Aziyadén oli aika lähteä ja kohta hän jättikin meidät.

18.

Plumkett Lotille.

Lontoossa, kesäkuussa 1876.

Paras Loti!

Muistan hämärästi lähettäneeni teille viime kuussa kirjeen, jossa ei ollut pontta eikä perää, häntää eikä päätä, sellaisen kirjeen, joita mielijohde sanelee ja joissa mielikuvitus laukkaa, vaikka kynä pääseekin vain hölkäten jäljessä, vieläpä usein kompastellenkin kuin vanha vuokrattu 'rosinante'.

Noita kirjeitä ei tule milloinkaan läpilukeneeksi, ennenkuin on ne sulkenut kuoreen, muuten niitä ei lähettäisikään. Niissä on enemmän tai vähemmän pikkumaisia asiasta poikkeamisia, joitten alkusyytä on turha hakea, ja niiden ohella Tintaruass'enkin suuhun sopimattomia tyhmyyksiä. Ja lopuksi, kaiken hyvän lisäksi, väärin ymmärretyn henkilön itseylistystä, joka koettaa saada toisia surkuttelemaan itseään, saadakseen palkkioksi kohteliaisuuksia, joita toinen on kyllin ystävällinen jakelemaan. Eikö sinunkin mielestä ole kaikki tuollainen perin naurettavaa?

Entä nuo ystävyyden vakuutukset? Niin, katsos, silloin tuo vanha, kaksipäinen rosinante oikein alkaa, ravata! Vastaatte siihen kirjeeni kohtaan niin kuin tuo suuri kirjailija kuusitoista vuosisataa ennen meidän aikaamme mahdollisesti olisi tehnyt. Hän oli koettanut kaikkea, koettanut olla mainio kuningas, suuri filosofi etevä arkkitehti, pitää kuuttasataa vaimoa j.n.e. Mutta hän päätyi sellaiseen ikävään ja inhoon, että hän vanhoilla päivillään, otettuaan huomioon kaikki kokemuksensa selitti: 'Kaikki on turhuus.'

Tiesin hyvin, että vastaisitte minulle "Saarnaajan" tyyliin. Olen niin täydellisesti yhtä mieltä kanssanne kaikesta ja vieläpä muustakin, että suuresti epäilen, voisinko väitellä kanssanne muulla tavoin kuin Tandora sankarinsa kanssa. Meillä ei ole kerrassaan mitään toisillemme opetettavaa, ainakaan mikäli kysymys koskee siveellisiä seikkoja.

— Tunnustukset, te sanotte, ovat tarpeettomia.

Taivun mielipiteeseenne enemmän kuin milloinkaan ennen. Minusta on mieluista saada yleiskatsaus ihmisistä ja elämästä, hauskaa aavistaa niiden suuret piirteet. Yksityiskohdat ovat taas aina olleet minulle kauhistukseksi.

'Alttiutta ja rajatonta ystävyyttä.' Kuinka muuten? Se sisältää erään noita hyviä mielenvaihteita, noita onnellisia välähdyksiä, joitten vuoksi usein on itseään parempi. Uskokaa, että niinä hetkinä, jolloin noin kirjoitamme, olemme itseämme parempia. Jolleivät ne ole kuin välähdyksiä, ketä sitten on niistä moitittava? Häntäkö, joka loi meidät, jättääkseen meidät vain puoleksi hahmotelluiksi, kykeneviksi korkeampiin pyrkimyksiin, mutta kykenemättömiksi tekoihin, jotka olisivat suhteellisia järkeemme? Voimmekohan moittia ketään? Tuon epäilyksen vuoksi, mikä meidät tätä aikoessamme valtaa, luulen, että on parasta menetellä niin.

Kiitos siitä, mitä sanotte tunteitteni tuoreudesta. Kuitenkaan en ollenkaan usko sitä. Niitä on liiaksikin kulutettu, tai olen itse niitä liiaksi käyttänyt, ja sen vuoksi ovat ne hiukan muuttuneet. Voisin sanoa, että ne ovat loppuun myytäviä tunteita, ja siinä suhteessa muistutan teille, että niitä usein saa hyvinkin halvalla. Huomautan teille myös, että on sellaistakin, mikä voittaa vahvuudessa sen, minkä liika kulutus on saattanut viedä loistosta ja tuoreudesta. Voimmehan sitä verrata esimerkiksi kapineeseen, jota tarvitsemme paljon jalossa ammatissamme, nimittäin vanhaan köyteen.

On siis selvä, että pidän teistä paljon. Siitä asiasta ei kannata enempää puhua. Kerta kaikkiaan selitän että teidän elämänne on onnellinen, ja olisi onnetonta jos te voimistelulla surkastuttaisitte paremman osan itsestänne. Tähän tulokseen päästyämme lakkaan kiusaamasta teitä ystävyydelläni ja ihailullani puhuakseni muutaman sanan omasta elämästäni.

Voin hyvin ruumiillisesti, ja olen parannettavana siveellisen tilani vuoksi. — Parannuskeino on sellainen, etten enää käännä aivojani nurin, vaan koetan hillitä tunteellisuuttani. Kaikki tässä maailmassa johtuu sekä sisä- että ulkopuolisesta tasapainostamme. Jos herkkätunteisuus vie voiton, tapahtuu se aina järjen kustannuksella. Mitä suurempi runoilija sitä pienempi matematiikko, ja elämässä tarvitsemme aina pikkuisen mittausoppia, ja, mikä on vielä pahempi, paljon aritmetiikkaa. Uskon, Jumala suokoon sen anteeks', että kirjoitan tässä teille sellaista, mikä on melkein järjellistä.

Aina teidän Plumketti'nne.

19.

Heinäkuun 27 p:nä, yöllä, Salonikissa.

Laivan upseerit palaavat huoneisiinsa toinen toisensa jälkeen kello yhdeksältä. He lähtevät kaikki toivottaen hyvää menestystä ja hyvää yötä; salaisuuteni on tullut kaikkien yhteiseksi.

Ja minä katselen huolissani vanhan Olympos-vuoren takaista taivasta, mistä liiankin usein nousee noita suuria, vaskenkarvaisia pilviä, jotka ennustavat myrskyä ja rankkasadetta.

Tänä iltana on kaikki sillä puolen kirkasta, ja tarumainen vuori kuvastelee selväpiirteistä huippuaan tummaa taivasta vasten.

Laskeudun kojuuni, pukeudun ja nousen taas kannelle.

Silloin alkaa jokailtainen hätäinen odotus. Kuluu tunti, toinen, minuutit venyvät pitkiksi kuin yö.

Kello yksitoista kuuluu mereltä hiljaista aironloisketta. Kaukaa näkyy piste, joku liukuu aalloilla. Se on Samuelin venhe. Vartijat nostavat pyssynsä poskelle ja huutavat pysähdysmerkin. Vaikka Samuel ei vastaakaan mitään, laskeutuvat aseet kuitenkin. — Vartioilla on salainen ohje, joka koskee vain häntä, ja nyt hän on jo laivan vierellä.

Veneeseen heitetään minua varten verkkoja ja erilaisia kalastustarpeita. Matkan tarkoitus on siis muka selvillä, ja minä hyppään veneeseen, joka loittonee. Heitettyäni pois viitan, joka peittää turkkilaisen pukuni, on muodonvaihdos tapahtunut. Kultakoristeinen takkini kiiltelee hieman pimeässä, tuuli on lauha ja lämmin, ja Samuel soutaa melutta maata kohti.

Siellä vartoo pikkuinen venhe, jossa on hirveän näköinen, siniseen kankaaseen puettu neekerinainen, vanha, hampaisiin saakka asestettu albanialainen palvelija kirjavassa puvussaan, ja sitten niin syvästi hunnutettu nainen, että hän on kuin muodoton liikkumaton valkoinen kasa.

Samuel ottaa venheeseensä nuo kaksi ensinmainittua ja poistuu sanaakaan sanomatta. Jään yksin tuon hunnutetun naisen kanssa, joka en mykkä ja liikkumaton kuin valkea haamu. Tartun airoihin, ja me loittonemme päinvastaiseen suuntaan, ulapoita kohti. Silmät häneen kiintyneinä odotan, että hän liikahtaisi ja antaisi merkin.

Kun me hänen mielestään olemme kyllin kaukana, ojentaa hän minulle kätensä merkiksi, että saan istua hänen viereensä. Vapisen koskettaessani häneen ja tunnen aluksi kuolettavaa ikävää. Hänen hunnustaan leviää itämaiden tuoksuja, ja hänen kosketuksensa on vahva ja kylmä.

Olen rakastanut erästä toista nuorta naista, jota minulla ei enää ole oikeus nähdä, enemmän kuin häntä, mutta aistini eivät milloinkaan ole kokeneet tällaista huumausta.

20.

Aziyadé'n venhe on täynnä pehmeitä mattoja, turkkilaisia tyynyjä ja peitteitä. Se viehättää itämaisella velttoudellaan ja näyttääkin pikemmin kelluvalta vuoteelta kuin venheeltä.

Meidän asemamme on omituinen. Me emme voi vaihtaa sanaakaan, kaikki vaarat ovat keräytyneet tuon vuoteen ympärille, joka ajelehtii suunnatta syvän meren pinnalla. Voisi sanoa, että me kaksi olentoa olemme kohdanneet toisemme nauttiaksemme vain äärettömästä onnestamme.

Kolmen tunnin kuluttua on lähdettävä, silloin on Iso-Karhu kääntynyt ylösalaisin äärettömällä taivaalla Me seuraamme joka yö sen säännöllistä liikkumista, se on kellon viisari, joka laskee juopumuksemme hetket.

Täällä on maailman ja elämän täydellinen unhotus, illalla alkanut suudelma kestää aamuun saakka. Se on kuin Afrikan hiekkaerämaiden jano, joka kiihtyy tuoretta vettä juotaessa, ja jota kylläisyys ei tyydytä.

Kello yksi kajahtaa odottamaton melu yön hiljaisuudessa, Harput soivat, naiset nauravat, meille huudetaan: Pois tieltä! ja meillä on tuskin aikaa väistyä. _Maria Pia'_n venhe kulkee nopeasti aivan vieritsemme. Se on täynnä huvittelevia, enimmäkseen juopuneita italialaisia upseereja. Se oli vähällä upottaa meidät.

21.

Kun taas saavuimme Samuelin venheelle, oli Iso-Karhu jo sivuuttanut suurimman kallistumisasteensa ja kaukaa kuului kukon laulu.

Samuel nukkui vaippaani kietoutuneena, veneen pohjalla perässä. Neekerinainen nukkui kyyristyneenä keulaan kuin apina ja tuo vanha albanialainen nukkui molempien välissä nojaten airoihinsa.

Vanhat palvelijat ottivat emäntänsä vastaan, ja venhe, joka kantoi Aziyadéa, loittoni äänettömästi. Kauan seurasin silmilläni valkoista naisolentoa, joka lepäsi liikkumattomana siinä, mihin olin hänet jättänytkin, lämpimänä suuteloista ja kosteana yön kasteesta.

Saksalaisen panssarilaivan kello löi kolme. Vaalea kajastus idässä selvensi vuorten tummia ääriviivoja; niitten pengermät olivat pimeän peitossa, niiden oman varjon tummuuden verhoamina, ja ne kuvastuivat syvinä tyyneen veteen. Vielä oli mahdotonta arvostella mitään välimatkoja noitten vuorien luomassa varjossa; tähdet vain himmenivät.

Aamun kostea raikkaus alkoi painua merelle. Kaste laskeutui tiheinä pisaroina Samuelin venheen laudoille. Olin ohuesti puettu, olkapäitäni verhosi vain ohut albanialainen musliinipaita. Hain kultakirjaista takkiani; se oli jäänyt Aziyadén venheeseen. Kuolettava kylmyys värisytti käsivarsiani ja tunkeutui hitaasti rintaani. Vielä oli tunti ennenkuin tuli sopiva aika palata laivaan välttääkseen vartioitten valppautta. Koetin soutaa; mutta vastustamaton uni jäykisti käsivarsiani. Silloin kohotin äärettömän varovasti peitettä, joka verhosi Samuelia, heittäytyäkseni tuon satunnaisen ystäväni viereen häntä herättämättä.

Ja tiedottomasti, vähemmässä kuin sekunnissa, vaivuimme tuohon painavaan uneen, jota on mahdoton vastustaa — ja venhe ajelehti omin päin.

Karkea germanilaisääni herätti meidät tunnin kuluttua huutamalla Saksan kielellä jotakin sellaista kuin: 'Venhe ohoi!'

Olimme ajautuneet saksalaista sotalaivaa kohti ja poistuimme nyt ankarasti soutaen. Vartioitten pyssyt oli tähdätty meihin. Kello oli neljä. Aamun kirkastaman heijastuksen valaistessa Salonikin valkoisia taloryhmiä ja suuria mustia sotalaivoja, kiipesin alukseeni kuin varas, ja onnellisena, ettei minua oltu huomattu.

22.

Seuraavana yönä, 28:n ja 29:n päivän välillä, näin unta, että äkkiä erosin Salonikista ja Aziyadésta. Samuel ja minä olisimme tahtoneet juosta tuohon turkkilaiskylään, missä hän asui, sanoaksemme hänelle ainakin hyvästit. Unen velttous pysähdytti juoksumme, aika kului ja korvetti levitti purjeitaan.

— Lähetän sinulle hänen hiuksiaan, virkkoi Samuel, — pitkän kiehkuran hänen ruskeita hiuksiaan.

Ja me koetimme yhä juosta.

Silloin minut herätettiin vahtiin. Oli puoliyö. Perämies sytytti kynttilän huoneessani. Nähdessäni seinien silkkiverhojen kultauksien ja kukkien kiiluvan heräsin kokonaan.

Sinä yönä satoi kuin saavista kaataen ja minä kastuin kokonaan.

23.

Salonikissa heinäkuun 29 p:nä.

Sain tänä aamuna kello kymmenen odottamattoman käskyn. Minun oli paikalla jätettävä korvettini ja Saloniki, lähdettävä huomenna matkustajalaivassa Stambuliin, ja noustava siellä englantilaiseen vartiolaivaan Deerhound'iin, joka kulki Bosporin ja Tonavan vesillä.

Matruusiparvi hyökkäsi huoneeseeni kiskomaan seinäverhoja irti ja täyttämään arkkuja.

Asuin aivan Prince-of-Wales'in pohjalla olevassa panssaroidussa komerossa, joka oli yhteydessä ruutivaraston kanssa. Olin kalustanut erikoisella tavalla tuon luolan, minne auringonvalo ei päässyt. Rautaseinillä oli paksua punaista silkkikangasta onnistuneille kukkineen. Fajanssiastiat, vanhat esineet kuluneine kultauksineen ja aseet välkkyivät tuota tummaa taustaa vasten.

Olin viettänyt alakuloisia hetkiä tämän huoneen pimeydessä, noita välttämättömiä kahdenoloja itsensä kanssa, jotka on pyhitetty omantunnon vaivoille ja menneisyyden jäytävälle kaipaukselle.

24.

Laivalla oli minulla eräitä hyviä tovereita. Olin tavallani aluksen lempilapsi, mutta nyt en enää välittänyt kenestäkään; minun oli helppo lähteä sieltä.

Taas loppuu eräs elämäni kausi, ja Saloniki on vain eräs maan kolkka, jota en enää luullakseni milloinkaan näe.

Olenhan kuitenkin viettänyt hurmaavan autuaita hetkiä tuon suuren lahden tyynillä vesillä, öitä, joista eräät maksaisivat paljonkin. Rakastin melkein tuota nuorta, oudon suloista naista.

Unhotan pian nuo lain pimeät yöt, jolloin kajastuksen ensimmäinen kimmellys löysi meidät lepäämässä veneessä, rakkauden huumaamina ja aamukasteen kostuttamina.

Kaipaan Samueliakin, Samuel parkaa, joka niin turhasta pani henkensä alttiiksi tähteni, ja joka itkee lähtöäni kuin lapsi. Näin annan aina kaiken lain pimeän alttiuden mennä, ensin sen otettuani, oli sen tarkoitus tai hämärä aihe sitten mikä hyvänsä. Otan suljetuin silmin vastaan kaiken sen, mikä tunninkin voi täyttää elämäni peloittavan tyhjyyden, ja kaiken sellaisen, mikä muistuttaakin ystävyyttä tai rakkautta!

25.

Heinäkuun 30 p:nä, sunnuntaina.

Jätän Salonikin keskipäivän auringon paahteessa. Samuel saapuu veneineen, viime hetkellä hyvästelemään laivalle, joka vie minut pois.

Hän on hyvin tuhdin ja tyytyväisen näköinen. — Siinä on taas yksi, joka pian unohtaa minut.

— Hyvästi, effendim, pensia poco de Samuel! (Ajatelkaa hiukan Samueliakin, herra!)

26.

Syksyllä sanoi Aziyadé: 'Abeddin-effendi, isäntäni, muuttaa asuntonsa ja naisensa Stambuliin. Jollei hän sattumalta tulisikaan sinne, tulen ainakin minä sinun tähtesi.'

Olkoon menneeksi, Stambul, odotan häntä siellä. Mutta kaikki on aloitettava alusta, uudenlainen elämä uudessa maassa, uusien kasvojen keskellä, ajaksi jonka loppua en tiedä.

Prince-of-Wales'in päällystö heiluttaa nenäliinoja hyvin onnistuneesti, ja laiva loittonee, auringossa kylpien. Voin vielä kauan aikaa erottaa tuon valkoisen tornin, jonka juurella Aziyadé öisin astui veneeseen ja tuon kivisen kedon, missä siellä täällä kasvaa vanhoja niinipuita, ja jolla niin usein öisin vehkeilimme.

Pian on Saloniki vain harmaa täplä, joka levitteleikse keltaisilla karuilla vuorilla, täplä, josta törröttää valkeita huippuja — minareetteja, ja mustia pilkkuja — kypressejä.

Ja sitten katoaa tuo harmaa täplä, luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Kara-Burnun korkean niemen taakse. Neljä korkeata tarukukkulaa kohoaa jo kaukaiselta Makedonian rannikolta: Olympos, Athos, Pelian ja Ossa!