Читать книгу Aasian tytär - Pierre Loti - Страница 6

1.

Konstantinopolissa, elok. 3 p:nä 1876.

Kulkumme kesti kolme päivää, kolmen pysäyspaikan: Athoksen,

Dedeagatsh'in ja Dardanellien kautta.

Meitä oli laivassa kirjava joukko: Kaunis kreikatar, kaksi kaunista juutalaisnaista, muudan saksalainen, eräs ameriikkalainen lähetyssaarnaaja vaimoineen ja dervishi. Hiukan sekalainen seurakunta siis. Sovimme kuitenkin hyvästi yhteen, ja soittelimme ahkerasti. Yleisimmin puhuttiin latinaa tai Homeron aikuista kreikkaa. Keskustelimmepa joskus, lähetyssaarnaaja ja minä, polynesian kielelläkin.

Jo kolme päivää olen asunut hänen britannialaisen majesteettinsa kustannuksella Pera'n vanhassa kaupunginosassa olevassa hotellissa. Naapurinani on muudan jäykkä ja miellyttävä lady [rouva], jonka kanssa soittelen aina iltaisin Beethovenia pianolla.

Odottelen levollisesti alukseni palaamista. Se on kuulemma nyt jossakin

Marmara-merellä.

2.

Samuel on seurannut minua kuin uskollinen ystävä ainakin. Se on liikuttanut mieltäni. Hän oli onnistunut piiloutumaan erääseen Messagerie-yhtiön laivaan, ja saapui luokseni tänä aamuna.

Syleilin häntä sydämellisesti ja onnellisena nähdessäni hänen avoimet ja rehelliset kasvonsa, ainoat, joista pidän tässä suuressa kaupungissa, missä en tunne sieluakaan.

— Kas, effendim, sanoi hän, — olen jättänyt kaikki, ystäväni, kotiseutuni, veneeni — ja seurannut sinua.

Olin jo saanut kokea, että köyhien joukossa tapaa useammin kuin muualla rajatonta, altista ystävyyttä. Pidän heistä enemmän kuin sivistyneistä ihmisistä. Heissä ei varmastikaan ole jälkimäisten itsekkyyttä eikä pikkumaisuutta.

3.

Kaikki Samuelin verbit loppuvat päätteeseen: ate. Kaikki, mikä jyrisee, ilmaistaan sanomalla: 'fate boum!' (panee pum).

Jos Samuel nousee hevosen selkään sanoo hän: 'Samuel fate boum!' (Samuel putoaa!)

Hänen mietteensä ovat äkillisiä ja toisistaan johtamattomia kuin pienten lasten ajatukset. Hän on uskonnollinen, vilpittömästi ja lapsellisesti uskonnollinen. Hänen uskonsa ilmaukset ovat erikoisia ja huomautuksensa hullunpäiväisiä. Silloin kun hän koettaa olla 'vakavaa miestä', on hän kaikkein hullunkurisin.

4.

Lotin sisar kirjoittaa.

Brightbury'ssa, elokuussa 1876.

Rakas veli!

Sinä kuljet, purjehdit, muutat ja asetut jonnekin… Ja olet poissa kuin pikku lintu, jota ei voi milloinkaan siepata käteensä. Rakas linturaukka, oikukas, väsähtynyt, joka tuulen tuutima, kangastusten houkuttelema, sinä, joka et vielä tiedä, missä väsyneen pääsi ja värisevät siipesi lepoon laskisit.

Kangastusta Salonikissa, kangastuksia muuallakin! Liitele, liitele yhä, kunnes tajuttomaan lentoosi kyllästyneenä asetut jollekin tuoreen vihreälle oksalle… Ei, siipiäsi et taita etkä vaivu rotkoon, sillä pienien lintujen Jumala on kerran puhunut, ja tuota kevyttä rakasta päätä vartioivat enkelit.

Kaikki on siis ohi! Sinä et siis tulekaan tänä vuonna lehmuksien alle! Talvi saapuu, etkä olekaan kulkenut nurmikkokentillämme! Viitenä vuonna olen nähnyt kukkastemme kukkivan ja varjojemme leikkivän, mielessäni tuo suloinen ja viehättävä ajatus, että näkisin teidät täällä kahden. Joka vuodenaika, joka kesä on se ollut onneni…. Nyt olet vain sinä, ja sinua emme enää saa nähdä.

Kirjoitan sinulle Brightburyssä kauniina elokuun aamuna, maalla, salissamme, jonka ikkunat aukenevat lehmuskujaan päin. Linnut visertävät ja auringonsäteet seuloontuvat hilpeinä kaikkialle. On lauantai, ja äsken pestyt kiviportaat ja lattiat kertovat kokonaisen pikkuisen, kotoisen maalaisrunon, josta sinäkään, sen tiedän, et ole välinpitämätön. Voimakas, painostava kuumuus on mennyt ja nyt seuraa tuo rauhan ja raukaisevan sulon aika, jota niin hyvin voi verrata ihmisen toiseen ikäkauteen. Väsyneinä kaikkiin kesän nautinnoihin kohoavat kukat ja kasvit nyt, ja kukkivat voimakkaina, tummimmin värein loistavan vihreyden keskellä, ja eräät jo kellastuneet lehdet lisäävät kesän toistamiseen kukoistavan luonnon kypsää kauneutta. Tässä paratiisini pikku kolkassa odottivat kaikki sinua, rakas veli. Tuntui siltä kuin kaikki olisi kasvanut sinun takiasi… ja taas saa kaikki kuihtua sinutta. Se on päätetty: emme enää saa nähdä sinua.

5.

Taximin meluava kaupunginosa Peran kukkuloilla. Eurooppalaiset ajoneuvot ja eurooppalaiset puvut tungeksivat itämaisten vaunujen ja pukujen keskellä. On hirveän kuuma ja aurinko paahtaa. Lämmin tuuli kohottelee tomupilviä ja elokuun kellastuneita lehtiä. Myrtit tuoksuvat, hedelmäkauppiaat meluavat, kadut ovat täynnä rypäleitä ja makeisia… Konstantinopolissa oleskeluni ensimmäiset hetket ovat piirtäneet nämä kuvat muistiini.

Vietin usein iltapäiväni tuon Taximin tien varrella, istuen tuulessa puitten alla ja kaikille outona. Uneksien ajasta, joka äsken oli loppunut, seurasin katseillani ohikulkevaa kirjavaa joukkoa. Ajattelin paljon häntä, ja ihmettelin, että hän oli tunkeutunut niin syvälle sieluuni.

Tässä kaupunginosassa tapasin muutaman vanhan armenialaisen papin, joka opetti minulle turkin kielen ensimmäiset alkeet. En vielä rakastanut tuota maata niin kuin myöhemmin, vaan tarkastelin sitä, kuten matkailija; ja Stambulia, jota kristityt pelkäsivät, tuskin tunsin.

Kolmen kuukauden aikana asuin Perassa koettaen keksiä keinoja toteuttaakseni mahdottoman suunnitelmani: mennä asumaan hänen kanssaan Kultaisen sarven toiselle rannalle, elämään muhamettilais-elämää, hänen elämäänsä, omistamaan hänet kokonaisia päiviä, ymmärtämään ja saamaan selville hänen ajatuksensa, lukemaan hänen sydämensä pohjalta noita tuoreita, kesyttömiä ajatuksia, joita tuskin olin aavistanutkaan noina Salonikin öinä — ja ottamaan hänet täydellisesti itseäni varten.

Taloni oli Peran kaukaisimmissa perukoissa, korkealla. Sieltä näkyi Kultainen sarvi ja kaukainen muhamettilaiskaupunki. Kesän kauneus muutti asumukseni viehättäväksi. Opetellen Islamin kieltä suuren avonaisen ikkunani ääressä annoin katseeni liitää vanhan, auringossa kylpevän Stambulin yli. Aivan perällä, kypressimetsikössä, näkyi Eyoub, minne hänen kanssaan olisi ollut suloista mennä kätkemään olemassaolonsa, salaperäinen tuntematon paikka, missä elämämme olisi saanut oudon, suloisen kehyksen.

Majaani ympäröivät Stambulia korkeammalla olevat maa-alueet, joiden hautojen välissä kasvoi kypressejä, ja autiot kentät, joilla harhailemalla olen viettänyt monta yötä hakien varomattomia seikkailuja armenialais- tai kreikkalaistyttöjen kanssa.

Sydämeni sisimmässä pysyin kumminkin uskollisena Aziyadélle, mutta päivät kuluivat eikä häntä kuulunut…

Noista kauniista olennoista on minulle jäänyt vain viehätyksetön muisto, jonka aistien kuumeinen kiihko jättää. Mikään muu ei milloinkaan kiinnittänyt minua yhteenkään heistä, ja unhotin heidät pian.

Mutta kuljeskellessani öillä hautausmaalla tapasin siellä usein vaarallistakin väkeä.

Kolmen ajoissa eräänä aamuna astui eräs mies esiin muutaman kypressin takaa ja sulki tieni. Hän oli yövartia, jolla oli aseinaan: pitkä raudoitettu keppi, kaksi pistoolia ja tikari. Minä olin aseeton.

Ymmärsin heti mitä mies halusi. Hän olisi pikemmin riistänyt henkeni kuin luopunut suunnitelmastaan.

Suostuin seuraamaan häntä, minullakin oli suunnitelmani. Kuljimme noitten viidenkymmenen metrin syvyisten hietakuoppien reunaa, jotka erottavat Peran Kassim-Pashasta. Kun hän oli päässyt aivan reunalle, käytin hyväkseni suotuisaa hetkeä. Heittäydyin hänen kimppuunsa — hän astui tyhjään ja kadotti tasapainonsa. Hänen kieriessään pohjaan saakka, kuulin kaameaa jytinää ja valituksia.

Luultavasti oli hänellä tovereita, ja hänen putoamisensa oli saattanut kuulua kauaskin hiljaisuudessa. Läksin juoksemaan pimeässä niin nopeasti, ettei yksikään ihminen olisi voinut saavuttaa minua.

Taivas vaaleni idässä, kun saavuin huoneeseeni. Hullu irstailu pidätti minut usein kaduilla aina aamuhetkiin saakka. Tuskin olin nukahtanut, kun suloinen soitto herätti minut, tuollainen vanha, entisaikainen aamulaulu, jossa oli niin iloinen ja itämainen sävel kuin aamun koi.

Kuoro kulki ohi ja katosi kaukaisuuteen. Avoimesta ikkunastani näkyi vain aamusumua ja taivaan ääretön tyhjyys, jota vasten piirtyi kaukana jotakin punertavaa: moskeija minareeteineen. Turkkilaisen kaupungin ääriviivat selvenivät vähitellen kuin ilmasta riippuen…. Silloin muistin olevani Stambulissa, ja että Aziyadé oli luvannut tulla sinne.

6.

Tuon miehen kohtaaminen oli jättänyt kaamean vaikutelman mieleeni.

Jätin öiset retkeni enkä pitänyt enää rakastajattaria — paitsi erästä

Rebekka-nimistä juutalaistyttöä, joka oli oppinut tuntemaan minut

Pri-Pashan juutalaiskorttelissa Marketon nimellä.

Elokuun loppu ja osa syyskuuta kului retkeilyillä Bosporalla. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Varjoisat rannat, palatsit ja yali't kuvastuivat tyyneen, siniseen veteen, jota kullatut venheet halkoivat.

Stambulissa valmisteltiin sultaani Muradin erottamista ja Abdul Hamidin kruunausta.

7.

Konstantinopolissa elok. 30 p:nä.

On keskiyö! Kello on viisi turkkilaisen tuntimääräyksen mukaan. Yövartiat lyövät maata raskailla rautakepeillään. Koirat ovat tehneet vallankumouksen Galatan puolella ja päästelevät valittavia ulvahduksia. Minun kaupunginosassani olevat pysyvät puolueettomina, ja olen niille kiitollinen, ne nukkuvat joukoissa oveni ulkopuolella. Kaikki läheisyydessäni on syvässä rauhassa. Valot ovat sammuneet yksitellen noitten kolmen pitkän tunnin kuluessa, jotka olen viettänyt ikkunani ääressä.

Vanhat armenialaismökit ikkunani alla ovat pimeitä ja nukuksissa. Edessäni on hyvin syvä rotko, jonka pohjalla ikivanha kypressimetsä leviää mustana vaippana. Nuo surulliset puut varjostavat vanhoja muhamettilaishautoja, niistä kohoaa öisin balsamin tuoksuja. Ääretön näköpiiri on tyyni ja puhdas. Näen koko seudun. Kypressien keskellä on valoisa läikkä — Kultainen sarvi; ja sen yläpuolella, hyvin korkealla, itämaisen kaupungin ääriviivat. Siellä on Stambul. Minareetit, nuo moskeijoiden korkeat tornit kuvastuvat tähdikästä taivasta vasten, josta riippuu ohut kuun neljännes. Näköpiiriä leikkelevät kaikkialla minareetit, jotka piirtyvät heikosti, sinisinä viiruina yön kalpeaa väriä vasten. Moskeijoiden suuret kuvut kohoavat hämärinä aina kuuhun saakka, ja vaikuttavat mielikuvituksessa jättiläismäisiltä.

Eräässä noissa, tuolla kaukana Seraskieratissa olevissa palatseissa tapahtuu paraillaan synkkä murhenäytelmä. Mahtavat pashat ovat kokoutuneet sinne erottamaan sultaani Muradia. Huomenna on jo Abdul Hamid hänen paikallaan. Tuo sultaani, jonka valtaistuimelle nousua me kolme kuukautta sitten juhlimme, ja jota vielä tänäänkin palvellaan kuin jumalaa, hänet tapetaan ehkä tänä yönä jossakin seraljin nurkassa.

Kaikki on kuitenkin hiljaista Konstantinopolissa… Kello yhdentoista aikana kulki ratsuväkeä ja tykistöä Stambulia kohti täyttä laukkaa. Sitten häipyi pattereitten kumea jyrinä kaukaisuuteen ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen.

Pöllöt huutavat kypresseissä samalla äänellä kuin minunkin maassani.

Pidän tuosta kesäisestä äänestä, joka vie minut jälleen Yorkshiren

metsään, lapsuuteni kauneihin iltoihin, puitten alle, kauas

Brighbury'yn.

Tämän rauhan keskellä ovat menneisyyden kuvat elävinä palanneet mieleeni, entisyyteni, mikä on mennyttä, eikä milloinkaan palaa.

Luulin, että Samuel olisi luonani tänä iltana, mutta luultavasti en näe häntä enää kuunaan. Sydäntäni ahdisti ja yksinäisyys painaa minua. Viikko sitten päästin hänet ansaitsemaan hiukan rahaa Salonikiin menevälle laivalle. Nuo kolme alusta, joilla hän olisi voinut tulla, ovat palanneet hänettä, viimeinen tänä iltana, eikä kukaan niissä ollut kuullut puhuttavankaan Samuelista.

Puolikuu laskee hitaasti Stambulin taa, Suleimanichin kupukattojen varjoon. Tässä suuressa kaupungissa olen outo ja tuntematon. Samuel oli ainoa, joka tiesi nimeni ja asemani, ja aloin rakastaa häntä vilpittömästi.

Onko hän poistunut luotani, vai onko hänelle tapahtunut onnettomuus?

8.

Ystävät ovat kuin koiria: Ystävyys loppuu aina huonosti, sen vuoksi on parempi olla ystävittä.

9.

— — — — — — — — — — — — — — — — — Ystäväni Saketo, joka kulkee edestakaisin Konstantinopolin ja Salonikin väliä turkkilaisilla laivoilla, käy usein luonani. Hän on aluksi pelokas majani seinien sisällä, mutta tulee sinne lopuksi kuin kotiinsa. Kunnon poika, Samuelin lapsuudenystävä, jolle hän tuo uutisia kotoa.

Vanha Esther, tuo salonikilainen juutalaisvaimo, jonka tehtävänä oli siellä pukea minut turkkilaiseksi, ja joka antoi minulle hyväilynimen caro piccolo, lähettää minulle hänen välityksellään onnentoivotuksia ja terveisiä.

Saketo on tervetullut, etenkin tuodessaan terveisiä, joita Aziyadé hänelle välittää neekeripalvelijattarensa avulla.

— Hanum, (turkkilainen ylimys-nainen) sanoo Saketo, — lähettää terveisiä herra Lotille. Hän kehoittaa väsymättä odottamaan, ja sanoo saapuvansa ennen talven tuloa…

10.

Loti, William Brownille.

Sain surullisen kirjeenne kaksi päivää sitten. Olitte osoittanut sen Prince-of-Wales'ille, ja se oli mennyt hakemaan minua Tunisista ja muualta.

Raskaspa on teidänkin murheenne, ystävä hyvä, ja tunnette sen syvemmin kuin muut, koska tekin, onnettomuudeksenne, olette saanut kasvatuksen, joka kehittää sydäntä ja tunnetta.

Olette epäilemättä pitänyt lupauksenne tuohon rakastamaanne nuoreen naiseen nähden. Miksi hyväksi, ystävä parka, kenen hyödyksi ja minkä siveyssäännön vuoksi? Jos tosiaankin rakastatte häntä niin suuresti, ja jos hän rakastaa teitä, niin älkää välittäkö sovinnaisuuksista ja arveluista. Ottakaa hänet mihin hintaan hyvänsä. Olette onnellinen jonkun aikaa, parannutte sitten, ja seuraukset ovat toisarvoisia.

Olen ollut täällä Turkissa jo viisi kuukautta, sen jälkeen kuin teistä erosin. Olen tavannut täällä oudon viehkeän, Aziyadé-nimisen nuoren naisen, joka auttoi minua kuluttamaan pakolaisuusaikani Salonikissa, — ja maankiertäjän, Samuelin, jonka olen ottanut ystäväkseni. Asun Deerhound'issa niin vähän kuin mahdollista, käyn siellä vain ajoittain, (kuten eräät Guinean kuumeet), ilmestyen sinne joka neljäs päivä virkatehtävissä. Minulla on majantapainen Konstantinopolissa, muutamassa kaupunginosassa, jossa kukaan ei minua tunne. Vietän siellä elämää, jolla ei ole muuta ohjetta kuin omat oikkuni; seitsentoistavuotias bulgarityttö on tällä kertaa rakastettuni.

Itämailla on vielä viehätyksensä; ne ovat jääneet itämaisemmiksi kuin luulinkaan. Olen tehnyt ihmetempun, oppinut kahdessa kuukaudessa turkin kielen. Pukunani on fez ja caftan, ja näyttelen effendi'ä, kuin leikkivät lapset sotamiestä.

Nauroin ennen romaaneille, missä kunnon ihmiset jonkun onnettomuuden tapahduttua kadottivat tunnekykynsä ja siveyskäsitteensä; ehkäpä minulle kuitenkin on käynyt jokseenkin niin. En kärsi enää, en muista enää: kulkisin välinpitämättömänä niittenkin ohi, joita olen ennen hellinyt.

Olen koettanut olla kristitty, mutta en ole voinut. Tuo ylevä harhaluulo, joka saattaa kohottaa eräitten miesten, ja naisten rohkeuden — äitiemme esimerkiksi — sankaruuteen saakka, tuo harhaluulo on minulta riistetty.

Kristityt yleensä saavat minut nauramaan. Jos olisin kristitty, en näkisikään mitään muuta. Rupeisin lähetyssaarnaajaksi ja menisin jonnekin kuolemaan Kristuksen palveluksessa…

Uskokaa minua, ystävä hyvä, aika ja huvi ovat erinomaisia lääkkeitä. Sydän jähmettyy lopuksi, ja silloin se ei enää kärsi. Tuo totuus ei enää ole uusi, ja tunnustan, että Alfred de Musset olisi lausunut sen paljon paremmin. Mutta kaikista vanhoista lauseparsista, joita ihmiset siirtävät toisilleen sukupolvesta sukupolveen, tässä on kuolemattominta totuutta. Tuo puhdas rakkaus, josta uneksitte, on tarua, kuten ystävyyskin. Unohtakaa rakastettunne, ilotytön vuoksi. Tuollainen naisihanne livahtaa käsistänne. Rakastukaa kaunisvartaloiseen sirkustyttöön.

Ei ole Jumalaa, eikä moralia, ei ole olemassa mitään sellaista, jota meitä on opetettu kunnioittamaan On vain elämä, joka kuluu, ja jolta on lupa pyytää mahdollisimman paljon nautintoja tuota pelottavaa loppua, kuolemaa odotellessa.

Oikeat onnettomuudet ovat sairaudet, rumuus ja vanhuus. Ei teillä eikä minullakaan ole noita puutteita. Me saatamme pitää joukottain armaita ja nauttia elämästä.

Avaan teille sydämeni, tunnustan teille uskoni: ainoa elämänohjeeni on aina tehdä sellaista, mikä minua huvittaa, välittämättä mistään moraalista, tai yhteiskunnallisista sovinnaisuuksista. En usko mihinkään, en kehenkään, en rakasta mitään, en ketään; minulla ei ole uskoa eikä toivoa.

Minulta on mennyt seitsemänkolmatta vuotta tähän päästäkseni. Jos olenkin vaipunut alemmaksi kuin tavalliset ihmiset, olen lähtenytkin korkeammalta.

Hyvästi, syleilen teitä!

Loti.

11.

Kultaisen sarven rannalla olevan Eyoubin moskean rakensi Muhamed II,

Eyoubin, profeetan seuralaisen haudalle.

Kristityt eivät pääse sinne milloinkaan, eikä heidän olonsa ole varmaa sen ympäristössäkään.

Muistomerkki on rakennettu valkoisesta marmorista yksinäiseen paikkaan, maalle. Haudat ympäröivät sen joka puolelta. Sen kupoli ja minareetit peittyvät melkein kokonaan jättiläisplatanien ja satavuotisten kypressien tiheään vihreyteen.

Noitten hautausmaitten käytävät ovat hyvin varjoisat ja pimeät, kivillä tai marmorilla lasketut enimmäkseen penkereitten väliin. Niitä reunustavat hyvin vanhat marmorirakennukset, joitten yhä tummentumaton valkoisuus kuultaa kirkkaana kypressien tummaa taustaa vasten.

Siellä on sadottain kullatuita, kukkien ympäröimiä hautoja palmujen varjoissa. Ne ovat kuuluisien vainajien, entisten pashojen, korkeitten muhamettilaisten virkamiesten hautoja. Sheik-id-islam'eillakin on täällä hautakappelinsa erään suruisen käytävän varrella.

Sulttaanit kruunataankin Eyoubin moskeassa.

12.

Syyskuun 6 p:nä, klo 6 aamulla, onnistuin minä tunkeutumaan Eyoubin moskean toiseen sisäpihaan.

Vanha rakennus oli tyhjä ja hiljainen. Pari dervishiä oli seurassani, molemmat vavisten tuon yrityksen yltiöpäisyyttä. Astuimme sanaakaan sanomatta marmorikivityksellä. Aikaisena aamuhetkenä oli moskea lumivalkoinen. Sadat sepelkyyhkyset nokkivat ja lentelivät yksinäisillä pihoilla.

Sarkakauhtanaiset dervishit kohottivat pyhäkön nahkaverhoa, että saisin katsahtaa tuohon jumaloituun paikkaan, Stambulin pyhimpään, jota eivät kristityn silmät vielä milloinkaan olleet saaneet katsella.

Oli Abdul Hamidin kruunauksen edellinen päivä.

Muistan päivän, jolloin uusi sulttaani suurella loistolla otti haltuunsa hallituspalatsin. Olin ollut ensimmäisiä, jotka hänet näkivät, kun hän lähti tuon vanhan seraljin pimeästä piilosta, missä Turkissa pidetään kruununperillisiä. Suuret loistovenheet olivat tulleet häntä sieltä hakemaan, ja minun venheeni melkein kosketti hänen alustaan.

Muutamat mahdin päivät ovat jo vanhentaneet sulttaanin: silloin ilmaisivat hänen kasvojensa piirteet nuoruutta ja tarmoa, jotka sittemmin ovat kadonneet. Hänen pukunsa äärimmäinen yksinkertaisuus oli omituisessa ristiriidassa häntä ympäröivän itämaisen loiston kanssa. Tuo mies, joka haettiin suhteellisen halvasta asemasta vallan kukkuloille, näytti vaipuneen huolestuneisiin unelmiin. Hän oli laiha, kalpea ja surullisten ajatusten valtaama. Hänen suuret mustat silmänsä olivat tummien kehien ympäröimät, ja hänen kasvonsa olivat älykkäät ja ylhäiset.

Kuusikolmatta soutajaa kuljetti sultaanin upeita aluksia. Ne olivat muodoltaan itämaisen siroja, perin loistavia, kokonaan kultakuvilla kirjailtuja, kultainen kannus keulassa. Hovin palvelijoiden puku on vihreä, sinipunainen ja kultakuvioinen. Sultaanin monilla auringoilla koristettu valtaistuin oli asetettu punakultaisen suojuskatoksen alle.

13.

Tänään, syysk. 7 p:nä ovat sulttaanin komeat kruunajaiset.

Abdul Hamidilla on nähtävästi kiire ympäröidä itsensä kalifien tenhovoimalla. Saattaa olla, että hänen valtaistuimelle nousemisensa avaa Islamille uuden aikakauden, tuopi Turkille vielä hiukan kunniaa ja viimeistä loistoa.

Abdul Hamid on mennyt Eyoubin pyhään moskeaan sitomaan vyölleen suurilla juhlallisuuksilla Othenonin miekan.

Sen jälkeen on sultaani pitkän ja komean kulkueen seuraamana käynyt läpi koko Stambulin mennäkseen vanhaan seraljiin, kumartuen ja rukoillen, kuten tapa on, moskeoissa ja hautakappeleissa tien varrella.

Tapparan kantajat astuivat edellä puettuina tulipunaisiin, kullasta kankeihin pukuihin ja parin metrin pituisilla viheriöillä sulilla koristettuihin päähineisiin.

Abdul Hamid ratsasti heidän keskellään jättiläismäisellä valkoisella hevosella, joka asteli hitaasti ja majesteetillisesti kullalla ja jalokivillä haarniskoituna.

Sheik-ul-islam vihreine viittoineen, emirit silkkisine turbaanineen, ulemat valkeine päähineineen, joista riippui kultaisia nauhoja, ylhäiset pashat, ylhäiset virkamiehet seurasivat kullasta kimmeltävine ratsuineen -vakava loppumaton jono, joissa ohitseni kulki outoja kasvoja! — Kahdeksankymmenvuotiset ulemat, joita lakeijat kannattivat rauhallisten ratsujen selässä, näyttivät kansalle valkeita partojaan, katsellen sitä silmin, joissa uskonkiihko ja pimeys kiilsi.

Suunnaton väenpaljous tunkeili tien varsilla, noita turkkilaisia kansanjoukkoja, joiden rinnalla länsimaiden uhkeimmatkin näyttävät rumilta ja ruskeilta. Monen kilometrin pituiset lavat taipuivat uteliaitten painon alla, ja siellä oli sekaisin kaikkia Euroopan ja Aasian pukuja.

Eyoubin kukkuloilla levitteleiksi turkkilaisten naisten levoton joukko. Kaikki nuo naisruumiit, jotka oli kiedottu jalkoihin saakka ulottuviin loistavanvärisiin silkkikankaihin, kaikki nuo huntujen poimuihin piilotetut päät, joitten mustat silmät välähtelivät, sulivat kypressien alla olevien hautojen maalattujen ja kirjailtujen kivien kanssa yhteen. Tuo kaikki oli niin värikästä ja outoa, että sitä mieluummin olisi pitänyt jonkun itämaalaisen haltioituneen mielikuvituksen tuotteena kuin tosiasiana.