Читать книгу Gösta Berlingin taru - Selma Lagerlöf - Страница 7

Nyt minun on kuvattava tuo pitkä järvi, viljava tasanko ja nuo siniset vuoret, koskapa ne muodostivat sen näyttämön, jolla Gösta Berling ja Ekebyn kavaljeerit viettivät iloista elämäänsä.

Järven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana maa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille vettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on hieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen ja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva kisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä ylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä vain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla, niin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii sitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että sitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko peiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä aamuvalaistuksessa.

Mutta järvi ei tyydy tähän leikittelevään elämään, se kuroo kupeensa kapeaksi salmeksi, murtautuu etelässä parin hiekkakummun läpi ja etsii uutta valtakuntaa itselleen. Sen se löytääkin, se tulee suuremmaksi ja mahtavammaksi, sillä on nyt pohjattomat syvänteet täytettävänä ja uuttera maisema kaunistettavana. Mutta nyt tulee vesikin tummemmaksi, ranta vähemmän vaihtelevaksi, tuulet tuimemmiksi, koko luonto ankarammaksi. Komea, hurmaava järvi se on. Monet ovat ne laivat ja tukkilautat, jotka siellä kulkevat, myöhään se joutaa laskeutumaan talvilepoon, harvoin ennen joulua. Usein se myös on rajulla tuulella, se voi vaahdota vihasta valkoisena ja kumota purjeveneitä, mutta se voi taas levätäkin uinailevassa rauhassa ja kuvastaa taivaita.

Mutta vielä etemmäksi maailmaan tahtoo järvi matkata, vaikka vuoret tulevat yhä korkeammiksi ja tila käy yhä ahtaammaksi, mitä loitommaksi etelään se etenee, jopa niin, että sen vielä kerran täytyy ryömiä kaitana salmena hiekkarantojen välitse. Sitten se levenee kolmannen kerran, mutta ei enää niin kauniina ja valtavana kuin äsken.

Rannat painuvat ja tulevat yksitoikkoisiksi, lempeämmät tuulet puhaltavat, järvi menee aikaisin talvilepoon. Yhä vielä se on kaunis, mutta se on menettänyt nuoruuden huimuutensa ja miehen voiman — se on vain järvi niinkuin muutkin. Kaksin käsivarsin se hapuaa tietään Venerniin, ja kun on sen löytänyt, se suistuu vanhuuden heikkona pystyjä jyrkänteitä alas ja laskeutuu viimeisen, pauhaavan sankarityönsä suorittaen lepoon.

Yhtä pitkä kuin järvi on tasankokin; mutta voipa uskoa, että sen on varsin tukala päästä kulkemaan järvien ja vuorten välitse, aina tuolta järven pohjoispään umpilaaksosta, jossa se ensin uskaltaa levennellä, Venernin rannalle, jossa se voittaen asettuu mukavaan lepoon. Eihän voi ajatellakaan muuta kuin että tasanko mielellään haluaisi seurata järven rantaa pitkin matkaa, mutta vuoret eivät anna sille rauhaa. Vuoret ovat valtavia, harmaakivisiä, metsää kasvavia muureja, rotkoisia, vaikeakulkuisia, runsaan sammalen ja jäkälän peittämiä; noina entisinä aikoina siellä suorastaan vilisi metsänriistaa. Vesiperäisen rämeen tai mustavetisen lammen voi siellä tavata keskeltä laajoja harjuja. Siellä täällä näkee myös hiilihaudanpohjan tai avonaisen ahon, josta hirsiä ja halkoja on otettu, taikka kaskimaan, ja se todistaa, että nämä vuoret voivat sietää myös työtä; mutta tavallisesti ne loikovat suruttomassa rauhassa ja tyytyvät antamaan valojen ja varjojen leikkiä ikuista kisaansa rinteillänsä.

Ja näiden vuorien kanssa käy tasanko, joka on hurskas ja vauras ja rakastaa työtä, alinomaista sotaa, kaikessa ystävyydessä tietysti.

"Sehän jo riittää", sanoo tasanko vuorille, "että asetatte muurinne minun ympärillenne, se turvaa kyllä minua."

Mutta vuoret eivät ota sitä kuuleviin korviinsakaan. Ne lähettävät pitkiä kukkulajonoja ja kaljuja ylätasankoja aina järveen asti. Ne pystyttävät ihania näkötorneja joka niemeen ja lähtevät oikeastaan järvenrannalta niin harvoin, että tasanko vain muutamin paikoin pääsee pistäytymään rantaäyrään pehmoisessa hiekassa pyöriskelemässä. Mutta ei sen auta valittaa.

"Ole sinä hyvilläsi, kun me seisomme täällä", sanovat vuoret. "Ajattelepas joulunalusaikaa, jolloin kalmankylmät sumut vyöryvät päivin, viikoin Lövenin ulapalta. Me teemme sinulle hyvän palveluksen seisoessamme tässä."

Tasanko valittelee, että sillä on niin ahdas tila ja huono näköala.

"Tuhmahan sinä olet", vastaavat vuoret, "tietäisitpä vain miten täällä tuulee, täällä rannalla. Tarvitaan, lievimmin sanoen, harmaakivinen selkä ja kuusikkoturkki, jos mieli sellaista kestää. Ja muuten voit iloksesi katsella meitä."

Niin, vuoria tasanko kylläkin katselee. Se tuntee hyvin kaikki ne merkilliset valon ja varjojen vivahteet, jotka vuorilla väikkyvät. Se tietää, kuinka vuoret puolipäivävalaistuksessa vaipuvat alas taivaanrantaa kohti, mataloina ja heikosti vaaleansinisinä, ja aamu- tai iltavalossa kohoavat kunnioitettavaan korkeuteen, kirkkaansinisinä kuin keskitaivas. Joskus lankeaa valo niille niin terävästi, että ne tulevat vihertäviksi tai mustansinisiksi, ja jokainen yksityinen honka, jokainen tie ja rotko näkyy peninkulmien päähän.

Tapahtuu kyllä paikka paikoin, että vuoret väistyvät hieman sivulle ja päästävät tasangon vilkaisemaan järveä. Mutta kun se saa nähdä järven vihoissaan, kun tämä sähisee ja sylkee kuin villikissa, tai näkee sen kylmän savun peitossa, mikä aiheutuu siitä, että syöjätär panee olutta ja pesee poukkuja, silloin se kohta antaa vuorille oikeuden takaisin ja vetäytyy jälleen suojaan ahtaaseen vankilaansa.

Ihmiset ovat ikimuistoisista ajoista viljelleet tätä ihanaa tasankoa, ja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin koskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja myllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy järveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen liepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei viihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni herraskartano.

Huomattakoon kumminkin, ettei 1820-luvulla seutu ollut läheskään niin viljelty kuin nykyisin. Paljon oli vielä metsänä, järvenä ja suona. Väkeä ei myöskään ollut niin runsaasti kuin nyt, ja se ansaitsi elatuksensa osittain rahdilla ja työskentelemällä päivisin tehtaissa, osittain vierailla paikkakunnilla; maanviljelys ei jaksanut sitä elättää. Siihen aikaan kulkivat tasangon asukkaat kotikutoisissa vaatteissa, söivät kauraleipää ja tyytyivät kahdentoista killingin päiväpalkkaan. Puute oli suuri monellakin, mutta sitä lievensi useinkin iloinen ja hilpeä mielenlaatu ja synnynnäinen kätevyys ja pystyvyys.

Mutta kaikki nuo kolme, pitkä järvi, rikas tasanko ja siniset vuoret, muodostivat ylen kauniin maiseman ja muodostavat vielä nytkin, ja yhä on sama kansa voimakasta, reipasta ja lahjakasta. Nyt se on suuresti edistynytkin sekä varallisuudessa että sivistyksessä.

Olkoon aina onni myötä heillä, jotka asuvat tuolla pitkän järven ja sinisten vuorten liepeillä. Muutamia heidän muistojaan aion nyt kertoa.

Toinen luku