Читать книгу Gösta Berlingin taru - Selma Lagerlöf - Страница 9

Mutta he ottavat hänet vastaan tervetuloa-huudoin, niinkuin Gösta jo teki. Pikarin, täynnänsä liekehtivää brylåta, he panevat hänen käteensä. Hänelle he antavat kunniapaikan pöydässä, ja he katsovat häntä iloiten, ikäänkuin hänen ruma satyyrinnaamansa olisi saman näköinen kuin ne suloiset piirteet, jotka oli ollut heidän nuoruutensa lemmityillä.

Beerencreutz pyytää häntä kukkupeliin, Julius-patruuna laulaa hänelle parhaimmat laulunsa, ja Örneclou puhuu hänen kanssaan kauniista naisista, noista hurmaavista olennoista, jotka sulostuttavat elämän.

Hän viihtyy hyvin, tuo sarvipää, ja nojaa ruhtinaallisen juhlallisesti selkäänsä vanhain karossien kuskipukkiin ja nostaa kynnekkäällä kädellään pikarin hymyilevälle suulleen.

Mutta Gösta Berling luonnollisesti hänelle puheen pitää.

"Teidän armonne", hän sanoo, "me olemme kauan odottaneet teitä tänne Ekebyhyn, sillä teidän on varmaankin vaikeanlaista päästä mihinkään muuhun paratiisiin. Täällä eletään kylvämättä ja kehräämättä, kuten teidän armonne kenties jo tietää. Täällä lentävät paistetut varpuset suoraan suuhun, täällä juoksee karvas olut ja makea viina mäillä puroina ja virtoina. Tämä on hyvä paikka, huomatkaa se, teidän armonne!

"Me kavaljeerit olemme, totta tosiaan, odottaneet teitä, sillä sitä ennen me tuskin olimme olleet täysilukuiset. Katsokaa, niin on asianlaita, että me olemme jotakin enempää, kuin olemme olevinamme, me olemme runon vanha kaksitoistamiehinen joukko, joka esiintyy läpi aikojen. Kaksitoista meitä oli, kun ohjasimme maailmaa tuolla Olympon pilvisellä huipulla, ja kaksitoista, kun lintuina asuimme Yggdrasilin[2] viheriässä kruunussa. Missä tahansa runo liikkui, seurasimme sitä. Emmekö istuneet kaksitoistikkona Arthur-kuninkaan pyöreän pöydän ympärillä, ja eikö astellut kaksitoista paladinia[3] Kaarle Suuren armeijassa? Yksi meistä on ollut Tor, toinen Jupiter, sen meistä nähnee vielä nytkin. Kyllä huomaa jumalaisen loiston ryysyjen alla ja leijonanharjan aasinnahkasta. Aika on pidellyt meitä pahoin, mutta kun me täällä olemme, tulee paja Olympoksi ja kavaljeerirakennus Valhallaksi.

"Mutta teidän armonne, me emme olleet täysilukuiset. Sen tietää jokainen, että runon kaksitoistikossa aina pitää olla yksi Loke,[4] yksi Prometeus.[5] Häntä me olemme kaivanneet.

"Teidän armonne, minä toivotan teidät tervetulleeksi?"

"Kas, kas, kas!" sanoo paholainen, "Miten koreita sanoja, koreita sanoja. Ja minulla kun ei ole aikaa vastata! Afäärit, pojat, afäärit, täytyy lähteä paikalla, niin kernaasti kuin olisinkin tarjonnut teille palvelustani missä esitettävässä osassa tahansa. Kiitos illasta, vanhat lörpöttelijät! Tapaamme kyllä."

Silloin kysyvät kavaljeerit, mihin hän aikoo, ja hän vastaa, että jalo majurinrouva, Ekebyn valtiatar, odottaa häntä saadakseen sopimuksensa uudistetuksi.

Suuri kummastus valtaa silloin kavaljeerit.

Ankara ja roima rouva on tuo, Ekebyn majurinrouva. Hän nostaa ruistynnyrin leveille hartioillensa. Hän seuraa malmikuormaa, Bergslagenin kaivoskentältä lastattua, koko pitkän matkan Ekebyhyn. Hän makaa kuin rahtimies ladon lattialla, säkki päänalusena. Talvella hän osaa vartioida hiilihautaa, kesällä ohjata tukkilauttaa Lövenin halki. Muhkea rouva hän on. Hän kiroilee kuin katupoika ja hallitsee kuin kuningas seitsemää tehdastaan ja naapuriensa taloja, hallitsee omaa pitäjäänsä ja naapuripitäjiä, niin, koko kaunista Vermlantia. Mutta kodittomille kavaljeereille hän on ollut kuin oma äiti, ja sen vuoksi he ovat pitäneet korvansa lukossa, kun pahat kielet ovat kuiskineet heille, että hän on liitossa paholaisen kanssa.

Niinpä he kysyvät paholaiselta suuresti ihmetellen, millaisen sopimuksen majurinrouva on tehnyt hänen kanssaan.

Ja hän vastaa heille, tuo musta, että hän on lahjoittanut majurinrouvalle kaikki hänen seitsemän tehdastaan, lupauksella, että jalo rouva joka vuosi lähettää hänelle yhden sielun.

Voi, mikä kauhu silloin puristaa kavaljeerien sydäntä!

Hehän tiesivät sen kyllä, vaikka eivät ymmärtäneet sitä ennen.

Ekebyssä kuolee joka vuosi mies, yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, noista iloisista, suruttomista, noista iäti nuorista. Mitäpä siitä, kavaljeerit eivät saa vanheta! Jos heidän vapisevat sormensa eivät voi kohottaa lasia, jos heidän sammuvat silmänsä eivät voi erottaa kortteja, mitä silloin on elämä heille ja mitä he elämälle? Perhoset ymmärtävät kuolla, kun aurinko vielä paistaa.

Mutta nyt, nyt he vasta käsittävät asiain oikean menon.

Voi sitä naista! Sen vuoksi hän on antanut heille monta hyvää ateriaa, sen vuoksi hän antaa heidän juoda karvasta oluttansa ja makeata viinaansa, sen vuoksi, että he hoippuisivat Ekebyn juomasaleista ja korttipöydistä suoraan kadotuksen kuningaskuntaan, mies vuodessa, mies joka kiitävä vuosi.

Voi sitä naista, sitä noita-akkaa! Väkeviä, mainioita miehiä oli tullut tänne Ekebyhyn, tullut sinne kadotakseen. Sillä hän turmeli heidät täällä. Sientä olivat olleet heidän aivonsa, kuivaa poroa heidän keuhkonsa ja heidän henkensä pimeyttä, kun he laskeutuivat kuolinvuoteelle ja olivat valmiit pitkälle matkalle, toivotta, sielutta, hyveittä.

Voi sitä naista! Sellaisina he ovat kuolleet, he, jotka olivat vielä parempia miehiä kuin nämä tässä, ja sellaisina on heidänkin kuoltava.

Mutta kavaljeerit eivät hidastele enää kauhun taakan alla.

"Sinä kadotuksen kuningas", huutavat he, "sen noita-akan kanssa sinä et koskaan enää solmi verellä kirjoitettua liittoa; hän on kuoleva!" Kristian Bergh, vahva kapteeni, on siepannut pajan suurimman moukarin olallensa: hän menee ja upottaa sen vartta myöten noita-akan kalloon. "Ainoaakaan sielua hän ei enää uhraa sinulle."

"Ja sinut itsesi, sinä sarviniekka, sinut pannaan alasimelle, ja päästetään kankirautavasara paukkumaan. Pihdeillä pidämme sinua paikoillasi vasaran iskiessä ja opetamme sinua pyydystämään kavaljeerien sieluja."

Pelkuri on tämä musta herra, se tiedetään vanhastaan, ja puhe kankirautavasarasta ei häntä miellytä. Hän huutaa Kristian Berghin takaisin ja alkaa neuvotella kavaljeerien kanssa.

"Ottakaa nämä seitsemän tehdasta täksi vuodeksi, ottakaa ne itsellenne ja antakaa minulle majurinrouva."

"Luuletko sinä, että me olemme yhtä halpamaisia kuin hän?" huutaa Julius-patruuna, "Ekebyn ja kaikki tehtaat me kyllä tahdomme, mutta majurinrouvasta saat itse pitää huolen."

"Mitä sanoo Gösta, mitä sanoo Gösta?" kysyy lempeä Lövenborg. "Gösta Berlingin pitää puhua. Hänen mielipidettään täytyy näin tärkeässä kysymyksessä tiedustella."

"Tämä kaikki on hulluutta", sanoo Gösta Berling. "Kavaljeerit, älkää antako hänen puijata itseänne! Mitä me olemme majurinrouvan rinnalla? Käyköön meidän sieluillemme miten käy, mutta minun luvallani me emme ole kiittämättömiä kurjimuksia emmekä käyttäydy kuin petturit ja roistot. Olen syönyt liian monta vuotta majurinrouvan ruokaa nyt hänet pettääkseni."

"Niin, laputa sinä helvettiin, Gösta, jos mielesi tekee! Me tahdomme mieluummin itsellemme Ekebyn."

"Mutta oletteko te aivan raivohulluja, vai oletteko juoneet itsenne tolkuttomiksi? Uskotteko, että tämä on totta? Uskotteko, että tuo tuossa on pahahenki? Ettekö te huomaa, että kaikki on vain saakelin valhetta?"

"Kas, kas, kas", sanoo musta herra, "hän tuossa ei huomaa, miten pitkälle hän on joutunut."

"Oh, huutia, herra! Minä itsehän olin työntämässä sinua tuohon uuniin."

"Ikäänkuin se mitä kuuluisi tähän, ikäänkuin minä en olisi yhtä hyvä piru kuin kuka tahansa. Niinpä niin vain, Gösta Berling, sinä olet kiikissä, sinä. Sinusta on jo tullut korea majurinrouvan käsissä."

"Hän pelasti minut", sanoo Gösta. "Mitä olisinkaan ilman häntä?"

"Kas, kas, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut omaa tarkoitustaan pitäessään sinua Ekebyssä. Sinä voit vietellä monen loukkuun; sinulla on suuret lahjat. Kerran sinä koetit päästä hänestä, otit häneltä lahjana torpan, rupesit työmieheksi, tahdoit syödä omaa leipääsi. Joka päivä hän kulki torpan ohi, ja kerran hänellä oli kauniita tyttöjä matkassaan. Kerran oli Marianne Sinclaire siellä, silloin sinä viskasit lapiosi ja nahkaisen esiliinasi ja tulit taaskin kavaljeeriksi."

"Tie kulki sitä kautta, senkin nauta!"

"Niinpä kulki, tie kulki sitä kautta. Sitten menit Borgiin, tulit Henrik Dohnan kotiopettajaksi ja olit vähällä päästä Märtta-kreivittären vävyksi. Kenen syy oli, että nuori Ebba Dohna sai kuulla, että sinä olit vain virkaheitto pappi, joten tyttö antoi sinulle rukkaset? Se oli majurinrouvan, Gösta Berling. Hän tahtoi sinut takaisin."

"Asiapa se", sanoi Gösta. "Ebba Dohna kuoli kohta sen jälkeen. Häntä en olisi kumminkaan saanut."

Nyt tuli musta herra aivan hänen eteensä ja sähisi vasten silmiä: "Kuoli, niin kyllä, kuoli. Tappoi itsensä sinun tähtesi, tappoi kuin tappoikin, mutta sitä he eivät ole ennen sanoneet sinulle."

"Sinä et ole huono piru", sanoo Gösta.

"Majurinrouva puuhasi siinä taas, sanon minä. Hän tahtoi sinut takaisin kavaljeerien pariin."

Gösta nauraa kajahuttaa.

"Sinä et ole huono piru!" hän huutaa hurjasti. "Miksi me emme voisi tehdä sopimusta kanssasi? Sinä voit kyllä hankkia meille ne seitsemän tehdasta, jos suvaitset."

"Hyvä, ettet enää onneasi vastusta."

Kavaljeerit päästivät helpotuksen huokauksen. Sellaisiksi he olivat tulleet, etteivät voineet enää tehdä mitään ilman Göstaa. Jos hän ei olisi suostunut kauppaan, niin siitä ei olisi tullut mitään, Ja oli kumminkin rutiköyhille kavaljeereille koko keikaus, kun saisivat seitsemän tehdasta haltuunsa.

"Huomaa nyt", sanoo Gösta, "että me otamme nuo seitsemän tehdasta ainoastaan pelastaaksemme sielumme, mutta emme ollaksemme vain tehtaanpatruunoja, jotka lukevat rahoja ja punnitsevat rautaa. Kuivanahkaisia pergamentteja ei meistä tule, ei kiinnikurottuja kukkaroita, vaan kavaljeereja olemme ja kavaljeereiksi jäämme."

"Itsensä viisauden sanat", mutisee musta herra.

"Jos sinä siis tahdot antaa meille ne seitsemän tehdasta vuoden ajaksi, niin otamme ne vastaan, mutta, huomaa se, jos me sillä aikaa teemme jotakin, joka ei ole kavaljeerisäädyn mukaista, jos teemme jotakin, joka on viisasta tai hyödyllistä tai akkamaista, niin saat ottaa meidät kaikki kaksitoista, kun vuosi loppuu, ja antaa tehtaat kenelle haluat."

Paholainen hieroi käsiänsä ihastuksissaan.

"Mutta jos me elämme kuin kelpo kavaljeerit", jatkoi Gösta, "niin et sinä koskaan saa tehdä mitään sopimusta Ekebystä ja mitään palkkaa et saa siltä vuodelta, et enempi meiltä kuin majurinrouvaltakaan."

"Se on kovaa", sanoo paholainen. "Voi, rakas Gösta, kyllä minun pitäisi saada edes yksi sielu, yksi ainoa vaivainen sielu! Kyllä minun pitäisi saada tuo majurinrouva, miksi sinä säästät majurinrouvaa!"

"Minä en käy kauppaa sellaisella tavaralla, minä", ärjäisee Gösta, "mutta jos mitä haluat, niin ota Forsin vanha Sintram, hän on ihan valmis, siitä olen varma."

"Kas, kas, kas, sepä jo jotakin", sanoo musta herra silmiänsä räpäyttämättä. "Kavaljeerit tai Sintram, ne voivat vastata toisiansa. Nyt tulee hyvä vuosi."

Ja sitten kirjoitetaan sopimus, Gösta Berlingin pikkusormen verellä paholaisen mustalle paperille hänen hanhensulallaan.

Mutta kun se on tehty, riemuitsevat kavaljeerit. Nyt on kaiken maailman kunnia vuoden ajan heidän ja keksineepähän sitten aina jotakin neuvoa.

He siirtävät tuolit pois tieltä, käyvät piiriin brylåkattilan ympärille, joka seisoo keskellä mustaa lattiaa, ja heiskuvat hurjassa piirihypyssä. Keskimmäisenä piirissä tanssii paholainen korkealle loikkien, ja viimein hän kaatuu lattialle pitkin pituuttaan kattilan viereen, kallistaa sitä ja juo.

Silloin heittäytyy Beerencreutz hänen viereensä, ja samoin Gösta Berling, ja sitä tehden laskeutuvat kaikki muutkin piiriin kattilan ympärille, jota kallistellaan suusta suulle. Viimein kaatuu se sysäyksestä kumoon, ja kuuma, tahmainen juoma heilahtaa loikojain niskaan.

Kun he kiroillen nousevat jaloilleen, on paholainen kadonnut, mutta hänen kultaiset lupauksensa väikkyvät kuin loistavat kruunut kavaljeerien päitten päällä.

Kolmas luku