Читать книгу Pieni elämäntarina - Teuvo Pakkala - Страница 4

Sisällysluettelo

Hän tuli, äiti. Tuli sitten kerran, eräänä kirkkaana kesäyönä, nousevan auringon ruskottaissa.

Esteri meni herättämään forstmestaria. Forstmestari katsoi ihastuneena kuin sulhasmies ojentaen molemmat kätensä:

»Ester!»

»Niin, niin. Joutukaa nyt!»

»Esterihän se on», sanoi forstmestari muuttuneella äänellä. »Mikä nyt on?»

»Tulkaa!» kutsui Esteri päätään nyökäyttäen kiirehtivästi ja lähti itse edeltä.

Forstmestari kiireimmiten vähän pukeutui, ihmetteli ja ehätti Esterin jälkeen, mutta oli väliltä palata takaisin johtuessa mieleen, että varmaan oli tullut forstmestarinna, joka oli ollut kaupungissa hampaitaan laitattamassa, ja sisarensa neiti Smarin tullut hänen mukanaan, niinkuin puhetta oli ollut. Mitäs sen vuoksi tarvitsi koko taloa herättää! Vaan Esteri, joka odotti häntä hänen työhuoneensa ovella, oli huomasi hän nyt, juhlapuvussaan.

Mitä ihmettä?

Esteri avasi hänelle oven.

Oli aivan kuin olisi astunut palavaan huoneeseen, kun tulena roihuavana taivaanranta paistoi kolmesta ikkunasta. Mutta kun forstmestari ei huomannut mitään muuta, kääntyi hän kummastuneena katsomaan Esteriä. »Mikä on tarkoituksesi?» Esteri nauroi, ja forstmestari jäi seisomaan kuin tajuttomana ympäristöstään. Oli kuin hän olisi toistamiseen nähnyt jonkun entisen unen, josta jäljellä ei ollut kuin tunnelma ja muutamia hämäriä yksityiskohtia. Tietämättään hän seurasi Esteriä, kun tämä talutti hänet sohvan luo ja sanoi:

»Tässähän äiti istuu.»

»Äitihän on kaupungissa», sanoi forstmestari konemaisesti, ajatukset toisaalla.

»Ei se! Vaan minun oma äitini!» sanoi Esteri sellaisella äänellä, että forstmestari aivan kuin itse havahtuen unesta katsoi Esteriä pitkään.

»Uneksitko sinä, lapseni?» kysyi hän epävarmasti kuin epäillen itseään ja yritti istahtamaan sohvaan. Mutta Esteri alkoi hätäillä:

»Ei ei ei, ei! Ei siihen, isä! Siinähän istuu äiti!»

»Tässäkö?»

Esteri jäi kummastuneena katsomaan forstmestarin osoittamaa paikkaa, pyörähti vikkelästi ympäri katsomaan keinutuoliin ja taas muualle ja sitten pysäyttäen tuskaisen katseen forstmestariin.

»Sinä uneksit lapseni!»

»Herranen aika, enhän minä uneksi», väitti Esteri ja puhellen vilkkaasti selitti: »Tämä on teidän työhuoneenne, minä olen tässä, minulla on uusi valkoinen pukuni, te olette siinä, teillä on aamuviitta päällänne. Näettehän nyt, etten uneksi?»

»Sitten olet sairas. Oletko nukkunut koko yönä?»

Esteri tapaili niinkuin tapaillaan sekavasta muistista. Kuka se olikaan, joka hänet herätti? Opettajatar? Ei! Opettajatarhan on ollut poissa jo kuukausia.

»Joku minut herätti. Sanoi, että äiti on tullut. Ja minä pukeusin tähän uuteen pukuuni ja tulin tänne. Ja meillä on ollut niin hauska. Äiti sanoi, että mene käskemään isä. Ja minä sytytin lampun ja kynttilät…»

»No missä on lamppu ja kynttilät?»

Niitä ei ollut olemassa laisinkaan kesällä.

»Joko huomaat, että olet uneksinut?»

Esterin pää painui rinnalle. Hän otti virkkauksensa, jota oli näyttänyt äidilleen, ja sanaa sanomatta lähti.

Forstmestarille norahti kyynel silmiin.

»Esteri!»

Hän otti Esteriä kädestä ja vei sohvan luo.

»Tässäkö äiti istui?»

»Sehän oli vain unta.»

»No, sinä istut tuohon äidin viereen—ja isä istuu sinun viereesi—tai isä istuu tähän äidin viereen ja sinä isän syliin. Kas näin.—Mutta jopa sinä olet suuri! Kuinka vanha sinä olet?»

»Kuudentoista.»

»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari. »Joko sinä olet kuudentoista? Et suinkaan!»

»Viime sunnuntaina oli syntymäpäiväni.»

»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari, kiintyi katsomaan korkkimaton kuviota lattiassa ja puhui kuin itsekseen: »Kuudentoista oli, kun näin ensi kerran. Kaksi vuotta myöhemmin oli vainaja. Siitäkö on kuusitoista vuotta?»

»Eilen.»

»Eilenkö? Niin, todellakin eilen.»

Forstmestari jäi sanattomaksi. Pitkän hiljaisuuden ajan Esteri istui liikahtamatta, pää isän olkaan nojaten, niinkuin isä itse oli asettanut hänet. Ja hän katseli ensimmäisten auringonsäteitten valaisemaa äidin kuvaa joka hymyili heille.

Isä suuteli. Hän suuteli hiljaa kuin nukkuvaa lasta.

Kun he erosivat, Esteri katsoi hänen jälkeensä puristaen päätään.

Eihän tämä ole forstmestari, jonka ryhti on ylpeä, katse terävä, ääni jyrähtelevä ja sanat kuin vasaran iskut naulankantaan, se forstmestari, jota hän kunnioitti vielä enemmän kuin pitäjäläiset ja pelkäsi vielä enemmän kuin palvelijat. Tahi jos on se, niin on yhtäkkiä vanhentunut, sitten eilisen muuttunut ukoksi. Untako? Varmasti unta!

Esteri säikähti omaa kuiskaustaan:

»Isä?»

Ukko kääntyi takaisin, ojensi molemmat kätensä silmät hulveisillaan kyynelissä.

»Esteri!»

Hän sulki Esterin syliinsä, suuteli suulle, poskille, otsalle, kyynelten norahdellessa Esterin kasvoille.

Sänkykamarin ovi rapsahti kiinni. Ukko oli kadonnut. Esteri seisoi ovenpieltä vasten kuin pyörtyvä.

Tämän jälkeen Esteri tapasi isää vasta hänen matkalta palattuaan, forstmestarinnan ja täti Smarinin seurassa. Salissa istuivat, isä lynkäpäisillään pöytää vasten käsi silmillä suojana. Sen takaa sanoi:

»Esteri! Saat laittautua lähtemään täti Smarinin kanssa kaupunkiin ja siellä käydä koulusi.» Hän sanoi sen hiljaisella, vaan kylmällä äänellä, niin kylmällä. Ja kun hän nousi seisomaan ja enempää sanomatta meni kammariinsa, oli hän se tavallinen forstmestari.

Henkeä pidättäen ja joka jäsen suonenvetoisesti jännitettynä, että hiki otsalle pusertui, Esteri sai itkunsa pidätetyksi. Kuivin silmin sitten yönsä valvoi. Hänestä oli samantekevää, missä on ja minne viedään, yhdentekevä, minkä vuoksi näin eikä niin.

Niin oli ennen päätetty, neiti Rutasen ehdotuksen mukaan, että Esteri pääsee Helsinkiin kouluun. Neiti Smarin kiitti Jumalaa, että hän oli sattunut tulemaan.

Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan niin läheisissä suhteissa pirttiväkeen, että häntä ei hämmästyttäisi ollenkaan, jos jonakuna kauniina päivänä Esteri tavattaisiin rengin sylissä. Mutta kun forstmestarinna kertoi sen jo nähneensäkin, niin neiti Smarin ei voinut olla kauhistuksissaan iskemättä käsiänsä ristiin. Herra Jumala! Hänen täytyi suoraan sanoa sisarelleen, forstmestarinnalle, ettei hän tosin koskaan ollut häntä pitänyt minään erityisenä neroniekkana, mutta ei hän ikinä olisi uskonut häntä niin huonoksi kasvattajaksi.

Kokeneena ihmisenä neiti Smarin piti velvollisuutenaan, sukulaisena oikeutenaan puhua asiasta forstmestarille. Kysymyksessä oli Esterin tulevaisuus.

Parahiksi niille sanoille forstmestari saapuikin matkaltaan kotia. Ja kun hän oli saanut suudelluksi vaimonsa ja muun perheensä sen mukaan kuin kukin suu tuotiin suudeltavaksi, tervehdityksi kälyään ja sadatellessaan sateista ilmaa ryypätyksi kupillisen kahvia, joka hänen halunsa ja tavan mukaan ehätettiin kiireellä hänen eteensä, vei neiti Smarin hänet hänen työhuoneeseensa.

»Rakas lanko. Asia on niin vakava, että minun pitää saada langon lupaus, että lanko pysyy tyynenä, muuten on kaikki auttamattomasti hukassa.»

Forstmestarissa ei ollut miestä pitämään lupaustaan. Hetken perästä molemmat ovenpuoliskot paukahtivat auki ja forstmestari ryntäsi saliin, käsipuolessa riippuen tukeva kälynsä. Salissa forstmestarinna säikähti pyörryksiin, lapset parahtivat huutamaan. Forstmestari pysähtyi, ja samassa neiti Smarin oli hänen edessään kuin seinä.

»Eikö lanko tiedä, mikä minä olen!»

Hän neiti Smarin oli tosin vain vanhapiika, mutta vanhapiika, joka ei rakasta kissoja, vaan ihmislapsia, joka on harrastanut kasvatusasiaa, uhrannut koko elämänsä sille, pitänyt hoidossaan kaupungissa koululaisia puolikymmentä vuotta, saavuttanut jo tällä lyhyellä ajalla maineen ja kaikkien luottamuksen ja tunnustuksen. Ja sitten neiti Smarin selitti, miten lapsi on kasvatettava, puhui varmasti ja vakuuttavasti, syyttäen niin forstmestaria kuin forstmestarinnaa. Forstmestarinna itki, forstmestari istui kädet kasvoilla, äänetönnä, vaan lopuksi kädestä puristaen ja vesissä silmin pyysi neiti Smarinia ottamaan Esterin ojennettavakseen.

Seuraavana päivänä neiti Smarin ja Esteri lähtivät kaupunkiin.

Piiat seisoivat pihalla itkien. Hupi haukkui ja ulvoi telkeitten takana. Viljo, Esterin pieni suosikki veli, joka oli uhannut teettää sepällä suuren puukon ja leikata täti Smarinilta kaulan poikki, karkasi ulos ja rääkkyen kurkun täydeltä juoksi jälkeen kujalle asti, ennenkuin kiinni saatiin. Renki Kalle, joka oli pellolla kyntämässä, hevosta leväyttäessään vihelsi kuin huilua soittaen, surullista säveltä laululle:

Voi äiti parka ja raukka,

Kun minut synnytit—

Sillä sävelellä oli Kalle saanut Esterin itkemään milloin hyvänsä. Ja nyt kaukaisuuteen katoavat sävelet ahdistivat sydäntä, ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Istuessaan perällä oli hän suojassa neiti Smarinilta, joka renki Juhon vieressä keulaistuimella oli niin ahtaalla, ettei voinut kääntyä taakseen katsomaan. Mutta Esteri tunsi että mielensä ei tyydy hiljaisiin kyyneliin, se pyrki ryöstäytymään äänekkääseen itkuun. Hän pisti sormet korviinsa ja painoi päänsä Juhon selkää vasten.

Siinä asetellessaan mieltään, silmät ummessa, hän näki hopeatukkaisen ukon, joka tuli kuin pitkän pimeän kujan päästä, tuli kiireesti ja ojensi hänelle kätensä. He seisoivat keskellä salia suudellen.

Esteri kohotti äkkiä päänsä mieli kirkkaana.

Isä sittenkin rakastaa häntä! Ei ollut unta, vaan totta se kesäyön ukko, jonka sylissä hän oli istunut, joka oli suudellut häntä. Hän kirjoittaa isälle kaupungista, avaa sydämensä. Kirjoittaa onkin helpompi kuin puhua.

Esteri oli iloinen, aivan kuin odottamaton onni olisi kohdannut häntä. Hän alkoi puhella Juhon kanssa. Ja neiti Smarinin naama oli soikea poikkipäin.

Hän oli taipunut talon hevosella lähteinään ensimmäisen taipaleen kuultuaan, että kyytimieheksi renki, joka on niin pahasti änkyttäjä, ettei hänen puheestaan selvää saa, ja omin silmin ensin nähtyään ettei mies muutenkaan ole vaarallinen: pitkä ja luisevan laiha, olkapäät ruman jyrkät, kaula hieno ja pitkä, posket kuopalla, parta harva, jonka läpi paistoi punakka iho, nenä korkea, suuret harmajat silmät, eivät rumat, vaan eivät erityisesti sievätkään. Puhuessaan hänellä takertui kieli joka kerakkeeseen ja väliin niin lujasti, että pää painui syvälle olkapäitten sisään ja silmät ummistuivat pitkäksi aikaa, ennenkuin kieli laukesi. Oli syvä sääli häntä kuulla ja nähdä.

Miesraukan ponnistukset saivat ensin neiti Smarinin silmiin kyyneleen, sitten hän ilahtui, kun Esteri ymmärsi vastata, ja lopuksi hämmästyi, kun heidän välillään kehittyi yhtämittainen keskustelu, josta hän ei ymmärtänyt muuta kuin Esterin sanat sanoina.

Juho änkytti tavallista pahemmin. Hänelle oli tapahtunut sanomaton onni:

Piika Katri oli nyt hänen morsiamensa.

Sitä ei ollut Juho koskaan uskaltanut toivoa, ei ajatellakaan, niin nähtävää kuin se toisillekin oli, että Juho Katria rakasti. Mutta eilen illalla Katrin isä, käydessään Katrin luona, otti asian puheeksi heidän kolmin istuessaan tuvassa. Vaikka Juho ei ollut herännyt uskoon, niinkuin hän ja Katri, arveli hän kuitenkin, että Jumala oli Juhon ja Katrin toisilleen tarkoittanut, koska Katri oli ainoita, joka Juhoa ymmärsi. Juhon elämästä ei ollut sanottavana kenelläkään muuta kuin hyvää, ehkäpä Katri oli oleva Jumalan kädessä välikappale saattamaan Juhon elävään Jumalan tuntemiseen. Juho oli itkenyt kuin lapsi.

Ilmoitettuaan iloisen asiansa, josta kukaan syrjäinen ei vielä tiennyt, oli Juholla paljon kyseltävää Esteriltä: Miten hän Katrin vanhempia, jotka olivat köyhiä, saisi autetuksi niin ettei heidän tarvitsisi kiitellä, sitä parempi etteivät tietäisikään häneltä avun tulleen? Hän tuumi ostaa heille hevosen ja lehmän ja toimittaa ne heidän mökilleen joskus, kun koko väki on poissa. Luuleeko Esteri, että Katri pitäisi syntinä kultasormusta? Hän antaisi Rautiaisen tuoda kaupungista. Uskoiko Esteri, että forstmestari ja forstmestarinna suostuisivat siihen, että Katri nyt heti pääsisi irti palveluksesta, kun hän hankkii sijaisen? Eikö Esterinkin mielestä ollut sievällä paikalla se Puna-Mikon mökki siinä järven rannalla? Hän ostaa sen ja laitattaa kuntoon. Se on lähellä taloa ja senkin vuoksi mukava, sillä hän aikoo pysyä renkinä forstmestarilla edelleen niin kauan kuin pidetään. Oli ollut talossa kasvavasta pojasta. Tuntuisi oudolta, jos pitäisi erota. Oudolta tuntui ajatella, ettei Esteriä nyt näe kuin kuukausien päästä, jota tähän asti oli nähnyt joka päivä.

Juho naurahti. Esteri oli vielä ollut pieni, kun oli ollut kerran häneltä vähällä hengen ottaa. Oli ollut pidot, forstmestarin syntymäpäiväjuhlat. Esteriä oli jostakin syystä rangaistu, pistetty kyökineteisen konttoriin. Juho ei ollut tiennyt siitä mitään, kun hän ohi kulkiessaan kuuli jostakin kiihkeää itkunnyyhkytystä ja supatusta: Hyvä Jumala, lähetä Juho tänne. Juho avasi konttorinoven, sieltä tuli kissa ja supatus taukosi. Luuli kuulleensa väärin, vaan kun yritti sulkea oven, niin kuuli taas samaa. Hän etsi ja löysi Esterin kyyristyneenä konttorin loukosta, otti syliinsä ja vei kyökkiin. Siellä piiat säikähtyneinä käskivät heti viedä Esteri takaisin, sillä forstmestari itse oli hänet vienyt sinne. Mutta silloin Esteri oli puristanut kaulasta Juhoa niin, että Juho jo tunsi kuolevansa, ja olivat kasvot olleet mustana, kun piiat ehtivät hätään. Juho omalla uhallaan ei vienytkään enää Esteriä, joka ei lähtenyt lattiallekaan hänen sylistään, vaan nukahti siihen, Juhon kertoessa Esterin omasta äidistä.

Esterin mielessä siitä väikkyi vain hyvin hajanainen muisto: paljon väkeä ja valoa, josta hänet temmattiin äkkiä pimeyteen, missä näki kaksi suurta keltaisena palavaa silmää. Mutta tämän hajanaisen muiston vaikutus oli kuin kamalan unen. Ja se oli vallannut hänen mielensä aina, kun kotona olivat jotkut pidot, tullut sellainen henkeä ahdistava hätä ja tuska, joka poistui, kun sai tavat Juhoa edes pikimältään ja puhella muutaman sanan äitivainajasta.

Esterin äitivainaja oli ollut heidän keskusteluissaan melkeinpä a ja o. Siihen kumminkin aina lopuksi olivat tulleet. Ja Juholla vuosien kuluessa riitti aina jotakin uutta. Uutta Esterille nyt, kun taas siihen johtui puhe, oli tieto, että niinkuin oli viejänä kirkkomaahan, niin oli Juho ollut taloon noutajanakin. Hän oli, forstmestarin tuodessa ensimmäistä rouvaansa, ollut hevosella vastassa tässä samassa kievarissa, johon nyt Esterin saattoi hänen ensimmäisellä retkellään avarampaan maailmaan. Ja omituista oli, että Juho ei ollut käynyt sen jälkeen täällä kuin nyt ensi kerran. Juho muisti kuin eilisen päivän. Hän osoitti pihalla portaitten edessä paikan missä oli hevosineen seisonut, kun vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut: Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli silloin tullut suusta: Juho Anttonen.

Siinä samassa paikassa seisoi Juho lähtiessään palaamaan takaisin, ojensi kätensä Esterille, yritti sanomaan jotakin, vaan kieli tarttui niin lujaan, että seisoi pitkän aikaa kuin olisi tupehtunut. Hän heitti sanottavansa sikseen pudistaen päätään, puristi Esterin kättä kyynelten vieriessä silmistä, nousi kärryihin ja lähti ajamaan.

Esteri jäi seisomaan jalkainsa sijoihin tuijottaen Juhon jälkeen. Tuntui kuin nyt vasta olisi koti kadonnut näkymättömiin metsän taakse. Hänen teki mieli lähteä juoksemaan Juhon jälkeen, niinkuin oli tehnyt lapsena, jolloin hänellä oli aina ja kaikessa turvansa ja lohduttajansa Juhossa. Mutta Juho meni jo kaukana maantiellä tomupilvenä. Ja kun sekin katosi, seisoi Esteri päivänpaisteisella kievarin pihalla kuin pimeällä aavikolla ypö yksinään.

»Esteri!» kuului lempeä ääni.

Esteri vavahti.

Hyvä Jumala! Äiti?

Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki neiti Smarinin suuret silmälasit ja purskahti itkemään.