Читать книгу Pieni elämäntarina - Teuvo Pakkala - Страница 6
IV
ОглавлениеNeiti Smarin oli kuin kaatuneen kuorman alla.
Hän oli pitkin syksyä kirjoittanut Esteristä hänen kotiaan ylisteleviä kirjeitä vakuuttaen ylpeydellä, että Esteri kesällä palaa kotia toisena ihmisenä kuin sieltä lähti: hän on taipuisa kuin keväinen vitsa, herttainen ja rakastettava. Mutta nyt oli tapahtunut arveluttava käänne. Esteri kieltäytyi lähtemästä mihinkään huveihin tai kylään ja pysyi itsepintaisesti kotona, istuen kirjojensa ääressä.
Pelolla ja kauhulla neiti Smarin ajatteli miten muuan tyttö viime vuonna oli samalla tavalla yhtäkkiä luopunut kaikesta heittäytyen yksinäisyyteen, sitten kenenkään aavistamatta ruvennut kiihkoisaksi lahkolaiseksi, lopettanut koulunsa, hyljännyt kotinsa, lähtenyt kiertelemään maata saarnaillen ja aivan äsken oli jollakin salaperäisellä tavalla kuollut jossakin sydänmaalla.
Silmissään forstmestari ja mielessään tälle antamansa lupaus, neiti
Smarin yöt unetonna vyöryi sängyssään. Viimein meni hän pastuurska
Levonin luo.
Tämä leskirouva oli syksyllä muuttanut kaupunkiin ja perustanut koululaisille pensionaatin. Erimielisinä kasvatus-asioissa olivat he joutuneet väittelyihin aina kun olivat toisensa tavanneet seurassa missä hyvänsä. Lopulta oli unohdettu tyyneyden rajat. Neiti Smarin oli suoraan sanonut, että pastuurska Levonin tiedot ja ymmärrys kasvatus-asioista olivat yhtäläistä sekamelskaa kun se saksankieli, joka on hänen pensionaatissaan muka puhekielenä ja jonka parhaimpana tukena on joskus maailmassa Virosta tänne eksynyt piika. Pastuurska Levon oli pyytänyt anteeksi, että oli ollenkaan avannut suutansa, sillä silloin kun kaikkitietävät vanhatpiiat puhuvat lastenkasvatuksesta, pitää äitien olla hiljaa, minkä hänenkin, joka oli kasvattanut kaksi omaa lasta. Pastuurska Levonin ei tarvinnut selittää, miten nämä hänen lapsensa olivat kasvatetut, sillä se tiedettiin: hovioikeudenauskultantti Alfred Levonista sanottiin, että hän olisi valmis aateloitavaksi, ja neiti Levon oli ensimäinen sulotar juhlakuvaelmissa ja kutsuvieras ylhäisissä piireissä.
Nöyrtyneenä ja hyvän neuvon toivossa neiti Smarin kertoi asiansa ihan alusta alkaen ja seikkaperäisesti.
»Tiedättekö», sanoi pastuurska Levon kuin lohduttavan varmalla äänellä, »ei ole vähintäkään pelkoa siitä, että Esteri rupeaisi lahkolaiseksi. Mutta…», keskeytti hän lauseensa pudistaen päätään arveluttavasti.
Neiti Smarin odotti jatkoa henkeä pidättäen.
»Esteri on yhä kiintynyt renkeihinsä.»
Neiti Smarin ei tahtonut sitä uskoa.
»Minä kerron teille muutaman tällaisen tapauksen. Tunsiko neiti Smarin
Laura Sorvon?»
»En.»
»Hän on tämän kaupungin lapsia, äitinsä oli ollut arvokasta sukua ja isänsä joku pieni virkamies täällä. Mutta luultavasti hänkin oli jo haudassa ja Laura poissa täältä silloin kun neiti Smarin tuli kaupunkilaiseksi.»
»Varmaankin, koska minulla ei ole aavistustakaan.»
»Tämä Laura Sorvo tuli kasvattityttäreksi eräälle kapteeni Hannellille», jatkoi pastuurska Levon. »Kapteeni Hannell on äärettömän rikas. Suuri summaton maatila siellä miesvainajani kotipitäjässä, osakkeita tehtaissa, oma huvila ulkomailla. Lapseton pariskunta. He pitivät Lauraa kuin prinsessaa. Ja Laura oli kaunis kuin prinsessa oikea sadun prinsessa!»
»Kapteeni Hannell! Lyhyt tukeva mies, tuuheat ja hyvin pitkät punaiset viikset?» kysyi neiti Smarin yhtäkkiä.
»Niin on!» tunsi pastuurska Levon heti.
Neiti Smarin muisti kerran matkustaessaan laivalla sellaisen miehen seurassa nähneensä nuoren naisen, jota oli ensin luullut joksikin ulkomaalaiseksi ylimysneidiksi, vaan oli väitetty hänen olevan suomalainen. Ja hän oli sitten puhellutkin hänen kanssaan.
»Ihana olento», ihasteli neiti Smarin parin vuoden vanhaa muistoa kuin eilisenpäiväistä näkyä. »Somassa, keveässä kesäpuvussa hän oli kuin vasta auennut valkolumme.»
»Arvatkaa, missä hän nyt on!»
»Jumala armahtakoon, millä äänellä te sanotte!»
»Naimisissa renkimiehen kanssa!»
Huone alkoi vilistä neiti Smarinin silmissä.
»Hän karkasi rengin kanssa ja kuuluu asuvan täällä lähellä kaupunkia jossakin metsämökissä.»
»Voi armias Jumala!»
»Jos se renki olisi ollut kaunis, niin olisihan voinut asian jotenkin ymmärtää, mutta niin ruma, niin ruma, että niin rumaa on vaikea kuvitellakin.»
Neiti Smarin hätäytyi ja hän alkoi pyydellen esittää, että pastuurska Levon ottaisi Esterin pensionaattiinsa, vaan pastuurska käsillään teki poistavia liikkeitä ja äänellä kuin olisi pelännyt tarttuvaa tautia sanoi:
»Jumala varjelkoon!»
Sinä päivänä neiti Smarinin sija päivällispöydässä oli tyhjä. Miina ilmoitti hänen olevan pahoinvoivana ja omana lujana uskonaan selitti, että neiti Smarin oli tullut sairaaksi pastuurska Levonin kahvista. Sellaista saksalaista sotkua suomalaisista rukiista. Sitä kun aamusydämelleen juo, niin se pitää tietää, että on tuska sydämessä! Ja Miina hyppäsi neiti Smarinin luona kouransilmässä pullo tanskankuninkaantippoja, joita tyrkytti kuin kiusanhenki, kunnes neiti Smarin raivostui ja talosta ajamisen uhalla kielsi Miinan tulemasta hänen kammariinsa muulloin kuin soitettaessa ja silloinkin ilman pulloa!
Neiti Smarinilla oli pitkät puheet itsekseen. Pastuurska Levon oli ollut oikeassa. Oikeassa vastoin kaikkea luuloa. Neiti Smarinilla oli kädessä todistuskappale: Juhon kirje! Ja häntä suututti, että hän oli hävennyt ja punastunut Esterin katsetta ja ummistanut valvovan silmänsä. Suututti, että hän oli luullut olleensa liian ankara ja ehkä sillä saattaneensa Esterin muka vaaralliselle uskonhoureiden tielle. Häntä hävetti ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen houkutelluksi. Mutta nyt hän aikoikin panna toimeen uuden suunnitelman, ja se oli rautainen!
Hän lyö Esterin eteen Juhon kirjeen. Mikä tämä on, hyvä neiti? Olkaa hyvä ja tulkitkaa minulle tämä epäselvä kirjoitus, kai ymmärrätte sen yhtä hyvin kuin epäselvän puheenkin! Mutta tulkitkaa se tietäen, että minä voin saada koko kirjeestä selvän, niinkuin olen saanut nimestä »Juho», ja toisesta sanasta—»humalassa»!
Hän pudisti kirkkaaksi silmälasinsa, asetti ne varmasti nenälleen ja yritti lähtemään Esterin kammariin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.
Jos se ei olekaan »humalassa», vaan »Jumalassa»?
Mitä tehdä? Mitä tehdä!
Neiti Smarin parka! Hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen kuin muille selvillä kuin kymmenen sormeaan. Nyt hän ne kymmenen sormea liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon tunnustaen mitättömyytensä, kykenemättömyytensä.
Miina pisti päänsä oven raosta.
»Neiti Esterin luona oli vieraana se Neitsy-Maria!»
Neiti Smarin luuli että pastuurska Levon ystävällisesti oli toimittanut tyttärensä tulemaan Esterin luo kehoituksella ruveta seurustelemaan Esterin kanssa ja koettaa vaikuttaa häneen hyvää. Ja kuin varmana pelastuksesta hän huudahti riemastuneena:
»Rakastettava neiti Levon!»
»Neiti Levon?» sanoi Miina huiskauttaen halveksivasti kättään. »Kaikkipa sitten Neitsy-Marioita, kun riikinkukotkin!»
»No kukas sitten?» tiuskaisi neiti Smarin.
»Enhän minä nimeä muista, sehän on tietty asia! Mutta se—kyllä neiti Smarin hoksaa. Eihän täällä muita ole niin Neitsy-Marioita. Se jolla on tukka kammattu näin poskia myöten, se ylhäinen neiti, joka usein ajelee vaunuissa.»
Merkit olivat selvät, vaan neiti Smarin kysyi sellaisella Hänellä, kuin
Miina olisi hullutuksia puhunut:
»Neiti Holmako?»
»No juuri justiin!»
Esterin luona kaikkialla harvinainen neiti Holma, joka valitsi toverinsa kuin neulalla? Niihin kaikkien ihmeeksi ei itse Levonilla ollut vielä kunnia kuulua. Ja Esteri, hänen tietääkseen, ei ollut neiti Holmalle hyvänpäiväntuttukaan. Mahdotonta!
»Neiti Holma on hakenut ompelijatarta, joka asuu toisella puolen porttia», sanoi neiti Smarin.
»Saattoipa olla silläkin asialla», myönsi Miina ja lisäsi: »Mutta vieraana hän oli neiti Esterillä ja niin neiti Esteriä pussasi että oikein.»
Esteri tuli neiti Smarinin kammariin tuulenpuuskana, sieppasi silmälasit tädin silmiltä ja viskasi ne rapisten menemään, istutti hänet sohvaan itse istuen viereen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä paloivat. Neiti Smarin katsoi aivan kuin ei olisi tuntenut häntä eikä kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hänen pienet, punaiset silmänsä venyivät suuriksi renkaiksi ja otsansa kapeni kahdeksi viiruksi, kun hän kuuli neiti Holmalla olleen asianaan tuoda terveiset äidiltään, että äitinsä olisi mielissään saadessaan tutustua Esteriin. Se meni yli kaiken ymmärryksen, että itse ylhäinen konsulinna Holma erityisesti kutsuttaa Esterin luokseen. Tunnettu asia kyllä oli, että hän kutsutti luokseen taiteilijoita ja muita merkillisyyksiä, joita sattui käymään paikkakunnalla, ja silloin tällöin jonkun edustavista työmiehistä, joskus jonkun lahkolaissaarnaajankin. Mutta…?
»Minä sanon teille, täti, vaan se on salaisuus!» Esteri katsoi neiti Smarinia silmiin kuin vannottaen. Sitten hän painoi päänsä pöytään ja sanoi:
»Se ylioppilas, se Lauri—hän on minun kanssani kihloissa.»
Neiti Smarin veti ja puhalsi henkeä nipistettyjen huultensa välitse aivan kuin olisi koettanut viheltää, vaan siitä kehittyikin valtava itku.
Sillä aikaa kuin Esteri oli Holmalla, neiti Smarin istui leveässä, hiljaa keinuvassa kiikkutuolissa ihmetellen yhä tätä tapausta, joka tuntui uskomattomalta, vaikka hän itse Esterin pyynnöstä oli ollut Esteriä saattamassa konsuli Holmalle eteiseen saakka ja Esterin pakottamalla seisonut hänen vieressään, kunnes hän soitti ovikelloa, ja tultiin avaamaan ovi.
Sellainen onni Esterille!
Miina tuli kammariin kouransilmässä pullo ja itkien moitti ihmisten uskottomuutta. Neiti Smarin anteeksi pyytäen päivällistä kiivastumistaan lohduttaen vakuutti, että hän aivan täydellisesti uskoi Miinan lääkkeet hyviksi ja auttaviksi, mutta hän on nyt aivan terve. Miina tuippasi kourastaan pullon neiti Smarinille ja sanoi käskevästi:
»No koettakaa saada neiti Esteri ottamaan näitä!»
»Esteri?»
Miina selitti, että ovikelloa oli soitettu kuin hengen edestä. Hän oli mennyt avaamaan, siellä oli neiti Esteri, joka oli rynännyt huoneeseensa päällysvaatteineen päivineen niin kuin ulkoa tuli ja—
»Herra siunaa!» ja joutumatta kuuntelemaan enempää neiti Smarin syöksyi
Esterin kammariin.
Esteri makasi sohvalla ja itki. Neiti Smarinin hätäileviin kysymyksiin hän vastasi kieltelevillä liikkeillä ja sai viimein sanotuksi:
»Odottakaa vähän.»
Neiti Smarin istahti syrjään, ajatellen mahdollisia ja mahdottomiakin.
Esteri viimein nousi istumaan ja kutsui tädin viereensä sohvalle. »Alussa oli hyvin hauska», sanoi hän. »Mutta sitten tuli konsulinna, täti Holma.»
Neiti Smarin oli ihmeissään. Konsulinna Holma oli tosin kaupunkilaisille suuri arvoitus. Hän ei käynyt vieraissa eikä pitänyt kotonaan vieraspitoja eikä hänellä ollut erityisiä ystäviä. Ei tiedetty varmuudella onko hän uskonnollinen vai uskoton, ei tiedetty oliko hän miesvainajansa kanssa ollut hyvissä vai huonoissa väleissä. Huhuiltiin niin ja huhuiltiin näin. Mutta kunnioituksella ja suurella ihastuksella puhuivat hänestä aina hänen lastensa valitut toverit, jotka siellä kävivät kuin kotonaan ja joitten seurassa konsulinna oli sieluna.
»Minulla oli kuin hirveä hätä ja itku kurkussa», jatkoi Esteri. »Heittäydyin iloiseksi ja vallattomaksi, kerroin toisen hassun jutun toisensa jälkeen, ja koetin olla katsomatta täti Holmaa, mutta en voinut.»
Esteri oli ääneti ja tuijotti yhteen kohtaan.
»Ja sitten?» kysyi neiti Smarin uteliaana, vaan sai uudistaa kysymyksensä, ennen kuin Esteri havahtui.
»Minä olin unohtunut katsomaan täti Holmaa ja olin kai katsonut kauankin aikaa. Nyt vasta huomaan, että hän huiskutti nenäliinaansa häiritäksensä katsettani. Mutta kai kun se ei auttanut, tuli hän minun luokseni ja suuteli minua. Silloin näin ainoastaan hänen otsansa ja silmänsä.»
Esteri alkoi uudelleen itkeä.
