Читать книгу Ylhäisiä naisia - Thomas Hardy - Страница 3

Sisällysluettelo

Thomas Hardy syntyi vuonna 1840 Upper Bockhamptonissa, pienessä kylässä lähellä Dorchesteria, — samaa kaupunkia, missä hän nyt on jo joitakin vuosikymmeniä asunut omassa talossaan. Hän aloitti uransa arkkitehtina ja sai vuonna 1863 palkinnon arkkitehtuuripiirustuksista sekä kultamitalin kirjoitelmasta "Tiili- ja terrakotta-arkkitehtuurista". Varhaisin hänen painetuista julkaisuistaan on "Chamber's Journal'issa" v. 1865 ilmestynyt pieni kirjoitus "Miten rakensin itselleni talon". Vasta vuonna 1871, 31-vuotiaana, hän esiintyy kirjailijana. Esikoisteosta, romaania "Desperate Remedies", seurasi jo sen jälkeisenä vuonna rahvaankuvaus "Under the Greenwood Tree. A rural painting of the Dutch School". Vuonna 1874 julkaisemallaan teoksella "Far from the Madding Crowd" saavutti hän yhä vieläkin kiistämättömän arvoasemansa kirjailijana, joka George Meredithin rinnalla mainitaan ensimmäisenä Englannin kirjallisuudessa. Hänen tuotantonsa huippukohtia ovat romaanit "The Return of the Native" (1878), "The Major of Casterbridge" (1886), "The Woodlanders" (1887), "Tess of the d'Urbervilles" (1891), "Jude the Obscure" (1895), sekä novellikokoelmat "A Group of Noble Dames" (1891) ja "Life's Little Ironies" (1894). Hän on myöskin julkaissut neljä runonidosta sekä maailmanhistoriallisen, Napoleonin aikaa käsittelevän draaman "The Dynasts."

Thomas Hardyn nimi ei ole outo Suomen yleisölle. Aikaisemmin on suomeksi käännetty hänen romaaneistaan se, joka Englannissa on herättänyt enimmän huomiota. Ja tämä romaani on tarjonnut hyvän tilaisuuden tutustua hänen kirjallisen tuotantonsa eri puoliin. Ne, jotka ovat lukeneet "Tessin tarinan", kohtaavat kuitenkin näissä nyt suomennetuissa kertomuksissa aivan toista kuin odottavat. Vaikka "Ylhäisiä naisia" ilmestyi vain vuotta ennen kuin "Tess" näki päivänvalon, on novellivalikoimassa tuskin hiventäkään suuren romaanin synkkää vakavuutta. Käsittelytapansa samoin kuin aiheiden puolesta nämä kirpeät herraskartanotarinat eroavat kirjailijan raskaista talonpoikaisromaaneista. Mutta "Ylhäisiä naisia" ei silti ole mikään poikkeus Hardyn muusta tuotannosta. Se liittyy aiheensa puolesta välittömästi hänen muihin teoksiinsa, tai paremminkin, sillä on oikeutettu paikkansa niiden muodostamassa sikermässä.

Hardyn romaaneilla ja novelleilla on nimittäin, niin sisäisesti erilaisia kuin ne muuten voivatkin olla, eräänlaista ulkonaista yhteyttä keskenään. Hänen teoksiensa uusimmassa painoksessa onkin kaikkien nidosten yhteisenä yläotsakkeena "The Wessex Novels". Kirjailija on tällä itse tahtonut ilmaista, että hänen runoutensa aina liikkuu määrätyllä ja tarkoin rajoitetulla alueella. Hän on valinnut itselleen pienoisen maan, jolle on antanut oman nimensä ja joka hänen kauttaan on päässyt kirjalliseen maantietoon.

Hardyn Wessex, "Hardyn maa" — jonka rajat eivät suinkaan ole samat kuin vanhan Länsi-Saksin kuningaskunnan — ei ole laajuudeltaan suuri, sillä se käsittää vain pienen osan Etelä-Englantia. Mutta tämä pieni maakunta, jossa Hardy on kasvanut ja jossa hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä, on niin täydelleen hänen omansa, että hän tuntee sen alueella jokaisen tien ja jokaisen kyläpahasen. Hän kuvaa ainoastaan sellaisia paikkoja, joissa hän on itse käynyt, ja senlaatuisia ihmisiä, joihin hän on itse tutustunut. Kansan tavat ja seutujen perintätarut ovat antaneet hänelle kertomusten aiheita. Samoin kuin hän teoksissa "Far from the Madding Crowd", "The Return of the Native" ja "Tessin tarinassa" on kuvannut Wessexin alempien luokkien elämää, on hän "Ylhäisissä naisissa" käsitellyt seudun vanhoja taruja, jotka kertovat Wessexin ikivanhojen herraskartanoiden elämästä. Kummassakin tapauksessa on mielenkiintoista verrata toisiinsa kaunokirjallista tuotetta ja sitä, mitä tiedetään sitä vastaavasta todellisuudesta.

* * * * *

Ei ole merkitystä vailla se, että "Hardyn maa" on saanut nimen, jota ei enää tavata maantieteellisissä nimistöissä. "Wessexin romaanit" eivät tosin ole historiallisia romaaneja. Mutta ne eivät myöskään, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ole uudenaikaisia, saati sitten nykypäivien ajankuvauksia. Silloinkin, kun aihe on saatu nykyaikaisesta elämästä, tapahtuu toiminta ympäristössä, jonka nykyaikainen kehitys on jättänyt verraten koskemattomaksi. Vakinaisen, piintyneen maalaisen tavoin, jonka jatkuvaisuuden aisti on hyvin kehittynyt, asettaa Hardy aina nykyisen menneen yhteyteen. Hänen kotiseudullaan olevilla muistomerkeillä roomalaisten ja heidän edeltäjiensä ajoilta on siten tärkeä sija hänen kuvauksissaan. — On luonteenomaista, mainitaksemme vain yhden esimerkin, että hän antaa "Tessin" viimeisen suuren kohtauksen tapahtua lähellä Stonehenge'iä, Englannin vanhinta esihistoriallista muistomerkkiä. — Samalla tavoin hän on muissa romaaneissaan ja novelleissaan halukkaasti kuvaillut vanhoja hautakumpuja, raunioita ja muistokiviä. Ja enemmän kuin mihinkään muuhun hän kiinnittää huomiota arkkitektonisiin muistomerkkeihin, sarkofageihin, lasimaalauksiin, kirkkoveistoksiin y.m. Nuoruudessaan, jolloin hän arkkitehdin apulaisena matkusteli kylästä kylään vanhoja kirkkoja kuntoonpanemassa, oli hänellä hyvä tilaisuus oppia tuntemaan nämä muinaisten aikojen jäännökset. Ja hänen ammattitoimensa oli johtanut, ettemme sanoisi pakottanut, hänet tutustumaan historiallisiin todistuskappaleisiin, joita kätkeytyy vanhoihin muistotauluihin, hautakirjoituksiin ja lasimaalausten lauselmiin. Siksi ei olekaan ihme, että hän romaaneissaan ja novelleissaan sekä kuvailee paikat topografisen tarkasti että selvittelee perhetarinoita asiantuntevasti kuin seudun historioitsija. Tämä kirjailijan "kotiseutututkimusharrastus", joka — usein pitkien asiasta poikkeavien kuvausten muodossa — tuntuu kaikissa hänen teoksissaan, ei esiinny missään niin selvästi kuin "Ylhäisissä naisissa". Antamalla erään "Luonnontieteellisen ja Historiallisen seuran" jäsenten kertoa keskustelusävyssä nämä kymmenen kertomusta ja liittämällä välilehdiksi näiden kertojain keskeisiä lyhyitä keskusteluja hän on saanut täyden vapauden esittää ainettaan laveasti joka taholta. Pieni novellisikermä on täten saanut romanttisen herraskartanotarinan luonteen, tarinan, jonka kommentaareina on suorastaan pieniä sukuhistoriallisia ja maantieteellisiä huomautuksia. Tätä aito paikkakuntahistorian vaikutelmaa vastustaa vain se, että vanhojen tilojen ja perheiden nimet usein on muovattu aivan tuntemattomiksi. Mutta tämä seikka ei ole voinut estää Hardyn ihailijoita ottamasta selville niitä paikkakunnalla liikkuvia perintätietoja, jotka ovat kertomusten pohjana. Ja niin tarkoin on tutkittu "Hardyn maata", että nyttemmin on saatu identifioiduksi suurelta osalta ne henkilöt ja paikat, jotka mainitaan "Ylhäisissä naisissa".

Niinpä tiedetään, että se "Wessexin kreivitär", jonka kohtaloista kuulemme ensimmäisessä kertomuksessa, todellisuudessa oli Wellsin Thomas Hornerin ja Melburyn Susanna Strangways'in tytär. Betty Dornellin pakomatka nuoren Phelipsonin kera ja ne romanttiset seikat, jotka liittyvät hänen ja puolison välillä tapahtuvaan sovintoon, lienevät Hardyn mielikuvituksen luomia. Mutta Bettyn elämän perustavat kohdat on saatu vanhasta sukutaulusta, joka sanoo, että Elizabeth Horner, syntynyt v. 1723, meni v. 1736, s.o. 13-vuotiaana, naimisiin Sir Stephen Foxin, Ilchesterin kreivin kanssa ja että hän oltuaan neljäkymmentä vuotta avioliitossa eli vielä 16 vuotta kreivin kuoleman jälkeen. Se hautakirjoitus, jonka Hardyn kertomuksen sankaritar kaiverruttaa miehensä hautakiveen, on tarkalleen sama kuin jotkut rivit Ilchesterin kreivin pitkästä epitafista, joka vielä tänä päivänä on luettavana Melburyn linnankappelissa. Ja itse Mells Park-kertomuksen Falls-Park — on komea herraskartano, jonka omistajina ja asukkaina edelleenkin on "Wessexin ensimmäisen kreivittären" jälkeläisiä.

Toisen novellin sankarittaren historiallisia vastinetta ei ole helppo löytää asiakirjoista. Ansaitsee kuitenkin huomauttamista, että on ollut olemassa Barbara Webb — Shaftesburyn viidennen kreivin puoliso —, joka kuoli Firenzessä ja oli antanut elämän yhdelletoista lapselle, joista vain yksi pääsi täysi-ikäiseksi. Pieni ravintola, josta Barbara pakeni kauniin rakastajansa seurassa ja jonka luona hän odotti onnettoman puolisonsa paluuta, on meidän päiviimme saakka säilyttänyt entisaikaisen luonteensa.

Kertomus, tai oikeammin jutelma "Anna, lady Baxby" on peräisin pienestä todellisesta episodista suuren kansalaissodan ajoilta. Sherborne Castlea (Hardyn Sherton Castlea) piirittivät parlamentin joukot Bedfordin kreivin johtamina. Linnanherra, lordi Digby (Baxby) oli todellisuudessa samoin kuin kertomuksessakin naimisissa kreivi Bedfordin sisaren kanssa. Ja jos hänen vaimonsa jonkun aikaa tunsikin vetovoimaa veljensä puolueeseen päin, oli hän taas piankin yhtä täydellinen rojalisti kuin kuka muu piiritetyssä linnassa olija tahansa. Kerrotaan nimittäin, että kun puolustusvoimat olivat lopussa, tarjouduttiin antautumaan eräillä edullisilla ehdoilla. Mutta jollei ehtoja hyväksytty, oli lady Digby yksin asettuva vallille piirittäjien nuolien maalitauluksi. Tämä vaihtoehto kuuluu ylenmäärin peloittaneen hänen veljeään, joka lakkautti piirityksen ja vetäytyi joukkoineen sotanäyttämön toiseen osaan. Kuten näkyy, ei kertomuksen kuvaama perhetunteiden ja poliittisten velvollisuuksien ristiriita ole Hardyn keksimä, vaikka hän on itse jutelmaan liittänyt joitakin piirteitä, joita ei ole historiallisessa perintätiedossa. Kahdeksannessa kertomuksessa Hardy on käsitellyt vanhaa tarinaa Penelope Darcysta, Riversin kreivittärestä, joka vuoron mukaan otti miehekseen kaikki kolme kosijaansa. On myöskin otaksuttavaa, että hän jäljelläoleviin "naisiin" nähden on käyttänyt hyväkseen suullista perintätietoa, jota ei enää voida todeta eikä oikaista viittaamalla historiallisiin asiakirjoihin. Varmaa ainakin on, että hän on kertomuksissaan osannut hyvin tavata sen sävyn, joka on ominainen vanhoille, sukupolvien ajat suusta suuhun kulkeneille herraskartanotarinoille. Tuntee usein sen romanttisen ja hivenen verran fantastisen kaunistelun, jota kansa käyttää kertoessaan vanhoista ylhäisistä naisista. Tarinoiden viehättävyyteen ei myöskään vaikuttane vähimmin se, että kauniit herttuattaret ja kreivittäret on nähty jonkun matkan päästä — ylpeinä naisina, jotka ratsastavat korskuvin hevosin läpi maailman, johon eivät pääse kirkonisännät, maltaantekijät ja hiljaiset maalaisherrat.

* * * * *

Niin paljon kuin Hardy lieneekin verottanut seudun vanhoja perimätaruja, on kuitenkin kertomusten oleellinen sisältö kotoisin hänen omasta mielikuvituksestaan. Sukutaulut, hautakirjoitukset ja kylätarinat ovat tarjonneet joitakin nimiä, tapauksia ja luonteenomaisia anekdootteja, mutta persoonallisuudet, naiset itse ja heidän miehensä tai rakastajansa, ovat kirjailijan luomia, ja niissä näkee selvät alkuperän merkit. Nämä kymmenen naista ovat tosin keskenään erilaisia, mutta heillä on monta yhteistäkin luonteenpiirrettä samalla kuin he ovat Hardyn muiden naishahmojen kaltaisia. He ovat hurmaavia, mutta eivät suinkaan virheettömiä olentoja, ja heiltä puuttuu tavallisesti juuri ne hyveet, joita kirjallisen sovinnaisuuden nimenomaan Englannissa on tapana omistaa nuorelle naiselle. Yhteiskunnalliset velvollisuudet ja perinnäinen moraali ovat käsitteitä, joita ei heidän ajatuksissaan näy olevan olemassakaan ja jotka vielä vähemmin voivat vaikuttaa heidän elämäänsä. Kainoutta ja naisellista vaatimattomuutta korvaamassa tapaa heissä usein yritteliään uskaliaisuuden. Kaikessa, mikä koskee rakkautta, he ovat rohkeampia kuin miehet. Mutta he tuntevat sensijaan voittamatonta pelkoa yhteiskunnallista häväistystä kohtaan. Ja kun on kysymyksessä oman uhkamielisyyden seurauksien välttäminen, on näillä "ylhäisillä naisilla" suorastaan hämmästyttävä kylmäverisyys ja teeskentelytaito. Kaikkine näine moraaliselta kannalta moitittavine ominaisuuksineen he eivät kuitenkaan voi tehdä tyhjäksi myötätuntoamme. Lukija ei heitä tuomitse, koska hän käsittää, että he harhautumistaan huolimatta ovat olemukseltaan puhtaita ja kokonaisia ja ettei heidän oveluutensa ole harkittua, vaan vaistomaista. Varovaisten, tyynesti laskevien miesten rinnalla — "Ylhäisten naisten" ainoa todellinen rakastaja on mies, jolla, kuten erikoisesti huomautetaan, on "ulkomaalaista verta suonissaan" — ovat Hardyn naiset kuin alkuvoimaisia luonnonolentoja. He ovat täynnä sitä mitä Ellen Key nimittää "hurjuudeksi" ja miehet "pirullisuudeksi"; luonteenomituisuus, joka on arvaamaton, oikukas ja ällistyttävä ja jota emme voi ymmärtää, se kun on pohjaltaan järjenvastainen.

Hardyn naishahmoja, joissa vaisto vaikuttaa järkielämän ulkopuolella — tai jos tahtoo sanoa, sen yläpuolella — on useilta tahoilta moitittu epätodenmukaisuudesta. Mutta vielä enemmän on ollut muistutettavaa sitä tapaa vastaan, jolla hän muovailee sankariensa ja sankaritartensa elämänvaiheet. Jos hän on laatinut itselleen oman erikoisteorian naisluonnon teistä ja harhateistä, on hänellä vielä tarkemmin määrätty käsitys elämän oikuista ja vaihteluista. Kohtalo on arvaamaton ja järjenvastainen — se on Hardyn samoin kuin vanhojen kreikkalaisten runoilijain silmissä tuntemattomien voimien leikittelyn tulos. Leikki voi aiheuttaa milloin farsseja, milloin murhenäytelmiä, mutta kummassakin tapauksessa se pettää omat toiveemme yhtä suuressa määrin. Ihmiset pyrkivät vapautumaan välttämättömyydestä, he karkaavat velvoituksistaan ja sitoumuksistaan, mutta he palaavat aina, jolleivät ensimmäiseen rakkauteensa niin ainakin ensimmäiseen orjuuteensa. Jos seuraa Hardyn suurten romaanien sarjaa, voi panna merkille, miten tämä pettävän kohtalon aihe alinomaa kertautuu hänen runoudessaan. Samoin kuin hän on eräässä novellikokoelmassaan kuvannut "Life's little ironies", elämän pikku ironioja, on hän "Tessin tarinassa" kuvannut suuren ja traagillisen elämänironian. "Tess" on senvuoksi surullinen tarina, kuten useimmat Hardyn romaaneista.

Mutta paremmin kuin mistään muusta kirjailijan teoksesta oppii "Fawleysta" tuntemaan Hardyn elämänkatsomuksen: — raskaan ja synkän pessimismin, jota eivät lievennä mitkään uskonnolliset tai metafyysilliset lohdutusperusteet ja joka vaikuttaa sitä painostavammin kun se on resignoitunut ja vain poikkeuksittain etsii ilmaisua puhkeamalla katkeriin syytöksiin elämää ja maailmanjärjestystä vastaan.

Näissä suurissa romaaneissa on ironista elämänkulkua tarkasteltu ja käsitelty traagillisena aiheena. Useimmissa nyt suomennetun kirjan kertomuksissa on näkökanta päinvastainen. Hardyn huumori ei missään olekaan ollut niin vapaata kuin "Ylhäisissä naisissa". Ja hänen tyylinsä on näissä lyhyissä kertomuksissa keveämpää ja keskitetympää kuin hänen suuremmissa teoksissaan. Ainoastaan kuvauksissa ilmenee joskus se arvokas ja raskas, mutta samalla ylen monimutkainen sanontatapa, joka on Hardylle ominainen ja joka, sanottakoon siitä mitä tahansa, osaltaan suuressa määrin antaa hänen tuotannolleen persoonallisen luonteen. — — —

Yrjö Hirn.

1.