Читать книгу Ylhäisiä naisia - Thomas Hardy - Страница 4

Esittänyt Paikallishistorioitsija.

King's-Hintockin kartano (sanoi kertoja kääntäen muistiinpanokirjansa lehteä) — King's-Hintockin kartano on, kuten tiedämme, uhkeimpia niistä herraskartanoista, jotka sijaitsevat kauniin Blaekmoorimme eli Blackmoor Vale'in yläpuolella. Niiden erikoisten tapahtumain aikana, joista nyt käyn kertomaan, rakennus lepäsi, kuten monta kertaa ennen, tyynen ja kirkkaan yön täydessä hiljaisuudessa, vain tähtien viileän hohteen valaisemana. Oli talvisaika, kauan sitten, sillä kahdeksannestatoista vuosisadasta ei ollut kulunut juuri enempää kuin kolmasosa. Talon pohjois-, etelä- ja länsisivuilla olivat kaikki ikkunat kiinni ja kaikki uutimet alhaalla: itäpuolella sitävastoin oli avoinna yksi yläkerran ikkuna, ja sen reunalautaan nojasi kahden- tai kolmentoistavuotias tyttö. Oli selvää, ettei hän ollut siinä huomioitten tekoa varten, sillä hänen silmänsä olivat käsien peitossa.

Nuoren tytön huone oli viimeinen pitkässä rivissä, ja siihen pääsi ainoastaan kulkemalla viereisen suuren makuuhuoneen läpi. Makuuhuoneesta kuului torailevia ääniä; muuten oli talo täydellisen hiljaisuuden vallassa. Päästäkseen kuulemasta noita ääniä neitonen oli noussut vuoteeltaan, heittänyt harteilleen viitan ja nojautunut hengittelemään öistä ilmaa.

Mutta miten hän yrittikin, keskustelun kuulemista hän ei voinut välttää. Sanat kaikuivat hänen korviinsa kiusallisen selvinä; erästä lausetta toisteli ääni — hänen isänsä — moneen kertaan.

"Saat uskoa, ettei siitä kihlauksesta tule mitään! Saat uskoa! Hän on vielä lapsi!"

Tyttö tiesi itse olevansa kiistan esineenä. Kylmä naisen ääni — hänen äitinsä — kuului vastaavan:

"Riittää, riittää, ole toki järkevä! Hän suostuu odottamaan viisi kuusi vuotta naimisiinmenoa, ja koko kreivikunnassa ei ole hänen veroistaan miestä."

"Siitä ei tule mitään! Hän on neljännelläkymmenellä. Sehän olisi synti ja häpeä."

"Hän on tasan kolmenkymmenen ja paras ja hienoin mies, mitä ajatella saattaa — kaikin puolin sopiva."

"Hän on köyhä!"

"Hänen isänsä ja vanhemmat veljensä ovat hovin suosiossa — ketään ei kutsuta niin usein kuin heitä — ja Bettyn omaisuudella hän — kenties — voi päästä parooniksi."

"Taidat olla itsekin häneen rakastunut?"

"Kuinka voit noin minua loukata, Thomas! Ja eikö ole uskomatonta, että puhut synnistä ja häpeästä, vaikka omassa päässäsi pyörii samanlaisia suunnitelmia? Sinä tiedät varsin hyvin, että niin on laita. Joku itse valitsemasi pökkelö — joku mitätön maalaisherra, joka elelee takamaillasi, Falls-Parkissa — jonkin juomaveikkosi poika — —."

Enempäin todisteiden sijaan purkausi talonherran suusta sadatustulva. Päästyään tyyntymään sen verran, että voi lausua yhtenäisen ajatuksen, hän virkkoi: "Te räkytätte ja pyydätte vallita, rouvaseni, koska olette tämän talon haltija. Te olette omassa talossanne, omalla tilallanne. Mutta sallikaa minun sanoa, että kun tulin tänne enkä vienyt teitä oinaan talooni, niin se johtui pelkistä sopivaisuussyistä. Mitä perh—! Enhän minä ole mikään kerjäläinen! Onhan minulla oma tilani! Onko minun puistokäytäväni lyhyempi kuin sinun? Eivätkö minun pyökkini ole sinun tammiesi veroiset? Minä olisin elänyt tyytyväisenä omassa rauhallisessa talossani, ellet sinä olisi houkutellut minua pois juonillasi ja tempuillasi. Totisesti, minä lähden takaisin; minä en viitsi enää asua luonasi! Vain Bettymme vuoksi olen täällä näin kauan pysytellyt!"

Sitten ei enää sanottu mitään. Mutta kohta kuuli neitonen oven alhaalla avautuvan ja sulkeutuvan ja katsoi jälleen ulos ikkunasta. Käytävän hiekka narahteli askelten alla ja tummanruskeaan päällystakkiin puettu mieshenkilö, jonka hän helposti tunsi isäkseen, poistui talosta. Menijä kääntyi vasemmalle, ja neitonen näki hänen kulkevan pitkin itäistä julkipuolta, kääntyvän kulman taa ja häviävän. Nähtävästi hän meni talliin.

Tyttö sulki ikkunan, pujahti vuoteeseensa ja itki itsensä uneen. Tämä vanhempainsa ainoa lapsi, Betty, johon äiti kohdisti kunnianhimoisen rakkautensa ja isä vilpittömän hellyytensä, joutui usein epätoivoon tuollaisten kohtausten vuoksi, joskin hän oli liian nuori omasta puolestaan kovin välittääkseen siitä, kihlasiko äiti hänet kiistanalaiseen herraan vai eikö.

Talon herra oli usein lähtenyt kotoa samoinkuin nyt, vakuuttaen menevänsä iäksi, mutta joka kerta hän oli ilmestynyt takaisin jo seuraavana aamuna. Tällä kertaa kumminkin kävi toisin. Päivällä Betty sai kuulla, että hänen isänsä oli varhain aamulla ratsastanut talonvoudin seurassa maatilalleen Falls-Parkiin asioita järjestämään ja että hän luultavasti palaa vasta muutaman päivän kuluttua.

* * * * *

Falls-Park sijaitsi yli kahdenkymmenen peninkulman päässä King's-Hintockin kartanosta ja oli sekä rakennuksiltaan että tiluksiltaan paljoa vaatimattomampi kuin viimeksimainittu. Mutta kun Squire Dornell tänä helmikuun aamuna jälleen sen näki, niin hänen täytyi ajatella olleensa päästä pyörällä voidessaan sen jättää, olkoonpa että kysymyksessä olikin Wessexin rikkain perijätär. Sen klassillisen, Kaarle toisen ajalta polveutuvan julkisivun säännöllisissä muodoissa piili arvokkuus, jota hänen vaimonsa valtava ja tyyliltään sekasortoinen palatsi ei kyennyt voittamaan. Hänen mielensä oli perin raskas, ja ne tummat varjot, joita lehtevä puisto loi näkymölle eivät suinkaan olleet omansa häivyttämään alakuloisuutta tästä kahdeksanneljättä vuotiaasta punakasta miehestä, joka istui tukevasti ratsunsa selässä. Surun aiheena oli hänen lapsensa, hänen rakas Bettynsä. Hän oli onneton eläessään vaimonsa läheisyydessä ja yhtä onneton ollessaan poissa tyttärensä luota. Tämä pulma ei ottanut selvitäkseen. Senvuoksi hän antautui jokseenkin vapaasti nauttimaan pöydän iloja. Hänestä tuli niinsanottu kolmen pullon mies, ja hänen vaimonsa mielestä hän sopi yhä huonommin hienojen kaupunkilaisvieraitten seuraan.

Hänet otti vastaan pari kolme vanhaa palvelijaa, jotka hoitivat yksinäistä kartanoa, jossa vain muutamia huoneita pidettiin asuttavassa kunnossa häntä ja hänen metsästystovereitansa varten. Aamun kuluessa hänen mielialansa melkoisesti kirkastui, kun Tupcombe, vanha uskollinen palvelija, saapui King's-Hintockista. Mutta vietettyään pari kolme päivää yksinäisyydessä hän alkoi selvästi tajuta, että oli erehdys ollenkaan lähteä tänne. Hän oli matkustanut pois King's-Hintockista ja samalla oli hänelle käynyt mahdottomaksi vastustaa vaimonsa järjetöntä aietta naittaa Betty miehelle, jota hän tuskin oli nähnytkään. Hänen olisi pitänyt jäädä paikalleen suojellakseen tytärtään sellaiselta ilkeältä kohtalolta. Hänestä tuntui melkein onnettomuudelta, että tytär oli suurten rikkauksien perijätär ja senvuoksi kuningaskunnan kaikkien seikkailijain tähtäimessä. Paljon suuremmat olisivat tyttären onnenmahdollisuudet olleet, jos vain pieni, vaatimaton Falls olisi kuulunut hänelle perintöosana.

Rouva oli arvannut oikein viittaillessaan siihen, että hänellä itsellään oli tiedossa kosija tytärtään varten. Erään rakkaan ystävävainajan poika, joka asui vain parin peninkulman päässä siltä seudulta, missä Squire Dornell nyt oleskeli, nuorukainen, joka oli pari vuotta vanhempi kuin Betty, näytti isästä ainoalta mieheltä, joka voisi tehdä hänen tyttärensä onnelliseksi. Mutta hän ei ollut koskaan aikonutkaan ilmaista suunnitelmaansa kummallekaan asianosaiselle niin sopimattoman kiireellisesti kuin hänen vaimonsa: vasta vuosien kuluttua saattaisi tulla aika siitä puhua. Nuoret olivat jo nähneet toisensa, ja Squire luuli havainneensa nuorukaisessa hyvää ennustavaa kiintymystä. Hän tunsi ankaraa kiusausta noudattaa vaimonsa esimerkkiä ja ehkäistä hänen naittamispuuhansa tuomalla molemmat nuoret henkilöt yht'aikaa tänne Fallsiin. Vaikka tyttö aikakauden näkökannan mukaan oli jo naimakuntoinen, oli hän kuitenkin liian nuori voidakseen rakastua. Mutta nuorukainen oli jo viisitoistavuotias ja oli tyttöön mieltynyt.

Squire Dornellin mieleen johtui, että olisi edullisempaa saada tytär joksikin aikaa Fallsiin, erikoisen silmälläpidon alaiseksi, kuin valvoa ja vartioida häntä King's-Hintockissa, jossa hän tietenkin oli erittäin suuressa määrin äidin vaikutuksen alaisena. Mutta miten se kävisi päinsä ilman väkivaltaa! Se olisi mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, että äiti sallisi Bettyn — niinkuin usein ennenkin — näön vuoksi tulla häntä tervehtimään, jolloin voisi keksiä keinon pidättää hänet Fallsissa, kunnes Reynard, hänen vaimonsa suosima kosija, olisi lähtenyt ulkomaille, minkä piti tapahtua jo seuraavalla viikolla. Squire päätti palata King's-Hintockiin yrittääkseen toteuttaa suunnitelmaansa. Siinä tapauksessa, että odottamassa olisi kielto, hän melkein varmasti päätti ottaa tytön väkisin mukaansa.

Miten epämääräiset ja donquixotiset hänen aikeensa olivatkin, tuntui paluumatka kuitenkin melkoista keveämmältä kuin tulo. Kävipä suunnitelman miten tahansa, joka tapauksessa hän saisi nähdä Bettyn ja jutella hänen kanssaan.

Hän ratsasti pitkin tasaista tietä, joka kulkee Falls-Parkia ympäröivien kukkuloiden ja Ivellin kaupunkia rajoittavien kumpujen välitse, ja saapui mainitun pikkukaupungin sivuutettuaan King's-Hintockiin vievälle valtamaantielle. Kylän toisella puolella hän poikkesi ankaran pitkälle ajotielle, joka johtaa kartanoon läpi puiston. Koska tie oli avoin, vailla istutuksia, saattoi Squire jo kaukaa erottaa julkisivun ja portin ja oli itse näkyvissä kartanon tämänpuolisiin ikkunoihin. Niinpä hän toivoi Bettyn tavallisuuden mukaan huomaavan hänen tulonsa ja juoksevan ovelle häntä vastaan tai heiluttavan hänelle nenäliinaa.

Mistään sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään. Astuttuaan alas ratsunsa selästä Squire heti tiedusteli vaimoansa.

"Rouva on poissa. Hänet kutsuttiin Lontooseen, Sir."

"Entä miss Betty?" kysyi hämmästynyt Squire.

"Hänkin on poissa, hieman virkistyäkseen. Rouva on jättänyt kirjeen herralle."

Kirje ei selittänyt mitään, ilmoittihan vain rouvan matkustaneen Lontooseen järjestämään yksityisasioitaan ja ottaneen tyttären mukaan saamaan hiukan vaihtelua. Takasivulla oli pari Bettyn kirjoittamaa riviä, jotka kertoivat saman asian ja olivat ilmeisesti kyhätyt juuri ennen huviretkelle lähtöä erinomaisen hilpeän mielialan vallitessa. Squire Dornell mutisi joitakin mehukkaita sanoja ja koki salata pettymystään. Rouva ei puhunut sanaakaan siitä, miten kauan hän aikoo viipyä, mutta asiaa tiedusteltuaan Squire sai tietää mukaan otetun niin paljon matkatavaraa kuin kysymyksessä olisi ollut kahden kolmen viikon matka.

Niinpä oli King's-Hintock nyt yhtä yksinäinen kuin Falls-Park oli ollut. Squire oli viime aikoina menettänyt koko eränkäyntihalunsa, niin että hän tänä metsästyskautena tuskin oli ollut kertaakaan jahtiseurueensa mukana. Hän luki yhä uudelleen Bettyn harakanvarpaat ja etsi sitäpaitsi kätköistään esiin muutamia hänen kirjoittamiaan vanhoja kirjeitä. Niiden lukeminen näytti nyt olevan hänen ainoa ilonsa. Muutamia päiviä myöhemmin saapunut kirje antoi varmuuden siitä, että hänen vaimonsa ja tyttärensä todellakin olivat Lontoossa. Mrs Dornell ilmoitti heidän toivonsa olevan päästä kotiin suunnilleen viikon kuluttua ja huomautti samalla, ettei ollut voinut aavistaakaan hänen palaavan niin pian King's-Hintockiin; muussa tapauksessa hän ei olisi lähtenyt matkalle antamatta hänelle tietoa.

Squire Dornell ihmetteli, oliko hänen vaimollaan aikomus Lontooseen mennessään tai sieltä tullessaan poiketa Reynardin maatilalla lähellä Melehesteriä, jonka kaupungin läpi heidän oli matkallaan kuljettava. Mahdollista oli, että hän niin menetteli edistääkseen suunnitelmiaan, ja pelkkä ajatus, että omat suunnittelut voivat joutua häpeään, oli kovin kiusallinen.

Squire ei tietänyt mitä tehdä, kunnes hänen mieleensä äkkiä juolahti, että tästä sietämättömästä painostuksesta pääsee parhaiten kutsumalla luokseen päivälliselle muutamia ystäviä ja hukuttamalla huolensa grogiin ja viiniin. Päätöksensä hän toteutti heti. Kutsuvieraat olivat enimmäkseen tilanomistaja-naapureita, kaikki vähäpätöisempiä miehiä kuin hän itse, jahtiseurueitten jäseniä. Eversheadin tohtori oli mukana ja useita muita suruttomia veikkoja, joita hänen vaimonsa ei olisi suvainnut, jos olisi ollut kotosalla. "Kun kissa on poissa —!" sanoi Squire.

Vieraat saapuivat, ja saattoi selvästi huomata, että heillä oli aikomuksena viettää hupaisa ilta. Sherton Castlen Baxby oli myöhästynyt. Häntä odotettiin hetkinen, koska hän oli Dornellin ystävistä kaikkein iloisin, mies, jonka puuttuessa ei tämäntapaisia pitoja voinut katsoa täysin onnistuneiksi, ja — tämä lisättäköön — jonka läsnäollessa ei kumpaakin sukupuolta edustavassa vierasjoukossa voitu koskaan noudattaa täysin moitteetonta käytöstä. Hän oli juuri saapunut kotiin Lontoosta, ja Squire paloi halusta saada häntä puhutella — ilman mitään varsinaista syytä; mutta olihan hän äskettäin hengitellyt sen kaupungin ilmaa, jossa Betty oleskeli.

Vihdoin kuului Baxby ajavan oven eteen. Isäntä ja vieraat siirtyivät ruokasaliin, ja kohta heidän jäljessään astui sisään Baxby pyydellen anteeksi myöhästymistään.

"Minä olen palannut kotiin viime yönä", kertoi hän, "ja totta puhuen olen jo nauttinut täyden määrän." Isännän puoleen kääntyen hän lisäsi: "No, Dornell — viekas Reynard se vei sinun karitsasi? Ha, ha!"

"Mitä?" huudahti Squire Dornell tylsästi yli pöydän, jonka ääressä he kaikki seisoivat. Kylmä maaliskuun aurinko valaisi hänen täyteläisiä, sileäksi ajeltuja kasvojaan.

"Totta kaiketi sinä tiedät, mitä koko kaupunki tietää — olet kai jo saanut kirjeen — että Stephen Reynard on nainut sinun Bettysi? Niin totta kuin elän! Koko juttu oli hyvin järjestetty. He erosivat heti ja tapaavat toisensa vasta viiden kuuden vuoden kuluttua. Mutta hyvä Jumala, täytyyhän sinun se tietää!"

Kaatumisesta aiheutuva jymähdys oli ainoa vastaus. Vieraat kääntyivät nopeasti katsomaan. Squire oli kaatunut kuin pölkky pöydän taakse ja makasi liikahtamatta tammipermannolla.

Lähinnä seisovat kumartuivat hänen puoleensa, toiset neuvottomina hätäilivät. Havaittiin että hän oli ihan tajuton, vaikka huokaili ja puhkui kuin pajanpalkeet. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat, suonet paisuneet, ja hiki helmeili hänen ohimoillaan.

"Mikä hänen tuli?" kysyi joku.

"Halvauskohtaus", sanoi Eversheadin tohtori vakavasti.

Tavallisesti hänet kutsuttiin kartanoon vain pieniä vammoja parantamaan, ja hän oivalsi nyt tilanteen tärkeyden. Hän kohotti isännän päätä, irroitti hänen kaulaliinansa ja vaatteensa ja soitti palvelijoita, jotka kantoivat sairaan yläkertaan.

Siellä hän makasi kuin nukutettuna. Lääkäri päästi hänestä verta pesuvadillisen, mutta vasta kello kuuden tienoissa hän tuli jälleen tajuihinsa. Päivällisseurue oli jo kokonaan hajaantunut, useimmat olivat lähteneet kotiinsa; vain pari kolme henkilöä oli jäänyt.

"Siunatkoon", huokaili Baxby kerran toisensa jälkeen, "enhän minä tiennyt, että Dornellin ja hänen ladynsä välit ovat sillä tolalla! Minä luulin, että hän oli järjestänyt pidot juhliakseen tapausta, joka oli tähän saakka pidetty salaisuutena! Hänen pikku tyttärensä siis meni naimisiin hänen tietämättään!"

Tultuaan jälleen tajuihinsa Squire heti läähätti: "Sehän on selvä ryöstö! Häpeällinen rikos! Mies olisi hirtettävä! Missä on Baxby? Minä voin nyt aivan hyvin. Mitä muuta olet kuullut, Baxby?"

Onnettoman uutisen tuoja oli perin haluton enempää järkyttämään Dornellin mieltä, joten hän ei aluksi sanonut juuri mitään. Mutta tuntia myöhemmin, kun Squire oli osittain toipunut, Baxby kertoi kaikki mitä tiesi. Yksityiskohtaisista tiedonannoista tärkein oli se, että Bettyn äiti oli ollut vihittäessä läsnä ja oli näyttänyt varsin tyytyväiseltä. "Kaikki tuntui käyvän niin säännöllistä latua, että minä luonnollisesti otaksuin sinun tietävän asiasta", sanoi hän.

"Minä en tiennyt mistään enempää kuin mullassa makaava vainaja!

Lapsi, joka ei ole kolmeatoista täyttänyt! Miten Sue minut petti!

Tiedätkö, matkustiko Reynard Lontooseen heidän seurassaan?"

"En tiedä. Tiedän vain, että ladysi ja tyttäresi olivat kävelyllä ja että heitä seurasi palvelija; että he astuivat erääseen kultasepän myymälään, missä Reynard oli heitä odottamassa ja että Bettysi siellä, liikkeenomistajan ja nimenomaisessa tarkoituksessa sinne kutsutun palvelijan läsnäollessa kysyi Reynardilta — näin kerrotaan, mutta minä en totisesti vastaa asian todenperäisyydestä — 'Tahdotko naida minut?' tai 'Minä tahdon mennä naimisiin kanssasi; tahdotko naida minut — nyt tai ei koskaan?'"

"Mitä hän lienee sanonut, ei merkitse mitään", mutisi Squire kostein silmin. "Hänen äitinsä on opettanut hänelle nuo sanat, jotta välttyisivät kaikki väkivallan käyttämisestä johtuvat vakavat seuraukset. Sanat eivät ole lapsen — hän, tyttö raukka, ei osannut uneksiakaan naimisiinmenosta, luonnollisesti ei. Jatka!"

"No niin, olipa miten hyvänsä, ainakin he näyttivät päässeen täyteen yksimielisyyteen. He ostivat paikalla, sormuksen, ja vihkiminen tapahtui lähimmässä kirkossa seuraavan puolen tunnin kuluessa."

* * * * *

Paria päivää myöhemmin Squire Dornell sai rouvaltaan kirjeen, joka oli kirjoitettu ennenkuin tieto halvauskohtauksesta oli ehtinyt perille. Hän kertoi kaikki asian yksityiskohdat mitä ystävällisimpään tapaan sitovasti perustellen ja puolustellen antamaansa suostumusta äkilliseen liittoon, joka nyt oli valmis tosiasia. Hän ei ollut — ennen odottamatta sattunutta painostusta — ollenkaan aavistanut, että naimasopimus tulisi niin pian tehtäväksi. Puolittain yllätettynä hän oli sitten myöntynyt saatuaan tietää, että Stephen Reynard, joka nyttemmin oli heidän vävypoikansa, nautti suurta suosiota hovissa ja että hänelle todennäköisesti lähimmässä tulevaisuudessa myönnettäisiin arvonimi. Tämä varhainen naimasopimus ei voinut mitenkään vahingoittaa heidän tytärtään, koska hän tulisi elämään muutamia vuosia kuten tähänkin asti heidän valvontansa alaisena. Lopuksi rouva vielä huomautti, ettei King's-Hintockissa vietetty hiljainen maaelämä varmaankaan tarjoa tilaisuutta yhtä edulliseen naimaliittoon etevän hovimiehen ja kokeneen maailmanmiehen kanssa, joka sitäpaitsi oli hyvässä maineessa erinomaisten persoonallisten avujensa vuoksi. Niinmuodoin hän oli myöntynyt Stephenin anomuksiin ja toivoi miehensä antavan hänelle anteeksi. Sanalla sanoen: rouva kirjoitti niinkuin kirjoittaa nainen, joka tosiasiallisesti on saanut tahtonsa toteutetuksi ja senjälkeen mielellään suostuu kaikkiin sanoja ja myöhempää käyttäytymistä koskeviin myönnytyksiin.

Kaiken tämän Dornell jätti omaan arvoonsa. Koska hänen täytyi kaikin mokomin välttää mielenliikutuksia, hän koetti parhaansa mukaan vallita sekavia tunteitaan käyskennellen huoneesta huoneeseen entisestään perin muuttuneena. Hän varoi antamasta vaimonsa tietää, mikä oli syynä hänen äkilliseen sairastumiseensa, sillä hän ikäänkuin häpesi herkkätunteisuuttaan, joka kaupunkilais-ilmapiiriin eläytyneestä rouvasta epäilemättä näytti naurettavalta ominaisuudelta. Halvauskohtauksesta kertova huhu oli kuitenkin jollakin tavoin tullut hänen kuuluviinsa ja hän ilmoitti miehelleen palaavansa heti häntä hoitamaan. Silloin Squire kohta kokosi tavaransa ja lähti omalle maatilalleen Falls-Parkiin.

Siellä hän aluksi eleli erakkona. Hän oli vielä liian sairas sietääkseen seurustelua tai ratsastaakseen metsästämään. Ja ennen kaikkea oli hänestä vastenmielistä nähdä tuttuja ja tuntemattomia, jotka epäilemättä olivat kuulleet, minkä tempun hänen vaimonsa oli hänelle tehnyt.

Hän ei voinut mitenkään moittia Bettyä siitä, että hän oli ollut urotyössä osallisena. Hän ei voinut uskoa tytön toimineen vapaaehtoisesti. Haluten kovin tietää, kuinka Betty voi, hän lähetti uskollisen palvelijansa Tupcomben Eversheadin kylään, joka sijaitsee aivan lähellä King's-Hintockia, sovittaen matkan siten, että Tupcombe saapui perille pimeän suojassa. Lähetti, jolla ei ollut yllään livereitä, ei herättänyt kenenkään huomiota istuutuessaan "Sian ja Tammenterhon" majatalon uuninloukkoon.

Ravintolavieraitten keskustelu koski tietenkin vereksintä uutista — äsken solmittua avioliittoa. Tupakoiva kuuntelija sai tietää, että mrs Dornell oli pari päivää sitten palannut tyttärineen King's-Hintockiin, että Reynard oli lähtenyt mannermaalle ja että Betty oli lähetetty takaisin kouluun. Neitonen ei ollenkaan käsittänyt asemaansa Reynardin lapsipuolisona — niin kerrottiin — ja vaikka juhlalliset vihkimismenot olivatkin aluksi häntä säikähdyttäneet, hän piankin toipui havaitessaan ettei hänen vapauttaan millään tavoin rajoitettu.

Senjälkeen alkoivat Dornell ja hänen vaimonsa säännöllisesti lähettää tietoja toisilleen. Jos viimeksimainittu oli aikaisemmin ollut vaatelias, niin hän nyt esiintyi sitä sopuisampana. Mutta hänen talonpoikaismainen, suorasukainen, kiukkuinen miehensä pysytteli yhä loitolla. Pyrkien pääsemään sovintoon — saamaan anteeksi sotajuonensa — ja sitäpaitsi vilpittömästi haluten hellyydellään lievittää miehensä surua hän vihdoin saapui hänen ovelleen Falls-Parkiin.

He olivat viimeksi nähneet toisensa sinä riitaisena yönä, jonka jälkeen rouva matkusti Lontooseen ja herra sen johdosta sairastui. Viimeksimainittu oli kovin muuttunut. Kasvot olivat ilmeettömät kuin nuken, ja vielä huolestuttavampaa oli, että hän asusti yhdessä ainoassa huoneessa runsaasti nautiskellen sellaisia virvokkeita, jotka lääkäri oli häneltä ehdottomasti kieltänyt. Selvää oli, ettei sopinut sallia hänen jatkavan tätä mieletöntä elintapaa.

Rouva siis osoitti myötätuntoa, pyysi anteeksi ja hyvitteli Mutta vaikka he tästä päivästä lähtien eivät olleetkaan enää niin vieraita kuin ennen, tapasivat he kuitenkin toisiansa vain sattumalta, sillä Dornellin päämaja sijaitsi edelleenkin Fallsissa.

Niin kului kolme neljä vuotta. Sitten saapui rouva eräänä päivänä tavallista iloisempana ja ilmoitti lyhyesti, että Bettyn koulunkäynti oli päättynyt; hän oli palannut kotiin ja oli pahoillaan, kun isä oli poissa. Hän oli pyytänyt äitiänsä viemään perille terveiset: "Pyydä isää tulemaan takaisin rakkaan Bettynsä luo."

"Ah! Hän on varmaan kovin onneton!" virkkoi Squire Dornell.

Hänen vaimonsa oli vaiti.

"Se kirottu naimisliitto!" jatkoi Squire.

Vieläkään ei hänen vaimonsa ryhtynyt väittämään vastaan, sanoihan vain ystävällisesti: "Hän on pihalla vaunuissa."

"Mitä — Bettykö?"

"Niin."

"Miksi et sitä heti sanonut?" Dornell hyökkäsi ulos, ja siellä istui tyttö odottaen hänen anteeksiantoaan. Hän näet otaksui isän närkästyneen häneen samoinkuin äitiinkin.

Niin, Betty oli jättänyt koulun ja oli palannut King's-Hintockiin. Hän oli pian seitsemäntoista vuoden ikäinen ja oli kehittynyt nuoreksi neitoseksi. Varhainen avioliitto ei näyttänyt häntä mitenkään vieroittaneen kodistaan; tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut koko jutun. Kuin unennäkönä oli hänen mielessään tuo kirkas, kylmä maaliskuun päivä, Lontoon kirkko upeilevine, vihreäpeitteisine penkkiriveineen ja suuret urut läntisellä parvekkeella — kaikki perin toisenlaista kuin heidän omassa pikku kirkossaan — kolmenkymmenen ikäinen mies, jonka kasvoihin hän oli katsonut tuntien kunnioitusta ja pelkoa ja samalla ajatellen, että hän oli aika ruma ja kauhistuttava, tuo mies, jota hän ei ollut sen koommin nähnyt — ainoastaan kohteliaat kirjeet olivat ylläpitäneet yhteyttä heidän välillään — ja joka oli hänelle nyt siinä määrin samantekevä, että jos olisi kerrottu hänen kuolleen, olisi hän vastannut vain: "Todellako!" Bettyn tunteet uinuivat yhä.

"Oletko hiljattain kuullut miehestäsi", kysyi Dornell, kun olivat ehtineet sisään, nauraen samalla kertaa pilkallisesti ja lempeästi, mikä osoitti, ettei hän odottanut vastausta.

Tyttö säpsähti ja rouva katsoi rukoillen mieheensä. Koska Dornell keskustelun jatkuessa taipui ilmaisemaan tunteita, jotka saattoivat ainoastaan vahingoittaa auttamatonta tilannetta, ehdotti mrs Dornell, että Betty poistuisi huoneesta, kunnes vanhempien välinen yksityiskeskustelu olisi lopussa. Betty totteli mielellään.

Dornell pääsi nyt vapaasti toistamaan huomautuksiaan. "Etkö nähnyt, kuinka hän pelästyi pelkän nimen kuullessaan?" lisäsi hän sitten. "Ellet sinä huomannut, niin huomasinpa minä. Tuhat tulimmaista! Millainen tulevaisuus onkaan tyttö raukkaani odottamassa! Minä sanon sinulle, Sue, se ei ollut moraalisessa katsannossa mikään avioliitto, ja jos minä olisin nainen hänen sijassaan, niin en pitäisi sitä sellaisena. Hän voisi yhtään syntiä tekemättä rakastua kehen hyväksi näkee, ikäänkuin ei olisikaan toiseen henkilöön kahlehdittu. Niin, juuri niin minä ajattelen, auttamattomasti. Saat uskoa, Sue, että minun mieheni oli paras! Hän olisi sopinut Bettylle."

"Sitä en usko", vastasi rouva epäillen.

"Olisitpa nähnyt hänet, niin uskoisit. Hänestä on sukeutunut pulska poika."

"Hst! Hiljempaa!" kehoitti rouva nousten tuolistaan ja mennen viereiseen huoneeseen, jonne heidän tyttärensä oli vetäytynyt. Mrs Dornell säikähti nähdessään Bettyn istuvan tuijotellen, vaipuneena niin syviin haavelmiin, ettei huomannut äitinsä tuloa. Hän oli kuullut joka sanan ja sulatteli nyt uusia tietojansa.

Äiti arveli, että Falls-Park, katsoen Dornellin mietelmiin ja mielipiteisiin, oli vaarallinen olopaikka vastaanottavaisessa ikäkaudessa elävälle nuorelle tytölle, erittäinkin siinä erikoisessa asemassa, jossa Betty oli. Hän kutsui Bettyn luokseen, ja sitten he sanoivat hyvästi. Squire ei halunnut palata King's-Hintockiin asettuakseen sinne asumaan, mutta Bettyn sielläolo oli nyt, kuten ennenkin, riittävä syy: hän lupasi pian käydä heitä tervehtimässä.

Koko kotimatkan Betty oli hiljainen ja mietteissään. Hänen huolestunut äitinsä huomasi liiankin selvään, että Squire Dornellin vapaat näkökannat olivat vaikuttaneet tyttöön jollakin tavoin herättävästi.

Squire Dornell piti lupauksensa saapua odottamattoman pian. Hän tuli eräänä aamupäivänä kahdentoista tienoissa aivan samoin kuin ennen vanhaan itse ajaen punapyöräisten keltaisten ajopelien eteen valjastettuja ruskojansa uskollisen Tupcomben seuratessa ratsain. Squiren vieressä istui nuori mies, ja mrs Dornell tuskin kykeni salaamaan hämmästystään, kun Squire esitteli hänet ystävänään Elm-Cranlynehin Phelipsonina.

Dornell kävi tyttärensä luo ja suuteli häntä hellästi: "Aiheuta äidillesi hieman omantunnontuskaa, tyttöseni!" kuiskasi hän. "Aiheuta hänelle omantunnontuskaa sanomalla mieltyneesi Phelipsoniin ja huomauttamalla, että olisit pitänyt vanhan isäsi valitseman miehen parempana sitä, jonka äitisi sinulle väkisin tyrkytti."

Kunnon vanhus kuvitteli kehoituksen vaikutukseksi, että Betty päivällispöydässä salaa loi ihastuneita silmäyksiä vilkkaaseen ja avomieliseen Phelipsoniin, ja häntä nauratti kovin, kun huomasi talon emännän sielunrauhan todellakin rikkoutuvan. "Nyt saa Sue nähdä, miten väärin hän on menetellyt!" mietti hän.

Mrs Dornell oli tosiaankin kovin levoton. Tilaisuuden tullen hän kävi kahdenkesken moittimaan miestänsä. "Sinun ei olisi pitänyt tuoda häntä tänne. Voi Thomas, kuinka saatoitkaan olla niin ajattelematon! Hyvä Jumala, etkö ymmärrä, ettei tehtyä voi saada tekemättömäksi ja että koko tämä hassutus saattaa hänen ja hänen miehensä onnen vaaranalaiseksi? Hän oli nöyrä kuin karitsa ja odotti iloiten mr Reynardia palaavaksi, kunnes sinä pilasit koko asian puhumalla hänen kuultensa tästä Phelipsonista. Sen jälkeen kun kävimme Falls-Parkissa tyttö on ollut luonnottoman vaitelias ja kokonaan omiin ajatuksiinsa vajonnut. Mitä pahaa sinä aiotkaan tehdä? Ja kuinka tämä päättyy?"

"Myöntänet ainakin, että minun ehdokkaani olisi sopinut hänelle paremmin. Minä otin hänet mukaani ainoastaan saadakseni sinut siitä vakuutetuksi."

"Miksei, miksei, minä myönnän, että niin on laita. Mutta vie hänet toki heti pois! Älä salli hänen jäädä tänne! Minä pelkään, että Betty on jo häneen kiintynyt."

"Joutavia, Sue. Me vain päätimme tehdä pienen kepposen ärsyttääksemme sinua!"

Äidin silmiä ei kumminkaan ollut niin helppo pettää. Jos Betty sinä päivänä tosiaankin vain näytteli rakastuneen osaa, niin hän esitti sitä täysin todenmukaisesti, niinkuin Rosalinda. Paraskin asiantuntija olisi erehtynyt uskomaan, että oli tosi kysymyksessä. Päästyään voitolle Squire suostui mielellään kuljettamaan pois tuon liiaksi viekoittelevan nuorukaisen. Varhain iltapuolella he lähtivät paluumatkalle.

Päivän koe kiinnitti suuressa määrin myöskin heidän takanaan ratsastavan hiljaisen miehen mieltä. Seuraillessaan silmillään Squiren ja nuoren Phelipsonin selkäin heiluntaa ajatteli uskollinen Tupcombe, kuinka mainiosti viimeksimainittu olisi sopinut Bettylle ja kuinka kovin ensinmainittu oli huonontunut viimeksikuluneitten vuosien aikana. Hän kiroili emäntäänsä, jota hän piti tämän epäsuotuisan muutoksen aiheuttajana.

Tämän muistettavan vieraskäynnin jälkeen Dornellien elämä lipui hiljaa eteenpäin kokonaista kaksitoista kuukautta. Squire pysytteli enimmäkseen Fallsissa ja Betty liikkui molempain kartanoiden väliä pari kertaa säikähdyttäen äitiänsä palaamalla isänsä kodista vasta keskiyön tienoissa.

* * * * *

King's-Hintockissa vallitseva rauha häiriytyi erikoislähetin saapuessa. Squire Dornell ilmoitti sairastuneensa kolotukseen, joka oli suorastaan hengenvaarallinen. Hän halusi nähdä Bettyn: miksi ei hän ollut pitkiin aikoihin käynyt isäänsä katsomassa?

Mrs Dornell oli yleensä kovin haluton ottamaan tytärtään mukaansa niille maille. Mutta tyttö, jonka harrastukset olivat viime aikoina keskittyneet yksinomaan Falls Parkiin ja sen ympäristöön, pyrki niin kiihkeästi mukaan, ettei äidillä ollut muuta neuvoa kuin suostua hänen pyyntöönsä.

Squire Dornell oli kärsimättömästi odottanut hänen tuloansa. Hän oli kovin kipeä ja ärtyisä. Hänellä oli tapana ajaa paha ruumiistaan voimallisilla lääkkeillä, mutta tällä kertaa ei yritys ollutkaan onnistunut.

Tyttären läsnäolo tyynnytti häntä nyt kuten aina ennenkin, joskin se myös — samoin tavallisuuden mukaan — teki hänet alakuloiseksi: hän ei voinut milloinkaan unhottaa, että tytär oli suunnitellut elämänsä vastoin hänen toiveitansa, joskin hän salaa oli vakuuttanut isälleen, ettei olisi milloinkaan myöntynyt, jos olisi ollut niin vanha kuin nyt.

Kuten kerran aikaisemmin, halusi hänen vaimonsa nytkin puhua tyttären tulevaisuudesta kahden kesken, sillä lähestyi se aika, jolloin Reynardin oli määrä saapua valvomaan oikeuksiansa. Hän olisi tullut jo aikaisemmin, ellei neitonen olisi kiihkeästi pyytänyt häntä siirtämään tulonsa tuonnemmaksi. Tässä suhteessa vanhemmat olivat samaa mieltä kuin tytär, pitäen silmällä hänen nuoruuttansa. Reynard oli nöyrästi alistunut heidän toivomuksiinsa, sitä suuremmalla syyllä, kun tehty sopimus kielsi häntä käymästä tapaamassa vaimoaan ennenkuin viimeksimainittu oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, mikäli eivät molemmat asianosaiset yksimielisesti suostuisi tätä ehtoa kumoamaan. Nykyinen asiaintila ei kumminkaan voinut kauan jatkua, ja Reynardin viime kirjeen sävy riitti osoittamaan, että hän aikoi pian ottaa vaimonsa haltuunsa, oli miten oli. Betty oli lähetetty alakertaan, jottei tämä arkaluontoinen keskustelu tulisi hänen kuuluviinsa, ja kohta hän näkyi katoovan puistoon. Hän näytti erittäin sievältä pitkässä viheriässä hameessaan ja leveälierisessä sulkahatussaan. Palatessaan aineeseensa mrs Dornell havaitsi miehensä yhä yhtä vastahakoiseksi suostumaan Reynardin esittämään pyyntöön.

"Vasta kolmen kuukauden kuluttua hän täyttää kahdeksantoista!" huudahti Squire. "Hän yrittää tulla liian aikaisin. En tahdo kuulla siitä puhuttavankaan! Hän ei saa vielä tytärtäni, vaikkapa minun täytyisi miekka kädessä torjua häntä tulemasta."

"Mutta Thomas kulta", koetti rouva sovitella, "ajattelehan, jos sattuisi jotakin sinulle tai minulle, kuinka paljon parempi silloin olisikaan, että hän jo eläisi heidän yhteisessä pesässään!"

"Se on liian aikaista!" väitti Squire otsasuonten alkaessa paisua. "Jos hän tulee ennen Kyntteliä, niin minä haastan hänet kaksintaisteluun — sen lupaan ja vannon! Parin kolmen päivän kuluttua minä palaan takaisin King's-Hintockiin ja silloin minä vartioin Bettyä yöt päivät!"

Rouva ei uskaltanut kuohuttaa hänen mieltänsä sen enempää vaan taipui vakuuttaen, että kirje, jonka Reynard hänen poissaollessaan mahdollisesti kirjoittaisi sopiakseen tulopäivästään, jätettäisiin Squiren luettavaksi ja että hän saisi menetellä niinkuin hyväksi näkee. Siihen loppuivat kahdenkeskiset asiat, joten mrs Dornell lähti hakemaan Bettyä toivoen ettei hän ollut kuullut isänsä äänekkäitä lausuntoja.

Hän ei tosiaankaan ollut tällä kertaa niitä kuullut. Mrs Dornell asteli polkua, jota pitkin hän oli nähnyt Bettyn kulkevan, mutta sai vaeltaa hyvän matkan näkemättä vilahdustakaan tytöstä. Niinpä hän kääntyi takaisin palatakseen niityn poikki vievää oikotietä, kun hämmästyksekseen ja kauhistuksekseen havaitsi etsintänsä esineen istumassa seetrin, vaakasuoralla oksalla, hänen vieressään nuori mies, joka oli kiertänyt, käsivartensa hänen vyötäisilleen. Nuori mies liikahti hieman, ja mrs Dornell tunsi hänet nuoreksi Phelipsoniksi.

Hän siis oli sittenkin oikeassa. Niinsanottu teeskennelty rakkaus olikin aitoa. Miten mrs Dornell tällä hetkellä nimitteli miestään sen johdosta, että hän oli ollut kyllin ymmärtämätön saattaakseen nuoret toistensa pariin, jääköön kertomatta. Hän päätti heti olla ilmaisematta rakastaville, että oli heidät nähnyt. Niinpä hän peräytyi, saapui taloon toista tietä ja huusi ikkunasta niin kimakasti kuin voi: "Betty!"

Ensimmäisen kerran kysyi Susan Dornell itseltään, oliko ollut viisasta naittaa tyttö salaa niinkuin hän oli tehnyt. Hänen miehensä alkujaan kestämättömät vastaväitteet olivat kohtalon avulla muuttuneet epäämättömiksi. Tulevaisuus näytti uhkaavalta. Miksi oli Dornell sekaantunut asiaan? Miksi oli hän niin itsepintaisesti puolustanut ehdokastaan? Nyt oli selvää, minkä vuoksi Betty innokkaasti vaati lykkäystä joka kerta kun oli puheena hänen miehensä paluu, oli selvää, minkä vuoksi hän mieluimmin oleskeli Falls-Parkissa. Äskeinen kohtauskin oli kenties järjestetty kirjeiden avulla.

Tytön ajatukset eivät luultavasti olisi milloinkaan joutuneet harhateille, ellei hänen isänsä olisi herättänyt hänessä vastenmielisyyttä varhaista liittoa vastaan väittämällä hänen olleen liian nuoren voidakseen tietää mitä tahtoi. Muussa tapauksessa hän luultavasti olisi määräpäivänä avosylin rientänyt miestään vastaan.

Vihdoin näkyi Betty tulevan. Hän oli kalpea, mutta ei muuten ollenkaan ilmaissut ketään kohdanneensa. Mrs Dornell huokasi havaitessaan oman lapsensa niin kavalaksi. Siinä siis oli se puhdassydäminen olento, jonka kasvamista ja kehittymistä he olivat hellästi valvoneet — varhaisvanha heilakka, joka oli ehtinyt hankkimaan itselleen rakastajan ja osasi salata hänen olemassaolonsa niin taitavasti kuin maailmannainen ainakin! Mrs Dornell valitti kovin, ettei Stephen Reynardin ollut sallittu saapua noutamaan Bettyä ehdottamanaan aikana.

Palatessaan King's-Hintockiin he istuivat melkein vaieten vierekkäin. Vain Betty sanoi muutamia sanoja, joiden virallisuus osoitti, että hänen mieltään ja sydäntään askarruttivat aivan toiset asiat.

Mrs Dornell oli liian älykäs äiti ryhtyäkseen avomielisesti moittimaan Bettyä. Siitä asia olisi vain pahentunut. Ainoa keino oli viedä tyttö lukkojen taakse, kunnes hänen miehensä saapuisi ottamaan hänet haltuunsa. Mrs Dornell toivoi hartaasti, että Reynard jättäisi ottamatta huomioon Dornellin vastustuksen ja tulisi aivan pian.

Senvuoksi näytti mrs Dornellista onnelliselta sattumalta, että hänen King's-Hintockiin saapuessaan jätettiin hänelle Reynardin lähettämä kirje. Se oli osoitettu hänelle ja hänen miehelleen yhteisesti ja ilmoitti kohteliaasti, että kirjeenkirjoittaja oli äskettäin astunut maihin Bristolissa ja pyysi saada lähipäivinä tulla King's-Hintockiin vihdoin kohdatakseen rakkaan Bettynsä sekä viedäkseen hänet mukanaan, ellei hänellä ja vanhemmilla ollut mitään sitä vastaan.

Bettykin oli saanut samansisältöisen kirjeen. Äidin ei tarvinnut muuta kuin luoda silmänsä hänen kasvoihinsa nähdäkseen miten tiedonanto tyttöön vaikutti. Hän oli kalpea kuin palttina.

"Sinun tulee ottaa hänet vastaan niin ystävällisesti kuin suinkin voit", sanoi äiti lempeästi.

"Mutta — mutta — minä — —"

"Sinä olet nyt täysikasvuinen", lisäsi mrs Dornell vakavasti, "ja lykkäysten tulee loppua."

"Entä isä? Minä tiedän varmaan, ettei hän sitä salli! Minä en ole vielä valmis. Jospa hän suostuisi odottamaan vielä vuoden — jospa hän odottaisi edes muutamia kuukausia! Jospa — jospa isä olisi täällä! Minä lähetän heti häntä hakemaan." Äkkiä hän vaikeni, heittäytyi äitinsä kaulaan, purskahti itkuun ja huudahti: "Äiti, äiti, armahda minua — minä en rakasta tuota miestä, miestäni!"

Tuskainen huudahdus kävi mrs Dornellin sydämelle; hän ei voinut pysyä jäykkänä. Mutta mitä voi tehdä enää nyt, kun asiat olivat kehittyneet näin pitkälle. Hän oli hämmennyksissä ja taipui ymmärtämään Bettyä. Aluksi hän oli aikonut lähettää Reynardille myöntävän vastauksen, kehoittaa häntä saapumaan King's-Hintockiin ja salata asian mieheltään, kunnes hän jonakin kauniina päivänä tulisi Fallsistaan ja näkisi kaikki jo järjestettynä, Reynardin ja Bettyn elämässä toistensa kanssa rauhassa ja rakkaudessa. Mutta päivän tapaukset ja tyttären äkillinen tunteenpurkaus muuttivat hänen suunnitelmansa. Betty oli epäilemättä valmis toteuttamaan uhkauksensa, antamaan isälleen asiasta tiedon, ehkäpä pakenemaankin hänen seurassaan. Sitäpaitsi oli Reynardin kirje osoitettu mr Dornellille ja hänelle yhteisesti, ja hänen omatuntonsa ei sallinut sen salaamista.

"Minä lähetän kirjeen heti isällesi", vastasi hän hyvitellen. "Tehköön hän aivan niinkuin hyväksi näkee. Sinä tiedät, että hän ottaa sinun toivomuksesi huomioon. Toivon vain hänen kestävän kirjeen aiheuttaman mielenliikutuksen. Suostutko ehdotukseeni?"

Betty raukka suostui sillä ehdolla, että hän itse saisi lähettää kirjeen matkaan. Äidillä ei ollut mitään sitä vastaan, mutta kohta kun ratsastava sananviejä oli ehtinyt puistokujalta maantielle, alkoi mrs Dornellin myötätunto häipyä. Tytön salainen kiintymys nuoreen Phelipsoniin ei sittenkään ollut mikään mitätön seikka. Betty voi lähettää hänelle tietoja, saattoipa hän yrittää häntä kohdatakin. Se oli perin vaarallista. Stephen Reynardin täytyi nopeasti astua paikalleen Bettyn rinnalle.

Mrs Dornell istuutui kirjoittamaan Reynardille kirjettä, joka loi valoa hänen suunnitelmiinsa.

* * * * *

"Minun on nyt välttämätöntä ilmoittaa Teille", kirjoitti hän, "jotakin, jota en ole milloinkaan ennen Maininnut — kenties olen saanut Teidät uskomaan aivan Päinvastaista — nimittäin, että Bettyn Isä on yhä vielä vastahakoinen suostumaan liittoonne. Koska en omasta puolestani Halua Teitä viivyttää kauempaa — Tyttäreni parasta silmällä pitäen odotan Teidän Tuloanne yhtä hartaasti kuin Te itse — niin minulla ei ole muuta neuvoa kuin kannattaa Teidän Aikomustanne Mieheni tietämättä. Hän, ikävä kyllä, makaa nykyjään sairaana Falls-Parkissa, mutta minä katsoin Velvollisuudekseni lähettää hänelle Teidän Kirjeenne. Vastauksessaan hän luultavasti tulee kehoittamaan Teitä matkustamaan muutamaksi Kuukaudeksi — tai kunnes sopimuksessa määrätty aika on kulunut umpeen — sinne, mistä äskettäin olette palannut, Jos sellaisen Kirjeen saatte, niin neuvoisin Teitä jättämään sen kokonaan huomioonottamatta ja saapumaan tänne aikomuksenne mukaisesti. Toivottavasti ilmoitatte minulle Päivän ja Hetken (pimeän tullen, jos mahdollista), jolloin saamme Teitä tänne odottaa. Rakas Bettymme on luonani ja minä vastaan siitä, että hän Teidän saapuessanne on Kotona."

* * * * *

Kenenkään tietämättä lähetettyään tämän kirjelmän mrs Dornell ryhtyi suunnittelemaan toimenpiteitä voidakseen estää tytärtänsä poistumasta kotoa. Samalla oli pidettävä huolta siitä, ettei tyttö tuntenut olevansa silmälläpidon alaisena. Mutta aivan kuin aavistamalla oli Betty lukenut äitinsä kasvoista, että aviomies oli tulossa.

"Hän tulee!" huudahti tyttö. "Ei vielä viikkoon", vakuutti äiti.?

"Mutta viikon kuluttua — varmasti?"

"Niin, epäilemättä."

Betty vetäytyi nopeasti huoneeseensa eikä enää näyttäytynyt.

Viekoittelevan yksinkertaista olisi ollut lukita huoneen ovi ja Reynardin saavuttua jättää avain hänelle. Hiljaa koskettaessaan lukkoon mrs Dornell kuitenkin havaitsi, että ovi jo oli sisäpuolelta lukossa. Sitäpaitsi oli Betty antanut määräyksen, että ateriat oli tuotava hänen huoneeseensa.

Mrs Dornell istuutui omaan huoneeseensa. Bettyn huoneeseen voi päästä ainoastaan kulkemalla sen ja makuuhuoneen läpi. Mrs Dornell päätti pysyä vartiopaikallaan yöt päivät, kunnes Bettyn puoliso saapuisi. Siinä tarkoituksessa hänkin varustautui aterioimaan omassa huoneessaan. Betty siis ei voinut päästä karkuun, vaikka olisi tahtonutkin, äidin tietämättä, sillä hänen huoneessaan oli tämä ainoa ovi, lukuunottamatta pieneen pukuhuoneeseen vievää ovea, johon taas ei voinut päästä mistään muualta käsin.

Oli ilmeistä, ettei Betty ajatellutkaan pakenemista. Pikemmin hän suunnitteli linnoittautumista. Hän oli valmis kestämään piirityksen vaivat; pakoa hän sitävastoin halveksi. Niinmuodoin hän ainakin oli varmasti tallessa. Miten Reynardin tuli menetellä saadakseen tavata hänen arkaa ja vastahakoista tytärtään, täytyi äidin mielestä jättää hänen oman kekseliäisyytensä ratkaistavaksi.

Kuullessaan puolisonsa pian saapuvan Betty oli näyttänyt niin kalpealta ja epätoivoiselta, ettei mrs Dornell uskaltanut jättää häntä yksin. Tunnin kuluttua hän tirkisti avaimenreiästä. Betty makasi sohvalla tuijotellen tylsästi kattoon.

"Sinä näytät sairaalta, lapsukaiseni", huudahti äiti. "Et ole ollut pitkään aikaan raittiissa ilmassa. Tulehan ajelemaan kanssani."

Betty ei vastustellut. Hetkisen kuluttua he ajoivat puiston läpi kylään päin, tytär yhä jäykkänä, jäisenä ja hiljaisena. He jättivät puiston palatakseen toista tietä ja kulkivat maantien vieressä sijaitsevan tuvan ohi.

Bettyn katse osui tuvan ikkunaan. Siinä näkyi hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka kasvot olivat hänelle tutut, istumassa nojatuolissa. Tytön poskia peitti hilse, joka kiilsi päivänpaisteessa. Hänessä oli ollut tulirokko — sairaus, joka yleisyytensä vuoksi oli siihen aikaan niin ankara vitsaus, että me nykyjään tuskin voimme sitä käsittää.

Äkkiä kirkasti Bettyn elottomia kasvoja ajatuksenvälähdys. Hän vilkaisi äitiin. Mrs Dornell oli katsellut toiselle taholle. Betty sanoi haluavansa pistäytyä tupaan puhuttelemaan tyttöä. Mrs Dornell näytti epäilevän, mutta huomattuaan ettei tuvassa ollut takaovea, joten Betty ei voinut päästä huomaamatta karkuun, hän suostui pysäyttämään ajoneuvot. Betty juoksi tupaan ja palasi parin minuutin kuluttua istuutuen jälleen rauhallisesti paikalleen. Ajoneuvojen lähtiessä liikkeelle hän loi äitiinsä syvän katseen ja sanoi: "Nyt se on tehty!" Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät kovin rauhattomilta ja silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. "Mitä sinä olet tehnyt?" kysyi Mrs Dornell. "Nanny Priddle on sairastanut rokon, minä näin hänet ikkunassa ja menin suutelemaan häntä saadakseni tartunnan. Nyt minä siis olen rokkotautinen, joten hän ei voi tulla minua lähelle!"

"Sinä ilkiö!" huudahti hänen äitinsä. "Mitä minun nyt on tehtävä! Sinä hankit itsellesi taudin, anastat Jumalan pyhän oikeuden, koska et voi sulattaa sitä miestä, johon olet vihitty!"

Säikähtynyt rouva käski ajaa kotiin mitä pikimmin, ja Betty, jota hänen oma mielettömyytensä jo alkoi hieman pelottaa, pistettiin kylpyyn. Sitäpaitsi tehtiin kaikki, mitä tehtävissä oli, jotta tauti, jonka hän oli yrittänyt vapaaehtoisesti itselleen hankkia, ei pääsisi kehittymään.

Nyt oli kaksinverroin syytä sulkea kapinoiva tytär ja vaimo omaan huoneeseensa. Siellä hän pysyikin lopun päivää ja seuraavat päivät. Aljettiin uskoa, ettei hänen huimapäisyytensä ollut aiheuttanut mitään ikäviä seurauksia.

* * * * *

Sillaikaa Reynardin ensimmäinen kirje, jossa hän ilmoitti mrs Dornellille ja hänen miehelleen pian saapuvansa, oli ehtinyt matkallaan Falls-Parkiin. Se jätettiin sinetöitynä uskolliselle palvelijalle Tupcombelle, jota kehoitettiin antamaan se isännälleen virkistävän päivällislevon jälkeen. Tupcombe valitti kovin tehtäväänsä, sillä tällä tavoin lähetetyt kirjeet tekivät hänen isäntänsä aina perin levottomaksi. Arvaten että ajan pitkään sittenkin olisi suunnattomasti pahempi salata kirjeen sisältämä uutinen, hän odotti soveliasta hetkeä. Se tuli seuraavana aamuna, jolloin hän jätti kirjeen isännälleen.

Mrs Dornell osasi korkeintaan odottaa, että hänen miehensä määräisi

Reynardin pysyttelemään vielä muutamia kuukausia loitolla. Mutta

Squire ilmoittikin itse lähtevänsä Bristoliin tapaamaan Reynardia ja

selvittämään asian hänen kanssaan suullisesti.

"Sitä te ette voi tehdä, hyvä herra", sanoi Tupcombe. "Te ette voi nousta vuoteesta."

"Mene tiehesi, Tupcombe, äläkä ryhdy minua neuvomaan. Käske satuloida

Jerry tunnin kuluessa."

Uskollinen Tupcombe luuli isäntänsä joutuneen järjiltään — niin äärimmäisen avuttomalta hän näytti — ja lähti vastahakoisesti huoneesta. Heti hänen poistuttuaan Squire kurottautui avaamaan vuoteen vieressä olevan kaapin ovea. Sieltä löytyi pieni, luuvalolääkettä sisältävä pullo, jonka käyttämisestä henkilääkäri oli häntä varoittanut.

Nyt hän välitti viisi kaikista varoituksista. Hän otti kaksinkertaisen annoksen ja odotti puoli tuntia. Se ei näyttänyt vaikuttavan mitään. Sitten hän kaatoi kolminkertaisen annoksen, nieli sen, nojasi tyynyihinsä ja odotti. Hänen odottamansa ihme tapahtui viimein. Tuntui siltä kuin jälkimmäinen annos ei olisi vaikuttanut yksin omalla voimallaan, vaan olisi sitäpaitsi herättänyt ensimmäisenkin annoksen uinuvat mahdit. Hän pisti pullon talteen ja soitti Tupcombea.

Tuskin tunnin kuluttua hämmästyi eräs palvelijattarista, jotka luonnollisesti tiesivät, kuinka sairas heidän isäntänsä oli, kuullessaan portaista tanakoita askeleita, joita säesteli laulunhyräily. Tohtori oli käynyt talossa jo aamusella ja askelet olivat liian raskaat ollakseen ajomiehen tai minkään muun miespalvelijan aiheuttamat. Katsahtaessaan ylös hän näki Squire Dornellin astelevan portaita alas täydessä ratsastuspuvussaan rehevin, vapain liikkein niinkuin muinoin voimansa päivinä. Palvelijattaren kasvot näyttivät hämmästyneiltä.

"Mitä pirua sinä töllistelet?" kysyi Squire. "Etkö ole milloinkaan ennen nähnyt miehen lähtevän talostaan, tyttö?"

Jatkaen uhittelevaa hyräilyänsä hän jatkoi matkaansa kirjastohuoneeseen, soitti kelloa, kysyi, olivatko hevoset valmiina ja käski tuoda ne portaitten eteen. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän ratsasti Bristoliin päin, jäljessään Tupcombe, joka vapisi ajatellessaan mitä tämä saattoi merkitä.

He ratsastivat tasaista vauhtia komeain metsäin ja yksitoikkoisten tasankojen halki. Kun he olivat ehtineet kulkea suunnilleen viisitoista peninkulmaa, niin Tupcombe voi havaita, että Squire alkoi olla väsynyt — niin väsynyt kuin kymmenen vuotta aikaisemmin ratsastettuaan kolme kertaa pitemmän matkan. He saapuivat kumminkin onnellisesti Bristoliin ja asettuivat siihen majataloon, jossa Squire kaupungissa käydessään tavallisesti asui. Pian senjälkeen Dornell lähti jalkaisin siihen majataloon, jonka osoitteen Reynard oli ilmoittanut. Kello oli silloin suunnilleen neljä.

Reynard oli jo syönyt päivällistä — siihen aikaan syötiin varhain — ja oli omassa huoneessaan. Hän oli vastikään saanut mrs Dornellin vastauksen, mutta ei tahtonut noudattaa hänen neuvoaan ja lähteä King's-Hintockiin, ennenkuin olisi kulunut päivä tai pari, jotta Bettyn isällä olisi tilaisuus ilmoittaa hänelle mielipiteensä, jos haluaisi. Palannut matkamies olisi mielellään nähnyt isänkin suostuvan siihen, että hän kävi tapaamassa morsiantaan, koska hänen liittymisensä perheeseen niin ollen kävisi sievemmin. Vaikka mrs Dornellin tiedonannot osoittivatkin, että appiukon taholta oli odotettavissa vastaväitteitä, oli Reynard sittenkin melkoisesti hämmästynyt, kun ilmoitettiin, että Squire itse oli saapunut häntä tapaamaan.

Stephen Reynard ja Dornell seisoivat vastakkain Bristolin majatalon parhaassa vierashuoneessa. He olivat mahdollisimman suuressa määrin toistensa vastakohdat: Squire kiukkuinen, luuvaloinen, puuskapäinen, suorapuheinen ja häikäilemätön; nuorempi mies kalpea, pitkä, levollinen ja hillitty, maailmanmies, joka täysin ansaitsi King's-Hintockin kirkossa vieläkin nähtävänä olevan hautakirjoituksen, joka luettelee hänen hyviä ominaisuuksiaan:

Henki hienostunut, käytös kiehtovainen, tieteillä kaunistettu, hiottu hovilainen.

Hän oli silloin suunnilleen viidenneljättä vuoden ikäinen, mutta säännölliset elämäntavat ja tyyni, tasainen luonnonlaatu saivat hänet näyttämään paljoa nuoremmalta.

Squire Dornell kävi siekailematta asiaansa käsiksi.

"Nöyrin palvelijanne, hyvä herra", virkkoi hän. "Olen lukenut vaimolleni ja minulle kirjoittamanne kirjeen, johon tahdoin mieluummin vastata suullisesti."

"Käyntinne on minulle suuri kunnia, Sir", vastasi Stephen Reynard kumartaen.

"No niin, ja sitä mikä on tehty, ei saada tekemättömäksi", sanoi Dornell, "vaikka se tapahtuikin kovin varhain ja minun tietämättäni. Hän on teidän vaimonne, auttamattomasti. Mutta lyhyesti sanoen, Sir, hän on vielä liian nuori miehelään; me emme saa pitää silmällä vain hänen ikävuosiaan, vaan myöskin hänen luonnonlaatuaan. Hän on vielä lapsi, te teette epäkohteliaasti tullessanne jo nyt; riittää, jos haette hänet ensi vuonna."

Miten sopuisa Reynard muuten olikin, saattoi hän kumminkin esiintyä hieman itsepintaisena, kun oli kerran päättänyt jotakin tehdä. Betty oli luvattu hänelle viimeistään kahdeksantenatoista syntymäpäivänä — mahdollisesti aikaisemmin, jos hän olisi terve ja voimissaan. Bettyn äiti oli määrännyt ajan oman mielensä mukaan ilman pienintäkään painostusta hänen taholtaan. Hän oli oleskellut ulkomaitten hoveissa, kunnes oli aivan uupunut. Betty oli nyt niin täysikasvuinen kuin suinkin voi toivoa, ja Reynardin mielestä ei ollut vähintäkään syytä pitää häntä enää erossa. Äidin suoman kannustuksen rohkaisemana hän kohteliaasti mutta varmasti selitti Dornellille tähän asti vanhempain mieltä noudattaakseen suostuneensa pidättymään oikeuksistaan, mutta nyt tahtovansa päästä niitä nauttimaan sekä itsensä että Bettyn vuoksi. Koska Betty ei ollut saapunut häntä vastaanottamaan, aikoi hän lähipäivinä matkustaa King's-Hintockiin noutaakseen hänet.

Hienosta esitystavasta huolimatta tämä tiedonanto sai Dornellin raivostumaan.

"Mitä helvettiä, herraseni; te puhutte oikeuksista, te, joka olette ryöstänyt hänet, lapsen, vastoin minun tahtoani ja minun tietämättäni! Jos me olisimme pyytäneet ja rukoilleet teitä ottamaan hänet, niin ette olisi voinut sanoa sen enempää!"

"Kautta kunniani, syytöksenne on täysin perätön, Sir", vastasi vävy. "Tiedossanne täytyy olla — ja ellei, niin on suunnaton vääryys minua kohtaan, että luonnettani teidän silmissänne rumensi sellainen tahra — tiedossanne täytyy olla, etten minä käyttänyt minkäänlaista houkuttelua tai kiusausta. Bettyn äiti suostui; hän itse suostui. Minä luotin heidän sanaansa. Vasta jälkeenpäin sain kuulla teidän todella olevan avioliittoa vastaan."

Dornell selitti, ettei hän ollenkaan uskonut Reynardia. "Te ette saa häntä, ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista — ei yhtään tyttöä pitäisi naittaa sen nuorempana — ja minun tytärtäni ei käsitellä miten sattuu!" Siten hän pauhasi, kunnes Tupcombe, joka oli rauhatonna kuunnellut viereisessä huoneessa, äkkiä astui sisään ja selitti Reynardille, että keskustelun pitkittyessä hänen isäntänsä henki oli vaarassa, koska hän jo aikaisemmin oli saanut halvauskohtauksia samanlaisten tapausten vuoksi. Reynard vastasi heti olevansa kaikkea muuta kuin haluton vahingoittamaan Squire Dornellia ja lähti pois huoneesta. Päästyään jälleen säännöllisesti hengittämään ja saatuaan mielensä rauhoittumaan, lähti Squirekin majatalosta Tupcomben käsivarteen nojaten.