Читать книгу Tähtisen perhe ja Tilhispesä - Toini Mathilda Topelius - Страница 3

Ensi viikolla lähdemme me Italiaan, mamma, — sanoi patruuna Tähtinen rouvalleen hyvin päättäväisen näköisenä. — Sinä ja minä, Angelika, Kasimir, Max ja pikku Eufrosyne. Se tekee lapsillekin hyvää päästä vähän muita maita katselemaan; se on niin sivistyttävää. Saviniemen navetta kyllä matkan maksaa. Katso nyt että joudumme valmiiksi: ruudukkaisia matkavaatteita pitää meidän kaikkien saada, se näyttää niin englantilaiselta. Hyvästi nyt, minä menen tilaamaan paikkoja "Döbeln'issä".

Tämä uutinen räjähti kuin pommi rouva Tähtisen hilla- ja sallaati-astioiden keskelle. Hän istui juuri keittiökamarissa eräänä lämpimänä syyskuun iltapäivänä sitelemässä häränrakkoja hilla-astioihin, ettei niiden sisältö homehtuisi.

Hyvä ihme, mikä kiire hänelle nyt tuli! Pitihän hänen vielä hankkia kotimies talveksi, antaa ero palvelijoille, sijoittaa kukat tuttavien luo, kääntää nurin koko talo, hankkia matkavaatteita koko joukolle, käydä jäähyväisillä ja… Niin, vaikein asia oli pesu, mitenkä saisi nyt enää vaatteet silitetyiksi. Saattoipahan kuitenkin hätätilassa pistää jonkun raudan matkalaukkuun ja sitten voisi Angelika auttaa häntä silittämään heidän hotelleissa viipyessään.

Uutinen matkasta teki erinomaisen vaikutuksen lastenkamarissa. Angelika sisko seisautti ompelukoneen ja lensi äidin kaulaan. Kasimir ja Max, jokapäiväisellä kielellä Kasse ja Masse, päästivät indiaanin-tapaisia huutoja paljaasta ihastuksesta ja pikku Eufrosyne, joka ei ymmärtänyt syytä koko tähän melskeesen, yhtyi siihen hänkin voimiensa takaa.

Mikä paikka se Italia oli, sen tiesi ainoastaan Angelika, joka kartalla oli nähnyt, että se oli saappaan näköinen. Kassen ja Massen mielestä oli se ihan samaa, jos he menisivät Siperiaan, Madagaskariin tai Italiaan, kun vaan pääsivät koulusta ja saivat nähdä kalkkalokäärmeitä, indiaaneja ja tulivuoria. Ja pikku Eufrosyne luuli että se oli sama kuin istua äidin sylissä ja laulaa: "souda, souda saareen, tuo sieltä marjoja."

No, — pappa Tähtinen hommasi matkapassia, matkarahaa ja matkakirjallisuutta sekä ison punaisen Baedeker'in oppaaksi. Mamma täytti matkalaukut, kuusi luvultaan ja pisti niihin muun muassa kaksi silitysrautaa, viisi nukkea, papan musteastian, Angelikan luistimet ja oman majavannahkapuhkion. Ja ihmeen pian ne laukut tulivat täyteen. Angelika viivoitti itselleen päiväkirjan ja osti Gulliverin matkat matkalukemiseksi Kasselle ja Masselle. Pikku Eufrosynelle osti hän kaksikymmentä sokurimuru-tötteröä annettaviksi pienissä osissa, ahneuden ja työttömyyden parantamiskeinona.

Ruudukkaiset vaatteet tulivat kotiin ja huomattiin erittäin komeiksi.

Kaikki oli nyt valmista ja eräänä tyynenä syyskuun yönä nousi koko

Tähtisjoukko höyrylaiva "Döbeln'iin", joka ei juuri koskaan ollut niin

loistavaa lastia vastaanottanut.

Yö oli hiljainen ja tyyni, lapset nukkuivat ja Kasse kuuli unissaan propellin sanovan: "jop' olette täällä, jop' olette täällä…"

Massesta taas tuntui aivan kuin se olisi lisännyt: "sepä kumma!… sepä kumma!… sepä kumma!"

Muuta erinomaisempaa ei tapahtunut matkalla Tukholmaan, kuin että pikku

Eufrosyne erään kerran vieri alas portaita myöten salonkiin ja että

Kasse luovutti ihka uuden hattunsa Ahvenan meren haueille.

Kaksi päivää kesti matka, jonka kuluessa ei kukaan joutunut meritaudin uhriksi, ja sitten astuivat ystävämme maalle Tukholman satamassa, jossa tullinuuskijat, kantajat, ajopelit, poliisit ja muut vilisivät kuin muurahaiset pesänsä ympärillä. Tullimies tarkasti hyvin toimessaan kaikki kuusi matkalaukkua, ei koskenut vaan lasten makeispusseihin. Pappa huusi "vossikkaa" ja matkue liikkui Kuningattaren kadulla olevaan hotelliin päin.

Matkalla huomautti Masse että ihmiset täällä puhuivat ihan kuin ruotsalaisessa teaatterissa.

— Niin, — tuumasi Kasse, ehkä heidän esi-isänsä ovat olleet teaatterilaisia.

Hotellissa, jossa asettuivat kahteen suureen huoneesen, tekivät pienet Tähtiset kaikenlaisia havaintoja. Siellä saattoi loihtia esiin toisen mamsellin toisensa perästä sillä vaan, että painoi nappia seinässä. Siellä saattoi katsella koko Kuningattaren katua ylöspäin ja alaspäin ikkunaan kiinnitetyssä heijastuslasissa. Siellä saattoi vetää avaimia vaatesäiliöiden laatikoista ja jouhia samettisohvista hevosenhäntiä tehdäkseen. Eläköön vapaus, arveli pappa, kun Masse sukkasillaan ajeli koiraa pitkin talon käytäviä.

Mamman ja Angelikan piti nyt ruveta silittämään, sillä toinen puoli Eufrosynen esiliinoista, Massen paidoista ja papan kauluksista olivat jääneet silittämättä. Sitä paitse puoli tusinaa mamman aamumyssyjä. Kasse sai painaa nappia ja sisään astui yksi noista koreista mamselleista, joka näytti happamelta kuullessaan, että tahdottiin tulta uuniin. Suurella vaivalla saatiin vihdoin raudat kuumiksi. Mamma ja Angelika laittoivat itselleen silityspöydän eräästä sängynpohjasta ja kahdesta tuolista ja kaikki lapset seisoivat siinä ympärillä katselemassa. Äkkiä heräsi pappa, joka oli nukahtanut sohvalle kasvot nenäliinan peittäminä, hirveästä hätähuudosta. Innostuneena auttamaan oli Masse pistänyt käpälänsä niin lähelle silitysrautaa, että tämä sähähti vihasta ja kävi kaikkien hänen viiden sormensa ylitse. Kun pappa hyökkäsi paikoiltaan, näki hän Massen, itkien tuskasta, tanssivan yhdellä jalalla, sillä välin kun Angelika hämmästyksessään pudotti silitysraudan ja poltti kolon hienoon mattoon.

Sepä koko ilve! Kaikki lapset itkivät. Massen käsi oli tulipunainen ja pappa sai maksaa 30 kruunua matosta.

Kun vihdoin kaikki olivat rauhoittuneet ja Masse raukka oli saanut laastaria ja konvehtia, meni Tähtisen perhe Kansallismuseoon. Masse ja Kasse, jotka olivat sotkeneet sanoja museo ja menageria, luulivat täällä saavansa nähdä joukon villiä eläimiä häkeissä ja nolostuivat hirveästi, kun vaan huomasivat vanhoja vaatekappaleita, nahkavarustuksia, pyssyjä sekä täytetyitä hevosia. Ei sekään auttanut, että pappa selitti niiden kuuluneen Kustaa II Adolfille, Kaarlo XII:nelle ja kuningatar Kristiinalle, pojat olivat kuitenkin pettyneet toiveissaan.

Angelikaa itketti pikkuisen, kun hän näki Kustaa II Adolfin hevosen ja tarjosi salaa yhden kruunun vahtimestarille, jos vaan saisi ottaa jouhen hevosen hännästä kotiin lähetettäväksi paraimmalle ystävälleen.

Masselle ja Kasselle oli koko tämä matka hirveän kärsivällisyyttä kysyvää, sillä pappa kertoeli heille koko ajan tapauksia historiasta.

Kun vihdoin oli tarpeeksi katsottu ja ihailtu, kutsui pappa perhettään päivällisille. Se oli huvi, jota Masse ja Kasse käsittivät. Heidän mieleensä johtui heti kermamunkit vattusyltin kanssa, tortut, kreemi ja sokerileivokset. Vahvemmista ruuista he eivät huolineet.

— Enpä ole koskaan tietänyt, että Moses on ollut Ruotsissa, — ihmetteli Masse, kun he ajoivat "Mosebakke'n" ohitse.

— En minäkään, — myönsi Kasse, — mutta sanoihan pappa, että meidän piti päästä ulkomaille sivistymään.

Päivälliseksi saatiin sekä kananpoikapaistia, kermamunkkeja, pasteijia että muuta hyvää. Kaikki kävi hyvin, paitse että pikku Eufrosyne sai sopan väärään kurkkuun ja suihkutti lihalientä mamman viheriäiselle silkkimekolle ikäänkuin pieni valaskala. Masse sai lohenruodon kurkkuun, Angelika sisko takoi häntä selkään, vaan Masse syytti kipeää kättään siitä, ettei ollut voinut oikein perkata kalaansa.

Seuraavana päivänä lähdettiin rautatiellä ajamaan Malmö'hön. — Mitä? — huudahti pappa säikähtyneenä. — Kymmenen kruunun ylipaino? — Kaskaitako? Ovatko meidän matkalaukut niin raskaat? Mitä sinä sitten olet pannut niihin, mamma rukka?

— En mitään muuta kuin mitä me tarvitsemme, — vastasi mamma rukka. —

Enhän minä voi olla ilman puhkiota, kun meidän täytyy viipyä koko talvi

Italiassa. Angelika luistelee niin mielellään ja silitysrautoja täytyi

meidän ottaa mukaan pesun tähden.

— Nyt ne ovat maksaneet minulle neljäkymmentä kruunua, — änkytti pappa ja maksoi.

Rautatiellä mentiin huimaa vauhtia. Lapset osoittivat suurta taipumusta pistämään päänsä ulos vaunujen ikkunoista, mutta näppärä Angelika veti niitä aina takaisin, vaikka hänen toisella silmällään piti lukea "Avaraa maailmaa" ja toisella vahtia poikia. Hän halusi suuresti päästä laivaan Malmöön ja Köpenhaminan välillä, että saisi rauhassa kirjoittaa päiväkirjaansa. Mutta voi! Itämeri oli pahalla tuulella ja laiva keikkui kauheasti.

Masse ja Kasse makasivat milloin pöydän milloin sohvan alla tai portailla, harvemmin omilla vuoteillaan. Angelika koetti monta kertaa kantaa lasillisen vettä äidilleen, vaan kaasi sen aina jos johonkin paikkaan. Milloin vanhan rouvan avonaiseen matkapussiin, milloin lukevan neidin syliin tai passarineidin kahvitarjottimelle. Pappa pyysi mammaa sitomaan häntä kiinni sohvan selkälautaan, mutta huomasi vasta silloin, kun oli liian myöhäistä, ettei hän voinut tehdä samaa palvelusta takaisin. Pikku Eufrosyne, joka luuli jotakin hirveää tapahtuvan, huusi koko ajan täyttä kurkkua, ettei häntä voitaisi syyttää olemasta hiljaa, jos onnettomuutta olisi tapahtunut.

Kun Tähtisen perhe astui maalle Köpenhaminaan, olivat kaikki sen jäsenet kalpeat ja väsyneet. Varsinkin oli se seikka tehnyt Kasseen ja Masseen syvän vaikutuksen, etteivät voineet syödä mitään kokonaiseen päivään, vaikka he selvästi olivat eroittaneet biffin hajua.

No, nyt oli kaikki taas hyvin. Mentiin asumaan mukavaan hotelliin Kongens Nytorv'in varrelle ja tehtiin valmistuksia kaupungille menoon. Heti jälkeen puolen päivän istuttiin omnibukseen ja mentiin Tivoliin. Lasten mielestä oli tämä luvattu maa. Siellä oli norsuja ja lämpimiä torttuja, soitantoa ja apinoita, ilotulitusta, karuselli ja suuren suuri ihmisjoukko.

— Ensin katselemme hiukan ympärillemme ja sitten huvittelemme, — ehdoitti pappa.

Hän ja mamma menivät edellä. (Pikku Eufrosyne oli jätetty kotiin hotelliin.) Sitten tulivat pojat ja Angelika loistavan iloisina: hän oli juuri Kööpenhaminassa saanut ensimmäisen kirjeen paraimmalta ystävältään, joka oli luvannut kirjoittaa kerran viikossa, koko ulkomaan matkan kestäessä.

— Eräs herra katselee Angelikaa, — kertoi Masse.

— Katseleehan kissakin kuningasta, — viisasteli Kasse.

Angelika kääntyi ja huomatessaan että eräs vieras herra katseli häntä, punastui hän.

— Om forlaadelse, — virkkoi vieras ja nosti hattuaan. — De har en lille Orm på Deres Kjole.

— Hän puhuu jotakin käärmeestä, — kuiskasi Kasse säikähtyneenä,

— Käärmeestäkö? — kertoi Angelika vavisten. Hän pelkäsi kauheasti käärmeitä. — Käärmeestäkö? Missä se on?

— Tillader De? — sanoi vieras ja viskasi pienellä kepin liikkeellä jotakin Angelikan hihassa olevasta silkkirusetista.

Tämä oli Angelikalle liikaa. Kirkuen hyökkäsi hän vanhempiensa luo pidellen käsiään kasvojensa edessä, — Auttakaa! auttakaa! Käärme on purrut minua! Minussa on jossakin käärme. Kuinka kauheaa! Voi, voi, mitä me tulimmekaan tänne!

— Se oli vaan pieni mato! — huusi Masse, joka tuli perästä täyttä laukkaa. — Vieras herra narrasi vaan. Minä näin että se oli mato, kun hän heitti sen maahan.

— Ehkä hän oli taskuvaras, — sanoi pappa harmissaan. — Täällä

Tivolissa usein tapaa varkaita.

— Onko sinulla tallessa kello? — kysyi mamma huolestuneena. — Entä medaljongi? Ja kultavitjat kaulan ympärillä?

Angelika koetti nyyhkyttäen taskujaan oliko häneltä jotakin viety, mutta kaikki oli kunnossa ja nyt saatettiin rauhassa jatkaa matkaa. — Mutta missä Kasse oli? Minnekä oli Kasse joutunut?

Nyt käännyttiin takaisin, huudettiin, etsittiin, hommattiin. Turhaan,

Kassea ei näkynyt, ei edes hänen korvan lehteäkään. Kasse oli hävinnyt.

Mamma ja Angelika jätettiin Massen kanssa erääsen huvihuoneesen siksi

aikaa kun pappa meni telefoonaamaan kaikille tahoille.

Sillä välin kulki Kasse huolettomana eteenpäin päinvastaiseen suuntaan. Ensi hetkenä oli hän hiukan hämmästynyt, kun huomasi eksyneensä omaisistaan, mutta kohta rauhoittui jälleen. Olihan hän kerrankin Kaisaniemellä eksynyt kevätjuhlassa kaikista tovereistaan ja kuitenkin onnellisesti osannut kotiin. Tulisi kaiketi yhtä hyvin toimeen Tivolissa. Ja hauskaahan olisi kerran vapaasti liikkua omin päin.

Kasse kilisteli tyytyväisenä muutamilla kirkkailla vaskirahoilla, joita oli ottanut säiliöstään kotona ja määrännyt huvia varten käytettäviksi ulkomaan matkalla. Hän nautti vähän aikaa positiivin suloisista äänistä ja nauroi täyttä kurkkua eräälle herrasväelle, joka meni kuperkeikkaa karusellissa. Ja tuolla… tuollahan on norsu, ihkaelävänä! Toinen toisensa perään kiipesi ylös portaita myöten, joita kuljettaja piteli ja istui sohvaan, joka oli rakennettu eläimen selkään. Ja sitten sitä mentiin juhlallisesti ja hiljakseen.

Ihastuneena lähestyi Kasse. Sepä olisi jotakin pojille kerrottavaa lomahetkillä! Nyt täytyi käyttää tilaisuutta ja hankkia itselleen oivallisen norsulla ratsastamisen.

Yks kaks joutui hän erään paksun herran ja kahden pienen pojan kanssa norsun selkään. Kuljettaja sanoi: — vær kun rolig, min lille Dreng — jonkatähden Kasse luuli että häntä kehoitettiin huvittelemaan, mutta samassa loukkautui siitä, että häntä kutsuttiin rengiksi.

Paksu herra ja hänen poikansa puhelivat lakkaamatta sekä keskenänsä että Kassen kanssa. Vaan koska Kassesta tuntui, että he puhuivat niinkuin heillä olisi tulikuumaa puuroa suussa, jolla pelkäsivät kieltään polttavansa, ei hän ymmärtänyt kerrassaan mitään, paitse sitä kun herra taputteli häntä päähän ja pisti hänelle karamellin.

Kasse tunsi alussa vaan ihastusta ja riemua sekä muisteli "Valkoisen puhvelin etsintää", "Orjapoikia Saharassa" ja kaikenlaisia "hirmuisen" hauskoja kirjoja. Ikävä kyllä, näkyi norsu olevan hyvin vähän huvitettu kuljettamaan taakkaansa ympäri, ja kulki vaan, kun kuljettaja sitä houkutteli sokuripalasilla. Norsun liikkumistapa muistutti myös niin kummallisesti laivan keikkumista matkalla Köpenhaminaan. Tästä rupesi Kasse parka vähitellen tuntemaan itsensä niin alakuloiseksi, ettei karamellikaan maistunut ja häntä hyvin halutti sylkeä sen pois suustaan.

Hän kalpeni yhä enemmän ja kenties miten hänen olisi käynyt, jos ei paksu herra poikineen olisi astunut alas ja Kasse noudattanut niiden esimerkkiä. Herra antoi kuljettajalle hopearahan ja osoitti hymyillen Kassea, joka tällä kertaa ymmärsi tanskankieltä hyvin hyvästi ja vastasi: "kiitoksia paljon".

Sitten meni hän edemmäksi. Päivä alkoi kallistua iltaan päin, mutta ei näkynyt pappa eikä mamma Tähtistä, eikä Angelikaa ja Massea. Mutta Kassepa ei ollut millänsäkään. Hän löysi taskustaan sokerileivoksen, joka oli jäljellä päivällisten ylellisyydestä, hän tuijotti jokaiseen vastaantulevaan, häntä tyrkättiin oikealta ja vasemmalta, hän pakkautui muiden poikain kanssa karusellin luo ja sattui vihdoin sähköradalle.

Kun hän kerran oli ratsastanut norsun selässä, niin minkätähden hän ei koettaisi sähkörataa?

Hän kiipesi rohkeasti erääsen pieneen sievään sohvaan, jossa tuli istumaan selätysten muitten kanssa. Hei! nyt sitä mentiin ympäri aika vauhtia. Kasse nauroi ja taputti käsiään kilvan muiden kanssa, mutta kun hän astui alas, niin kävi hullusti.

Hän maksoi lippunsa ottaen kukkarostaan kirkkaan rahan. Konduktööri katseli sitä, käänteli, rypisti otsaansa ja sanoi jotakin. Mutta koska Kassesta tuntui, että hänelläkin oli kuumaa puuroa suussa, ei poika ymmärtänyt vähääkään, vaan vastasi rohkeasti jo maksaneensa. Nyt tarttui konduktööri hänen kaulukseensa ja ärjyi vihaisesti rahaa osoittaen. Kasse luuli kuulleensa jotakin "poliisista" ja kääntyi levottomaksi. Hän ponnisti päästäksensä irti, mutta ei siitä apua lähtenyt. Eikä sitä tiedä, kuinka Kasselle vihdoinkin olisi käynyt, jos ei eräs herra samalla olisi kääntynyt ja sanonut: — ah, den lille Dreng! — Kasse, jolta jo itku oli päästä, tunsi paikalla herran, joka oli puhunut Angelikalle käärmeestä, ja tunsi itsensä hyvin lohdutetuksi. Herra puhui jotakin konduktöörille, puhkesi nauruun ja otti esille kukkaronsa. Konduktööri sai vaatimansa maksun ja Kasse 50-penninsä ja samassa selvisi hänelle, ettei koko maailmassa kelpaakaan Suomen markat ja pennit.

Herra tarttui nyt hänen käteensä, puheli vilkkaasti ja huitoi käsillään. Siitä ymmärsi Kasse yhtä paljon kuin latinalaisesta kieliopistaan. Herra kuljetti häntä sillä välin ristiin rastiin väkitungoksen läpi erääseen huvihuoneesen, jossa pappa ja mamma Tähtinen, Angelika ja Masse syleilivät häntä ilokyyneleitä vuodattaen; viimemainittu halusi hirveästi saada tietää hänen seikkailujaan. Tuo hyväntahtoinen herra oli jälleen tavannut Tähtisiä ja huomannut että he olivat epätoivossa Kassen häviämisestä. Hän oli tuntenut ne ja koettanut lohduttaa, vaikkeivät he juuri paljon käsittäneet hänen puheistaan. Sitten oli hän mennyt tutkimusretkelle Kassen löytääkseen, jonka mamma Tähtinen jo luuli joutuneen hevosten jalkojen alle ja Angelika arveli kuoliaaksi rutistuneeksi väkijoukossa.

Pelastaja kutsuttiin teelle ja pappa Tähtinen kiitti häntä saksaksi, jota kieltä hän itsepintaisesti arveli mukavimmaksi käyttää, vaikka tanskalainen useita kertoja vakuutti ei ollenkaan saksaa ymmärtävänsä.

Tuntia myöhemmin oli perhe poistunut Tivolista ja nukkui suloisesti hotellissa kyllästyneenä harhailuretkistä ja seikkailuista.

Otteita Angelikan päiväkirjasta.

3:na päivänä Lokakuuta. Ajoimme me junalla Köpenhaminasta Korsör'iin. Litisti Masse korvansa vaunujen ovessa. Saimme päivälliseksi erästä lajia puuroa, jota nimittivät röd gröd med flöde. Minä pidän enemmän uudispuurosta.

P.S. Kaikilla paikoilla Tanskassa on melkein sama nimi. Ne loppuvat kaikki tavuun — rup.

4:nä p. Lokakuuta. Keikkui laiva kauheasti matkallamme Kiel'iin. Iso Belt'illä ollessamme muistui mieleeni Kaarlo X Kustaa Välskärin kertomuksissa. Eufrosyne sai sokurimuru-tötterön, ettei huutaisi.

6:na p. Lokak. säikähdyin oikein käärmettä Zoologischer Garten'issa Hampurissa. Siellä oli myöskin apinoita, jotka voimistelivat ja irvistelivät. Masse olisi ostanut yhden niistä, mutta ne eivät olleet kaupan. Paluumatkalla alkoi sataa. Vettä tuli oikein kaatamalla useain tuntien kuluessa ja uudet ruudukkaiset vaatteemme menivät ihan pilalle. Poikien housut kutistuivat niin että saivat kulkea melkein paljain säärin ja pikku Eufrosynen hame pieneni melkein vyöksi. Mamman hame lyheni niin, että alushameen reuna näkyi ja pappa oli melkein yhtä pahassa pulassa. Mamma piteli viuhkaa silmien edessä ja minä peittelin itseäni päivävarjolla, sillä me häpesimme kauheasti. Olihan se ihan keskellä päivää. Minä astuin eellimmäisenä, sitten tuli pappa ja viimeisenä mamma poikien ja Eufrosynen kanssa.

Hotellissa joimme me teetä, sillä meitä hyvin palelsi ja pappa rukka oli hyvin peloissaan, että ehkä oli vilustunut vatsasta, sillä liivit ja housut olivat hirveästi kutistuneet.

P.S. Pysähdyimme yhdeksi päiväksi ostamaan uusia matkavaatteita.

Köln 10 p. Lokak. Ostimme me kolme pullollista oikeaa "eau de colognea" (nyt olen oppinut sitä oikein kirjoittamaan). Täällä sitä myös kutsutaan "Donner Wetter" — ei "Kölner Wasser" se oli. Kyyppari sanoi, että vesi Rheinvirrassa Kölnin kohdalla on paljasta eau de colognea.

Masse ja Kasse pyysivät saada mennä alas rantaan ja täyttää pullon sillä vedellä, mutta pappa ei luvannut. Täällä ulkomaalla syödään niin kummallista ruokaa. Me emme ole kertaakaan saaneet hapanleipää, ja kun äiti eräänä päivänä pyysi piparruutti-lihaa, toi kyyppari sisään ison vadillisen raakaa hienoksi hakattua lihaa, johon hän oli pannut hirveästi pippuria.

11:sta p. Lok. Näimme me aasia. Pojat kiusasivat pappaa että saisivat ostaa niitä, mutta hän ei luvannut.

P.S. Näimme myös ison kirkon, jota kutsuttiin dôme, jossa oli koreita maalatuita kuvia joka ikkunassa.

12:sta p. Lok. (Rautatien vaunuissa.) Ihmiset ovat hyvin tuhmia ulkomaalla. Tänään sanoin minä eräälle kyypparille: — geben Sie mir ein glas oel. — Silloin tuijotti hän minuun ikäänkuin tuo Kölnin kyyppari oli tuijottanut mammaan ja toi minulle sitten lasin ruokaöljyä. Rupesin oikein pahoin voimaan, kun näin sen.

13:sta p. Lok. Oli minulla hirmuisen ikävä. Eufrosyne sai vitsaa, kun oli heittänyt kaksi nukkea ja mamman hatturasian ulos vaunujen ikkunasta.

15:sta p. Lok. Saavuimme me Parisiin. Joimme kahvia eräässä kahvilassa. Saivat pojat uusia hattuja (koira oli purrut rikki Massen hatun ja Kassen hatun vei tuuli, kun hän katseli ulos rautatievaunun ikkunasta).

P.S. Pienetkin lapset osaavat täällä puhua ranskaa.

17:sta p. Lok. Saimme me aamiaiseksi eräitä paistetuita pähkinöitä, joita he nimittävät kastanjoiksi. Niitä syötiin voin kanssa. Masse ja Kasse säästivät omiaan ja söivät niitä sitten rusinoiden kanssa. Kävelimme kaupungilla koko päivän. Pojat saivat ajaa karusellissa, jossa paljon poikia ja tyttöjä istui pienillä puuhevosilla, joita kone kuljetti ympäri piiriä. Näimme myös panoraaman, joka oli isossa pyöreässä salissa ja jossa näyteltiin kuvia Parisin piirityksestä. Siellä oli sotilaita, hevosia, kuulia, painetteja ja kanuunia. Se oli niin luonnollista, ettemme hirvinneet jäädä niitä katselemaan. Pappa sanoi, ettei voinut varmasti tietää mitenkä oli kanuunain laita: joku saattoi niitä erehdyksestä lauaista.

20 p. Lok. Olimme teaatterissa ja näimme kappaleen: Ympäri maailman 80 päivässä. Masse ja Kasse olivat niin ihastuneet norsuihin, hindulaisiin, hevosiin ja siihen somaan miespalvelijaan, jota kutsuttiin Passepartout, että Masse rupesi kahtareisin tuolille ja Kasse seisoi toisella jalalla ja taputteli käsiään. Yöllä näkivät he unta että olivat muka hevosia, ja potkivat toisiaan kauheasti.

* * * * *

Onpa Parisi aika iso kaupunki, ajatteli mamma Tähtinen, joka ennen oli luullut ett'ei mitään kaupunkia voisi verrata Helsinkiin, kun siinä oli Grönqvistin kivirakennus ja komea kapelli esplanaadissa. Täällä näki hän toisen Grönqvistiläisen rakennuksen toisensa perästä ja torit ja kävelypaikat eivät suinkaan olleet kapellia huonompia. Ja voi minkälaisia puotia! Minkälaisia makkaroita ja juustoja! Niitäpä vasta sopisi panna pöydälle siellä kotona, kun olisi vieraita! Hän täytti ajatuksissa tavara-aittansa kaikilla makkarapuotien aarteilla ja olisi vaikka jättänyt silitysraudat Parisiin ja ottanut sieltä lihamakkaroita niin paljon kuin nämä painoivat, jos hän ei olisi muistanut, että heidän vielä täytyi käydä Roman paavia tervehtimässä, ennenkuin saisivat kääntyä kotiin päin.

Niin, saattoihan se Parisi olla kylläkin hyvä, mutta olipa siellä kuitenkin semmoinen kauhea hälinä ja joka hetki täytyi peljätä, että lapset joko eksyisivät tai tulisivat ryöstetyiksi nuoralla tanssijoiksi tai heidän päälle ajettaisiin, joka kaikki oli niin tavallista, (Masse ja Kasse eivät kyllä matkan lopuksi muuta toivoneetkaan kuin että heidät joku ryöstäisi.) Täytyi siis kohta hakea levollisempia paikkoja ja eräänä iltana ajaa hurautettiin yöjunassa Lyoniin.

Oli ruvettu makuuvaunuihin. Kaikki olisikin käynyt oivallisesti, jos vaan olisi ollut tilaisuutta jossakin seisahtua ja syödä aamiaista tai päivällistä — neljää ruokalajia ilman mitään kiirettä niinkuin kotona Kaipiaisissa. Mutta se oli totta — olihan nyt yö. Lapset koettivat siristellä silmiään että ne pysyisivät auki, ja tuijottivat ulos pilkkopimeään, jossa kipinät lensivät kuin lumihiuteet siellä kotona talvella. Angelika koetti kattolampun himmeässä valossa purkaa ajatuksiaan päiväkirjaan, mutta tungos ja täriseminen olivat niin kauheat ja vastustamattomasti nukuttavat, että kynä putosi hänen kädestään ja öiset ajatukset muuttuivat miellyttäviksi unelmiksi kalkkalokäärmeistä ja tanskalaisista ritareista. Lyon'issa levättiin yksi päivän, syötiin biffia ja peseydyttiin puhtaiksi. Kasse ja Masse, jotka olivat istuneet vaunujen ikkunassa ja saaneet päällensä kivihiilisavua ja pölyä, näyttivät mustilta murjaaneilta ja niitä täytyi ankarasti hieroa saippualla ja sienellä, ennen kuin vähänkään vaalenivat jälleen.

Pappa meni ulos salaperäisillä tuumilla ja toi kotiin silkkimekon mammalle, silkkiset kintaat Angelikalle, kaularusetin kullekin pojalle sekä pienen päivävarjon Eufrosynelle. Täytyihän sitä jotakin olla muistiksi silkkimatojen maasta.

Sitten taas ajettiin koko päivä ja koko yö, ennenkuin seisahduttiin Genuaan. Pappa meni tupakan poltto-vaunuihin, muut kaikki saivat olla naisina. Päivä kävi pitkäksi. Mamma nukkui. Angelika väliin luki "Redclyffen Perillistä", väliin kirjoitti päiväkirjaan. Eufrosyne vinkui yhä: "mitä minä teen? mitä minä teen?" kunnes kapalolapsi tehtynä mamman isosta huivista, nenäliinasta ja toisen veljen palttoosta vaati hänen äidillistä huolenpitoaan.

Genuaan saavuttiin kello 7 j.p.p. Nythän papan piti tulla korjaamaan aarteensa, jotka maltittomina tunkeutuivat vaunujen ovelle.

Minuutit kuluivat, vaan pappaa ei näkynytkään. Täytyi malttaa mieltä. Mutta aika vieri, minuutit kasvoivat jo puoleksi tunniksi, — ehkä pappa harjoitteli ranskan kieltä jonkun viehättävän ranskalaisen kanssa. Odotussali tuli aivan tyhjäksi, eikä pappaa vieläkään näkynyt. Silloin kävi mamma todenperään levottomaksi. Hän meni ulos asemasillalle ja kääntyi kaikkein kohteliaimmalla hymyllään erään rautatieherran puoleen: — soyez bien e cherchez mon homme qui… qui — Mutta sitten hän sotkeutui ja herra pudisti päätään merkiksi, ettei ollut ymmärtänyt yhtään sanaa. Angelika koetti käyttää säännöllisintä kouluranskaansa, mutta ihmiset eivät täällä olleet parempia kuin meidän rautatietyömiehet siellä kotona, he eivät ymmärtäneet sanaakaan ranskaa.

Mikä nyt neuvoksi? Kasse ehdoitti että hän menisi pappaa hakemaan, mutta mamma tarttui säikähtyneenä hänen korvaansa, peläten että hänkin häviäisi. Masse itki ja Angelika, jonka mielestä todellisuus nyt oli yhtä romantillinen kuin "Perillisessä", toivoi itsekseen että tuo tanskalainen ritari vielä kerta esiintyisi pelastavana enkelinä.

Kun ei kukaan heitä ymmärtänyt eivätkä hekään ketään ymmärtäneet, menivät he vihdoin odotussaliin kaluineen kampsuineen ja istuivat siellä synkkiin mietteisiin vaipuneina papan katoamisen johdosta.

Katsokaamme nyt minne oli joutunut perheen pää, joka oli kiivennyt tupakanpoltto-vaunuihin, saadaksensa rauhassa polttaa sikaria ja lukea Figaro'ta.

Siellä ei silloin sattunut olemaan ketään. Pappa Tähtinen tunsi sydämmensä kevenevän useilla myriagrammeilla, kun huomasi itsensä yksinään sanomalehtensä ja sikarinsa kanssa. Hän nautti kumpaisestakin, nautti nauttimistaan — kunnes puoleksi nukkui. Eräs konduktööri meni vaunun läpi, sanoen jotakin, jota hän ei käsittänyt. Pappa hymyili ystävällisesti unessa ja sanoi umpimähkään: eh bieng! Sitten nukkui hän oikein sikeästi, sillä samassa hiljeni kaikki hänen ympärillään ja kävi niin rauhalliseksi ja suloiseksi.

Niin kului joku tunti, ennenkuin hän aivan sattumalta heräsi. Ihmetellen minkätähden aurinko ei ollut noussut, hoiperteli hän muutamia askeleita eteenpäin pimeässä, ja muisti samassa, että rautatievaunuissahan hän olikin. Hän sai oven auki, ulkona oli yhtä pimeä. Missä ihmeessä hän olikaan? Ja juna oli seisahtunut! Hän ei käsittänyt mitään. Vihdoin raapasi hän tulta tulitikulla, valaisi sillä ympäristöä ja huomasi kauhistuksekseen, että hän useiden vaunujen ja koneiden kanssa oli sulettu erääseen pimeään liiteriin. Paikalla juolahti hänen mieleensä hänen turvaton perheensä. Se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Toinen oli, että mitenkä hän pääsisi tästä vankilasta. Hän koputteli, polki maata, huusi. Hän huusi niin kovaa, ettei ollut niin huutanut kuin poikana ollessaan. Vihdoin näkyi joku kuulleen häntä. Avain pistettiin lukkoon, ovi aukeni ja ulos hyökkäsi Saviniemen patruuna, puolikuolleeksi säikähtyneenä, raamuja käsissä ja kaulahuivirusetti niskassa. Hän selitti niin hyvin kuin vaan saattoi onnetonta tilaansa ja täytyi kärsiä se, että työmiehet makeasti nauroivat hänelle. Enemmän liikkeistä kuin sanoista ymmärsi hän nyt, että ne vaunut, joissa hän oli istunut, olivat tulleet irroitetuiksi muista sekä että juna oli vienyt hänen "naisensa" Genuaan. Vasta puolen tunnin kuluttua piti seuraavan junan lähteä. Siinä hän sitten meni ja löysi omansa epätoivon viimeisellä asteella sekä koetti sitten lohduttaa heitä ja itseään hyvällä kupilla teetä Genuan parhaimmassa hotellissa.

Seikkailu oli kuitenkin tehnyt perheeseen niin pahan vaikutuksen, että päätettiin heti seuraavana päivänä jatkaa matkaa. Genuan ja Pisan välillä oli niin monta tunnelia, että Kasse rupesi niitä sormillaan laskemaan. Mutta kun hänen kymmenen sormeansa eivät riittäneetkään, otettiin Massen avuksi ja kun nekin loppuivat, täytyi Angelikan ottaa esille paperia ja kynä. Laskettiin niin että päät olivat mennä pyörälle ja vihdoin kirjoitti Angelika kauniilla käsialalla päiväkirjaansa: 15:s p. Marr. Näimme me 96 tunnelia Genuan ja Pisan välillä.

Poikien paraita huvia oli ääneen lukea asemapaikkojen nimet. Eräänä päivänä tavasi Kasse silmät teekupin kokoisina: B-o-r-g-o…

— Borgå! — Porvoo! — huudahti Masse ihmeissään. — Mamma, täällä on Porvoo Italiassakin! — Saaneekohan täällä edes ostaa Porvoon tipoja [pieniä vehnäsiä]? — huokasi mamma, jonka mieleen juohtui lämmin puolipäiväkahvi kotona Helsingissä, paksu kerma oman lehmän maidosta ja mainioita "tipoja" Brondin'ista.

Jonkun ajan kuluttua lähestyttiin taas asemaa. Konduktööri meni vaunujen läpi ja huusi: Kervo!

— Kervo! — riemuitsi Kasse. — Pappa, pappa! Ikään tulimme Porvoosen ja nyt olemme Keravalla! Heillä on Kervo Italiassakin.

— Silloin varmaankin on junan muutos, — sanoi pappa, joka hätääntyneenä heräsi lyhyestä unenpätkästä. — Mutta näkyväthän ne kirjoittavan sitä C-e-r-v-o. Voimme siis olla rauhassa. — Ja niin saapuivat matkustajamme pitemmittä mutkitta Pisaan.

Angelika kiiruhti sanomaan Pisan kallellaan olevasta tornista, josta hän oli lukenut koulussa. Hänen selityksistään ymmärsivät Kasse ja Masse tornin semmoiseksi kuin Eufrosynen rakentamat tornit lastenkamarissa, jotka välttämättömästi kaatuivat, kun olivat jonkun korkeus-määrän saavuttaneet. Pojat kieltäysivät sentähden seuraamasta vanhempia ylös torniin, siksi kunnes pappa juhlallisesti vakuutti ei mitään vaaraa olevan pelättävissä. Pojat nolostuivatkin sitten aika lailla, kun huomasivat, että olivat päässeet tähän torniin yhtä onnellisesti, kuin jos olisivat nousseet Nikolaikirkon portaita Helsingissä.

Florenzissa tapasi perhe koko joukon ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia. Angelika tuli hyvin hyväksi ystäväksi erään nuoren tanskalaistytön kanssa ja Boboli-puutarhassa he tekivät ikuisen ystävyyden liiton eräänä iltana, kun satakieli lauloi ja kuuvalo loihti timantteja puihin ja pensaihin.

Kasse ja Masse panivat suurimman arvon kilpa-ajoihin Kasinossa. Hei, kuinka siellä lensivät nuo ruseteilla kaunistetut hevoset! Kuinka sanomattoman onnellisia olivat englantilaiset jockeyt, jotka ajoivat pieniä leikkivaunujaan, niin että pöly vilisi heidän ympärillään. Kasse ja Masse tunsivat palavan halun päästä tallipojiksi Florensiin.

Mutta eteenpäin sitä vaan mentiin. Kun tultiin Bolognaan, satoi rankasti. Asemalla huusivat eri hotellien omnibus-ajajat kilvan, itsekukin ylistäen omaa hotelliaan. Kaikkein kimakammin huusi "Albergo Pellegrino" ja Kasse ja Masse, jotka pitivät tätä nimeä erittäin ihanana, houkuttelivat pappaa kiipeämään Pellegrinon omnibukseen. Hotelli oli pieni, likainen ja kallis ja mamma rupesi voimaan pahoin öljynsekaisesta ruuasta ja sade yhä jatkui, jonka tähden pappa jo seuraavana päivänä osti matkaliput Venetiaan.

Mamma rukka oli yhä kipeä ja koetti parantaa itseään "Hjärnes testamente"-rohdolla, jota papalla oli mukana kotoa. Eufrosyne oli sinä päivänä hyvin kiusallinen ja hänen suunsa jauhoi lakkaamatta kuin mylly:

— Mamma, mitä tuo on? — Mamma, saanko karamellin? — Mamma, mitä tekee tuo ukko? — Mamma, mitä me saamme päivälliseksi? — Mamma, minkätähden ei kasva appelsiinia Kaisaniemellä? — Mamma, saako Masse kovertaa reikää Kassen saappaaseen? — Mamma…

Angelika, joka Bolognassa oli ostanut uuden päiväkirjan, jonka kannessa oli teräksestä tehty palava sydän, luopui huoaten aikomuksestaan alottaa sitä jollakin runollisella kyhäyksellä ja rupesi pientä siskoa hoitamaan.

Venetiassa vastaanotti perhettä mitä ihanin kuuvalo, mutta he pitivät enemmän ponnistimilla varustetuista matrasseista ja illallisesta teen kanssa. Siis hotelliin.

— Vossikka! — huusi pappa.

— Vossikka! — kertoi Angelika.

— Vossikka! — vinkuivat Kasse ja Masse.

Mutta vossikkaa ei näkynyt. Yltympäri näkyi vaan kanavia ja niiden kirkas, musta vesi kiilui kuuvalossa. Pitkiä kapeita veneitä näkyi kaikkialla ja niiden kulettajat tarjoutuivat huutaen ja kirkuen viemään matkustavaisia sinne, minnekä pyrkivät.

— Täytyykö meidän nyt vielä tänä iltana lähteä vesille? — huokasi äiti.

Pappa löi otsaansa. Eihän Venetiassa olekaan vossikoita, kun gondooli-veneitä vaan. Mikä siis neuvoksi, jos ei gondooli! Melkein samassa istui perhe jo gondoolissa, joka liikkui kanavaansa myöten ihanassa kuuvalossa. Eufrosyne itki hiljaa väsymyksestä, Kasse ja Masse ihmettelivät, Angelika oli haltioissaan. Pojat sotkivat alituisesti sanoja: kanava ja gondooli sekä puhuivat kanavoista ja gondooveista. Olihan tuo Italia kummallinen maa! Ei vossikoita, ei prenikka-ryssiä [prenikka = venäläinen mesileipä], ei nekkumummoja! Entä Venetia sitten, jossa oli paljaita kanavia ja niillä soutivat gondooleissa!

Pappa voi joukkonsa Markustorille, jossa tarjosi heille glassia. Se maistui lapsista vieläkin paremmalta kuin Löfström'in sokurileivokset, vaikka tuuli oli kylmä ja he värisivät ohuissa ruudukkaisissa vaatteissaan. Pikku Eufrosynellä oli ilonsa kesyistä kyyhkysistä, jotka tuhansittain laskeutuivat alas Markustorille, jossa heitä ei häirinnyt ajo eikä kärrien pyörät. Ne söivät leipämuruja lasten käsistä ja yksi niistä piti Angelikan kukilla koristettua hattua ruusupensaana sekä istui siihen.

Seuraavana päivänä käytiin dogien palatsissa, lyijykamareissa ja "huokauksien sillalla". Kun Kasse ja Masse kuulivat tämän nimen, alkoivat he heti huoata ja koettivat kilvan, kuka heistä saattaisi huoata syvemmin ja kovemmin.

Kirje Angelika Tähtiseltä ystävälleen Rosamunda Rosenblixtille.

Roomassa 11 p. Helmik. 188-.

Rakas Rosamunda!

Olemme nyt olleet täällä jotenkin kauan ja kaikenlaista kummaa on tapahtunut. En tiedä millä alottaisin. — Joulu-iltana oli meillä hirveän ikävä. Ajattelepas, heillä ei ole lipeäkaloja, eikä joulupuuroa eikä joulukuusta Roomassa! Mammasta tuntui, ettei se ollutkaan joulu-ilta, kun hän ei saanut lipeäkalaa. Pojat olivat pahoillaan, kun ei ollut joulukuusta. Eufrosyne itki, kun ei näkynyt joulupukkia. Minä olin suruissani, kun et ollut kirjoittanut tavallista joulukirjettäsi. Kaikki olimme me häijyjä ja tyytymättömiä. Vaan sitten kuulimme Pietarin kirkossa ihanan joulumessun, ja siitä tulimme taas kiitollisiksi ja iloisiksi. Emmekä myöskään jääneet ilman joululahjoja. Pojat saivat kumipalloja, Eufrosyne nuken ja minä solen roomalaisesta mosaiikista. Vaan kun sitten Masse jouluaamuna heitti pallonsa erään ylhäisen roomalaisen ikkunasta, otettiin heiltä pallot pois ja he vuodattivat runsaasti kyyneleitä.

Mutta enhän minä siitä aikonut kertoakaan, vaan siitä kummallisesta, joka minulle tapahtui.

Koska meillä oli määrä viipyä täällä neljä kuukautta, arveli pappa, että minun piti käyttää aikaa ja ottaa tuntia erään kuuluisan ranskalaisen opettajan luona. Tällä on tytär, joka on samanikäinen minun kanssani ja me tulimme kohta tutuiksi ja pidämme paljon toisistamme, vaikka väliin hirveästi erehdymme toistemme aikomusten suhteen, kun en vielä oikein osaa ranskaa. Giulialla, — se äännetään: Dschiulia, — on ihan samanlainen tukka kuin Hallonsköld'in tytöillä koulussa. Eräänä päivänä saimme Giulia ja minä kahden ajaa ulos ostoksia tekemään. Me ajoimme omnibuksessa pitkää, pimeää käytävää kahden korkean talon välitse. Giulia, joka on minua vanhempi ja kokeneempi, neuvoi minua pitämään kiinni kukkaroani taskussa, sillä näissä pimeissä käytävissä on tavallista, että taskuvarkaat vievät rahat. Minä tein hänen neuvonsa mukaan ja — elähän mitä! — palttooni taskussa tunsin kuin tunsinkin olevan suuren mieskäden! En uskaltanut huutaa, sillä arvelin että varas siinä tapauksessa voisi kuristaa minut; minä tartuin vaan kovasti hänen käteensä ja hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Ja voitko ajatella, — kun vaunut taas tulivat ulos valoon, huomasin minä että olin erehdyksestä pistänyt käteni vieressäni istuvan herran palttoon taskuun. Me istuimme siis ja pitelimme toistemme käsiä ja tuijotimme kummastuneina toisiimme. Ja kaikkein ihmeellisintä oli, että se herra — minä näet tunsin hänen nyt, — niin etkö voi arvata… hän oli… tuo tanskalainen herra Tivolista! Hän, joka pelasti Kassen eikä ollutkaan taskuvaras. Minä tunsin hänet ja hän tunsi minut. Hän nauroi, mutta minua hävetti niin hirveästi ja aioin ruveta itkemään. Silloin sanoi hän hyväntahtoisesti: De maa ikke vaere forknydt, det var ju kun en lille Misforstaaelse. Ja sitten auttoi hän minua alas vaunuista niin iloisena ja reippaana, että minä en ollut enää millänikään.

Seuraavana päivänä tuli se tanskalainen herra meillä käymään. Hän oli ylioppilas ja hänen nimensä on Jens Glitterup. Pappa puhui hänelle saksaa, mutta me muut ruotsia, jota hän ymmärsi paljoa paremmin. Sen jälkeen on hän ollut meillä monta kertaa ja me sovimme oikein hyvästi. Ainoa mikä minulla on häntä vastaan, on se, että hän niin vähän tietää Suomesta. Mutta minäpä olen opettanut hänelle suomalaisen lauseen: sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; — ja sitä hän useasti kertoo. Hän pitää siitä yhtä paljon kuin minä. — Hyvästi, rakas Rosamunda, kirjoita pian kirjeitä odottavalle ystävällesi.

Angelika.

Tähtisen perhe viipyi Roomassa kolme kuukautta. He kävivät kaikkea katseltavaa katselemassa, tanskalaisen ylioppilaan seurassa. He kuluttivat loppuun ruudukkaiset vaatteensa ja koi söi mamman puhkion. Papan kukkaro alkoi laihtua; mamma ajatteli kevätpesua siellä kotona, Angelika toivoeli saada kertoa matkasta Rosamundalle ja pienokaiset muistelivat urpusia, sinivuokkoja ja koivun lehden alkuja. Yleinen koti-ikävä valtasi seurueen ja ei aikaakaan, ennenkuin olivat jo kotimatkalla. Masse näki ensimmäisenä Viaporin huiput ja kirkasi riemusta. Sitten näkyi Nikolainkirkko ja kohta levisi heidän eteensä tuo rakas, tuttu Helsinki, ihanassa vihreässä kevätpuvussa. Mamman silmiin nousivat kyyneleet, lapset riemuitsivat, pappa tilasi marjanestettä ja vettä ja tarjosi kaikille. — Maljasi, mamma, maljasi, Angelika! Ja teidänkin maljanne, pienet veitikat! Muu maa mustikka, oma maa mansikka.

Eläköön! huusivat Kasse ja Masse, ja pikku Eufrosyne vinkui: eijäköön!