Читать книгу Tähtisen perhe ja Tilhispesä - Toini Mathilda Topelius - Страница 4

Sisällysluettelo

Tulo.

Kello oli 1/2 11 iltasella 14 p. Tammikuuta 18… Seuraavana päivänä avattiin koulut ja lapsia, läheltä ja kaukaa, jotka olivat matkustaneet kotiin joululuvalle, tuli tulvailemalla takaisin Helsinkiin.

Neidit Tilhisten asunnossa Antin kadun varrella oli kaikki puhdistettu ja kiilloitettu ja kuntoon laitettu seitsemän iloisen koululapsen ensi vastaanottoa varten "täyteen ylöspitoon". Matot olivat juuri mankeloidut, huonekalujen irtonaiset päällykset kiilsivät silityksen ja tärkkelyksen jäliltä, lamppuja paloi joka huoneessa ja kaikki oli täynnä hiljaista odotusta.

Hiljaisuuden keskeytti kumminkin pian neiti Konkordia Tilhinen, joka reippaasti liikkuen ja isolla talousesiliinalla varustettuna harppasi sisälle saliin, jossa hänen sisarensa vienona ja laihana istui sukkaa neuloen.

— Mutta, Amadea kulta, istuthan taas tuossa niin rauhaisena kuin jos ei olisi tekemistä vähääkään! Etkö näe että pöytäliina on vinossa, — nostahan lamppua, että saan asettaa sen paikoilleen. Kas niin! Entä fikus! Mitenkä se on käännetty? Pitäähän sillä olla kolme lehteä vasempaan päin ja viisi lehteä oikeaan päin käännettyinä… Oletko puistanut pölyn pellinnuorasta? Ei sitäkään! Sinä et ymmärrä järjestystä pitää, Amadea! Ja katsopa Mobellea, kuinka huolimattomasti se makaa tuolla, jalat kiertyneinä sukkalankaasi ja toinen korva nurin käännettynä!… Lieneeköhän Miina leikannut tarpeeksi leipää koriin ja muistanut panna makkaraakin pöytään… ne voivat tulla vaikka minä hetkenä, lapset.

Amadea neiti oli kiltisti korjannut osoitetut puutteet, puhellen sillä välin hiljaisella, hiukan valittavalla tavallaan:

— Niin, niin, olkoon nyt vaan onneksi heidän tänne tulo! Koululasten pito tuottaa niin suurta edesvastausta!… Vaan täytyyhän sitä jollakin tavalla elää!…

Pelkään vaan ettemme jaksa, oikein kunnollisesti hoitaa seitsemää vierasta lasta! Puuhaa ja huolta saamme ainakin, se on varma!

— No, jos minä puuhaan ja sinä huolehdit, niin jaamme vaivat tasan, sisko. Kuuluvathan ne sitä paitse olevan hyvin kasvatettuja lapsia siivoista kodeista. Tähtisen perheen minä tunnen, nehän ne olivat, jotka viisi vuotta sitten tekivät matkan Italiaan. Nyt he kesät talvet asuvat kauniilla Saviniemellään. Pikku Pumpenritter on oikeastaan saksalainen, mutta vanhempansa tahtovat häntä kasvattaa suomalaiseksi. Tiedäthän, isä on upseerina Viaporissa. Poika on viettänyt joulua Porvoossa äitinsä vanhempien luona ja tulee tänne tänä iltana muiden kanssa… Kumma, etteivät jo ole saapuneet!

— Ehkä juna on joutunut pois kiskoilta! — arveli Amadea, heittäen aran katseen kelloon. — Kuulin tässä tuonoin, että Ärtblomin pienet tytöt ovat herttaisia ja lahjakkaita lapsia. Vanhempi on niin kaunis ja nuorempi kuuluu sepittävän runoja.

— Tyhjää! — huudahti Konkordia neiti iloisesti. — Sitähän sinäkin teit sillä ijällä, mutta eipä kukaan siltä ole kutsunut sinua lahjakkaaksi. — Pienestä Pingelbom'ista en tiedä mitään muuta, kuin että hänen isänsä on kapellimestarina Loviisassa… hys, nyt soitetaan kelloa! — Ja hän hyökkäsi etehiseen, jota esimerkkiä seurasi Mobelle, pieni lihava sylirakki, joka raivoisasti haukkui tervetuliaisiksi.

— Taivasten tekijä, tuossahan ne ovatkin! — huudahti Amadea niin säikähtyneenä, kuin jos olisi nähnyt joukon Hottentotteja hyökkäävän heidän hiljaiseen asuntoonsa… Minun täytyy muistuttaa Miinaa teekeittimestä. — Ja hän kiiruhti verkalleen ruokasaliin.

Etehisessä toimitettiin paraikaa juhlallinen esittely. Kun ovi aukeni, astui ensiksi sisään uljas nuori mies, noin 9 vuoden vanha.

— Kas, tässähän on Kasimir Tähtinen, — sanoi Konkordia neiti sydämmellisesti. — Hyvää päivää, poikani, miten jaksavat, pappa ja mamma?

— Minä olen Fritz Amatus Pumpenritter, — vastasi luuloteltu Kasse. —

Tähtisen tulevat vasta huomenna omilla hevosilla.

— Vai niin, no, no, johan minä arvelin, ettet ollut ollenkaan näköisesi. Hyvää iltaa, rakas pikku Gunilla, sinähän olet koko pitkä tyttö! Missä on siskosi Syrena?

— Minä olen Spirea ja tässä on sisareni Kamilla, — kuului huurteisen moherilankahuivin sisästä ja puhuja, hoikka tummaverinen 13 vuotias tyttö niiasi siivosti ja kohteliaasti.

— Vai niin, no, samahan se! Ja sinä kai olet Svante Pingelblom!

— Bom! — oikasi mainittu nuori mies kumartaen.

— Mitä! Joko taas sanoin hullusti? — huudahti Konkordia neiti hämmästyneenä. — Amadea, tulehan tänne ja auta minua pitämään muistissa kaikkia noita vaikeita nimiä. — Oletteko pyyhkineet jalkojanne mattoon, pojat? Täällä on teille jokaiselle oma paikkansa päällysnuttuja varten, — paikat ovat numeroidut, niinkuin näette — minä pidän paljon hyvästä järjestyksestä.

Lapset olivat sillä välin riisuneet päällysvaatteet sekä salavihkaa katsoneet toisiaan ja "tantteja", joiden haltuun he nyt joutuisivat. Konkordia täti näytti kyllä hiukan ankaralta, mutta tuiman katseen takaa pilkisti usein ystävällinen hymy ja ruskeat silmät tuntuivat katsovan varmasti, mutta hyväntahtoisesti syvälle toisen sieluun. Amadea sitä vastoin näytti itse lauhkeudelta ja hänen suhteensa tunsivat lapset heti, ettei heidän koskaan tarvitsisi mitään pelätä.

Mobellea hyväiltiin ja armasteltiin ja rakki koetti oikein hypähdellä, näyttääksensä tyytyväisyyttään lasten tulosta. Mutta kömpelömäisesti se kävi, ikäänkuin vanha kumipallo, joka on saanut halkeaman, eikä saata enää kimmota.

— Kuinka täällä on kaunista, vanhanaikuista ja siroa, — miettivät lapset, kun he lumivalkoisten mattojen päällitse mennä sipsuttelivat ruokasaliin. Ne, jotka tiesivät ei voivansa järjestystä pitää, tunsivat itsensä hiukan alakuloisiksi ja eivät saattaneet pelkäämättä katsella niitä monilukuisia helposti särkyviä, vanhoja posliiniesineitä, kukka-astioita ja päätä nyökäyttäviä kiinalaisia lasissa. Mitenkä he saattaisivat olla käymättä noihin salakareihin?

Teekeitin höyrysi pöydällä ja paistettu makkara ynnä potaattimuhennus antoivat ruokahalulle yllykettä. Dika täti näytti hiukan tyytymättömältä, kun Fritz Amatus syödessään levitti kyynäspäitään ikäänkuin olisi aikonut tunkeutua pöydän toiselle puolelle, pistipä vielä lisäksi veitsen syvälle suuhun. Svante raapi pataattimuhennusta lautaseltaan pyörittäen sitä samassa ja teki tätä niin uutterasti, että Dika täti pelkäsi hänen saavan posliinisirpaleita kurkkuunsa. Pienet Ärtblom'it levittivät runsaasti voita vehnäleivälle. Kaikki tämä oli tädistä kauhistus, mutta eihän hän ensimmäisenä iltana tahtonut muistutuksia tehdä.

Dea täti, joka itse söi kuin kärpänen, katseli kummastuksella ja levottomuudella lasten ääretöntä ruokahalua ja ihmetteli ääneen, josko oli terveellistä syödä niin paljon illalliseksi. Fritz Amatus rauhoitti häntä sanomalla, että saattaisi syödä viisitoista sokurileivosta ja viisi voileipää illalla ja kuitenkin olisi seuraavana aamuna nälkä.

— Ja minä saatan syödä kymmenen potaattia ja pytyllisen viiliä sekä lisäksi lihaa ja leipää yhdeksi päivällisateriaksi, — vakuutti Kamilla, eikä sitä voinut kukaan epäillä, joka näki hänen punaiset poskensa ja pyylevät kätensä.

— Kuinka monta joululahjaa sait sinä? — kysyi Svante vierustoveriltaan hiljaa.

— Kuusikolmatta, kun lasken kaikki keilit erikseen, muuten neljätoista. Entä sinä?

— Minä sain kaksitoista, mutta niiden joukossa viulun, joka maksoi 20 markkaa! Minä rupean viulua soittamaan.

— Ohoh! — huudahti Fritz Amatus innostuen niin ylenmäärin, että potkasi pöydän jalkaa, jolloin maitoa kaikista laseista läikähti pöytäliinalle.

Dika täti synkistyi yhä enemmän, eikä malttanut enää olla sanomatta: — Kuinka huolimatonta! Tästä lähtien tulen sakottamaan sitä, joka tahraa pöytäliinaa!

Illallisen jälkeen saattoi Dea täti lapsia heidän makuuhuoneihinsa.

Mobelle tuli mukaan ja koetteli kohteliaasti jokaisen makuutilaa.

— Ole hyvä ja vie mustat ystäväsi pois mukanasi, kun menet, — nauroi Kamilla, joka huomasi, että Mobellen käynti oli tuottanut hänen vuoteelleen pienen mustan hyppijän.

Dea täti sanoi heille hyvää yötä, muistuttaen samassa vienosti, että muistaisivat lampun sammuttaa ja iltarukouksia lukea. Ja nyt olivat lapset yksin.

Svantella ja Frits Amatuksella oli yhteinen huone. Edellinen heittäysi vatsalleen vuoteelle, lopettaaksensa "Robin poikaa", jota hän oli alottanut matkalla; jälkimmäinen otti esille matkalaukkunsa ja rupesi syömään rusinoita ja manteleita. Kun he kuulivat ruokasalin kellon lyövän yhtä, hyppäsivät he pystyyn kauhistuneina muistellen, että heidän täytyisi olla koulussa kello 8 seuraavana aamuna. He päättivät kilpailla, kuka saattaisi nukkua ensimmäiseksi ja kohta kuuli Svante kadehtien Fritz Amatuksen korsaavan, sillä välin kun hänen ajatuksensa kiersivät maailman Robin pojan villien seurassa.

Spirean ja Kamillan huoneessa oli kolmaskin vuode, joka oli aiottu pikku Eufrosyne Tähtiselle.

— Mitä sinä pidät "tantoista", Spirea? — kysäsi Kamilla hirveästi haukotellen.

— Kyllä, — kiltiltähän nuo tuntuivat kumpaisetkin, — vastasi Spirea verkalleen. Hän ei ollut vielä varma.

— Minusta ne muistuttavat Karoa ja Mirriä siellä kotona, toinen haukkuu hiukan ja toinen naukuu, — tuumasi Kamilla ja ojensihe mukavasti pehmeällä vuoteellaan. — Mutta, siunatkoon Jumala kaikkia ihmisiä, — lisäsi hän, — meidän ei pidä nukkua pahoissa ajatuksissa.

Hän suuteli sisartaan ja nukkui samassa.

Fritz Amatus heräsi seuraavana aamuna siitä, että luuli näkevänsä isänsä venäläisen denschikin [miespalvelija] seisovan edessään, iso kuppi teetä kädessä ja sanoen: pasvoltje [suvaitsetteko?] Fritz Konstantinovitsch? Teen haju nousi hänen nenäänsä, hän raotti silmiään ja ojensi kättään ottaaksensa kuppia…

Kilin, kalin, räiskis!

Frits heräsi kerrassaan ja nousi istualleen. Voi, hän makasikin neidit Tilhisten matalassa rautasängyssä ja lattialla oli lätäkkö ja siinä sirpaleita siitä lasista, jota hän oli teekuppina pitänyt. Fritz hämmästyi. Kotona oli hän kyllä silmiä räpäyttämättä pudottanut maahan parhaimmat posliinit, mutta muistellessaan Konkordia neidin ankaraa katsantoa, kävi hän hiukan miettiväiseksi. Mutta pian hän tointui, pisti sormensa veteen ja pirskoitti äkkiä vettä nukkuvan Svanten viattomille kasvoille.

Svante nousi nuolena pystyyn.

— Mi-tä… mitä se on?

— Uusi herätys-massiina, — vastasi Fritz vakavasti, — hän käytti mielellään vieraskielisiä sanoja. — Vinnillä on näet ruisku, jossa on useita letkuja, yksi joka huoneeseen ja kello kuusi alkaa vesi juosta alas…

Samassa kuului, kuinka Dika täti peukalollaan rummutti oveen.

— Joko olette nousseet, pojat? Minusta, tuntui, että kuulin lasin tai posliinin helisevän. Oletteko särkeneet jotakin?

— Minä vaan une… uneksin…

— Herkeä jo uneksimasta. Kello on kuusi ja teidän täytyy nousta.

Kuuletteko, mitä minä sanon?

— Kuullaan, neiti Patukka, — mumisi Fritz ja hyppäsi vuoteesta. Hän sattui hyppäämään suoraan lätäkköön, uudet sukat kastuivat ja jalkaan tuli lasisirpale, jonkatähden Svanten täytyi ruveta tohtoriksi ja kaivella sitä pois. Tohtori oli unissaan ja kovasti kömpelö. Kotona olisi Fritz pitänyt velvollisuutenaan kirkua tuskasta, mutta nyt oli hän ääneti ja puri hammasta, vaikka kyyneleet hänen tahtomattansakin nousivat hänen silmiinsä.

Svante nosti verkalleen tavaroitaan matkalaukusta, muutti puhtaita vaatteita päälleen kiireestä kantapäähän, pesi korvat ja kaulan sekä harjasi keltaista tukkaansa niin sileäksi, että kärpäsenkin jalka olisi siinä liukahtanut. Kun hän vihdoin sitoi kaulahuiviaan, punertava silkkikravatti valkosilla pilkuilla, pääsi häneltä huokaus. Huivi oli rouva Pingelbomin jäähyväislahja rakkaalle Svantelleen.

Fritz unhotti puhdistaa hampaat, leikitteli hiukan hevosellaan Alaschkalla, joka oli päällystetty nahalla, ihan kuin oikea hevonen ja jonka hän kaikessa salaisuudessa oli ottanut mukaansa. Kun sitten Dika tädin pasuuna jälleen kuului, heitti hän hätäisesti päälleen tummansiniset merimiesvaatteensa.

Samaan aikaan istui Kamilla Ärtblom yönuttusillaan lattialla avonaisen matkalaukkunsa ääressä ja itki.

— En tahdo mennä kouluun puettuna tuohon vanhaan, ilkeään mekkoon, — nyyhkytti hän, — en tahdo, häpeän silmät korvat täyteen!…

— Rakas Kamilla…

— Niin, "rakas Kamilla!" Ei minun päälleni kasva uusia mekkoja siitä, että sinä sanot "rakas Kamilla!"

— Mutta tiedäthän että äiti sanoi, ettemme molemmat voisi saada uusia mekkoja ja eihän tuo ruskea näytä ollenkaan vanhalta vielä.

— Näyttääpä! Se on vanhan kahvisäkin näköinen, tai luutturievun tai lehmännahkan, — — niin juuri lehmännahkan näköinen se onkin!

— Jospa äiti näkisi sinua noin kiivaana…

— Helppo on sinun saarnata! Sinä saat aina uusia vaatteita, kun olet vanhempi ja minulle annetaan sinun vanhat korjattuina ja ne minun täytyy pitää hyvänä, vaikka kaik-ki tulevat nauramaan minulle koulussa!

Spirea laskeutui ääneti polville matkalaukun viereen ja alkoi ommella pitsiä kiivaan ja juonikkaan sisarensa mekkoon. Äiti oli heidän kotoa lähtiessä suudellut häntä ja sanonut: — ole nyt viisaana, vanhempana sisarena Kamilla paralle! Elä koskaan anna hänen juonitella, mutta auta häntä, kun voit ja ole hyvänä esimerkkinä. — Sentähden Spirea pidätti niitä vihaisia sanoja, jotka jo olivat hänen kielellään. Mutta hän ei ennättänytkään kuin pari kertaa neulalla pistää, ennenkuin Kamillan käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa ja Kamilla itkien ja nauraen puhui: — anteeksi, anteeksi, Spirea! Enhän aikonut mieltäsi pahoittaa! Millähän tavalla voisinkaan tulla yhtä hyväksi kuin sinä ja äiti?

— Minä en suinkaan ole hyvä, mutta ajattele, että sinä pahoitat äidin mieltä, joka kerta kun olet pahankurinen. Ja sitä paitse erästä toista.

— Tiedän, — Jumalaa! — virkkoi Kamilla vakavasti. Mutta samassa löysi hän jotakin eriskummallista matkalaukussaan.

— Johan nyt, Spirea, katsopas… uusi esiliina ja juuri semmoinen kuin olen itselleni toivonut! Lieneekö se minulle! Voi sitä äitiä, — tämän on hän ommellut ja pistänyt tähän minun sitä vähääkään aavistamatta!

Kamilla pani esiliinan päällensä, pisti kädet sen taskuihin ja hyräili:

"Kun kerran, äiti, kävelin

Taskussa pähkinöitä…"

— Oletteko valmiit, tyttöseni? — kysäsi Dea täti ystävällisesti ovessa ja päästi sisään Mobellen hyvää huomenta sanomaan. Kamilla punastui ja herkesi laulamasta, mutta Dea täti poistui eikä ollut huomaavinaan koko laulua.

Aamiaispöydässä Fritz turhaan katseli ympärilleen löytääksensä teekeittimen tai kahvipannun. Ei kuin leipää ja voita ja maitoa ja maljallinen höyryävää velliä sille, joka tahtoi! Fritz parka! Jolla on ymmärtämätön äiti, joka on antanut poikansa nukkua untuvilla kello yhdeksään saakka ja sitten lähettänyt palkollisen häntä palvelemaan, se tulee huonolle tuulelle, kun täytyy nousta kello kuusi ja syödä velliä. Lohduttaakseen itseänsä kuiskasi Fritz Kamillalle: — kohta alkaa tähtiä tippua taivaasta.

— Nytkö… päivällä?

— Niinpä niin, oikea tähtisade!

— Fritz, — sanoi Dika täti samassa, pöydän toisesta päästä, — vuoteesi edessä löydettiin särkynyt juomalasi. Kumpiko teistä särki sen?

Svante lensi tulipunaiseksi, mutta Fritz vastasi uhkamielisesti: — minä sen särin.

— Siinä tapauksessa et ollut oikein rehellinen tänä aamuna.

— Sanoinhan vaan että olin uneksinut ja se oli totta. Minusta näytti, että Kostja tuli luokseni kantaen ison kupin teetä ja tuoresta vehnästä, — ja niin särin lasin, kun ojensin kättä kuppia ottamaan.

Kamilla nauraa kikatti. Dea täti pudisti päätään, mutta Dika täti heitti Fritz'iin jotenkin tyytymättömän katseen silmälasien takaa. — Vai niin, — sinulla on semmoisia tapoja, — lausui hän, — no, no, kodit ovat erilaisia! Mutta, tiedätkö mitä, poikani, puolinainen totuus on yhtä paha kuin kokonainen valhe.

Fritz olisi ehkä vielä vastannut tuhmasti, ellei samassa vaunut olisi seisahtuneet portaiden eteen. Ajuri, punaposkinen renki, yhtä lihava kuin hevoset, hyppäsi maahan ja samassa lensi vaunuista pieni tyttö kuin pallo, joka pyöri kummastuneen ajurin jalkojen juureen.

Hänen jälkeensä tuli samaa vauhtia voipytty, kaksi juustoa, kaksi poikaa ja omenapussi. Fritz oli hyökätä paikoiltaan, mutta Dika tädin katse pidätti häntä. Heti sen jälkeen tuotiin vastatulleet sisälle ja esiteltiin juhlallisesti.

— Kasimir, Maximilian ja Eufrosyne Tähtinen. Terve tulleeksi! Mitenkä jaksoivat vanhukset Saviniemellä?

Pojat raapivat lattiaa saappaillaan, — se oli olevinaan kohtelias kumarrus. Eufrosyne niiasi hypähtäen ja vastasi vikkelästi: — Kiitoksia paljon, kyllä he jaksoivat hyvin! Mamma käski sanoa paljon terveisiä ja lähettää kaksi voipyttyä ja yhden juuston… ei, kaksi juustoa ja yhden voipytyn tanteille…

— Eikö tipahtanut tähtiä? kuiskasi Fritz Kamillalle. Kolme yht'aikaa!

Luin sen almanakasta näet.

Nuo kolme Tähtistä eivät olleet erittäin ujoja, vaan noudattivat heti kutsumusta tulla aamiaiselle. Kasse ja Masse, kolmen- ja kahdentoista vanhat, olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa; kumpaisellakin oli terveet, punaiset posket ja kummallisen itsepintainen tukka, joka aina oli pystyssä. Mutta Masse näytti koko lailla vikkelämmältä kuin Kasse. Eufrosyne, 10 vuoden vanha, oli pienikasvuinen, mutta virkeä ja kehittynyt ikäänsä katsoen. Hänellä oli vilkkaat ruskeat silmät ja hän huomasi heti, kuinka Fritz Amatus pudotti voileipänsä nurealle puolelleen matolle, nuoli veistä kielellä ja aina tuppautui puhumaan, juuri kun oli työntänyt suunsa täyteen voileipää.

Kello puoli kahdeksan alkoi talossa kuulua rähinää ja ovien pauketta, kun joukon piti lähteä kouluun. Svante, Spirea ja Kasse tunsivat sisällistä vavistusta, he tiesivät jo miltä tuntui tapella der, die, das'in kanssa, tai aimer'in ja amare'n. Masse ja Kamilla eivät juuri vähästä säikähtyneet ja mitä Fritz'iin ja Eufrosyneen tulee, olivat he vasta viime keväänä ottaneet sisäänpääsytutkinnon ja alottivat nyt huoletta ensimmäistä lukukauttaan. Svante kävi uudessa ruotsalaisessa opistossa, Tähtisen pojat suomalaisessa normaalikoulussa ja Fritz suomalaisessa yhteiskoulussa. Sisaret Ärtblom kävivät ruotsalaisessa — ja pikku Eufrosyne suomalaisessa tyttökoulussa.

— Tule pois, Svante, — kehoitti Masse portailla, Fritz ja nuo muut tytöt ovat niin hirmuisen hitaita.

Fritz lensi punaiseksi kuin kukko.

— Mitä uskallat sanoa?

— No niin, voitko kieltää kuuluvasi tyttöjen joukkoon?

— Mutta minä en siltä ole mikään tyttö, — väitti Fritz kapinallisella äänellä.

— Oletpa vainenkin. Kaikki, jotka käyvät tyttöjen koulussa, ovat tyttöjä, se on varmaa se. Onnea vaan sinulle mamselli Rittenpumper, kun saat oppia ompelemaan ja kerimään, — jatkoi Masse, kiitäen Fritzin ohi.

— Suu kiinni, tähtitaivas! — huusi Fritz hänen jälkeensä, mutta huomasi itse, ettei ollut sanonut mitään sukkelaa, meni äreästi tyttöjen ohitse, ja tyrkkäsi heitä ikäänkuin sattumalta. Kun hän tuli koulun pihalle, kuului jo kellon kimakka ääni, — hän kiiruhti portaita ylös ja joutui pian keskelle poika- ja tyttöjoukon, jotka muurahaisten tavalla kihisten kiiruhtivat rukoukseen. Fritz meni muiden mukana, mutta kun hän sitten rukouksen pidettyä joutui ensiluokalle pojan viereen, jolla oli tuuhea punainen tukka ja toisella puolella tyttö, jolla oli ruudukas esiliina, rupesi häntä arveluttamaan. Hänelle muistui mieleen, että hän useasti oli kirjoittanut "viikko" yhdellä i:llä, että hänellä oli tapana jättää pois kaikki t-viivat, ettei hän oikein muistanut, olivatko Länsi-Intian saaret Välimeressä, vai missä ihmeessä, sekä monta muuta tieteen hedelmää, joista hän ei vielä yhtään voinut nauttia. Tänään ei kuitenkaan vielä sattunut hänen eteensä yhtään loukkauskiveä, lapsille annettiin läksyjä ja laskettiin kotiin.

Eteisessä tapasi Fritz jälleen vierustoveriaan. Hän kääntyi ylenkatseella pois tytön luota ja alkoi puhutella poikaa.

— Mikä nimesi on?

— Hektor Hällström.

— Hektor? Sehän on koiran nimi.

— Entä sinun nimesi?

— Fritz Amatus Pumpenritter.

— Mitä, Pumpernickeli? ivasi Hektor. Sehän on melkein sama kuin piparkakku. Tulehan tänne että saan maistaa kuinka imelälle maistut.

— Ole ilkkumatta! — huudahti Fritz, joka ei voinut kärsiä että häntä toistamiseen tänä päivänä ivattiin. Hän heitti koululaukkunsa lattialle ja hyökkäsi punatukka-poikaan, joka kuitenkin oli häntä vahvempi, ja antoi hänelle pari läiskäystä suuhun, niin että veri purskahti Fritzin nenästä kuin suihkulähteestä.

— Sinäpä olet siivo poika, — häpäisivät häntä vihollisensa, — panet alkuun riitaa jo ensimäisenä päivänä.

Muut lapset tunkeilivat uteliaina heidän ympärilleen, eräs opettaja tuli ulos ja lähetti Fritzin kotiin ankaralla varoituksella, ettei saisi toiste olla niin raju. Vihaisena, nenä vuotaen sekä kyyneleitään pidellen, Fritz kiiruhti pihalle. Portissa saavutti hänet tyttö, joka oli istunut hänen vieressään. Tämä ojensi hänelle koululaukun ja sanoi ujosti: etkö tahdo lainata minun nenäliinaani, voinhan saada sen takaisin huomenna? —

Mutta Fritz ärjäsi hänelle ja meni yhä vihaisempana kotiin. Ei hänelle kelvannut tyttö toveriksi! Vaan eipä ylpeydestäkään apua. Heti hänen kotiin tultuaan, kysäsi häneltä Masse kuka tytöistä oli hänen nenäänsä raapinut ja Kasse tiedusteli kuinka monta ympärystä sukassa hänellä oli määrä neuloa.

Vimmastuneena paiskasi Fritz oven taaksensa kiinni, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavan kirjeen äidilleen:

Rakass äiti.

Mull on niin hirveen ikävä tiäällä. En ole saanut tippookaan tieetä ja oaamusella särin lasin Konkortiia tantti sanoi että myö kyllä vielä opitaan toisiamme paremmin tuntemaan ja koulussa löi minua yks poika nin että nenästä juoksi ver hyväst nyt tule pian noutamaan minut tiäältä kotiin pyytä ra…

rakass poikas Fritz.

Kauhea havainto.

Nuo seitsemän asuntokumppania tulivat pian hyviksi tovereiksi ja tutuiksi. Kamilla teki ystävyyden liiton Massen kanssa, joka oli leikkisä ja kekseliäs; Fritz Amatus suvaitsi seurustella vikkelän Eufrosynen kanssa ja Kasse ihaili kaikessa hiljaisuudessa Svantea, joka näytti oppineelta ja jolla oli 20-markan viulu.

Spirealla vaan ei ollut mitään "paria", hän oli kuin viides pyörä vaunujen alla. Kuitenkin oli hän ikäänkuin kaikkien oma, kaikkien ystävä ja uskottu. Hänen vieno, pehmeä, vaatimaton olentonsa houkutteli kaikkia luokseen aivan kuin takkavalkea myrskyllä ja pyryilmalla. Hänen hiljainen ahkeruutensa ja ankara totuudessa pysymisensä saattoivat hänelle kunnioitusta, ja tietämättänsä tahtomattansa vaikutti hän suuresti tovereihin. Paitse tätä kaikkea oli hän niin kelpo sovittaja, kun "tädit" olivat joutuneet pahalle tuulelle lasten vehkeiden tähden.

Kun Kamillalle oli käynyt huonosti, itki hän pois pahaa mieltään Spirean olkapäähän nojaten ja sai kohta taas uutta rohkeutta taistelemaan läksyjen kanssa. Häneltä ei suinkaan puuttunut järkeä, ainoastaan kestäväisyyttä ja malttia. Kun Eufrosyne oli repinyt mekkonsa tai leikannut sormeansa, ei hän kääntynyt tätien tai Miinan puoleen, vaan aina Spirean. Ja kun pojat kinasivat ja antoivat toisilleen haukkumanimiä, joka kylläkin monesti tapahtui, vaikka he sillä välin olivat hyviä ystäviä, saattoi Spirean katse heidät vaikenemaan ja häpeämään. Varsinkin moitti hän heidän tapaansa ärsyttää Fritz Amatusta, sentähden että tämä kävi yhteiskoulussa, eivätkä he juuri tehneetkään sitä Spirean läsnäollessa.