Читать книгу Sota ja rauha III - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 1

Vuoden 1811 lopulla alettiin kiihkeästi asestaa ja keskittää Länsi-Europan sotavoimia ja vuonna 1812 siirtyivät nämä voimat – miljoonittain ihmisiä (nekin yhteenlaskettuina, jotka kulettivat ja ruokkivat armeijaa) – lännestä itään Venäjän rajoille, jonne myöskin vuodesta 1811 alkoi vetäytyä Venäjän voimia. Kesäkuun kahdentenatoista päivänä marssivat Länsi-Europan sotavoimat Venäjän rajojen yli ja sota alkoi eli toisin sanoen tapahtui ihmisjärkeä ja koko inhimillistä luontoa vastaan sotiva tapaus. Miljoonat ihmiset harjoittivat toisiaan vastaan niin äärettömän paljon pahuutta, petosta, kavallusta, varkautta, väärennystä ja väärän rahan liikkeellelaskemista, ryöstöä, murhapolttoa ja murhia, ettei niitä kokonaisina vuosisatoinakaan jaksa mitkään maailman tuomio-istuimet aikakirjoihinsa kerätä. Mutta tänä aikana eivät ihmiset, jotka niin tekivät, pitäneet niitä rikoksina.

Mikä synnytti tämän summattoman tapauksen? Mitkä olivat sen syyt? Historioitsijat sanovat lapsellisella varmuudella, että tuon tapauksen syynä oli: Oldenburgin herttuaa vastaan tehty loukkaus, se, ettei noudatettu mannermaan sulkemissääntöä, Napoleonin vallanhimo, Aleksanterin järkähtämättömyys, diplomatien erehdykset j.n.e.

Jos Metternich, Rumjantsef tai Talleyrand olisi jolloinkulloin juhlapäivällisten ja hallitsijan tulon lomassa huolellisesti ja taidokkaasti sommitellut sopimuksen tai Napoleon kirjottanut Aleksanterille: "Monsieur mon frère, je consens à rendre le duché au duc d'Oldenbourg"1 – niin ei olisi sotaa syttynyt.

On selvää, että asia esiintyi tämmöisenä sen ajan ihmisille. On selvää, että Napoleonista näytti sodan syynä olevan Englannin vehkeet (kuten hän sen sanoikin St. Helenan saarella). On selvää, että Englannin edustajahuoneen jäsenistä tuntui sodan syynä olevan Napoleonin vallanhimo; että Oldenburgin prinssistä tuntui sodan syynä olevan häntä vastaan tehty väkivalta; kauppiaista mannermaan sulkemissääntö, joka kuristi Europaa; vanhoista sotamiehistä ja kenraaleista tuntui sodan pääsyynä olevan se, että heille täytyi saada toimintaa; sen ajan legitimisteistä, että oli välttämätöntä palauttaa les bons principes; sen ajan diplomateista taas tuntui kaikki tapahtuneen siitä, ettei Venäjän ja Itävallan liittoa 1809 oltu tarpeeksi taitavasti salattu Napoleonilta ja että memorandum N: o 178 oli kirjotettu kömpelösti. On selvää, että nämä ja lisäksi lukemattomat muut syyt, joiden mittaamaton määrä riippuu katsantokantojen määrättömästä eroavaisuudesta, olivat aikalaisten nähtävinä. Vaan meistä, jälkeläisistä, jotka syvennymme toteutuneen tapahtuman suuruuteen koko laajuudessaan ja työnnämme siihen selvän ja ankaran ajatuksemme tutkaimen, näyttävät nämä syyt riittämättömiltä. Me emme käsitä, että miljoonat kristityt ihmiset surmasivat ja kiduttivat toisiaan sen tähden, että Napoleon oli vallanhimoinen, Aleksanteri järkähtämätön, Englannin politika kavala ja Oldenburgin herttua loukattu. On mahdoton käsittää, mitä yhteyttä on näillä seikoilla itse surmaamisen ja väkivallan tosiasian kanssa. Miksi siitä syystä, että herttua oli kärsinyt loukkauksen, tuhannet Europan etäisten perien eläjät surmasivat ja tuhosivat Smolenskin ja Moskovan läänien asukkaita tai saivat surmansa näiltä?

Meistä, jotka emme ole historioitsijoita, joita ei viehätä tutkimuksen kehityskulku ja jotka sen vuoksi samentumattomin, tervein järjin voimme tarkastella tapausta, esiintyvät sen syyt lukemattomana sarjana. Kuta syvemmälle tunkeudumme syiden etsiskelyyn, sitä enemmän niitä eteemme avautuu ja jokainen erikseen otettu syy tai kokonainen syiden sarja näyttää meistä itsessään yhtä oikeutetulta, mutta myös yhtä väärältä mitättömyydessään tapauksen suuruuteen verrattuna ja yhtä väärältä kelpaamattomuuteensa nähden (jolleivät mitkään muut yhteensattuvat syyt ole mukana) synnyttämään tapahtunutta tapausta. Samallaiselta syyltä, kuin Napoleonin kieltäytyminen siirtää väkensä Veikselin toiselle puolen ja luovuttaa takasin Oldenburgin herttuakunta, näyttää meistä myöskin ensimäisen ranskalaisen korpraalin halu tai haluttomuus astua uudestaan palvelukseen. Sillä jos hän ei olisi halunnut astua palvelukseen eikä olisi halunnut toinen eikä kolmas eikä tuhanneskaan korpraali tai sotamies, olisi Napoleonilla ollut näin paljo vähemmän väkeä joukoissaan eikä sotaa olisi saattanut syttyä.

Ellei Napoleon olisi loukkautunut siitä, että häntä vaadittiin peräytymään Veikselin taa ja ellei hän olisi käskenyt joukkojensa hyökätä eteenpäin, ei sotaa olisi syttynyt. Vaan jollei yksikään kersantti olisi tahtonut ryhtyä toistamiseen palvelukseen, ei siinäkään tapauksessa olisi voinut syttyä sotaa. Aivan samoin olisi sota voinut jäädä syttymättä, jos ei Englanti olisi vehkeillyt eikä olisi ollut Oldenburgin prinssiä, ei Aleksanterin loukkautuneita tunteita, ei Venäjän itsevaltaista hallitusvaltaa, ei Ranskan vallankumousta eikä sen tuottamaa hirmuvaltaa eikä keisarikuntaa j.n.e. Ellei yhtä näistä syistä olisi ollut olemassa, ei olisi mitään voinut tapahtua. Siis kaikki nämä syyt – miljaardit syyt – kasaantuivat yhteen tekemään sen, minkä ne tekivät. Niin ikään ei mikään ollut erityissyynä, vaan tapauksen täytyi tapahtua vain sen tähden, että sen täytyi tapahtua. Miljoonien ihmisten täytyi riistäytyä irti inhimillisistä tunteistaan ja järjestään ja lähteä lännestä itään tappamaan itsensä kaltaisia, aivan samoin kuin muutama vuosisata sitte idästä vaelsi kansajoukkoja länteen itsensä kaltaisia surmaten.

Napoleonin ja Aleksanterin toimet, joiden sanasta näytti riippuvan, tapahtuako tapauksen tai ei, olivat yhtä vähän omavaltaisia kuin jokaisen sotamiehen toimi, joka läksi sotaan arvan tai kutsunnan kautta. Muuten ei voinut olla, koska Napoleonin ja Aleksanterin (niiden miesten, joista tapaus tuntui riippuvan) tahdon täyttämistä varten oli välttämätöntä, että lukemattomia asianhaaroja sattui yhteen, ja jos yksikään näistä olisi puuttunut, ei tapaus olisi voinut tapahtua. Oli välttämätöntä, että miljoonat ihmiset, joiden käsissä varsinainen voima oli – sotamiehet, jotka ampuivat, kulettivat muonaa ja tykkiä – että nämä suostuivat täyttämään noiden yksityisten ja heikkojen henkilöiden tahdon ja tämän joutuivat he tekemään monimutkaisten, erilaisten syiden suunnattoman paljouden perusteella.

Fatalismia ei historiassa voi välttää, kun selitetään järjettömiä ilmiöitä s.o. niitä, joiden järjellisyyttä me emme ymmärrä. Kuta enemmän me pyrimme järkiperäisesti selittämään näitä historian ilmiöitä, sitä järjettömämmiksi ja käsittämättömämmiksi ne käyvät meille.

Kukin ihminen elää itseään varten, nauttii vapautta saavuttaakseen omat henkilölliset tarkotuksensa ja hän tuntee koko olennollaan, että hän voi minä hetkenä hyvänsä suorittaa tai olla suorittamatta määrätyn toimen. Mutta niin pian kuin hän on sen suorittanut, ei tekoa, joka on tehty tunnettuna ajanhetkenä, voida enää palauttaa, vaan siirtyy se historian omaksi, jossa sillä ei ole vapaata merkitystä, vaan ennalta määrätty.

Kaksi puolta on kunkin ihmisen elämässä: omakohtainen elämä, joka on sitä vapaampi, kuta abstraktisemmat hänen harrastuksensa ovat ja sitte yleinen yhteiselämä, jossa ihminen ehdottomasti täyttää hänelle määrätyt lait.

Ihminen elää itsetietoisesti itseään varten, mutta itsetiedottomasti hän on välikappaleena historiallisten, yleisinhimillisten tarkoitusperien saavuttamiseen. Tehtyä tekoa ei takasin saa ja ihmisen toiminta saa tapahtuessaan samaan aikaan muiden ihmisten miljoonien toimintojen kanssa historiallisen merkityksen. Kuta ylempänä ihminen seisoo yhteiskunnan astuimilla, kuta korkeimpien ihmisten kanssa hän on tekemisissä, sitä enemmän on hänellä valtaa muihin ihmisiin, sitä silmiinpistävämpi on hänen jokaisen tekonsa ennalta määrättävyys ja välttämättömyys.

"Hallitsijan sydän on Jumalan kädessä".

Hallitsija on – historian orja.

Historia, s.o. itsetiedoton, yhteinen, ihmiskunnan yhdys-elämä, käyttää hyväkseen jokaista hallitsijoiden elämänhetkeä vain itseään varten, aseena omiin tarkotuksiinsa.

Vaikka Napoleonista juuri nyt, vuonna 1812, jos milloinkaan, tuntui, että hänestä riippui verser tai ei verser le sang de ses peuples2 (kuten Aleksanteri oli hänelle viime kirjeessään kirjottanut), oli hän nyt juuri ehdottomasti niiden välttämättömien lakien alainen, jotka pakottivat hänet (toimiessaan itsensä suhteen, kuten hänestä tuntui, vapaan tahtonsa mukaisesti) tekemään yleistä asiaa, historiaa varten sen, minkä täytyi tapahtua.

Lännen ihmiset liikkuivat itään tappamaan toisiaan. Syiden yhteensattuvaisuuden lain mukaan tuhannet pikku syyt joutuivat väärennyksen alaisiksi ja sattuivat yhteen tuon tapauksen kanssa synnyttääkseen tuon liikkeen ja sodan: moitteet siitä, ettei noudatettu mannermaan sulkemissääntöä; Oldenburgin herttua; sotajoukkojen marssittaminen Preussiin, johon (kuten Napoleonista tuntui) oli ryhdytty vain siksi, että olisi saavutettu aseellinen rauha; Ranskan keisarin rakkaus ja tottumus sotaan, jotka sattuivat yhteen hänen kansansa mielialan kanssa; innostuminen suuremmoisiin valmistuksiin ja menot näihin; semmoisten etujen saavuttaminen, jotka olisivat korvanneet nämä menot; huumaavat ja petolliset kunnianosotukset Dresdenissä; diplomatiset keskustelut, joita aikalaisten katsantokannan mukaan pidettiin totisessa halussa saada syntymään rauha, mutta jotka vain loukkasivat kummankin puolen itserakkautta; ja miljoonien miljoonat muut syyt.

Kun omena on kypsynyt, putoaa se. Miksi se putoaa? Siksikö, että maa vetää sitä puoleensa; siksikö, että ruoti on kuivunut; siksikö, että aurinko sitä jouduttaa, että se tulee raskaaksi, että tuuli sitä heiluttaa; siksikö, että puun alla seisovan pojan mieli tekee sitä?

Mikään näistä ei ole syy. Kaikki tämä on vain niiden seikkojen yhteensattumista, joiden vallitessa tapahtuu jokainen elollinen, elimellinen yhteistapaus. Se luonnontutkija, joka sanoo, että omena putoo siksi, että kudossolut kuivuvat ja märkänevät ynnä muuta semmoista, on yhtä oikeassa kuin se lapsi, joka puun alla seisoessaan sanoo, että omena on pudonnut siksi, että hänen mieli teki sitä syödä ja että hän oli rukoillut sen putoamisen tähden. Yhtä oikeassa tai väärässä on sekin, joka sanoo, että Napoleon meni Moskovaan siksi, että hän niin tahtoi ja tuhoutui siksi, että Aleksanteri oli tahtonut hänen tuhoaan, – yhtä oikeassa tai väärässä on sekin, joka sanoo, että miljoonien puutien painoinen vuori, joka on kallistunut siitä, että sen juuria on kaivettu, kaatuu siksi, että viimeinen työmies oli kuokallaan kolhaissut sen juuria. Historiallisissa tapauksissa ovat niin kutsutut suuret miehet nimilappuja, joiden mukaan tapausta nimitetään ja joilla, kuten nimilapuillakin, on kaikista vähimmin yhteyttä itse tapauksen kanssa.

Jokainen heidän toimensa, joka heistä tuntuu omatahtoiselta itselleen, ei ole historiallisessa merkityksessä omatahtoinen, vaan on yhteydessä historian koko kulun kanssa ja ikuisesti määrätty.