Читать книгу Sota ja rauha III - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 7

Kaiken sen jälkeen, mitä Napoleon oli sanonut, noiden vihanpuuskien ja viimeisten kuivasti lausuttujen sanojen jälkeen: "je ne vous retiens plus, général, vous recevrez ma lettre", uskoi Balashef varmasti, ettei Napoleon millään muotoa tahdo häntä tavata eikä edes nähdäkään häntä – loukattua lähettilästä ja varsinkin hänen säädyttömän tulisuutensa näkijää. Mutta suureksi ihmeekseen sai Balashef Durocin kautta samana päivänä kutsut keisarin päivällispöytään.

Päivällisillä oli Bessieres, Caulaincourt ja Berthier.

Napoleon otti Balashevin vastaan iloisen ja ystävällisen näköisenä. Puhumattakaan siitä, että hänessä olisi huomannut kainostelua tai moitteen merkkiä itselleen aamullisen äkäisyyden johdosta, koetti hän päinvastoin saada Balashevia reippaalle tuulelle. Näkyi, että Napoleon oli ammoin tullut vakaumukseen erehtyväisyytensä mahdottomuudesta ja että hänen käsityksensä mukaan kaikki se, mitä hän teki, oli hyvää, mutta ei hyvää siksi, että se vastasi hänen kuvitteluaan hyvän ja pahan suhteesta, vaan siksi, että hän sen teki.

Keisari oli erittäin iloisella päällä ratsastusmatkansa jälkeen Vilnassa, sillä suuret kansajoukot olivat riemuiten ottaneet hänet vastaan ja saattaneet pitkin katuja. Kaikkien niiden katujen ikkunoihin, joiden kautta hän kulki, oli ripustettu mattoja, lippuja ja hänen nimitaulujaan ja puolalaiset naiset huiskuttivat hänelle tervehdykseksi liinojaan.

Napoleon asetti Balashevin päivällispöydässä viereensä ja kohteli häntä ei ainoastaan ystävällisesti, vaan niin kuin olisi pitänyt Balasheviakin omana hovimiehenään, henkilönä, joka hyväksyi hänen suunnitelmansa ja aikeensa ja jonka piti iloita hänen menestyksestään. Muun keskustelun ohessa hän alkoi puhua myöskin Moskovasta, kyseli Balashevilta Venäjän pääkaupunkia eikä ainoastaan uteliaan matkailijan tavoin, joka tiedustelee uusia seutuja, joissa hän aikoo käydä, vaan aivan kuin vakuutettuna siitä, että Balashevin venäläisenä miehenä pitäisi tuntea ääretöntä mielihyvää tuosta tiedustelusta.

– Paljoko on Moskovassa asukkaita, paljoko taloja? Onko totta, että Moskovaa kutsutaan Moscou le sainte!30 Paljoko kirkkoja on Moskovassa? – kyseli hän.

Ja vastaukseen, että kirkkoja on kolmatta sataa, sanoi hän:

– Miksi mokoma paljous kirkkoja?

– Venäläiset ovat hyvin uskonnollisia, – vastasi Balashef.

– Luostarien ja kirkkojen suuri paljous on muuten merkki siitä, että kansa on takapajulla, – sanoi Napoleon katsahtaen Caulaincourtiin, miten tämä arvostelisi hänen väitettään.

Balashef rohkeni kunnioittavasti olla erimieltä Ranskan keisarin käsityksestä.

– Kussakin maassa ovat omat tapansa, – sanoi hän.

– Mutta ei missään muualla Europassa tavata semmoista, – huomautti Napoleon.

– Anteeksi, Teidän Majesteettinne, – sanoi Balashef, – paitsi Venäjällä on myöskin Espanjassa yhtä paljon luostaria ja kirkkoja.

Tätä Balashevin vastausta, jossa oli vihjaus ranskalaisten äskettäin kärsimään tappioon Espanjassa, pidettiin erittäin sattuvana, kuten Balashef kertoi, keisari Aleksanterin hovissa, mutta nyt Napoleonin päivällispöydässä ei se ollut mistään kotosin ja haihtui huomaamattomiin.

Herrojen marsalkkojen välinpitämättömistä ja kahdenvaiheilla olevista kasvoista näki, etteivät he oivaltaneet, mikä vastauksessa oli sukkelaa. "Jos siinä olikin jotain sukkelaa, niin emme sitä käsittäneet tai se oli sitte kömpelö sukkeluus", puhuivat marsalkkojen kasvot. Niin vähän välitettiin Balashevin vastauksesta, ettei Napoleon sitä edes huomannutkaan ja hän kysyi Balashevilta huolettomasti, minkä kaupunkien kautta meni täältä tie Moskovaan. Balashef, joka koko päivällisten ajan oli hyvin varuillaan, vastasi, että comme tout chemin mène à Rome, tout chemin mène à Moscou,31 että on koko joukko teitä ja että "niiden eri teiden joukossa on tie Pultavaan, jonka Kaarle XII oli valinnut", – sanoi Balashef ja vasten tahtoaan hätkähti tyytyväisyydestä onnistuneen vastauksensa johdosta. Vaan eipä oikein ehtinyt sanoa viimeisiä sanoja Balashef, kun Caulaincourt samassa rupesi puhelemaan Pietarista Moskovaan vievien teiden kehnoudesta ja pietarilaisista muistoistaan.

Päivällisen jälkeen siirryttiin juomaan kahvia Napoleonin kabinettiin, joka neljä päivää sitte oli ollut keisari Aleksanterin kabinettina. Napoleon istuutui sevresiläistä kahvikuppiaan hämmentäen ja osotti Balasheville tuolin, joka oli hänen vieressään.

Päivällisen jälkeen valtaa ihmisen eräänlainen mielentila, joka kaikkia järkisyitä voimakkaimmin pakottaa hänet tuntemaan tyytyväisyyttä itseensä ja pitämään kaikkia ystävinään. Napoleon oli nyt tuossa mielentilassa. Hänestä tuntui, että hänen ympärillään oli henkilöjä, jotka jumaloivat häntä. Hän oli vakuutettu, että Balashevkin hänen päivällistensä jälkeen oli hänen ystävänsä ja jumaloitsijansa. Napoleon kääntyi häneen miellyttävästi, vain hieman ivallisesti hymyillen.

– Tämä on sama huone, kuten minulle on kerrottu, jossa keisari Aleksanteri asui. Eikö teistä tunnu omituiselta, kenraali? – sanoi hän nähtävästi epäilemättä, etteivät hänen sanansa miellyttäneet hänen puhetoveriaan, koska ne todistivat hänen, Napoleonin, etevämmyyden Aleksanterin rinnalla.

Balashef ei osannut virkkaa tähän mitään, vaan ääneti painoi päänsä alas.

– Niin, tässä huoneessa neuvotteli neljä päivää sitte Wintzingerode ja Stein, – jatkoi Napoleon terävästi, itsetietoisesti hymyillen. – Yksi asia on kuitenkin olemassa, jota minä en käsitä, – sanoi hän, – ja se on se, että keisari Aleksanteri on koonnut ympärilleen kaikki minun persoonalliset vihamieheni. Sitä minä en … käsitä. Eikö hänen mieleensä ole johtunut, että minä voin tehdä samoin? – kysäsi hän Balashevilta ja tämä muisto näytti sysäävän hänet takasin aamullisen vihansa tuoreille jälille.

– Ja tietäköön hän, että minä teen sen, – sanoi Napoleon nousten seisomaan ja tyrkäten kuppia kädellään. – Minä ajan pois Saksasta hänen württembergiläiset, badenilaiset ja weimarilaiset sukulaisensa … – niin, minä ajan heidät. Valmistakoon hän heille Venäjällä turvapaikan!

Balashef kumarsi päänsä alas ja osotti kasvoillaan, että hän haluaisi lähteä ja kuunteli vain siksi, ettei hän voinut olla kuuntelematta, mitä puhuttiin. Napoleon ei huomannut tätä. Hän ei kohdellut Balashevia vihollisensa lähettiläänä, vaan ihmisenä, joka nyt oli täydellisesti hänen vallassaan ja jonka täytyi iloita entisen herransa halventamisesta.

– Ja miksi keisari Aleksanteri on ottanut vastaan joukkojen päällikkyyden? Mitä hyötyä siitä on? Sota on minun ammattini, vaan hänen toimensa on – hallita eikä komentaa sotajoukkoja. Miksi on hän ottanut kannettavakseen semmoisen vastuunalaisuuden?

Taas otti Napoleon nuuskarasian, käveli ääneti jonkun aikaa lattialla, vaan äkkiä astui Balashevin eteen ja hieman hymyillen sekä niin vakuuttavasti, nopeasti ja kursailematta, kuin olisi tehnyt Balasheville ei ainoastaan tärkeän, vaan myöskin mieleisen teon, hän nosti kätensä neljäkymmenvuotisen venäläisen kenraalin poskelle, tarttui korvaan ja nykäsi siitä keveästi hymähtäen ainoastaan huulillaan.

"Avoir l'oreille tirée par l'Empereur"32 pidettiin mitä suurimpana kunniana ja armona Ranskan hovissa.

– Eh bien, vous ne dites rien, admirateur et courtisan de l'Empereur Alexandre?33 – sanoi hän, aivan kuin olisi ollut hassua olla hänen näkyvissään jonkun muun paitsi hänen, Napoleonin, courtisan ja admirateur. – Ovatko hevoset valjastetut kenraalille? – lisäsi hän hieman päätään nyökäten vastaukseksi Balashevin kumarrukseen. – Antakaa hänelle minun hevoseni, hänellä on pitkä matka…

Balashevin tuoma kirje oli viimeinen Napoleonin kirje Aleksanterille. Keskustelu kerrottiin Venäjän keisarille yksityiskohtiaan myöten ja sota alkoi…