Читать книгу Sota ja rauha III - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 24

TOINEN OSA

Оглавление

I

Napoleon oli alkanut sodan Venäjää vastaan siksi, ettei hän voinut olla tulematta Dresdeniin, ei voinut olla huumautumatta kunnianosotuksista, ei voinut olla pukeutumatta puolalaiseksi, antautumatta vaikutelmarikkaan kesäaamun valtaan eikä hillitä vihansa vihuria Kurakinin ja sitte Balashevin läsnäollessa.

Aleksanteri oli kieltäytynyt kaikista keskusteluista siksi, että hän tunsi itsensä mieskohtaisesti loukatuksi. Barclay de Tolly koetti johtaa armeijaa parhaimpansa mukaan siksi, että olisi täyttänyt velvollisuutensa ja ansainnut suuren sotapäällikön maineen. Rostof oli hyökännyt ranskalaisten kimppuun siksi, ettei hän voinut hillitä haluaan saada ajaa huimaa vauhtia tasaisella tantereella. Ja samaan tapaan, persoonallisten ominaisuuksiensa, tottumustensa, erinäisten seikkojen ja tarkotusperien tähden toimivat kaikki ne lukemattomat henkilöt, jotka tähän sotaan ottivat osaa. He pelkäsivät, himoitsivat kunniaa, iloitsivat, vihasivat ja mietiskelivät sillä edellytyksellä, että he tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen itsensä hyväksi. Vaan kaikki olivat he tahdottomia historian välikappaleita ja tekivät itseltään salattua, vaan meille käsitettävää työtä. Tämmöinen on kaikkien käytännöllisten toimimiesten ainainen kohtalo ja se on sitä ahtaampi, kuta korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa he ovat.

Nyt ovat v: n 1812 toimimiehet aikoja sitte poistuneet paikoiltaan, heidän omakohtaiset pyyteensä ovat kadonneet jäljettömiin ja edessämme ovat vain sen ajan historialliset tulokset.

Mutta jos otaksutaan, että Europan ihmisten täytyi tunkeutua Napoleonin johdolla Venäjän sydämeen ja siellä sortua, niin käy meille tämän sodan ihmis-osanottajien mieletön, julma ja itsensä kanssa ristiriidassa oleva toiminta selväksi kokonaisuudessaan.

Sallimus pakotti kaikki nuo ihmiset heidän omia etuja ajaessaan vaikuttamaan yhden suuren lopputuloksen saavuttamiseen, josta ei yhdelläkään ihmisellä (ei Napoleonilla eikä Aleksanterilla, saatikka sitte jollakulla muulla sotaan osaaottaneella) ollut vähintäkään aavistusta.

Nyt meille on selvää, mikä v. 1812 oli syynä ranskalaisen armeijan perikatoon. Ei kukaan rupea väittämään vastaan, että syynä Napoleonin ranskalaisten joukkojen perikatoon oli yhdeltä puolen heidän marssinsa myöhäisenä vuodenaikana ja valmistuksitta talviretkeä varten Venäjän sydämeen ja toiselta puolen luonne, jonka sota otti venäläisten kaupunkien polttamisen ja Venäjän kansassa vihollista kohtaan herätetyn vihan vaikutuksesta. Siihen aikaan ei kukaan voinut ei ainoastaan nähdä sitä (mikä nyt näyttää ilmeiseltä), että vain tämän kautta voi tuhoutua 800-tuhantinen maailman parhain ja parhaimman sotapäällikön johtama armeija joutuessaan tekemisiin kahta vertaa heikomman, kokemattoman ja kokemattomien sotapäälliköiden johtaman venäläisen armeijan kanssa; ei kukaan ei ainoastaan nähnyt tätä – vaan kaikki ponnistukset venäläisten puolelta tarkottivat aina sen ehkäisemistä, mikä yksistään olisi voinut pelastaa Venäjän, ja ranskalaisten puolelta, Napoleonin kokemuksesta ja niin kutsutusta sotaisesta nerosta huolimatta, tarkottivat kaikki ponnistukset sitä, että kesän lopulla olisi ehditty tunkeutua Moskovaan saakka eli toisin sanoen tehdä se, minkä täytyi jouduttaa heidän perikatonsa.

Vuotta 1812 koskevissa historiallisissa teoksissaan puhuvat ranskalaiset kirjottajat hyvin mielellään siitä, miten Napoleon oli pitänyt vaarallisena marssia liian kauas, miten hän etsimällä oli etsinyt tappelua, miten hänen marsalkkansa olivat häntä kehottaneet pysähtymään Smolenskiin y.m.s. johtopäätöksiä, jotka todistavat, että muka silloinkin jo olisi oivallettu retken vaarallisuus. Venäläiset kirjottajat taas kertovat vielä mieluummin, miten sodan alusta pitäen oli olemassa semmoinen suunnitelma, jonka mukaan Napoleon oli houkuteltava Sisä-Venäjälle, ja yksi sanoo sen olleen Pfuelin, toinen jonkun ranskalaisen, kolmas Tollin, neljäs itse keisari Aleksanterin laatiman. Kaikki viittaavat muistiinpanoihin, ehdotelmiin ja kirjeisiin, joissa todellakin löytyy vihjauksia tämmöiseen menettelytapaan. Mutta nämä viittaukset niin ranskalaisten kuin venäläistenkin puolelta sen ennalta huomaamiseen mikä on tapahtunut, tuodaan esiin vain sen johdosta, että itse tapaus on näyttänyt ne oikeiksi. Jos tapausta ei olisi tapahtunutkaan, niin olisi nuo vihjaukset unohdettu, kuten on unohdettu tuhansia ja miljoonia vastakkaisia vihjauksia ja arveluja, jotka siihen aikaan olivat vallalla, mutta jotka osottautuivatkin sopimattomiksi ja siksi joutuivat unhotuksiin. Jokaisen tekeillään olevan tapauksen kulusta ja päättymisestä on niin paljon arveluja, että päättyipä se tavalla tai toisella, on aina ihmisiä, jotka sanovat: "johan minä silloin sanoin, että niin se käy", vaan unohtavat samalla kokonaan, että lukemattomien arvelujen joukossa oli ollut aivan vastakkaisiakin.

Sota ja rauha III

Подняться наверх