Читать книгу Titus Andronicus - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 2

Patriisit jalot, oikeuteni tukeet,

Aseilla asiaani ajakaa;

Te, kansalaiset, rakkaat toverini,

Perintöäni miekoin puolustakaa.

Sen vanhin poika olen, jota viimeks

Somisti Rooman valtadiadeema.

Isäni arvon tahdon omistaa;

Ei sortaa esikoisuuttani saa.

Toverit, suosijani, Rooman miehet,

Caesarin poikaan, Bassianukseen,

Jos mieltynyt on Rooman valtasilmä,

Tie Kapitoliin sulkekaa ja älkää

Häpeän lähestyä salliko

Sit' istuinta, jok' oikeuden, hyveen,

Jalouden, kohtuuden on pyhäkkö,

Vaan vaali suokoon voiton ansiolle;

Ajakaa vaalin vapautta, miehet.

Te, prinssit, jotka ystävin ja lahkoin

Tapaatte kruunua ja valtaa, tietkää,

Ett' yksimielisesti Rooman kansa,

Jot' edustamme me, nyt vaalin kautta

On Rooman keisariksi määrännyt

Andronicuksen, joka Pius-nimen

Sai suurist' ansioistaan Roomaa kohtaan.

Niin kelpo miestä, oivaa sotilasta

Ei ole toista tässä kaupungissa.

Senaatti hänet kutsunut on kotiin

Sodista ankarista goottein maalta.

Hän, vihollisten kauhu, poikineen

Tuon sotaisan ja vahvan kansan voitti.

On asiaamme vuotta kymmenen

Hän puoltanut ja miekoin lannistanut

Vihollis-uhkaa. Viidesti hän Roomaan

Palasi haavoissaan ja poikans' uljaat

Toi tantereelta kotiin kirstuissa.

Nyt vihdoin voitonmerkein ahdattuna

Palajaa Roomaan taas Andronicus,

Kehuttu Titus, aseloistossaan.

Siis pyydämme – sen miehen kunniaksi,

Jonk' aimo jälkeläisen saavan suotte,

Ja senaatin ja Kapitolin nimeen,

Joit' arvon kunnioittaa tahdotte —

Eritkää, hajoittakaa seurueenne!

Pois väkivalta! Nöyrää rauhan tietä

Siivosti esiintuokaa ansionne.

Tribuunin kaunis puhe suostuttaa.

Marcus Andronicus, niin suoruuteesi

Ja totuuteesi luotan, niin sua hellin

Ja omaisias, niin on mulle rakas

Sun jalo veljes Titus poikineen

Ja hän, joss' aatokseni kaikki elää,

Lavinia armas, Rooman kaunistus,

Ett' ystäväni kaikki kotiin päästän

Ja onneni kansansuosin vaakaan

Ma punnittavaks asiani heitän.

Te ystävät, te oikeuteni tukeet,

Nyt kiittäin teidät kotiin lasken kaikki,

Ja maani suopeuteen ja suosioon

Ma itseni ja asiani heitän.

Niin ole, Rooma, hyvänsuopa sinä,

Kuin sinuun luottava ja harras minä.

Avatkaa portit minun sisään mennä.

Niinikään minun, halvan kilpaajan.

Toinen kohtaus.

Sama paikka.

Tie auki! Sankari Andronicus,

Hyveiden turva, Rooman uljain urho,

Sodissa kaikiss' aina voittoisa,

Palannut onnell' on ja kunnialla

Seuduilta, missä miekoin ahdisti

Ja alleen voitti Rooman viholliset.

Sua tervehdin,

Surupuvussasi voittorikas Rooma!

Kuin laiva, purettuaan tavaransa,

Taas kalleuksineen palaa satamaan,

Miss' ensin nosti ankkurin, niin tulee

Andronicuskin laakeroituna

Ja maataan tervehtelee kyynelin,

Ilokyynelin, taas Rooman nähdessään.

Zeus, Kapitolin suojelija suuri,

Luo pyhiin menoihimme armon katse!

Viidestäkolmatt' urho-pojasta —

Puolt' enempää ei Priamuksell' ollut —

On tässä jäännös, elävä ja kuollut.

Palkitkoon Rooma lemmell' eloon jääneet,

Ja niille, jotka nyt vien viimelepoon,

Se haudan suokoon esi-isäin viereen.

Täss' suovat gootit levon miekalleni.

Omistas huoletonna, julma Titus,

Viel' annatko sa poikas hautaamatta

Kamalaa Styxin rantaa harhailla? —

Nuo veljein viereen viekää! – (Hautaholvi avataan.) Toisianne

Nyt vaiti tervehtikää kuolleen tapaan!

Levossa maatkaa, isänmaanne uhrit! —

Oi, sinä, ilojeni pyhä piilo,

Avujen, aateluuden kallis säily,

Kuin monta poikaa multa kätketkään,

Joit' isä ei näe enää ikänään!

Suo meille uljain goottilainen vanki,

Sen että silvomme ja roviolla

Ad manes fratrum lihat uhraamme

Tään tyrmän eessä, miss' on veljein luut,

Niin että haamut leppymättömät

Maan pääll' ei kummittelis hirmuksemme.

Ylevin näistä viekää: vanhin poika

Tuon onnettoman kuningattaren.

Seis, roomalaiset veljet! – Armon herra,

Voittoisa Titus, sääli kyyneleitä,

Emon kyyneleitä pojan puolesta!

Jos sinun poikas oli kalliit sulle,

Mun poikani on yhtä kallis mulle.

Siin' eikö kyllä, että vankeina

Toit meidät Roomaan ikeen-alaisina

Paluutas, voittomatkaas ylentämään?

Kadulla vielä poikaniko tapat,

Siks että sankarina maataan puolsi?

Sun poikasi jos oikeus oli maataan

Ja kuningastaan puoltaa, niin myös minun.

Oi, Titus, hautaas älä verin tahraa!

Jumalten luonnett' omistaa jos tahdot,

Sit' armon antajana omista:

On armo tosi-aateluuden merkki.

Suur' Titus, säästä esikoistani!

Anteeksi, rouva hyvä; mieles malta.

Nuo niiden veljiä on, jotka kansas

Näk' elossa ja kuolleina; nyt hurskaast'

Anovat veljein veren sovitusta.

On uhri poikas; hänen kuolla täytyy,

Jott' uikuttavat haamut tyyntyisi.

Pois hänet viekää! Heti tulen tekoon!

Ja miekoillamme ruumis roviolla

Niin silpokaamme, ettei palaa jää.

Jumalatonta, julmaa hurskautta!

Noin raaka puoliksiko Scythiakaan?

Äl' ylvään Roomaan vertaa Scythiaa.

Alarbus lepoon käy; me eloon jäämme

Tituksen katseen uhkaa vapisemaan.

Kokoa mieles, äiti; toivo vielä:

Ne jumalat, joilt' aseet alkeat

Sai Troian kuningatar1 verin kostaa

Trakian tyrannille teltassaan,

Myös suovat, että goottein kuningatar —

Niin, kuningatar, gootteja kuin gootit —

Saa verin kostaa vihollisilleen.

Isä ja herra, roomalainen tapa

On suoritettu: silvottu Alarbus;

Sisukset vireill' uhritulta pitää,

Jok' ilmaa höystää niinkuin suitsutus.

Nyt jäljell' on vain veljet haudata

Ja riemuin heitä tervehtiä Roomaan.

Se tehkää! Heidän sieluilleen nyt lausuu

Hyvästit viimeiset Andronicus:

Levätkää kunniassa, poikani!

Rauhassa maatkaa, Rooman parhaat urhot,

Maailman muutteista ja murheist' erin!

Ei täällä vilppi vaani, kateus paisu,

Ei kiron myrkyt kasva, ei käy myrsky,

Ei melu, kaikk' on tyyntä iki-unta.

Levätkää kunniassa, poikani!

Eläköön kunniassa kauan Titus!

Ylevä isä, elä maineessa!

Tään haudan partaalla ma kyynelveron

Nyt maksan veljieni peijaisiksi,

Ja polvill' edessäsi maata kastan

Paluusi johdost' ilokyynelin.

Mua siunaa voitokkaalla kädelläsi,

Jonk' onnest' iloitsevat Rooman parhaat.

Oi, hyvä Rooma, tämän lievikkeen

Sydämmen iloks säästit vanhukselle! —

Lavinia, elä iäkkäämmäks isää,

Hyveides mainett' ikuisesti lisää!

Eläköön kauan Titus, veli rakas!

Triumphis Roomalle on ilonäky.

Suur' kiitos, tribuuni ja jalo veljyt!

Ja tervetulleet sodast' onnekkaasta,

Te langot elävät ja kaatuneet.

On sama onnen osa teillä, nuoret,

Jotk' isänmaanne eestä taistelitte;

Mut sen on peijaisjuhla taattavin,

Ken Solonin on onnen saavuttanut2

Ja maineen vuoteell' uhmaa sattumaa.

Titus Andronicus, tää Rooman kansa,

Jonk' aina olit tosi ystävä,

Mun, tribuuninsa, kautta lähettää

Tään valkean ja tahrattoman vaipan3

Ja kuolleen keisarimme poikain kanssa

Sun keisar'ehdokkaaksi asettaa.

Se ylles pue, ole candidatus,

Ja Roomaa päätönt' auta saamaan pää.

Parempaa päätä jalo ruumis kaipaa

Kuin vanhan heikkoudesta vaappuvaa.

Tähänkö pukeuisin vaivaks teille?

Mun tänään julkisesti valitsette

Ja huomenn' elämän ja kruunun heitän

Ja uutta vaivaa teille tuotan vain. —

Ma vuotta neljäkymment' olen ollut

Soturis, Rooma, onnell' ohjannut

Maan sotavoimaa, hautaan kätkenyt

Ykskolmatt' urhopoikaa, jotka saivat

Ritarilyönnin kentällä ja aseiss'

Uroina maansa eteen kaatuivat.

Kunniasauva vanhukselle sopii,

Ei maita vallitseva valtikka;

Sen viime pitäjässä lujuutt' oli.

Sa kruunun, Titus, saat, jos sitä pyydät.

Tribuuni julkea, vai tiedät sen?

Oi, tyynny, Saturninus!

                        Roomalaiset,

Minulle oikeutta! – Miekka maalle,

Patriisit! Älkää kätkekö sit' ennen

Kuin Saturninus Rooman keisar' on. —

Pois hornan kattilaan, Andronicus,

Jos multa kansan sydämmet sa ryöstät!

Mies ylpeä, jok' onnes ehkäiset,

Kun jalo Titus hyvää sulle aikoo!

Oi, tyynny, prinssi! Kansan sydämmet

Ma sulle hankin, puolees taivutan ne.

Andronicus, min' en sua imartele.

Vaan kunnioitan kuolinhetkeen asti.

Jos lahkoani ystävilläs lisäät,

Niin suuresti sua kiitän; kiitoshan

On jalomielisille parhain palkka.

Te, jalot tribuunit, ja Rooman kansa,

Äänenne pyydän, vaali-oikeutenne:

Ne uskokaa Andronicukselle.

Andronicusta kunnioittaakseen

Ja urhon kotiin paluust' iloitakseen,

Sen kansa ottaa, kenen määrää hän.

Tribuunit, kiitos suur'! Siis Saturninus

Valitkaa, keisarinne vanhin poika,

Jonk' avut varmaan Roomaa kirkastavat,

Niin kuin Titaanin säteet maailmaa,

Ja oikeuden kypsyttävät maassa.

Jos neuvoani kuulette, niin hänet

Siis kruunatkaa, – ja keisar' eläköön!

Patriisit ja plebeijit, yhteis-äänin

Ja hurraa-huudoin Saturninuksen

Siis valitsemme Rooman keisariksi:

Eläköön keisarimme Saturninus!

Titus Andronicus, sua suosiostas

Mua kohtaan tämän päivän vaalissa

Täss' ansiosi-mukaisesti kiitän

Ja töillä hyvyytesi palkitsen.

Aluksi, Titus, korottaakseni

Sun mainettas ja perhees arvoa,

Ma teen Laviniasta keisarinnan,

Sydämmeni ja Rooman haltijan,

Ja Pantheoniss' otan avioksi.

Tää onko mieleesi, Andronicus?

On, arvon herra; tämä liitto mulle

On varsin kunniaksi. Rooman nähden

Täss' omistan nyt Saturninukselle,

Kuninkaalle ja valtakunnan päälle,

Maanpiirin valtiaalle, miekkani,

Triumphi-vaununi ja vankini, —

Arvoisa lahja Rooman keisarille!

Nää ota vastaan kunniani merkit,

Jotk' alamaisen veroks etees lasken.

Suur' kiitos, jalo Titus, elon tuoja!

Kuink' annistas ja sinust' ylpeilen,

On Rooma muisteleva. Vähääkään jos

Unohdan äärettömist' ansioistas,

Uskollisuutens' unohtakoon Rooma!

Olette, rouva, keisarin nyt vanki;

Hän arvonne ja säädyn mukaan teitä

Ja seuraannekin hyvin kohtelee.

Ihana nainen! Moist' ei pintaa tapaa:

Tuon naisin, jos viel' oisin naimaan vapaa. —

Pois otsan pilvet, kaunis kuningatar!

Vaikk' ilon tappanut on tappiosi,

Et silti Roomaan tullut pilkaksi:

Sua ruhtinaallisest' on kohdeltava.

Sanaani luota; katkeruus ei kaataa

Saa toivoa; voi lohduttajas nostaa

Sun goottein kuningatart' ylemmäksi. —

Lavinia, ethän tätä paheksu?

En suinkaan: aateluutennehan takaa,

Ett' tarkoituksenne on siivo, vakaa.

Lavinia, kiitos! – Tulkaa, roomalaiset!

Vapaiksi vangit pääskööt lunnaitta.

Nyt rummuin, torvin vaali julistakaa!

Anteeksi, Titus, mun on tämä neiti.

Mitä, herra? Tosiko on tarkoitus?

On, jalo Titus, luja myöskin päätös

Pysyä kiinni oikeudessani.

MARCUS. Suum cuique, sanoo roomalainen laki; On oikeus hällä ottaa omansa.

Se hänen tuleekin, jos minä elän.

Pois, konnat! Missä keisarin on vahti?

Petosta! Viety on Lavinia.

                           Viety?

Ken hänet vei?

               Se, joka vaikka konsa

Pois keltä tahans' ottaa morsionsa.

Avuksi, veljet! Minä ovea

Sill'aikaa miekallani vartioitsen.

Mukaani, prinssi! Tytön palautan.

Täst' ette pääse.

                  Mitä, nulkki? Kuka

Mua Roomass' estää?

Auta, Lucius, auta!

Isä, väärin teitte, enemmän kuin väärin:

Tapoitte turmariidass' oman pojan.

Et sinä eikä hän mun poikiani:

Mun poikani ei noin mua häväisis.

Lavinia keisarille tuo, sa konna!

Kuolleena kyllä, vaan en vaimoks hälle;

Hän kihloilla on toiseen sidottu.

Ei, Titus; keisarin ei tarvis häntä,

Ei hänt', ei sua, ei heimostasi ketään.

Sit' uskon, jok' on pilkannut mua kerran,

Mut sua ja pettopoikias en koskaan,

Jotk' ootte yhtyneet mua häväisemään.

Toist' eikö Roomass' ollut pilkattavaa

Kuin Saturninus? Niin, Andronicus,

Tää teko hyvin soveltuu sun kerskaas,

Ett' olen sulta kruunun kerjännyt.

Kamalaa! Mitä tietää moinen moite?

Pois matkaasi, ja anna avus sille,

Jok' äsken miekka kädessä häntä liehi!

Saat uljaan vävyn, miehen, joka sopii

Pojilles hurjapäille kumppaniksi,

Kun Rooman yhteiskuntaa ryöstävät.

Tuo sydämmen on haavaan puukonpisto.

Tamora rakas, kuningatar goottein,

Jok' olet ihanimpiin roomattariin

Kuin impiins' uljas Phoebe verrattuna,

Jos suostut moiseen äkkivalintaan,

Niin, Tamora, sun otan morsioksi

Ja Rooman kuningattareksi teen.

Sa, goottein kuningatar, suostutko?

Niin, kautta kaikkein Rooman jumalain

Käsill' on pappi jo ja vihkivesi,

Heleät loistaa tuohukset, ja kaikki

Hymenin juhlaa varten valmist' on —

Sen vannon, Rooman katuja en astu,

En palatsiini nouse ennen kuin

Vien täältä mukanani vihkivaimon.

Ja tässä, taivaan kuullen, sulle, Rooma,

Ma vannon: goottein kuningattaren

Jos Saturninus nostaa näin, niin lupaa

Hän olla hänen toiveittensa orja

Ja nuoruutensa vaalija ja äiti.

Siis Pantheoniin, kaunis kuningatar!

Jaloa ruhtinastanne nyt, herrat,

Ja sulo morsiantaan seuratkaa,

Jonk' antoi taivas Saturninukselle,

Näin kääntäin toisin hänen kohtalonsa.

Häämenot täydet siellä toimitamme.

Hääsaattoon minua ei kutsuttu!

Sa milloin, Titus, yksin käydä sait

Ja solvattuna näin ja häväistynä?

Oi, Titus, katso! Kas, mit' olet tehnyt!

Sa kiivaudessa oivan poikas tapoit.

Ei, hupsu tribuuni, hän mun ei ollut,

Et sinä, eikä nuokaan, joista lähti

Tää heimoamme häväisevä työ,

Epatto veli, epatot myös pojat!

Mut haudatkaamme hänet niinkuin tulee:

Suo hälle sija veljiensä viereen.

Pois, petturit! Ei tähän kammioon!

Viissataa vuott' on tämä hauta ollut;

Sen uljaaks uudistin; se arvopaikka

On urhojen ja Rooman uskottujen,

Ei kurjan, kapinassa kaatuneen.

Haudatkaa mihin mieli, vaan ei tähän.

Veli, armoton sa olet. Maine kertoo

Nepaani Muciuksen urhotöistä;

Hän haudattava veljeinsä on viereen.

On pakosta, tai meistä saa hän seuraa.

Pakosta? Kuka konna sanoi sen?

Se, joka siitä vastaa, vaikk' ei tässä.

Mua uhmatenko hänet hautaatte?

Ei, jalo Titus; sua pyydämme,

Ett' anteeks hälle suot ja hautaat hänet.

Sinäkin, Marcus, iskit arvooni:

Söit noiden poikain kanssa kunniaani.

Olette vihamiehiäni kaikin;

Pois! Kyllänsä jo teistä vanhus saikin.

Hän houreissaan on aivan; tulkaa pois!

En minä, kunnes Mucius haudataan.

Veli, sen nimen kautta luonto pyytää, —

Isä, sen nimen kautta luonto puhuu, —

Vait sinä, muut jos tahtoo mitään voittaa!

Suur' Titus, sinä puoli sieluani, —

Isä, meidän kaikkein olemus ja sielu, —

Oi, salli Marcus-veljes haudata

Nepaansa kallis tähän hyveen kätköön:

Hän kuoli kunnian ja Lavinian tähden.

Äl' ole barbaari, vaan roomalainen:

Helleenit hautasivat Ajaxinkin,

Tuon henkipaton; häntä hautaamaan

Laerteen viisas poika4 heitä neuvoi.

Ilosi, nuori Muciuskin, siis tässä

Sijansa saakoon.

                 Nouse, Marcus, nouse! —

Näin surullist' en päivää ole nähnyt:

Mua Roomass' omat pojat häväisevät! —

No, hautaa hänet; sitten hautaa minut.

Tuoss' ystäväisi luona luusi maatkoot,

Siks kunnes kumpus voittomerkit peittää!

Jaloa Muciust' ei saa itkein surra:

Ken hyveen eestä kuoli, maineess' elää.

Mut – jättääksemme nämä synkät mietteet —

Kuink' on tuo viekas goottein kuningatar

Niin äkist' ylentynyt Roomassa?

En tiedä; tiedän vain, ett' on niin laita;

Mut onko siinä juonta, tietää taivas.

Hän velass' eikö suuress' ole sille,

Jok' onneen moiseen hänet toi niin kaukaa?

Hän varmaan jalosti sen palkitsee.

No, Bassianus, sinä voiton sait:

Iloksi olkoon sulle morsiosi!

Ja sulle sun: en sano enempää,

Ja vähempää en toivo; hyvästi!

Jos laki Roomass' on ja mulla valta,

Niin sinä, petturi, ja puolueesi

Kadutte vielä tätä ryöstöä.

Se ryöstöäkö, omani jos otan,

Oman kihlattuni, oman vaimoni?

Mut Rooman laki tässä päättäköön;

Sill'aikaa pidän mikä mulle kuuluu.

Hyv' on; mua hylysti sa kohtelet,

Mut tylysti sua pitelen, jos elän.

Mun teostani tulee vastata

Paraimman mukaan, vaikka hengelläni.

Nyt sen vain sanon teidän armollenne —

Sen olen Roomalle ma velkapää —

Tään jalon miehen, Titus-sankarin,

On kunnia ja maine häväistynä;

Hän pelastaaksensa Lavinian

Nuorimman poikans' omin käsin tappoi

Sun tähtesi ja vihastuen siitä,

Ett' antiaan ei vapaast' antaa saanut.

Siis armoon ota hänet, Saturninus:

Hän töissään sinua ja Roomaa kohtaan

On ollut niinkuin ystävä ja isä.

Bassianus, sinä työni jätä rauhaan;

Sinä ja nuo, te minut häväisitte.

Vanhurskas taivas tietää sen ja Rooma,

Kuink' olen Saturninust' ihaillut.

Suur' ruhtinas, jos valtasilmäs koskaan

Tamoraan armossa on katsonut,

Niin kuule, mitä puoltamaton puhuu:

Ma pyydän, armas, anteeks anna kaikki.

Mitä, rouva? Tulin julki häväistyksi,

Ja senkö kostamatta nielisin?

Ei, Rooman jumalat mua varjelkoot,

Ett' oisin syypää sinun häpeääsi!

Mut kautta kunniani taata tohdin,

Ett' ylvä Titus syytön kaikess' on:

Tuo raivo on vain suora tuskan ilme.

Ma pyydän, ota hänet armoihin;

Älä hylkää turhast' oivaa ystävää;

Äl' yrmein katsein riko hellää mieltä. —

Neuvooni suostu, anna perään; salaa

Kaikk' äkeys ja harmi: uusi olet

Sa valtaistuimella istukas;

Vähällä voivat patriisit ja kansa

Tituksen käydä puolelle ja sinut

Pois syöstä kiittämättömyyden vuoksi,

Jok' on, näet, julma synti Roomassa.

Pyyntööni suostu, jätä huoli mulle.

Kun aika tulee, tapan heidät kaikki,

Hävitän perheensä ja puolueensa,

Tuon julman isän pettosikiöineen,

Joit' armahtamaan poiuttani pyysin.

Näkevät, mit' on antaa kadulla

Kuningattaren turhaan polvistua. —

Tule, rakas; – tulkaa pois, Andronicus; —

Vanhusta auta, mieltään virkistä,

Sen muuten katsees hirmumyrsky murtaa.

Oi, nouse, Titus! Keisarinna voitti.

Suur' kiitos teille, valtias, ja hälle!

Uutt' antaa voimaa sanat nuo ja katseet.

Nyt, Titus, liittynyt kun olen Roomaan

Ja tunnustettu roomattareksi,

Mun tulee keisaria hyvään johtaa.

Niin, tänään, Titus, kaikki viha sammuu,

Ja mulle kunniaks se olkoon, että

Sovitin teidät ystäväinne kanssa. —

Ma teidän puolestanne, Bassianus,

Tein pyhän lupauksen keisarille,

Ett' alistutte sekä mukaannutte. —

Lavinia, – ja te, nuoret, – rohkeutta!

Mun neuvostani polvillanne nöyräst'

Anokaa majesteetilt' anteeksi.

Sen vannon keisarin ja taivaan nähden,

Ett' aie oli sopuisimmin puoltaa

Vain sisaren ja omaa kunniaa.

Sen minäi kunniani kautta vannon.

Pois vain, ja vait! Meit' älkää vaivatko.

Ei, rakkaani, nyt ollaan ystäviä.

Tribuuni lankoinensa polvistuvat;

En kieltoon tyydy; rakas, katso taakses.

Sun tähtes, Marcus, ja sun veljes tähden

Ja armaan Tamorani pyynnöstä

Suon anteeks noiden nuorten ilkityöt.

Nouskaatte! Näet, Lavinia, vaikka minut

Tylysti jätit, sain tok' ystävän,

Ja varmana kuin kuolo vannoin, etten

Papista poikamiesnä eriäisi.

Pois tulkaa! Keisarin jos hoviin mahtuu

Kaks morsianta, niin, Lavinia, sinä

Ja ystäväsi olkaa vieraani. —

Tää, Tamora, on rakkauden päivä.

Jos majesteetin halu huomenna

On tulla pantterin ja hirven ajoon,

Niin aamull' ääness' ovat koirat, torvet.

Ma tulen, Titus; siitä kiitokset!