Читать книгу Hamlet - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 2

Ken siellä?

Ei, mulle vastatkaa! Seis! Ken se on?

Eläköön kuningas!

                  Bernardo?

                            Sama mies.

Tulette tunnokkaasti määräaikaan.

Kakstoista kello on; käy maata sinä.

Päästöstä kiitän; onkin tuiman kylmä,

Ja mieltä kourii.

                  Onko kaikki ollut

Rauhaista?

           On; ei hiiren hiiskausta.

Hyvä! Herran haltuun! Vahtikumppanini

Jos kohtaatte, Horation ja Marcellon,

Niin sanokaatte, että kiirehtivät.

He tulevat jo, luulen. – Seis! ken siellä?

Maan ystäviä.

              Tanskan vasalleita.

Jumalan haltuun!

                 Hyväst', oiva poika!

Ken vahtivuoross' on?

                      Bernardon vuoro.

Jumalan haltuun!

Hoi! Bernardo!

               Mitä?

Horatioko?

           Samaa sorttia.

Horatio, terve! Terve, Marcello!

Tän' yönä onko taas se nähty, mitä?

En mitään ole minä nähnyt.

Horatio sen mielenhoureeks väittää,

Eik' usko sitä, vaikka kahdesti

Me olemme tuon hirmunäyn nähneet;

Sen vuoksi häntä vaadin tämän yösen

Kanssamme valvomaan, niin että, taas

Jos näky ilmaantuu, hän havaintomme

Sais vahvistaa ja sitä puhutella.

Pah, joutavia!

               Istukaahan hetki;

Ahdistan vielä kerran korvianne,

Jotk' ovat kuurot tälle ilmiölle,

Min kahten' yönä näimme.

                         Istukaamme

Ja kuulkaamme, mit' ilmi tuo Bernardo.

Menneenä yönä,

Kun tähti tuo, mi länsi-ilmall' on,

Valaisi retkellään sen taivaankulman,

Miss' säteilee se nyt, me näimme, minä

Ja Marcello, kun kello juur' löi yksi —

Vait! Hiljaa! Kah, se tuossa taasen tulee!

Kuningas-vainaan muoto aivan.

                              Sinä,

Lukenut mies, Horatio, puhu sille.

Ilmetty kuningas, vai kuin, Horatio?

Niin on; – mun valtaa hämmästys ja kauhu.

Puhetta vartoo se.

                   Horatio, puhu!

Ken olet sa, jok' anastat yön vallan

Ja sota-asun kirkkaan, jossa Tanskan

Kuningas-vainaa täällä ennen kulki?

Nimessä taivaan vaadin sua, puhu!

Se vihoissaan on.

                  Kah, se astuu pois!

Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!

Se katosi, ei vastata se tahdo.

Horatio, mitä? Kalvas oletten

Ja vapisette; eikö muuta tuo

Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?

En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,

Jos sit' ei selvään takais omat silmät.

Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?

Kuin sinä itsesi.

Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,

Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;

Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään

Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.

Se kummallista on.

Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan

Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.

Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,

Mut ylipäin sen ennustavan luulen

Murrosta suurta valtakunnassamme.

Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää,

Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon

Yöt kaiket alamaista kiusataan?

Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään

Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta?

Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä

Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä,

Mi syynä, että tuskalloinen kiire

Yön tekee päivän apukumppaniksi?

Ken siihen vastaa?

                   Minä. Ainakin

On huhu tämä: viime kuninkaamme,

Sen, jonka haamun juuri äsken näimme,

Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten,

Kopean vallanhimon yllykkeestä,

Sotahan vaati; uljas Hamletimme

– Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi —

Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn

Ja lain ja heraldiikan vahvistaman

Sovinnon mukaan, henkens' ohessa,

Menetti voittajalle kaikki maansa.

Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut

Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras,

Jos voitti hän, ois omaksensa saanut,

Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon

Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa

Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras,

Tulista, hurjaa kiivautta täynnä,

On sieltä, täältä, Norjan rantamailta

Kokoillut maattomia huimapäitä,

Ravinnon, leivän palkast', yritykseen,

Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu,

– Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, —

Kuin miekka kädessä ja väkivoimin

Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut,

Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen,

Pääperustus on meidän varustuksiin,

Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen

Ja hälinän ja homman alkujuuri.

Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai

Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin

Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan,

Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.

Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät.

Vähäistä ennen suuren Julion surmaa,

Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,

Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan

Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat;

Veristä kaste, pilkkuj' auringossa,

Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,1

Tuo kostea, Neptunin vallan perus,

Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui.

Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet —

Ikäänkuin sallimuksen airuina

Ja johdantona siihen, mitä seuraa —

Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä

On meidän maallemme ja kansallemme. —

Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!

Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. —

Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli,

Niin puhu!

Jos tehtäviss' on joku hyvä työ,

Mi rauhan sulle tois ja armon mulle,

Niin puhu!

Jos tiedossas on maasi kohtalo,

Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois,

Niin puhu!

Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet

Eläissäs ryöstetyitä aarteita

Niin puhu! Seis ja puhu! – Marcello,

Sit' estä.

Iskenko ma pertuskalla?

Tee se, jos ei se jää.

                       Se tääll' on.

                                     Täällä!

Se poissa on!

Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi

Vähääkään sille väkivaltaa tehdä;

Se on, kuin ilma, haavoittumaton,

Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.

Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.

Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee

Lain pelottavan haaston. Olen kuullut,

Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo,

Kimeellä, rämäkällä kurkullaan

Herättää päivän jumalan; sen ääni

Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa

Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget

Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen

Tää seikka vahvistaa.

                      Se katosi,

Kun kukko laulaa alkoi. Kerrotaan,

Ett' aina, kun se aika joutuu, jolloin

Tuloa Vapahtajan vietetään,

Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu.

Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku,

Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske,

Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa,

Niin armias ja pyhä on se aika.

Sen olen kuullut ja sen osaks uskon.

Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,

Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.

Nyt matkahan; ja – se mun neuvoni —

Nuorelle Hamletille kertokaamme

Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,

Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.

Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,

Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?

Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä

Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.

Toinen kohtaus.

Sama seutu. Juhlahuone.

Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta

On muisto veres ja siis meidän pitäis

Suruissa huokailla, ja valtakunnan

Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,

Niin sentään järki voittanut on luonnon.

Ett' älyllä me häntä murhehdimme,

Samalla muistellen myös itseämme.

Olemme senvuoks entis-kälymme,

Nykyisen meidän kuningattaremme,

Tään uljaan vallan kruununperijän,

Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, —

Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,

Hääitkulla ja peijaisriemulla,

Ja tasan ilot, murheet punniten, —

Vihille vienyt, estämättä kuullen

Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'

On tähän taipunehet. Kiitos siitä!

Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, —

Halveksuin arvoamme, taikka luullen,

Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta

Valtamme liitteistään on höltynyt, —

Perustuin tähän voiton unelmaan,

Hyväksi nähnyt meiltä kiristää

Lähetin kautta takaisin ne maat,

Jotk' isäns' uljahalle veljellemme

Lain mukaan kadotti. – Sen verran siitä.

Nyt itseemme ja tähän istuntoon!

On laita tämä: tässä kirjoittanna

Olemme Fortinbrasin sedälle, —

Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut

On veljenpojan vehkeistä, – ett' esteen

Hän panis niille, vallankin kun pestaus

Ja väen-otto, kulungit ja kaikki

Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme

Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,

Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;

Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa

Isompaa valtaa emme anna teille,

Kuin myöntää nämä selvät pykälät.

Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!

Nyt, kuten aina, sitä osotamme.

Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!

Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?

Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?

Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan

Älykäst' anomusta. Mitä voisit

Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?

Ei pää niin sydämmelle heimoa,

Suun palvelijaks käsi ei niin altis

Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.

Laertes, mitä tahdot?

                      Kuninkaani,

Suotuista lupaa Ranskaan palata,

Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin

Valani tuomaan kruunauksessanne.

Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,

Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,

Odottain armollista lupaa teiltä.

Suostuuko isäsi! Polonius, sano.

Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla

Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin

Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;

Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.

Käy onnees kiinni; vallassas on aika,

Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. —

Nyt Hamlet lankoni ja poikani. —

Parempi lankoa, poikaa huonompi.

Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?

HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.

Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,

Ja ilosilmin kuninkaasen katso.

Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'

Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, —

Se jokapäiväistä, – sen hauta vie,

Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.

Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.

Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?

Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.

Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,

Ei musta, juhlallinen muotipuku,

Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,

Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,

Eik' alas maahan luotu katsanto,

Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot

Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,

Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;

Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.

Ja surun ulkokorua vaan nää.

Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet,

Ett' isällesi murhe-veron maksat.

Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä,

Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen

On lapsen velvollisuus jonkun aikaa

Surua kantaa; mutta lakkaamatta

Noin valittaa on miehuutonta huolta

Ja jumalatont' uppiniskaisuutta.

Osoittaa ynseyttä Luojaa kohtaan,

Sydäntä velttoa ja hurjaa mieltä

Ja tyhmää, kuritonta järkeä;

Mi täytymyst' on ja niin yleistä

Kuin tavallisin seikka aistillemme,

Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna

Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on

Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan,

Se kumoo järjen, jonka vanha lause

On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa

Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka:

"Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän,

Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi

Mua pidä; maailma sen tietäköön,

Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun;

Ja rakkautt' en osoita ma sulle

Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä

Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee

Palata jälleen Wittenbergin kouluun,

Niin on se aivan toivoamme vastaan;

Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään

Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks

Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.

Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet:

Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.

Kaikessa teitä, rouva, tottelen.

Kas sepä armas, kaunis vastaus.

Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. – Tulkaa, rouva.

Hamletin jalo, vapaa suostumus

Hiveltää sydäntäni; joka maljan,

Min kuningas sen muistoks tänään juopi,

Tykistöt kertovat on taivahalle,

Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin

Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.

    ja Laertes menevät.)

Oi, että tämä tiukan tiukka liha

Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis!

Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan

La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani!

Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää

Tään mailman kaikki toimi minust' on!

Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha,

Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot

Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut!

Kaks kuukautta vaan kuollut! – ei, ei kahta;

Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin

Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni,

Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet

Tylysti kosketella. Maa ja taivas!

Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni

Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo

Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain!

Mut pois se aatos! – Heikkous, vaimo, nimes!

Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät,

Joill' isä-raukan ruumista hän saattoi,

Nioben lailla itkein; – hän, niin hän, —

Voi suas! elukkakin järjetön

Ois surrut kauemmin, – setäni vaimo.

Isäni veljen, jok' on isääni

Min minä Herkuleeseen. – Kuukaus vaan!

Ennenkuin valekyyneleitten suola

Veristä silmää punaamasta herkes,

Hän miehen otti! – Kiirett' inhoittavaa,

Rutsaiseen vuoteesen noin vinhaan syöstä!

Ei hyvää tää, ja hyvää täst' ei lähde.

Vaan murru, sydän! kieltä en saa käyttää.

Oi, terve, herra prinssi!

Hupaista nähdä teidät terveinä;

Horatio, – niin totta kuin ma elän!

Niin herra, köyhä palvelijanne aina.

Hyv' ystävä, nuo nimet vaihtakaamme.

Vaan miks, Horatio, Wittenbergin jätit? —

Marcello?

          Prinssi hyvä. —

Hupaista nähdä teitä. – Hyvää iltaa! —

Vakaasti, miksi Wittenbergin jätit?

Halusta laiskuutehen, prinssi hyvä.

Sit' en sois vihamieheltäsi kuulla:

Niin et sä kiusata voi korviani,

Ett' uskoisin, mit' itseäsi vastaan

Nyt todistat: sa laiskuri et ole.

Vaan mitä teet sa Helsingörissä?

Viel' opit juopoks ennen lähtöäsi.

Isänne hautajaisiin tänne tulin.

Rukoilen, koulukumppani, pois pilkka;

Emoni häihin varmaankin sa tulit.

Niin tosiaan, ne oli kohta jälkeen.

Tarkkuutta, näet! Peijaisleivokset

Hääpöytään pantiin kylmiltänsä. – Tiedäs,

Pahimman vihamiehen' taivaass' ennen

Tavannut oisin, kuin sen päivän nähnyt. —

Isäni, – luulen näkeväni isäni.

Miss', armas prinssi?

                      Hengessään, Horatio.

Näin hänet kerran; uljas kuningas.

Hän oli mies, hän, kerrassansa mies,

En milloinkaan näe hänen vertaistansa.

Näin hänet viimeis-yönä, luulen ma.

Kenenkä näit?

              Isänne, kuninkaan.

Isäni, kuninkaan!

Hillitkää hetkeks hämmästystänne,

Ja kuulkaa tarkkaan, kun ma kerron teille,

Nää herrat tässä todistajiks ottain,

Sen ihmeen.

            Herran tähden, anna kuulla.

Kaks yötä peräkkäin on nämä herrat,

Marcello ja Bernardo, vartiollaan,

Hiljaisen, haudankolkon kesk'yön aikaan,

Isänne kaltahisen haamun nähneet,

Mi, päästä jalkaan täydess' asussa,

Ilmestyy, juhlamarssiss' astuu verkkaan

Ja hiljaa ohi: kolmasti näin heidän

Pelosta tuijoittavain silmäins' ohi

Hän kulkee, valtikkansa matkan päässä;

Mut kauhusta he melkein hyyksi hyytyin,

Vait ovat, aivan mykkinä. Tuon mulle

He pelon arkuudella kuiskasivat,

Ja kolmantena yönä läksin myötä.

Juur' niinkuin oli kerrottu, niin ajan

Kuin muodon suhteen, totta joka sana,

Tul' aave. Tunsin isänne; tää käsi

Ei niin tuon kaltainen.

                        Se missä nähtiin?

Terassilla, miss' oltiin vahdissa.

Ja puhuittenko sille?

                      Puhuin, mutta

Ei vastausta; kerran toki, luulen,

Hän nosti päätänsä ja teki liikkeen,

Kuin oisi aikonut hän puhua,

Mut silloin raikkaast' aamukukko lauloi,

Ja laulun kuullessaan hän riensi matkaan

Ja näkyvistä katos.

                    Sangen kummaa!

Se totta on, niin totta kuin ma elin;

Velvollisuudeksemme katsoimme

Siit' antaa teille tiedon.

                           Toden totta,

Tuo mua huolettaapi, hyvät herrat.

Ja tekö vahdiss' ensi yönä?

                            Me.

Aseissa, kuin?

MARCELLO ja BERNARDO.

               Aseissa.

                        Päästä jalkaan?

Kiireestä kantapäähän.

                       Kasvoj' ette

Siis nähneet?

              Näimme: silmikko ol' auki.

No, näyttikö hän tuimalta?

Katseessaan murhett' enemmän kuin vihaa.

Punainenko vai kalvas?

                       Kalvas aivan.

Ja silmät teihin luodut?

                         Lakkaamatta.

Siell' oisin olla tahtonut.

                            Se varmaan

Ois teitä hirvittänyt.

                       Luultavasti,

Niin, luultavasti. Viipyikö se kauan?

Sill' aikaa hyvin lukea voi sataan.

Kauemmin, kauemmin.

                    Ei sillä kertaa,

Kun minä näin sen.

                   Parta harmaa? niinkö?

Kuin hänen eläissänsä: mustahtavan

Hopean-harmaa.

               Vahtiin tulen yöksi;

Kenties se taasen tulee.

                         Tulee varmaan.

Jos hahmoss' armaan isäni se tulee,

Ma sitä puhutan, vaikk' aukeis horna

Ja vaikenemaan vaatis. Pyydän teitä,

Jos tähän saakka näyn peittää voitte,

Siit' olkaa hiiskumatta vastakin.

Ja vaikka mitä tapahtuis tän' yönä,

Se merkitkää, mut vaiti siitä olkaa;

Palkitsen rakkautenne. Herran haltuun!

Terassill' ennen kahtatoista teidät

Siis kohtaan.

              Teidän palvelijanne.

Ei, ystäväni niinkuin minä teidän.

Hyvästi!

         Aseiss' isänikö haamu!

Ei oikein laita; konnuutt' aavistan.

Jos yö jo oisi! Hiljaa, sielu, siksi!

Työt kehnot ihmissilmä ilmi saa,

Vaikk' allensa ne peittäis vankka maa.

Kolmas kohtaus.

    Huone Poloniuksen talossa.

Kaluni laivall' ovat; hyvästi!

Kun tilaisuutta on ja tuulet sopii,

Äl' uinaa, sisko, tietoj' anna mulle.

Sit' epäiletkö?

                Mitä Hamletiin

Ja hänen lemmenvehkeisiinsä tulee,

Se tapaa vaan on, veren tuoma oikku,

Keväinen kukka, varhainen, mut hento,

Suloinen, mutta pian haihtuvainen,

Vaan tuoksua ja hetken huvitusta,

Ei muuta.

          Eikö muuta?

                      Ei, ei muuta.

Näet, luonnon varttuess', ei yksin ruumis

Ja jänteet vartu; kun tuo templi kasvaa,

Edistyy sielun sekä hengen voimat

Samassa myös. Kenties hän nyt sua lempii,

Ja viel' ei tahdon puhtautta tahraa

Likainen vilppi; mutta varo, hällä

Suur' arvo on, eik' omaa tahtoa,

Sill' itse hän on säätyns' alamainen;

Hän ei saa, halvan kansan lailla, itse

Valita; sillä valtakunnan etu

Ja onni riippuu hänen naimisestaan,

Ja senvuoks hänen valintansa määrää

Sen ruumiin suostumus, min pää hän on.

Jos nyt hän sanoo sua lempivänsä,

Niin viisast' on hänt' uskoa sen verran,

Kuin säätynsä ja asemansa mukaan

Hän teossa voi näyttää; siis sen verran,

Kuin Tanskan kansan yhteis-ääni myöntää.

Siis varo, mikä tahra kunnialles,

Jos, liiaks suostuin hänen lauluihinsa,

Sydämmes hukkaisit ja puhtaan aartees

Avaisit hillittömän himon saaliiks.

Ophelia, kallis sisko, varo tuota;

Ja lempes jälkijoukoss' aina pysy,

Himojen vaaroist', iskuist' etähällä.

Sive'in impi on jo tuhlaavainen,

Jos kuulle sulonsa hän paljastaa.

Parjaajan ruoskaa puhtainkaan ei vältä;

Syö usein mato kevään kukkaset,

Viel' ennenkuin ne silmikostaan puhkee;

Ja nuoruudenpa raittiiss' aamukasteess'

On ilmanhengen myrkky tarttuvaisin.

Siis varo! Pelko luotettavin suoja

Ja nuoruus pahin viettelysten tuoja.

Sun hyvän oppis suljen sydämmeeni

Sen vartijaks. Mut, veikko, älä ole

Kuin inha pappi, joka muille näyttää

Tiet' ohdakkeista, jyrkkää taivaaseen,

Mut pöyhkeän ja irstaan rentun lailla

Himojen kukkastietä itse kulkee,

Hyläten omat neuvons'.

                       Älä pelkää.

Liiaksi viivyn; – mutta tuossa isä!

Kahdesti siunatull' on kahden onni,

Ja kahdet jäähyväiset hyvää tietää.

Laertes, vielä täällä? Hyi! Pois laivaan!

Purjeittes liepeillä jo tuuli liehuu;

Sua varrotaan. Tuoss', – ota siunaus!

Ja nämät harvat säännöt muistoos paina:

Äl' ääneen lausu mietteitäs, ja tekoon

Äl' äkkipikaist' ajatusta laske.

Sa nöyrä ole, vaan äl' alhainen;

Jos hyväks koitellun saat ystävän,

Sydämmees sido hänet vaskiköysin;

Mut kättäs älä hiestaa liittymällä

Jokaiseen höyhettömään keltanokkaan.

Sa riitaa karta, vaan jos riitaan joudut,

Niin laita, että riitamies sua karttaa.

Jokaista kuule, harvan kanssa haasta;

Syyt ota varteen, tuomiotas säästä.

Pukusi komea, jos varas sietää,

Vaan turha ei, ei kirjava, mut uljas,

Sill' usein miestä puvust' arvostellaan,

Ja Ranskan korkeimmilla säätyläisill'

On, erittäinkin tässä, hieno aisti.

Äl' ota lainaa, äläkä myös anna,

Sill' usein laina ystävän vie myötään,

Ja veloist' aisti talouden tylstyy.

Mut etenkin: äl' itseäsi petä,

Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö,

Ett'et voi pettää muita. Herran haltuun!

Nää neuvot siunauksessa kypsykööt!

Nöyrimmät jäähyväiset, isä hyvä!

Jo aika rientää; mene, seuras vartoo.

Ophelia, hyvästi! ja muista tarkoin

Mun sanani.

            Ne muistohoni olen

Ma sulkenut; sun hallussas on avain.

Hyvästi!

Ophelia, hän mitä sanoi sulle?

Luvalla lausuin, sanan Hamletista.

Haa! Sepä oivaa! Kerrottu on mulle,

Ett' aivan usein nykyaikaan luonas

Hän viettää joutohetkiään, ja sinä

Hänt' alttiist' otat suosiolla vastaan.

Jos niin on, – niinkuin mulle, varoitukseks,

On kerrottu, – niin sen ma sulle sanon,

Ett' itseäs et käsitä niin selvään,

Kuin kunnias ja tyttäreni tulis.

Mik' ompi teillä työnä? Sano totuus.

Usean rakkauden merkin mulle

Hän suonut ompi.

                 Rakkauden! Jopa!

Sa haastelet kuin kypsymätön tyttö

Ja kokematon moisiin vaaran toimiin.

Luotatko noihin hänen merkkeihinsä?

En tiedä, isäni, mit' aatteleisin.

No kuule: aattele, ett' olet hupsu.

Kun rahaks merkit luulet, vaikk' ei ole

Ne täyttä kultaa. Tarkkaan tekos merki,

Tai muuten – jott'en pureksis näin kauan

Tuot' yhtä sanaa – tietää merkit pahaa.

Isäni, lempens ilmoitti hän mulle

Siivolla tavalla.

Niin, ne ei laita tapoja; hyi, vaiti! —

Ja sanojensa vahvikkeeks hän, isä,

Pyhimmät valat Luojan nimeen vannoi.

Niin, teiren satimia. Tiedän, että,

Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa

Valoja valaa kielellen. Nuo liekit

Enemmän loistoa kuin lämmint' antaa

Ja sammuvat jo kesken syttymistään;

Niit' älä tuleks usko. Tästä lähtein

Visummin käytä neitseen-arvoas,

Ja seuraas katso paremmaks, kuin että

Ain' altis käskyst' olet. Hamletista

Sen verran usko, että on hän nuori,

Ja suuremp' ala hällä liikkua

Kuin sulla. Lyhykäisesti, Ophelia,

Äl' usko hänen valojaan, ne pettää,

Ne puvun kanss' ei ole yhtä karvaa,

Vaan saastaisia himoja ne puoltaa,

Kuin tekohurskaat parittajat hiiskuin,

Paremmin vietelläkseen. Sanon suoraan:

Et pienintäkään jouto-aikaa niin saa

Täst' edes halveksia, ettäs sitä

Hamletin kanssa haastamalla tuhlaat.

Se muista, varo itses; tule tiehes.

Ma teille, isä, olen kuuliainen.

Neljäs kohtaus.

    Terassi.

Tuimalta tuntuu sää; on oikein kylmä.

On kirpeä ja julma pakkanen.

Mit' ompi kello?

                 Lähes kaksitoista.

Ei, lyönyt on se.

                  Onko? Sit' en kuullut.

Nyt lähestyypi siis se hetki, jolloin

On tapa kummituksen ilmestyä.

Mut mitä tämä tietää?

Kuningas tään yön valvoo, juo ja mässää,

Ja peuhaa telmivissä tansseissa;

Ja aina, kun hän ryypyn renskaa lainoo,

Niin räikkyin rummut, torvet julistavat,

Ett' on hän miesi juomaan.

                           Tuoko tapa?

On, ihan oikein. – Mutta minusta

– Vaikk' olen täällä syntynyt ja näissä

Oloissa kasvanut – on tätä tapaa

Jalompi rikkoa kuin seurata.

Nuo huimaisevat humut meille tuottaa

Muilt', idän, lännen kansoilt', ivaa, pilkkaa:

Juopoiksi meitä sanovat ja sioiksi;

Ja tämä, totta tosiaankin, riistää,

Töiltämme, vaikka kuinka arvokkaatkin

Ne oisi, maineen ytimen ja mehun.

Niin yksityisenkin käy usein, että

Pilaava luonnon-vamma, joka ehkä

On synnynnäinen, – johon hän on syytön,

Kosk' alkuaan ei määrätä voi luonto —

Ja liiallista veren taipumusta

Jok' usein järjen sulut, saarrot murtaa,

Tai tottumusta, joka liiaks haaskaa

Hyvien tapain muodon: – että, sanon,

Se, joll' on ykskin vamman merkki, – joko

Sattuman pilkku taikka luonnon luoma,

Häll' olkoon, puhtaana kuin armon lähde

Muut mahdolliset ihmis-avut kaikki,

Niin tää yks vika kaikki turmeleepi

Yleisön silmissä; yks hiukka pahaa

Pilaapi oivan aineen, hukuttaa sen

Likaansa aivan.

                Katsokaa! se tulee.

Avuksi enkelit ja taivaan armot!

Sa hurskaan henkikö vai häijy peikko?

Taivaanko tuoksun tuot vai hornan tunkan?

Sun aikees armaatko vai ilkeät?

Mun saattaa uteljaaksi outo muotos.

Sua kutsun Hamletiksi, kuninkaaksi,

Isäksi, Tanskan valtiaaksi. Vastaa!

Mua älä sorra epätietoon; sano,

Miks pyhät luusi, kuoloon vihityt,

Hajoitti käärinliinansa? miks hauta,

Johonka näin sun rauhaan vaipuvan,

Loi raskaat, marmoriset leukans' auki

Ja maalle viskas sun? Se mitä tietää,

Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar' yllä,

Kuun välkkehessä kummittelet, tehden

Yön hirveäksi; ja me, luonnon narrit,

Väristen aatoksia hautelemme,

Jotk' aivan yli ymmärryksen käyvät.

Mit' on se? Sano! mitä tulee meidän?

Hän viittaa teitä kanssaan, niinkuin tahtois

Hän teille yksin jotain ilmoittaa.

Kas, kuinka lempeällä katsannolla

Hän teitä syrjäisempään paikkaan viittaa;

Vaan älkää menkö.

                  Älkää, Herran tähden!

Ei puhu hän; ma senvuoks häntä seuraan.

Oi, älkää, prinssi!

                    Mitä peljättävää?

En neulan hintaa hengelleni pane;

Ja mitä voi hän sielulleni tehdä,

Jok' ompi kuolematon kuin hän itse?

Hän viittaa yhä: – minä seuraan häntä.

Mut virran luo jos viettelis hän teitä,

Tai huipulle tuon huiman kallion,

Jok' ulommaksi juurtaan mereen antaa,

Ja siellä uuteen hirmumuotoon muuttuis,

Mi järjen voiman teiltä veis ja hulluks

Tekisi teidät? Aatelkaapa tuota.

Se paikka hullun houreit' ilmankin

Jokaisen tuottaa aivoihin, jok' alas

Niin monen syllän päästä mereen katsoo

Ja allaan pauhaavan sen kuulee.

Hän viittaa yhä: – mene, minä seuraan.

Te ette mennä saa.

                   Pois kätenne!

Mut älkää menkö.

                 Kohtaloni kutsuu,

Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks

Kuin Numidian jalopeuran jänne. —

Hän yhä viittaa. – Päästäkää mua, herrat. —

Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää

Mua nyt; – pois! sanon. – Mene, minä seuraan.

Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.

Jäljessä! Totella hänt' emme saa.

Niin, seuratkaamme. – Miten päättyy tämä?

Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.

Sit' ohjatkohon Luoja!

                       Seuratkaamme!

Viides kohtaus.

    Syrjäinen paikka terassilla.

Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.

Mua kuule.

           Kuulen.

                   Kohta koittaa hetki,

Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin

Palata täytyy mun.

                   Sua, henki parka!

Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule,

Mit' ilmoitan.

               Mun tulee kuulla; puhu.

Ja kostaa myös, kun kuullut olet.

                                  Mitä?

Min' olen isäs henki,

Tuomittu ajaks öisin kulkemaan,

Ja päivät paastoomahan valkeassa,

Siks kunnes elämäni inhat synnit

Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa

Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet,

Tarinan kertoisin, min lientein sana

Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis,

Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis,

Hajoittais sykkyräiset suortuvat

Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais

Kuin hurjan piikkisian harjakset.

Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset

Saa korvat tietää. – Kuule, Hamlet, kuule,

Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, —

Oi, Herra taivaan!

Murhansa julma, luonnoton sa kosta.

Murhansa?

Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa,

Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.

Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin,

Kuin hartaus ja rakkauden aatos,

Ma kostoon syöstä saan.

                        Sa suostut, huomaan.

Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit,

Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo,

Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet,

Käy huhu, että maatessani käärme

Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa

Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst'

On petetty; mut, jalo nuorukainen,

Se käärme, joka hengelt' isäs pisti,

Nyt kantaa kruunua.

                    Oi, aavistusta!

Mun setäni.

            Se sukurutsa, haurelias peto,

Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan,

Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni —

Tuon tekopuhtaan – riettaan himon helmaan.

Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos!

Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas,

Ett' aina vihkivalan kanssa kulki

Se käsityksin; ja noin aleta

Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa

Mun suhteeni on vaivainen!

Mut niinkuin siveys ei koskaan horju,

Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein,

Samaten himo, helmoiss' enkelinkin,

Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy,

Ja vainun saapi haaskasta.

Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki.

Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla

Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs

Mun turvattoman päälle, pullossa

Kirotun villikaalin mehua,

Ja valoi korvieni soliin tuota

Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen

Niin vihollinen vaikutus on, että

Se, nopeaan kuin elohopea,

Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää,

Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon,

Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää

Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun;

Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen,

Pahoille, ilke'ille ruville

Sileä, puhdas ihoni.

Näin multa, nukkuvalta, veli ryösti

Kerrassaan hengen, kruunun, vaimon; tappoi

Mun synnin helmaan, Herran ehtoollista

Ja rippiä ja voitelua vailla,

Ja valmistumatonna tilille

Mun työnsi, synnit kaikki hartioilla.

O, julmaa, julmaa, ylen määrin julmaa!

Jos sydän sull' on, älä kärsi tuota,

Äl' anna Tanskan valtavuoteen tulla

Himoisen, hauraan sukurutsan käsiin.

Vaan, miten teetkin työs, sä sieluasi

Vain älä tahraa, äidillesi älä

Sä kosta: taivas häntä rangaiskoon,

Ja okaat, poveen kätkeyneet, siellä

Kirvellen pistelkööt. Nyt hyvästi!

Jo kiiltomato huoment' ennustaa,

Sen valo tehoton jo vaalistuupi.

Hyvästi, Hamlet, hyvästi! Mua muista!

Kaikk' ilman vallat! Maa! Ja mitä vielä?

Kutsunko hornan myös? Hyi! – Kestä, sydän!

Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks,

Mun ruumiini! – "Mua muista!" Henki raukka,

Sen teen, niin kauan kuin vaan muisto säilyy

Täss' sekavassa kallossa. Sun muistan!

Pois muistokirjastani pyyhin kaikki

Katalat, tyhmät lorut, kaikki kaavat,

Kaikk' oppilauseet, entisyyden jäljet,

Joit' ahkeruus ja nuoruus siihen piirsi,

Ja sinun käskys yksinään ma suljen

Ajuni kirjaan, hämmästymätönnä

Halvempiin aineisin; niin, jumal' auta!

Voi sua, viheliäinen nainen!

Sua, konna, naurusuu ja häijy konna!

Esille kirja! – Muistoon täytyy panna,

Ett' ihminen voi nauraa, yhä nauraa,

Ja sentään olla konna; tiedän varmaan,

Ett' ainakin niin Tanskassa on laita.

Siin' olet, setä! – Toimeen! Tunnussana

Se kuuluu: "hyväst', hyvästi, mua muista."

Sen olen vannonut.

Hoi, prinssi!

              Prinssi, hoi!

                            Hänt' auta, Luoja!

Niin tapahtukoon!

                  Hoi, heleijaa, prinssi!

Heleijaa, pojat! Tule, lintu, tule!2

Kuin voitte, prinssi?

                      Mitä kuuluu, prinssi?

Oi, ihmeellistä!

                 Kertokaa, ma pyydän.

En, te sen ilmoitatte.

                       Jumal' auta,

En minä.

        Min' en myös.

                      Mit' arvelette?

Sit' oisko ihmissydän voinut luulla? —

Vait' olla lupaatten?

                      Nimessä taivaan!

Ei ole konnaa koko Tanskan maassa,

Jok' ei ois aika lurjus.

Ei tarvis hengen nousta haudastaan

Sit' ilmoittamaan.

                   Oikein, aivan oikein.

Siis, kursaamatta, parhaaks katson, että

Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;

Te käytte, minne työt ja halut kutsuu, —

Näet haluja ja töitä jokaisella

On tavallansa, – minä, halpa raukka,

Käyn rukoilemaan.

Sekaista, hurjaa puhetta on tuo.

Jos teitä pahoitin, sit' oikein kadun,

Sydämmest' aivan.

                  Ei, ei pahaa mitään.

Nimessä pyhäin! pahaa on, Horatio,

Ja paljon pahaa. Mitä haamuun tulee,

Niin on se kunnon henki, sen voin taata.

Halunne tietää, mitä välillämme

On tapahtunut, voittakaa. Nyt, veikot,

Nimessä veljeyden, ystävyyden

Ja kumppanuuden, yksi halpa pyyntö.

Mik' on se, prinssi? Valmiit olemme.

Älkäätte koskaan kertoko, min näitte

Tän' yönä.

           Emme.

                 Hyvä, vannokaa.

Nimessä kunniani, min' en kerro.

En, kunniani nimessä, myös minä.

Tuon miekan kautta!

                    Me jo vannoimme.

Tuon miekan kautta, sanon.

                           Vannokaa!

Haa! niinkö, mies? Vai siellä, kelpo poika?

Kas niin, – te kuulette sen kellarista, —

Nyt vannokaatte.

                 Vala lukekaa.

Ett'ette koskaan kerro, mitä näitte,

Tuon miekan kautta vannokaatte.

                                Vannokaa!

Hic et ubique? Paikkaa muuttakaamme. —

He, tänne, hyvät herrat,

Ja käsi miekalleni taas: ett'ette

Te koskaan kerro, mitä kuulitten,

Tuon miekan kautta vannokaatte.

                                Vannokaa!

Niin oikein, vanha myyrä! Joutuun kaivat.

Sep' oiva vallinluoja! – Vielä kerran.

Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!

No, sano tervetulleeks outo vieras!

Horatio, taivaassa ja maass' on paljoa,

Jot' ei sun järkioppis uneksikaan.

Mut tulkaa. – Vannokaa, ett'ette koskaan,

Niin totta kuin teit' armo auttakoon,

Vaikk' oisi mulla käytös kuinka outo, —

Kosk', ehkä, vasta-edes katson hyväks

Ruveta hupsun tapaiseksi, – että,

Kun näin mun näätte, silloin ette koskaan

Ristissä käsin näin, tai päätä puistain,

Tai lauseit' epäilyttäviä lausuin,

Kuin: "Niin, niin, tuon tunnen"; – tai: "Voisin, kun vaan tahtoisin"; —

Tai: "Jos tohtis vaan"; – tai: "On niitä, jotka tietää"; —

Tai moisill' umpilauseill' ilmaise

Minusta mitään tietävänne: – että

Sit' ette tee, niin totta kuin teit' armo

Hädässä auttakoon, se vannokaa!

                                Vannokaa!

Pois rauhaan, henki häiritty! – Nyt, herrat,

Sulimmat jäähyväiset teille lausun,

Ja jos niin halpa mies, kuin Hamlet, teille

Osoittaa jollakin voi ystävyyttään,

Ei tahto puutu, suokoon Luoja. Pois nyt;

Mut sormi huulill' aina, muistakaatte.

Sijoiltaan aika mennyt on; – voi, että

Juur' minä synnyin laittamaan sit' ehjäks!

Nyt tulkaa; yhdessä me menkäämme.