Читать книгу Hamlet - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 3

Vie hälle rahat nuo ja kirjeet, Reinhold.

Kyll', armollinen herra.

Ja viisaast' oikein tekisit sä, Reinhold,

Jos, ennenkuin käyt luonaan, tiedustaisit

Vähäisen käytöstään.

                     Sit' aioinkin.

No, hyvä, hyvä. Ensin, näet, kysyt,

Kuin monta tanskalaist' on Pariisissa,

Ja keitä, mistä, kuinka elävät,

Ja millä, kenen seurassa, ja miten.

Ja kun näin kiertäin, kaartain huomaat, että

On poikan' tuttu, silloin lähemmäksi

Sa karkaat kysymyksilläs; hänt' olet

Vaan hiukan tuntevanas; sanot näin:

"Ma tunnen hänen isäns', ystävänsä

Ja, osaks, hänet"; – ymmärrätkö, Reinhold?

Kyll', aivan hyvin.

                    "Osaks hänet, mutta",

Voit lisätä, "en tarkoin; vaan jos on hän

Se, joksi luulen, on hän sangen hurja,

Sen ja sen tapainen"; – voit valhetella

Hänestä, mitä tahdot, mut ei mitään,

Mi loukkais kunniata, muista se;

Vaan tuollaisia hurjan, huiman töitä,

Jotk' ovat nuoruuden ja vapauden

Tovereiks yleisesti tunnetut.

Kuin kortinlyönti?

                   Niin, tai juominen,

Miekkailu, kiroominen, riidanhimo,

Huoraaminen: niin pitkälle voit mennä.

Se loukkais kunniata, hyvä herra.

Ei suinkaan, kun vaan moitteitasi höystät.

Mut älä lisää, hälle häpeäksi,

Ett' oisi hillitön hän nautinnoissaan,

Sit' en ma sois; vaan viat tee niin kauniiks,

Kuin oisi ne vaan vapauden tahraa,

Tulisen mielen ilmi leimahdusta,

Ja veren hillittömän irstaisuutta,

Jot' ei voi kenkään välttää.

                             Mutta, herra, —

Miks tätä käskenkö?

                    Niin, sitä tietää

Ma tahtoisin.

              Niin, tuumani on tämä,

Ja, luullakseni, varma on se juoni:

Nuo turhat virheet poikaani sa heität

Kuin työssä saadun, pienen tahran vaan.

Huomaahan:

Jos puhekumppanis nyt, jota tutkit,

Tuon nuorukaisen joskus syypääks nähnyt

On näihin vikoihin, niin varmaankin hän

Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",

Tai niin, tai: "ystävä", tai: "hyvä herra", —

Sen mukaan, miten sen maan tapa on,

Tai arvo muuten vaatii.

                        Hyvä, hyvä.

Ja sitten tekee näin hän, – näin hän, – Mitä

Olinkaan sanoa? – Hiis olkoon, jotain

Sanoa piti mun; – ma mihin jäinkään?

Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",

Tai: "ystävä" tai niin, tai: "hyvä herra".

Lopettaa tähän tapaan, – niin, niin aivan:

Näin päättää hän: – "sen verran tunnen; hänet

Ma eilen näin, tai jolloinkulloin toiste;

Sen ja sen kanssa; ja, kuin sanoitten,

Löi milloin korttia hän, milloin juopui,

Ja milloin tappeli hän pallisilla."

Tai näinkin: "milloin kulki huonoon paikkaan",

– Se on, näet, porttolaan, –  tai jotain muuta. —

Ja katsos nyt:

Totuuden touta näin käy valheen syöttiin;

Ja näin me viisaat älyniekat voimme

Salaisten juonten sekä mutkain kautta

Ja kiertoteisin tulla itse tielle.

Tään opin, neuvon mukaan poikaani

Nyt tiedustele. Käsitäthän, mitä?

Käsitän.

          Herra kanssas! Hyvästi!

Mut, hyvä herra —

                 Hänen halujansa

Omistas arvaa.

                Kyllä.

                       Katso, että

Hän soitantoaan harjoittaapi.

                              Kyllä.

Hyvästi!

No, Ophelia? mitä nyt?

Voi isäni, ma säikähdin niin kovin.

No mistä, Herran nimessä?

Kun huoneessani ompelin, niin astui

Eteeni Hamlet, jakku aivan auki,

Hatutta päin ja sukat likaisina

Ja sitehittä nilkoiss' asti roikkuin,

Kuin vaate kalvas, kalisevin polvin,

Ja katsanto niin kurjan surkea,

Kuin ois hän helvetistä maalle syösty

Kauheita kertomahan.

                     Hourupäissään

Kai rakkaudesta?

                 En tiedä, isä,

Mut pahoin pelkään.

                    Mitä sanoi hän?

Hän tarttui kouristaen ranteeseni,

Siit' astui taappäin käsivarren matkan,

Ja, toinen käsi silmäin yli näin,

Hän kasvojani tarkkaan katsoi, niinkuin

Niit' olis piirtää aikonut. Näin seisoi

Hän kauan. Vihdoin, kättäni hän puisti

Ja nyökyttäin näin kolme kertaa päätään,

Niin haikeasti huokasi ja syvään,

Kuin olis ruumis rusentunut aivan

Ja henki lähtenyt. Mun sitten päästi,

Ja, pää yl' olan taappäin kääntyneenä,

Tien näkemättään löytävän hän näytti:

Ovelien silmäins' avutta hän astui

Ja loi ne minuun, kunnes katosi.

Käy, seuraa mua; kuningasta etsin.

Tää oikein rakkauden hourett' on,

Jok' omaan vimmapäisyyteensä sortuu,

Ja hurjiin töihin tahdon vie niin hyvin

Kuin moni muukin himo taivaan alta,

Mi luontoamme vaivaa. Häntä säälin. —

Ehk' olit tyly hälle viime-aikaan?

En, isäni; vaan käskystänne kirjeet

Pois lähetin ja pääsyn hältä kielsin.

Hän siit' on hulluks tullut. Kadun, ett'en

Älynnyt paremmin hänt' urkkia;

Sen leikinteoks luulin vaan ja aikeeks

Sua turmella. Tuo hiiden epäluulo!

Yht' omituista meille vanhuksille

On liioiteltu, turha luulotus

Kuin nuorisolle miettimisen puute.

Nyt kuninkahan luo: tään hälle kerron;

Enemmän kiusaa tuottais salaaminen

Kuin vihaa lemmen ilmiantaminen.

Tule.

Toinen kohtaus.

Huone linnassa.

No terve, Rosencrantz ja Gyldenstern!

Ei harras halu yksin nähdä teitä,

Apunne tarvekin se meitä vaatii

Näin jouduttamaan teitä. Tuttu teille

Hamletin muutos on; sen siksi sanon

Kun ennellään ei ole sisänäinen

Eik' ulkonainen ihminen. Mi lienee,

Pait isän kuolemata, vienyt hältä

Näin kaiken itsetuntemuksen, sit' en

Voi aavistaakaan. Pyydän teitä, herrat,

Kosk' ootte hänen kanssaan kasvaneet,

Ja yhdenikäiset ja luonteisetkin,

Ett' tänne hoviin suvaitsette jäädä

Vähäksi aikaa, häntä seurassanne

Huveihin viehtämään, ja urkkimahan

Sen verran, kuin vaan tilaisuus sen sallii,

Häll' onko joku tuntematon vaiva,

Jot' auttaa voisi, jos sen saisi tietää.

Hän usein teistä puhuu, hyvät herrat:

Ja, varma olen, kaht' ei ole toista

Hänelle rakkaampaa. Jos suvaitsette

Sen ystävyyden työn nyt meille tehdä,

Ett' ajan jonkun täällä vietätten,

Apuna edistäen toiveitamme,

Niin käyntinne niin teille palkitsemme,

Kuin tulee kiitollisen kuninkaan.

Teill', armolliset majesteetit, on

Rajaton valta suurta tahtoanne

Enemmän käskyn muodoss' ilmoittaa

Kuin pyynnön.

              Kumpaistakin tottelemme,

Ja, kaikin voimin alttihina teille,

Me tarjoamme nöyräst' apuamme

Ja käskyä vaan odotamme.

                         Kiitos,

Ylevä Gyldenstern ja Rosencrantz!

                                  Kiitos,

Ylevä Rosencrantz ja Gyldenstern!

Ja, pyydän, poikani luo heti käykää,

Tuon muuttunehen raukan. – Joku teistä

Nuo herrat vieköön Hamlet prinssin luokse.

Jumala suokoon käyntimme ja työmme

Hänelle iloksi ja avuks.

                         Amen!

Kuningas hyvä, lähettiläät Norjast'

On tervehinä palannehet.

                         Aina

Sin' olet hyväin sanomien tuoja.

Niin, enkö? Olkaa varma, kuninkaani,

Kuin sieluni on tehtäväni pyhä

Niin Jumalaa kuin kuningasta kohtaan.

Nyt luulen, – aivoni jos yhtä tarkan

Saa vainun sukkeluuden jäljistä

Kuin ennen, – luulen, sanon, keksineeni

Hamletin hulluutehen tosi syyn.

Se kerro, sitä kuulla haluan.

Mut lähettiläät ensin; sitten tulee

Pitojen päällisruoaks uutiseni.

Heit' itse pyydä sisään tulemaan. —

Hän sanoo, armas Gertrud, keksineensä

Poikamme epävointiin syyn ja juuren.

Syy, varon ma, ei muu kuin isän kuolo

Ja meidän liian kiire naimisemme.

Siit' otan selvän.

                   Terve, ystäväni!

No, Voltimand, mit' uutta Norjasta?

Suotuisin vastaus terveisiin ja pyyntöön,

Kuningas oiti pani estämään

Veljensä-pojan pestaukset, jotka

Hän luuli varusteiksi Puolaa vastaan,

Mut, tarkoin tutkittuaan, huomas, että

Ne teitä koski, herrani. Siit' äissään,

Kun vanhaa, heikkoa ja sairasta

Näin viekkaast' eksytettiin, vangitutti

Hän Fortinbrasin. Tämä heti nöyrtyi,

Sai vanhukselta nuhteita ja vihdoin

Sedälleen vannoi, ett'ei enää koskaan

Hän tarttuis Tanskaa vastaa aseisiin.

Iloiten tuosta vanhus hälle antoi

Eläkkeeks kolmetuhat kruunua

Ja täyden vallan viedä Puolaa vastaan

Ne soturit, jotk' oli pestannut;

Ja pyytää, kuten täss' on selvitetty,

Ett' armost' antaisitte tämän joukon

Vapaasti käydä halki maittenne,

Sellaista vakuutta ja palkkaa vastaan,

Kuin säätää kirja tää.

                       Se mieleen meille;

Lukea tahdomme sen aikanansa,

Asiat' aatella ja vastata.

Kuitenkin, kiitos oiva toimestanne!

Levolle menkää. Illaks tervetulleet

Pitoihin tänne!

                Nyt se toimi päättyi.

Mun herrani ja armollinen rouva,

Selvittää tässä, mit' on majesteetti

Ja mitä velvollisuus on, ja miksi

Yö yötä, päivä päivää, aika aikaa,

Ois päivän, yön ja ajan tuhlaamista.

Siis, kosk' on lyhyys viisauden sielu

Ja laajuus vaan sen ruumiin koristetta,

Niin olen lyhyt. Poikanne on hullu:

Ma sanon hullu; sillä mitä muuta

On hulluus, jos sen tarkoin määrittelet,

Kuin ett'et ole muuta kuin vaan hullu.

Mut olkoon.

            Mutkat pois ja asiaan.

En käytä, rouva, mutkia, sen vannon.

Hän hullu on, se totta; totta, että

Se paha on, ja paha, että totta.

Hupainen sananväänne; mutta pois se!

En käytä mutkia. Siis myöntäkäämme,

Ett' on hän hullu. Jäljellä nyt, että

Syyn harkitsemme tähän muutokseen,

Tai oikeammin: puutokseen; näet, tuolla

Puutteellisella muutoksell' on syynsä.

Niin siihen jäämme nyt, ja se on jäännös.

Nyt aatelkaa:

On tytär mulla, – on, kosk' on hän mun —

Jok' antoi, niinkuin lapsen tulee, mulle,

Huomatkaa, tämän. Päättäkää nyt itse.

"Taivaalliselle, sieluni epäjumalalle, kauniiksi kaunistetulle

Ophelialle."

Huono sanantapa, hävytön sanantapa: "kaunistettu" on hävytön sanantapa. Alutta kuulkaa nyt. – Niin:

"Hänen komealle valkopovellensa, nämä" j.n.e.

Tuon onko Hamletilta saanut häh?

Ma kaikki kerron, rouva; malttakaa. —

    "Epäile tähden paloa

    Ja kirkkaan päivän valoa;

    Totuutta valheeks luule,

    Mut lempeäni kuule.

Oi, kallis Ophelia! Minulta sujuu huonosti tuo runomitta. Mulla ei ole taitoa huokauksiani mitata; vaan että sua suuresti lemmin, sinä sydämmeni lemmitty, usko se. Jää hyvästi.

Ijäti sinun omasi, armahin neito, niin kauan kuin tämä ruumis elää.

Hamlet."

Tään tyttäreni näytti, niinkuin piti,

Ja lisäks hänen kosintansa, miten

Se kävi, ajan, paikan, tavan, kaikki