Читать книгу Julius Caesar - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 2

Pois, kotihinne, laiskat juhdat! Pois!

Pyhäkö nyt on? Ettekö te tiedä.

Ett' ilman ammattinsa merkkiä

Käs'työläiset ei ulkon' arkipäivin

Saa liikkua? Mik' elinkeino sulla?

Ma, hyvä herra, olen salvumies.

Miss' etunahkasi ja kulmapuusi?

Miks sulla pyhävaattehet on ylläs? —

Te, ystävä, mit' ammattia te?

Totta puhuen, herra hyvä, hienoon taitotekoon verrattuna on minun työni, niin sanoakseni, vaan paikkurin työtä.

Mit' olet ammattia? Suoraan vastaa.

Semmoista ammattia, jota, toivoakseni, saatan hyvällä omallatunnolla tehdä; sillä minä, totta puhuen, korjaan huonoa saattoa.

Ammattis, konna? Vastaa, kurja konna!

Älkää, hyvä herra, älkää, herran tähden, minun tähteni revetkö!

Kuitenkin, jos repeäisitte, niin kyllä minä teitä korjata saatan.

Mitä sillä tarkoitat? Korjatako minua, sinä röyhkeä lurjus?

Niin, herra, paikata teitä.

Olet siis kengänpaikkuri, niinkö?

Niin, herra, naskali yksin se minua elättää. Minä en kamasaksain asioihin ryhdy, enkä saksattarien liioin, muulla kuin naskalillani. Niin, toden totta, minä olen vanhain kenkien haavalääkäri; kun ne hengenvaarassa ovat, autan minä niitä. Ei ole sitä sievää lehmännahkan polkijata, joka ei olisi liikkunut kätteni töillä.

Mut miks et ole verstaassas, vaan täällä

Katuja laahaat tämän joukon kanssa?

Niin, herra hyvä, nähkääs, kuluttaakseni heidän kenkiänsä ja saadakseni näin enemmän työtä itselleni. Mutta, totta puhuen, pidämme nyt joutopäivää, nähdäksemme Caesaria ja iloitaksemme hänen voittoretkestänsä.

Iloita? Miks? Hän mitä meille voitti?

Mit' alamaisia hän Roomaan tuopi,

Koristeiks vaunun pyöriin kahlittuina?

Te kivet, pölkyt, tunnottomat kurjat!

Pii-sydämet te, julmat Rooman miehet!

Pompejon tunsitten. Kuink' useasti

Muureille kapusitte, ikkunoihin,

Torneihin, jopa savutorvihinkin,

Kakarat helmoissa, ja päivän pitkän

Niin kiltist' odotitte nähdäksenne

Pompejon suuren käyvän Rooman halki.

Kun hänen vaunuistaan vaan haameen näitte,

Yleinen eikö soinut riemuhuuto,

Niin että Tiber laidoiltansa säikkyi,

Kun kirkunanne kajahtavan kuuli

Kaaloisiin rantoihinsa?

Ja nytkö teillä juhlapuku yllä?

Ja nytkö vietätten te joutopäivää?

Nyt senkö tietä kukitatte, joka

Pompejon verta voittoriemuin sotkee?

Pois!

Kotiinne pois, rukoilkaa polvillanne,

Ett' torjuis meiltä jumalat sen turman,

Jok' ompi moisen kiittämättömyyden

Ehdoton palkka!

                Menkää, kansalaiset,

Kokoilkaa rikoksenne sovinnoksi

Kaikk' ammattinne köyhät, käykää sitten

Luo Tiberin, sen juottiin kyyneleenne

Vuodattakaatte, siks ett' alin virta

Ylintä äyrään reunaa suutelee.

Kas, kuinka taipuu melto mieli! Pois he

Nyt hiipivät, syyn salpa kielillänsä.

Käy sinä Capitoliin tuota tietä,

Min' astun tätä. Paljaiks riisu patsaat,

Jos peitetyt ne juhlakoristeill' on.

Tuo käykö päinsä?

Nyt, tiedäthän, on Lupercali-juhla.

Viis siitä! Patsait' älä peittää salli

Caesarin voittomerkeillä. Nyt lähden

Ja kaduilt' ajan roistokansan pois;

Tee samoin sinä, missä parven huomaat.

Siivistä Caesarin nuo höyhenekset

Kun pois vaan noukitaan, hält' estyy lento.

Hän muuten yli silmänkannon kiitää

Ja saattaa orjanpelkoon meidät kaikki.

Toinen kohtaus.

Rooma. Julkinen paikka.

Calpurnia!

           Caesar puhuu! vait!

                               Calpurnia!

Täss' olen, puolisoni.

Asetu suoraan Antonion tielle,

Kun kilpaan ryntää hän. – Antonius!

Ylevä Caesar, mitä?

Äl' unhota, Antonius, vauhdissas

Calpurniaa koskettaa; näet, luullaan että,

Pyhässä kilvassa kun mahoon koskee,

Hän kirouksestaan pääsee.

                          Kyllä muistan.

Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty.

Siis toimeen! Menot kaikki muistakaatte.

Caesar!

Ken siellä huutaa?

Vait, kaikki vaiti! Hiljaa vielä kerran!

Ken siellä tungoksessa mua huutaa?

Lävitse soiton räikkä ääni kaikuu

Ja huutaa: "Caesar!" Puhu! Caesar kuulee.

Viidettätoista Mars-kuun päivää varo!

Ken on hän?

            Tietäjä; hän pyytää ettäs

Viidettätoista Mars-kuun päivää varot.

Hän tuokaa tänne: tahdon nähdä kasvot.

Mies, esiin sieltä! Caesarihin katso!

No, mitä sanot nyt? Se kerro vielä.

Viidettätoista Mars-kuun päivää varo!

Uneksija! Pois tiekseen! – Tulkaa nyt.

No, etkö tule kilpaa katsomaan?

Minäkö? En.

            Ma pyydän, tule pois.

Ei mulle sovi leikit: mull' ei ole

Tuot' Antonion hilpeätä mieltä.

Mut huvias en estää tahdo, Cassius;

Sun jätän nyt.

Jo aikoj' olen tarkannut sua, Brutus:

Ma silmissäs en näe sit' ystävyyttä

Ja suoruutta, jot' ennen niissä näin.

Sa liian kylmäks olet, vieraaks tullut

Rakastavalle ystävälles.

                         Cassius,

Sin' älä pety. Muotoni jos peitän,

Niin katseheni sekasorron käännän

Vaan omaan itseeni. Mua jonkun aikaa

Riitaiset intohimot vaivanneet on,

Aatokset, jotka mulle yksin sopii;

Ne ehkä käytökseeni varjon luovat.

Mut tuota älkööt surko ystäväni,

Sanoko kylmyyttäni muuks, kuin että,

Sielussaan sotaa käyden, Brutus parka

Unohtaa muille ystävyyttä näyttää.

Siis ymmärsin sun, Brutus, aivan väärin,

Poveeni tuohon sen vuoks peitin monta

Suur'arvoist' aatetta ja oivaa tuumaa.

Sano, Brutus hyvä, voitko nähdä kasvos?

En, Cassius; itseään ei näe silmä,

Jos muist' ei esineistä heijastu se.

Niin kyllä!

Ja paljon surkutellaan sitä, Brutus,

Ett'ei sull' ole kuvastinta, joka

Salatun arvos silmiis tois, niin että

Näkisit kuvajaises. Tiedän kuinka

Monikin kelpo Rooman mies, – pait Caesar,

Tuo jumala, – puhuissaan Brutosta

Ja huokaillessaan ajan ikeen alla,

Sois että Brutoll' olis heidän silmät.

Mua mihin vaaraan vietteletkään, Cassius,

Kun tahdot saada minun etsimään

Sit' itsestäni, mit' ei minuss' ole?

Siis, Brutus hyvä, kuule mitä lausun:

Ja koska tiedät, että parhain itses

Kuvastimessa näet, niin minä, peilis,

Sinulle kainost' ilmaisen sen puolen

Sinusta, jot'et itse vielä tunne.

Mua, Brutus, älä epäile. Jos oisin

Ma ilmi narri, taikka tapa mulla

Tarita julkivalall' ystävyyttä

Kaikille vastatulleille; jos tiedät

Ett' ihmist' imartelen, syleilen

Ja sitten häntä parjaan; tai jos tiedät

Ett' ilmi-tunnustuksen juomingeissa

Teen koko seuralle, mua silloin varo.

Mik' ilo tuo? Mä pelkään että kansa

Kuninkaaks valikoipi Caesarin.

Vai pelkäät sitä? Siis mun täytyy luulla,

Ett'et sa sitä sois.

En soiskaan, Cassius;

Rakastan häntä paljon kuitenkin. —

Vaan miks mua täällä viivytät niin kauan?

Mit' aiot mulle ilmoittaa? Jos koskee

Se yhteishyvää, toisen silmän eteen

Aseta kunnia ja toisen surma,

Ma tyynnä katson kumpaakin. Niin totta

Kuin jumal' auttakoon, ma kunniaa

Rakastan enemmän kuin vaaraa pelkään.

Sen kunnon sinussa ma tunnen, Brutus,

Niin totta kuin ma ulkomuotos tunnen.

No niin, nyt onkin kunniasta puhe. —

En tietää voi mit' arvelette sinä

Ja muut täst' elämästä, mutta minust'

Olematonna paremp' ois kuin elää

Ja kaltaistani peljätä. Kuin Caesar

Vapaana minä synnyin, samoin sinä;

Sam' oli meillä ravinto kuin hällä,

Ja kestämme kuin hänkin talven kylmät.

Kerranpa – oli kolkko, raju ilma,

Ärjyillen Tiber rantojansa pieksi —

Huus mulle Caesar: "tuohon raivoon virtaan

Hypätä kanssan' uskallatko, Cassius,

Ja niemeen tuonne uida?" Virtaan oiti

Ma, vaatteet yllä, syöksin, pyytäin häntä

Mua seuraamaan; ja sen hän, totta, teki.

Rajuna tyrsky kuohui, suonin vahvoin

Sysimme sitä, työntäen sen syrjään

Tai rinnoill' uljailla sen salvaten.

Mut ennen kuin me määrän saavutimme,

Huus Caesar: "Cassius, auta, minä hukun!"

Kuin suuri kanta-isämme Aeneas

Harteillaan kantoi Trojan liekeistä

Anchises-ukon, Caesarin ma samoin

Tiberin laineist' uupuneena kannoin.

Ja se mies on nyt jumala, ja Cassius

Saa, kurja raukka, selkä köyryss' olla,

Kun Caesar penseästi päätään nyökkää.

Espanjass' oli horkka hällä; silloin

Kun kohtas tauti, värisi hän, näin sen;

Värisi tottakin se jumala!

Huulilta pelkureilta katos puna,

Ja silmä tuo, jonk' uhkaa mailma säikkyy,

Kadotti loistonsa; ja voi! hän voihki;

Tuo ääni, joka käskee roomalaisten

Puheitaan kuulla ja ne kirjaan panna,

Kuin sairas impi huusi: "juomist' anna,

Titinius!" Taivaan vallat! Ihme että

Mies, luonnoltaan niin heikko, kaiken suuren

Edelle pääsee näin ja voitonpalmun

Saa yksinään.

Taas yleist' ihastusta!

Nuo riemuhuudot tarkoittavat, luulen,

Uutt' arvon kertymistä Caesarille.

Tän ahtaan mailman ylitse hän astuu

Kuin jätti, ja me kääpiöt me käymme

Kolossin jalkain väliss' urkkien

Ja tirkistellen inhaa hautapaikkaa.

On ihmisellä onnens' ohjat joskus.

Syy, rakas Brutus, kurjaan pienuuteemme

On itsessämme eikä tähdissämme.

Brutus ja Caesar! Mit' on siis se Caesar?

Miks on se nimi kuulumpi kuin sun?

Ne piirrä rinnan: sun on yhtä kaunis;

Niit' äännä: yhtä soipa sun; ne vaakaa,

Ja sun on yhtä raskas; loihdi niillä,

Ja Brutus nostaa henkiä kuin Caesar.

No, kaikkien jumalien nimessä!

Hän mitä syö, tuo Caesar, kun hän kasvaa

Noin suureksi? Häväisty olet, aika!

Sun jalot sukuveres kuivui, Rooma!

Isonko tulvan jälkeen aikakautta,

Jonk' yksi mies vaan olis kuuluks tehnyt?

Ken väittänyt on Roomast' ennen koskaan,

Ett' yks mies vaan sen laajaan piiriin mahtuu?

Se totta Rooma on, ja kyllin ruumaa,

Jos siinä vaan on ainoakin mies.

Oi, kuulimmehan kuinka isät lausui:

Tääll' oli muinoin Brutus, joka ennen

Suvainnut Roomass' olis pirun hovin

Kuin kuninkaan.

En lainkaan epäile ma ystävyyttäs,

Ja arvaan mihin työntää mua tahdot;

Mietteeni siitä sekä ajastamme

Ma lausun vasta; tällä haavaa soisin —

Sydämest' anon sitä – vapaaks päästä

Kehoituksistas. Lausunut mit' olet,

Ma sitä tuumin; lausua mit' aiot,

Ma tyynnä kuulen, kun vaan aikaan sopii

Niin suurist' asioista neuvotella.

Siks, jalo ystäväni, harki tuota:

Maamoukka tahtois Brutus ennen olla,

Kuin Rooman pojaks itseänsä kiittää

Oloissa näissä vaikeissa, joilla

Rasittaa meitä tämä aika uhkaa.

Iloitsen että heikot sanani

Saa Brutost' irti senkin verran tulta.

Jo loppui ilve; Caesar palajaa.

Kun ohi käyvät, tartu Cascan hihaan;

Tylyllä tavallaan hän sulle kertoo

Mit' ompi tähdellistä tapahtunna.

Sen kyllä teen. – Mut, huomaitsetko, Cassius,

Caesarin otsaa punaa vihan hehka,

Ja seura on, kuin nuhteit' olis saanut.

Calpurnian poski kalvas on, ja silmät

Niin punaiset ja tuimat Cicerolla,

Kuin Capitolin neuvostossa joskus,

Kun senaattorit häntä vastaan väittää.

Asian laidan kyllä Casca kertoo.

Antonius!

Caesar!

Ma seurahani lihavia tahdon,

Sileäpäitä, jotka yönsä nukkuu.

Nälkäinen, ontto Cassion on katse:

Hän liiaks miettii: moiset ovat vaaraks.

Hänest' ei vaaraa, älkää peljätkö:

Sävyisä hän on, jalo roomalainen.

Lihavamp' olla sais! Vaan hänt' en pelkää.

Mut jos mun nimelleni pelko sopis,

En tiedä ketä niin ma karttaisin

Kuin tuota laihaa Cassiota. Hän lukee

Ja huomaa paljon; ihmisien toimet

Hän halki katsoo; leikist' ei hän huoli,

Kuin sä, Antonius; soitannost' ei piittaa;

Hymyilee harvoin, silloinkin on niinkuin

Hän soimais itseään ja mieltään ilkkuis

Siit' että nauruun heltyä se saattaa.

Semmoiset henget ei saa koskaan rauhaa,

Niin kauan kuin heit' etevämp' on ykskin.

Ja sen vuoks ovat he niin vaaralliset.

Ma sanon, mik' on peljättävää, enkä

Mit' itse pelkään; Caesar olen aina!

Käy oikealle, korva tää on kuuro,

Ja suoraan hänest' ajatukses lausu.

Takista mua ny'it: mitä tahdot?

Niin, Casca, kerro mit' on tapahtunna,

Kosk' on niin synkkä muodoltansa Caesar.

Kuin? Etkö muass' ollut? Etkö? Mitä?

En kysyis silloin mit' on tapahtunna.

No niin, hänelle tarjottiin kruunu; ja kun se hänelle tarjottiin, työnsi hän sen luotaan kätensä selkäpuolella, näin; ja silloin kansa nosti riemuhuudon.

Mik' oli syynä toiseen riekkunaan?

He, sama asia.

Meluttiin kolmasti; mit' oli kolmas?

He, aina sama asia.

Kolmasti tarjottiinko kruunu hälle?

No, kuinkas muuten; ja kolmasti hän sen luotaan työnsi, mutta joka kerta aina hiljemmin; ja joka työntämiseltä kunnon naapurini kajahuttivat riemuhuudon.

Ken hälle tarjos kruunun?

He, Antonius.

Miten se kävi? Kerro, hyvä Casca.

Yhtä hyvin voisin mennä hirteen kuin kertoa miten se kävi; pelkkää hullutusta kaikki, en pannut sitä merkille. Marcus Antonius, sen näin, tarjosi hänelle kruunun; – ei se oikeastaan kruunukaan ollut, se oli tuollainen virve vaan; – ja, niinkuin sanoin, työnsi hän sen luotaan kerran; mutta, kaikesta huolimatta, olisi hän, luullakseni, mielellään ottanut sen. Sitten hän sen tarjosi hänelle toistamiseen; sitten hän sen toistamiseen luotaan työnsi; mutta, luullakseni, hän sangen vastenmielisesti siitä sormensa hellitti. Ja sitten hän sen tarjosi kolmannesti; hän sen kolmannesti työnsi luotaan; ja aina kun hän sen hylkäsi, kiljui roistoväki ja paukutti yhteen karkeita käsiänsä ja nakkasi hikisiä yömyssyjänsä ilmaan ja purki semmoisen määrän haisevata henkeä, kun Caesar kruunun hylkäsi, että se oli Caesarin tukehuttaa; hän, näet, pyörtyi ja kaatui maahan. Ja mitä minuun tulee, en uskaltanut nauraa; pelkäsin, näet sen, suutani avata ja hengittää itseeni tuota pahaa ilmaa.

Vait! minä pyydän. Mitä? Caesar pyörtyi?

Niin, kaatui torille, valutti vaahtoa suustaan ja oli äänetön.

Se luultavaa on: häll' on kaatuvainen.

Ei, Caesarilla ei; vaan sulla, mulla

Ja kelpo Cascalla on kaatuvainen.

En tiedä mitä sillä tarkoitat; mutta Caesar kaatui, se on varma. Jos ei roskakansa hänelle käsiään taputtanut tai viheltänyt hänelle aina sitä myöden miten hän heitä miellytti tai ei, niinkuin näyttelijöille teatterissa tekevät, niin en ole minä kunniallinen mies.

Mitä hän sanoi, kun hän siitä tointui?

Niin, nähkääs, ennen kaatumistaan, kun hän huomasi roskaväen ihastuvan siitä, että hän kruunun hylkäsi, niin riisti hän auki nuttunsa ja tarjosi heille kurkkunsa poikki leikattavaksi. – Jos minä en olisi miestä sanasta ottanut, jos vaan olisin ammattimies ollut, niin menisin vaikka elävään helvettiin noiden konnain kanssa. – Ja sitten hän kaatui. Kun hän siitä tointui, sanoi hän toivovansa, että kunnioitettava seura lukisi sen hänen tautinsa syyksi, jos hän muka oli tehnyt tai sanonut jotakin sopimatonta. Kolme tai neljä luuskaa, jotka vieressäni seisoivat, huusivat: "voi, hyvä ihminen!" – ja antoivat hänelle anteeksi sydämensä pohjasta. Vaan se ei paljoa maksa; vaikka Caesar olisi heidän äitinsä kuoliaaksi pistänyt, eivät he olisi toisin tehneet.

Ja sittenkö noin synkkänä hän läksi?

Niin.

Sanoiko Cicero mitään?

Kyllä; hän puhui kreikankieltä.

Missä tarkoituksessa?

Niin, jospa minä sen voisin sanoa, niin en enää koskaan kehtaisi silmiisi katsoa. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät, hymyilivät toisillensa ja pudistivat päätään. Mitä minuun tulee, oli se mulle kreikankieltä. Saattaisin teille kertoa vielä muita uutisia: Marullon ja Flavion on suu tukittu, kun riistivät pois virveet Caesarin kuvapatsailta. Hyvästi nyt! Oli siellä vielä muutakin hullutusta, jos sitä vaan jaksaisin muistaa.

Tuletko luokseni illalliselle, Casca?

En, olen luvannut muualle mennä.

Tuletko huomenna päivälliselle luokseni?

Tulen, jos elän ja sanassasi pysyt ja ruokasi kelpaa syötäväksi.

Hyvä, odotan sua siis.

Tee se. Hyvästi jääkää kumpikin.

Voi, mikä jörö hänestä on tullut!

Hän koulupoikan' oli tulta täynnä.

Niin on hän vieläkin, kun joku jalo

Ja uljas yritys on hankkehessa,

Vaikk' innottomaks teeskelee hän. Höystett'

On vaan tuo raakuus hänen älyllensä,

Se mielihalua vaan kiihoittaapi

Sulattamahan hänen lauseitaan.

Niin onkin. Nyt sun jätän täksi kertaa.

Huomenna jos mua puhutella tahdot,

Käyn luonasi, tai, jos sua haluttaa

Mun kotihini tulla, niin sua varron.

Sen teen. – Siks ajattele maailmaa. —

Niin, jalo olet, Brutus; mutta huomaan

Ett' oiva luontos vieraantua saattaa

Pois tarkoituksestaan. On senvuoks tarpeen

Ett' etsii jalo henki vertaistansa.

Niin luja ken, jot' ei vois vietellä?

Mua Caesar kammoo, Brutoa hän lempii;

Jos hän ois Cassius nyt, ja minä Brutus,

Mun mielt' ei hän muuttaa vois. Tän' yönä

Sisähän Bruton ikkunasta viskaan

Ma kirjeit', eri käsi-alaa kaikki,

Kuin eri kansalaisilt' ois ne tulleet,

Jotk' osoittavat kuinka suuri Roomall'

On luulo hänen nimestään, ja joiss' on

Caesarin vallanhimoon hieno viittaus.

Ja sitten, Caesar, varo sitten vaan:

Sun survomme, tai meidät survotaan.

Kolmas kohtaus.

Katu.

Hyv' iltaa. Caesarinko kotiin saatoit?

Miks huohotat ja tuijottelet noin?

Sua eikö hirvitä, kun vankka maakin

Kuin heikko ruoko horjuu? Cicero!

Säit' olen nähnyt, joissa pahkatammen

Toraiset tuulet silponeet on; nähnyt

Kuink' ylväs meri paisuu, vaahtoo

Halusta nousta uhkaavihin pilviin.

Mut tätä ennen, ennen tätä yötä

En ole liekkisateen halki käynyt.

Sisäinen joko sota taivahass' on

Tai mailma, ynseänä jumalille,

Heit' yllyttännä turmaa tuomaan meille.

No, näitkö vielä muuta ihmeellistä?

Vasenta kättään: liekiten se leimus,

Kuin kymmenittäin soihtuja, ja sentään

Tulelle tunnotonna ehjäks jäi.

Näin Capitolin luona jalopeuran,

Mua mulkoili se, ärjyin ohi kulki,

Vaan vahingoittamatta. Ryhmäss' aivan

Siin' oli satakunta jylhää naista,

Pelosta muuttunutta, jotka vannoi

Nähneensä tuli-ihmisiä aivan

Katuja pitkin liikkuvan. Yön lintu

Torilla eilen keskipäivän' istui

Huhuillen, huutaen. Kun nämä ihmeet

Näin yhteen sattuvat, on turhaa väittää:

"Se ja se syyn' on: kaikk' on luonnollista."

Min' uskon, että turmaa ennustaa ne

Juur niille maille, missä ilmestyvät.

Niin, kumma kyll' on aika; oinaan tapaans'

Selittää ihminen tok' esineitä

Päin vastoin esineiden omaa mieltä.

Huomenna Capitoliin käykö Caesar?

Käy: Antonion hän käski laittaa sanan

Sinulle, että huomenn' on hän siellä.

Hyv' yötä, Casca, siis! Täss' ilmain melskees'

Ei ole hauska olla.

                    Hyvästi!

Ken siellä?

            Rooman mies.

                         Haa! Cascan ääni.

On tarkka korvas. Cassius, mikä yö!

Yö sangen hauska kunnon ihmisille.

Ken taivast' on näin uhkaavana nähnyt?

Se, jok' on maan näin syyllisenä nähnyt.

Katuja pitkin minä olen käynyt,

Yön hirmuloille itsen' alttiiks pannen.

Näin vyöttämättä, kuin mun näet, Casca,

Poveni ukon vaajalle ma riisuin!

Kun käärmeilevä sinileimaus näytti

Avaavan taivaan rinnan, asetuin ma

Sen tielle ja sen nuolen pilkaks aivan.

Mut noin miks taivasta sa kiusasit?

Vavista tulee ihmisen ja peljätä,

Kun suuret jumalat noin jylhät airuut

Lähettää varoituksen merkiks meille.

Sin' olet tylsä, Casca; hengen hehku,

Tuo roomalainen ele, sulta puuttuu,

Tai sit' et käytä. Kalvas olet, pelkäät,

Ja tuijottelet, ihmetyksiin vaivut,

Kun näät näin oudon kiihkeänä taivaan.

Vaan tosisyytä mietipäs, mit' ovat

Nuo tulet, harhaavat nuo haamut kaikki,

Miks poikkee pedot, linnut luonnostaan,

Miks ennustaapi vanhus, laps ja narri;

Nuo kaikki miksi tavastaan ne muuttuu,

Päämäärästään ja alku-olennostaan

Noin luonnottomiks, – mieti vaan, niin huomaa!

Ett' on tuon hengen heihin taivas pannut

Varoitukseks ja pelvoks heitä käyttäin,

Kun luonnoton on jokin olokanta.

Nimittää sulle miehen voisin, Casca,

Kuin tämä yö niin jylhän, miehen, joka

Tult' iskee, pauhaa, hautoj' aukoo, karjuu

Kuin Capitolin jalopeura; miehen,

Ei ruumiilt' etevämmän meitä kumpaa,

Mut kauhistavaan määrään paisuneen

Ja hirmuisen kuin nämä kummat ilmeet.

Tarkoitat Caesaria? Niinkö, Cassius?

Niin, ketä hyvänänsä: roomalaisill'

On suonet niinkuin isillään ja raajat;

Mut kuollut on, voi meitä! isäin henki,

Ja äitiemme mieli meitä johtaa;

Ikeemme sietämys on akkamaista.

Senaatti huomenn' aikoo, niin maar kuuluu.

Julistaa kuninkaaks Caesarin;

Merillä, mailla, kaikkialla saa hän,

Pait Italiassa, kruunuansa käyttää.

Ma tiedän miss' on silloin puukon paikka:

Cassion päästää orjuudesta Cassius.

Jumalat, näin te heikon vahvaks teette!

Jumalat, näin tyrannit kukistatte!

Ei kivilinnat, takovaski-tornit,

Ei tunkat tyrmät, vahvat rautakahleet

Voi hengen valtaa estää; elämällä,

Kun tähän mailman ikeesen se suuttuu,

On aina voima päästä valloillensa.

Kun tiedän sen, niin tietköön kaikki mailma,

Ett' itse, milloin tahdon, pois voin heittää

Sen sorron, jota kärsin.

                         Samoin minä.

Omassa kädessänsä joka orjall'

On voima murtaa rikki kahlehensa.

Miks Caesar siis on tyranni? Mies-parka!

Ei hukka ois hän, jos ei Rooman miestä

Hän lampaaks huomais, eikä jalopeura,

Jos peuroj' eivät olis roomalaiset.

Ken äkist' aikoo suuren liekin saada,

Hän heikost' oljest' alkaa. Mitä roskaa

Ja romua on Rooma, että sitä

Voi halvaks viriks käyttää, joka loiston

Lois tuohon Caesar-riepuun. Mutta voi!

Mihinkä minut saatoit? Kenties puhun

Nyt nöyrän orjan kuullen; silloin varmaan

Tilille käydä saan. Vaan, mull' on miekka,

Ja vaarat ne on joutavia mulle.

Nyt puhut Cascalle: se miesi suotta

Ei suutaan soita. Tuossa käteni!

Käy toimeen vaan ja näistä tuskist' auta,

Niin tämä mies se rohkeimmankin rinnall'

Esillen astuu.

               Kauppa siis on tehty.

Nyt tiedäs, Casca: taivuttanut olen

Jo jotkut Rooman jalomielisimmät

Mun kanssan' uskallettuun yritykseen,

Joss' ompi maine tarjona ja vaara.

Pompejon pylvästössä nyt he varmaan

Mua vartovat; näät, tässä hirmu-yössä

Ei kadull' ykskään ihmissielu liiku;

Ja luonnonkin on katsanto ja muoto

Sen työn näköinen, jota toimitamme,

Verinen, tulinen ja julman julma.

Vait hetki! Tänne joku kiireell' astuu.

Niin, Cinna; hänen tunnen käynnistään.

Hän ystäv' on.

               No, Cinna, minne kiire?

Sua etsin. Kuka tuo? Metellus Cimber?

Ei, se on Casca, yrityksessämme

Yks osakas. Mua varrotaanko, Cinna?

No, sepä hauskaa! Mikä julma yö!

On pari kolme meistä nähnyt kummaa.

Mua varrotaanko? sano.

                       Varrotaan.

Oi, Cassius, jos jalon Bruton voisit

Vaan voittaa puolellemme!

                          Huolett' ollos!

Tuoss' ota, Cinna, kirje tuo, se kätke

Praetorin istuimeen, niin että Brutus

Sen yksin löytää; hänen ikkunastaan

Sisähän viskaa tuo; tuo vanhan Bruton

Kuvahan kiinnitä; ja riennä sitten

Pompejon pylvästöön, niin meidät kohtaat.

Siell' onko Decius Brutus ja Trebonius?

On kaikki, pait Metellus Cimber, joka

On mennyt sua etsimään. Nyt riennän

Ja käytän nämä kirjeet niin kuin käskit.

Pompejon pylvästöhön tule sitten.

Nyt, Casca, ennen päivää tavattav' on

Kodissaan Brutus. Kolme osaa miehest'

On meidän jo; ja ensi hyökkäyksessä

Hän kokonansa meille antautuu.

Niin, kansan silmiss' arvo häll' on suuri,

Ja mikä meissä näyttäis rikokselta,

Kuin kullantekijä sen maineellaan hän

Hyveeksi kääntävi ja ansioksi.

Hänt' oikein kuvaat, hänen arvoansa

Ja hyötyänsä meille. Lähtekäämme,

Jo puoliyö on mennyt; ennen päivää

Hän herätettäv' on ja meidän oma.