Читать книгу Macbeth - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 2

Kons' yhdymme taas; mi merkki sen,

Rajuilmako, leimaus, ukkonen?

Häly taistelun kun laannut on

Ja voiton tuo tai tappion.

Siis ennen laskemist' auringon.

Ja paikka mikä?

                Nummen rinne.

Macbethkin silloin saapuu sinne.

Tulen, harmio.1

               Konna huutaa.

                             Heti, heti!

Häijy on kaunis ja kaunis on häijy;

Sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu.

Toinen kohtaus.

Leiri Foresin lähellä.

    Lenox ja seuralaisia tulee. Soturi verissään kohtaa heidät.)

Ken tuossa verissään? On näkö hällä,

Kuin kapinasta uuden uutukaista

Hän tietäisi.

              Se sama mies on, joka

Soturin oivan, karskin lailla iski

Mun kahleist' irti. – Terve, urho veikko!

Nyt kuninkaalle kerro, kuinka sodan

Ol' lähtiessäs laita.

                      Epävarma,

Kuin kahden uupunehen uijan, jotka,

Taidolleen haitaks, toisiins' iskevät.

Macdonwald julmus – kapinoitsijaksi

Omansa aivan: kihistenpä versoo

Hänessä muukin konnuus – länsisaarilt'

Avukseen kernit sai ja gallowglassit;

Ja onnetar, hymyillen kirotyölle,

Sai petturille portoks; mutta turhaan:

Macbeth, jot' urhoks syystä mainitaan,

Ilkkuillen onnetarta, maalla miekka,

Jok' yhä vielä veritöistään höyrys,

Miehuuden sankarina raivas tiensä

Tuon orjan luokse suoraan;

Ei kättä paiskannut, ei hyvästellyt,

Vaan vatsan halkas leukapieliin saakka

Ja kallon nosti meidän muurillemme.

Oi urho serkku! Uros ansiosta!

Kuin päivän koita julmat ukonilmat

Ja myrskyt haaksirikkojatkin seuraa,

Niin hurman lähde tääkin turmaa huokui.

Kuningas skottein, huomaa, huomaa! Tuskin

Miehuuden aseill' oli oikeus lyönyt

Käpälämäkehen nuo käppäät kernit,

Kun Norjan herra, etuansa käyttäin,

Aseilla kirkkailla ja virkein voimin

Jo täytti päälle.

                  Mut Macbeth ja Banquo?

Heit' eikö säikyttänyt tuo?

SOTURI. Heh, kyllä:

Kuin jänis leijonaa, tai varpu kotkaa.

Olivat, totta puhuin, niinkuin tykit

Ladatut kaksin kerroin jyrinällä;

Niin he

Kahdesti kaksin kerroin löivät vastaan.

Veressä kylpeäkö teki mieli,

Vai uutta Golgathaako kuuluks tehdä,

En tiedä minä —

Apua huutaa haavani; ma voivun.

Kuin sanas kaunistaa sua haavas; maineen

On maku kummassakin. – Haavur' tuokaa.

Ken tuossa tulee?

                  Jalo Rosse-thani.2

Mi kiire hänen silmistänsä vilkkuu?

Hoin katsoo se, ken jotain suurta tietää.

Jumala kuningasta varjelkoon!

No, mistä matka, jalo thani?

Fifestä, armollinen kuninkaani.

Siell', ilmaa piesten, liput Norjan liehtoo

Väkemme viileäksi. Norja itse

Hirveillä joukoillaan, ja apunansa

Tuo kurja kavaltaja Cawdor-thani,

Aloitti julman taistelun, siks että

Bellonan rautahame sulho,3 hälle

Ruveten vertaiseksi, – käsi kättä

Ja miekka kavaltajan miekkaa vasten —

Masensi korskan mielen. Lyhyesti:

Me voiton saimme.

                  Mikä suuri onni!

Niin että nyt Sven, Norjan kuningas,

Meilt' anoo rauhaa. Mutta kaatuneitaan

Ei haudata hän saanut, ennenkuin hän

Saarella pyhän Columbanin maksoi

Viistuhat taaleria yhteiskassaan.

Tuo Cawdor luottoan' ei enää petä. —

Julista hälle surma. Macbeth nyt

On Cawdor-thanin arvon perinyt.

Sen täyttää tahdon koittaa.

Hän minkä menetti, sen Macbeth voittaa.

Kolmas kohtaus.

    Nummi.

Miss' olet ollut, sisko?

Sian tapossa.

Entä sinä, sisko?

Helmastaan laivur'akka kastanjoita

Söi hotki hotkimistaan. "Annas", sanoin:

"Pois hiiteen, noita!" huus se ihrahaaso.

Mies Tiger-laivall' on Aleppoon mennyt;

Mut hännätönnäpä rottana

Perässä ma seilaan seulassa;

Sen ma teen, sen ma teen, sen ma teen.

Saat tuulen multa.

Oi, sisko kulta!

Ma toisen annan.

Muut kaikki ma luonani kannan.

Joka sataman ja sopen,

Kaikki ilmansuunnat lopen

Kiertäen ne kaartavat.

Heinäks hänet kuivatan,

Öin ja päivin karkoitan

Unen hänen silmistänsä,

Noidun hänen elämänsä.

Yhdeksästi yhdeksän

Raskaan viikon karsinnan

Hivuen saa kestää hän.

Vaikk' en laivaa hukkaan saiskaan,

Myrskyn piestäväks sen paiskaan.

Kas, mikä mulla!

Näytä, näytä!

Laivurin peukalo, näätkös vaan,

Hän hukkui kotimatkallaan.

Haa, rummut soi!

Se on Macbeth, oi!

Kaikki. Velhosiskot käsikkäin

Maat ja meret kiitää näin

Hyörin pyörin piirisillä:

Kolme sulle ja kolme mulle

Ja kolme vielä, siit' yheksän tullee.

Seis! – Nyt taika on kohdallaan.

Näin julman kaunist' en ole päivää nähnyt.

Etäälläkö on Fores? – Keitä nuo

Noin kuihtuneet ja pukimeltaan jylhät?

Maan asukkailt' ei näytä he ja sentään

Maan päällä käyvät. Eloss' olettenko,

Ja olennoita, joilta vastuun saapi?

Mua ymmärtävän näytte: kaikin viette

Rosoille huulillenne kurtun sormen.

Näytätten naisilta, mut partanne

Mua kieltää teitä siksi päättämästä.

Jos voitte, puhukaa! Keit' oletten?

Oi, terve, Macbeth! Terve, Glamis-thani!

Oi, terve, Macbeth! Terve, Cawdor-thani!

Oi, terve, Macbeth! Kuninkaaks saat kerran.

No, mitä tuijotatte? Säikyttenkö

Noin sulosointuisia uutisia? —

Nimessä totuuden, keit' oletten te?

Kuvitelmia vai tosi-olennoita!

Jalolle kumppanillen' ennustatte

Olevan onnen lisäks4 suurta valtaa

Ja kruunun toiveita, ett' oikein siitä

Hän hurmaantuu; vaan mulle ette haasta.

Jos ajan kylvön tiedätten ja näette,

Mik' itu nousevi ja mik' ei nouse,

Niin vastatkaa! En kerjää enkä pelkää

En armoanne enkä vihaanne.

Terve!

Terve!

Terve!

Vähempi kuin Macbeth, ja suurempi.

Vähemmän onnekas, tok' onnekkaampi.

Et kuninkaaksi saa, mut niitä siität.

Macbeth ja Banquo, terve kumpikin!

Kumpikin terve, Banquo ja Macbeth!

Seis, hämärät ennustajat! Selvän tahdon.

Kun Sinel kuoli, tulin Glamis-thaniks;

Vaan miten Cawdoriks? Viel' elää Cawdor,

Mies parhaillaan; ja kuninkaaksi pääsö

On luultavaa ja varmaa yhtä vähän

Kuin tulo Cawdoriksi. Mistä saitte

Tuon kumman tiedon? Miks täss' auhdoll' aholl'

Eteemme käytte, moista ennustellen

Profeettain lailla? – Puhukaa, ma vaadin!

Poreita maall' on niinkuin vesilläkin;

Nuo oli niitä. – Mihin hävisivät?

Pois ilmaan! Minkä ruumiiks luulit, haihtui

Kuin henki tuuleen. – Voi, kun eivät jääneet!

Tosi-olennoistako nyt haastelemme,

Vai olemmeko syöneet hulluheinää,

Mi mielen viepi?

                 Lapsistanne tulee

Kuninkaita.

            Ja teistä kuningas.

Ja Cawdor-thani myöskin, eikö niin?

Niin aivan sanat kuuluivat. – Ken tuossa?

Kuningas onnellisen tiedon saanut

On voitoistas, Macbeth; ja kuullen, kuinka

Kapinan liekiss' alttiiks panit henkes,

Hänessä ihmetys ja kehu kilvan

Sinusta kiistää. Tuosta vaienneena,

Ja päivätyötäs silmäten, hän huomaa

Sun pöyhkäin norjalaisten riviss' aivan

Kamoksumatta surman hirmukuvaa,

Jonk' itse loit. Kuin rakeet taajaan seuras

Sanoma sanomaa, jokainen tuoden

Sun ylistystäs kruunun puoltajana

Ja hänen eteensä sen kaatain.

ANGUS. Meillä

Kuningas sulle laittaa kiitoksensa;

Eteensä sua saattamaan vaan käskee,

Ei sua palkitsemaan.

Ja vielä korkeamman arvon merkiks

Sua käskee tervehtiä Cawdor-thaniks.

Siis, terve, jalo thani! Se sun arvos.

Haa! Puhuvatko perkeleetkin totta?

Viel' elää Cawdor; miksi lainapukuun

Puette mun?

            Hänestä hylky elää;

Mut raskas tuomio painaa hänen päätään,

Jok' on jo surman oma. Norjan kanssa

Pitikö yhtä hän, vai salaa auttoi

Kapinamiestä, vaiko molempiin

Hän maansa turmaks yhtyi, sit' en tiedä;

Maanpetos selvä vaan ja tunnustettu

Kukisti hänet.

               Glamis ja Cawdor-thani!

Vaan suurin puuttuu. —

                        Kiitos vaivastanne!

No, ettekö nyt usko lapsistanne

Tulevan kuninkaita, kun ne, jotka

Tekivät minut Cawdor-thaniksi.

Moist' ennustivat?

                   Luottakaa vaan siihen,

Niin halu teissä pian kruunuun syttyy,

Ohitse Cawdor-arvon. Kummallista!

Useinpa, meitä tuhoon vietelläkseen,

Puhuvat hornan henget meille totta;

Rehellisiä pikku-seikoiss' ovat,

Pettääkseen suuremmissa. – Serkut, kuulkaas!

Kaks tosi ennustusta! Oiva johto

Komeaan kuninkuuden näytelmään! —

Tuhansin kiitoksia, hyvät herrat! —

Se olla voi, ei hyväkään: – jos paha,

Miks onnen esimaun mulle soi se,

Aloittain totuudella? Cawdor olen.

Jos hyvä, miks siis valtaa mieltän' aatos,

Min hirmukuva nostaa hiukset pystyyn

Ja, vastoin luonnon tapaa, kylkiluihin

Sydäntän' jäykkää lyöttää? Tosi kauhu

On mielen hirmuluomain suhteen tyhjää.

Ja pelkkä murhan kuvitus jo jäytää

Olentoani niin, ett' elon kaiken

Tukeuttaa houre tuo, ja mitään muuta

Ei ole, pait se, mikä viel' ei ole.5

Kas kuink' on kumppanimme haltioissaan!

Jos sallimus mun kuninkaaksi tahtoo,

Se kruunatkoon mun myös; en itse liiku.

Uus arvo ompi niinkuin vieras puku;

Sopivaks vasta tottumus sen tekee.

No, tulkohon jos mitä! Kuluu hetki,

Vaikk' olis myrskyinenkin päivän retki.

Me teitä odotamme, jalo Macbeth.

Oi, anteeks! Unhotettuj' asioita

Ajuni raskas hautoo. Hyvät herrat,

Vaivanne kirjass' on, jot' aamuin illoin

Selaillen luen. – Nyt kuninkahan luokse! —

Tapausta mieti, ja kun aika kypsyy

Ja muuten tilaisuutt' on, haastelkaamme

Siit' avomielin sitten.

                        Mielist' aivan.

Mut siksi vaiti! – Tulkaa, ystävät!

Neljäs kohtaus.

Fores. Huone kuninkaan linnassa.

    Donalbain, Lenox ja seuralaisia tulee.)

No, joko mestattu on Cawdor? Eikö

Palanneet ole toimittajat vielä?

Ei, herrani; mut puhuttelin miestä,

Jok' oli nähnyt hänen kuolevan.

Hän kertoi, että petoksensa suoraan

Hän tunnusti, teilt' armost' anteeks anoi

Ja syvää katumusta osoitti.

Niin kaunista ei mikään elämässään

Kuin elämästä lähtönsä: hän kuoli,

Kuin olis kuolemaa hän harjoitellut,

Pois heittäin kallehimman kalleutensa

Kuin kalun joutavan.

                     Ei mikään taito

Voi mielentilaa kasvoist' arvata.

Ylimys oli hän, ja häneen luotin

Ma ehdottomasti.

                 Oi jalo serkku!

Mua kiittämättömyyden synti raskas

Juur' rasitti. Niin kauas eelle ehdit,

Ett'ei sua palkintoni kerkein siipi

Tavoittaa voi. Jos vähemp' olis vaatees,

Ett' tasan kiitoksen ja palkan panna

Ma saattaisin! Nyt ken ne kaikki jaksaa

Sun ansiosi täysin määrin maksaa!

Velvollisuus ja virka täyttäjänsä

Jo palkitseepi. Vastaan suvaitkaatte

Vaan ottaa työmme: kruununne ne ovat

Ja valtikkanne käskyläät ja lapset;

Ne tehtäväns' on tehneet, jos ne teille

On kunniaks ja mieliks.

                        Tervetullut!

Sua aloin istuttaa ja täyteen kukkaan

Sun tahdon saattaa. – Jalo Banquo, sun ei

Vähemmät ansios, ja niit' ei tehdä

Vähemmän tiedoks. Annas, sua halaan!

Käy sydämmelleni!

                  Jos siihen juurrun,

On laiho teidän.

                 Runsas riemuni,

Kyllyyttään huima, surun kyynelkätköön

Lymytä koittaa. – Pojat, langot, thanit

Ja muut te meitä likeisimmät, kuulkaa:

Jälkeiseksemme Malcolm-esikkomme

Nyt nimitämme. Cumberlandin prinssi

Nimenä häll' on täst'edes. Mut yksin

Ei kunniaan hän nouse: tähden lailla

Jokaista ansiota arvomerkin

Ain' yhä velkaan teille jäädäksemme.

On vaivaa lepo, mik' ei hyödyks teille.

Sanoman itse vien, ja tulollanne

Ma riemastutan puolisoni korvaa.

Nöyrimmät jäähyväiset!

                       Kunnon Cawdor!

Vai Cumberlandin prinssi!6 – Siinä porras,

Johonka suistun, jos en yli hyppää;

Se tiellän' on. Te, tähdet, sammukaa!

Ei mieltän' mustaa valo nähdä saa.

Kamo kättä, silmä! Mut se tulkoon, se,

Mi tulleena on kauhu silmälle.

Niin, kunnon Banquo; niin on uljas hän,

En kyllästy ma häntä kiittämään:

Se on herkkuani. Seuratkaamme häntä,

Mi huolien meitä vastaan ottamaan on

Edeltä mennyt. Serkku verraton!

Viides kohtaus.

Inverness. Huone Macbethin linnassa.

"He kohtasivat minut voiton päivänä, ja olen täydellisimmästi vakuutettu siitä, että heillä on enemmän kuin ihmisen tieto. Kun haluni paloi heiltä enempää kyselemään, muuttuivat he ilmaksi ja haihtuivat. Tuosta kun ihmeissäni siinä seisoin, tuli kuninkaalta lähettiläitä, jotka minua tervehyttivät Cawdor-thaniksi, jolla nimellä sitä ennen noitasiskot olivat minua tervehtineet ja tulevaan aikaan viitanneet, lausuen: 'terve sulle, kuninkaaks saat kerran!' Tämän olen tahtonut ilmoittaa sinulle, sinä rakkahin osakas kunniastani, ettet, tietämättömänä siitä, mikä suuruus minulle on luvattu, jäisi oikeutettua iloasi vaille. Pane se sydämmellesi, ja hyvästi jää!"

Glamis sa olet, Cawdor myös, ja onnen

Luvatun saat. – Mut luontoas ma pelkään:

Siin' ihmistunnon maitoa on liiaks,

Ett' oikotien se löytäis. Suureks mielit,

Himoa sull' on kunniaan, mut pahuus,

Sen kätyri, sulta puuttuu. Hartain halus

On hurskaan halua; et pettää tahtois,

Vaan vääryydellä voittaa. Suuri Glamis,

Sa sitä mielittelet, joka huutaa:

"Noin tulee tehdä sun, jos mua mielit",

Ja jota pikemmin sa pelkäät tehdä

Kuin tekemättä jättää. Tänne riennä,

Ett' oman henkeni ma korvaas valan,

Ja kielin uljain kaikki pieksen pois,

Mi sua tuosta kultarenkaast' estää,

Joll' onnetar ja henkimailma näyttää

Sun kruunanneen jo. —

                       Mitä kuuluu?

                                    Illall'

On täällä kuningas.

                    Oletko hullu?

Mukana eikö herras, ja hän eikö

Tuost' olis ennalt' ilmoittanut?

                                 Anteeks,

Mut totta on se. Tulossa on thani:

Yks kumppaneistani, jok' eeltä riensi,

Niin oli hengetön, ett' tuskin sanaa

Sai suustaan.

              Häntä hoitakaa; hän suurta

Tuo sanomaa.

             Kähisten itse korppi7

Nyt Duncanin tuloa onnetonta

Mun katton' alle raakkuu. Tulkaa, henget,

Te murhamielen kätyrit, naisluontoni

Muuks muuttakaa ja luokaa minut täyteen

Julminta hirmuisuutta päästä jalkaan!

Vereni saentakaa, salvatkaa

Tie säälilt', ett'ei tunnonvaivan etsot

Mun päätöstäni julmaa järkyttäisi,

Rakentain sen ja teon väliin rauhaa!

Mun rinnoilleni tulkaa, maidon sijast'

Imemään sappea, te murhahenget,

Te näkymättömät, miss' ikänänsä

Tuhoa väijytte! Tule, synkkä yö,

Sakeimpaan hornan savuun peity, ett'ei

Terävä veitsen' haavaa näe, jonk' iskee,

Eik' alta mustan vaipan taivas pilku

Ja huuda: "seis, seis!"

Suuri Glamis! jalo Cawdor!

Suurempi kumpaakin: – "sä, joka kerran" —

Sun kirjees yli kurjan nykyisyyden

Mun nostatti, ja vastaisuuden tunnen

Jo nykyhetkessä.

                 Oi, armahani,

Yöks tänne Duncan saa.

                       Ja lähtee – milloin?

Aamulla – niin on määrä.

                          Ei näe koskaan

Se aamu aurinkoa. Kasvos, armas,

On niinkuin kirja, josta kummia

Lukea saattaa. Pettääksesi aikaa

Mukaannu aikaan; silmin, käsin, kielin

Jaa mieltymystäs; ole niinkuin kukka,

Viaton päältä, mutta käärme alla.

Pidettävä on tulijasta huolta;

Sa tään yön suuret toimet jätä mulle;

Tuleviks päiviksi ja öiksi nuo

Yliherruuden ja vallan meille tuo!

Enemmän toiste.

               Katse kirkas vaan!

Se pelkur' on, ken muuttaa muotoaan.

Muu kaikki jätä mulle.

Kuudes kohtaus.

Sama paikka. Linnan edusta.

    Banquo, Lenox, Macduff, Rosse, Angus ja seuralaisia tulee.)

On kaunis tämä linnan paikka; ilma

Suloinen, vieno hentoj' aistejamme

Sukoillen kuihkoo.

                   Kesävieraan pääskyn,

Tuon templin-asujamen, pesät hauskat

Todistaa, että huokuu täällä taivaan

Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen

Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt

On riippumajan kehdoks poikasilleen.

Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä,

Sen olen huomannut, on ilma lauha.

Kah, itse armas emäntämme! – Lempi,

Mi seuraa meit', on vaivaks usein, vaikka

Kiitämme siitä niinkuin lemmest' aina.

Täst' oppikaa, ja vaivoistanne meille

Kost'jumal' lausukaa ja puuhistanne

Kiitelkää meitä.

                 Vaikk' ois palvelumme

Vähimpään asti kaksin kerroin tehty

Ja vielä kahdistettu, pientä ois se

Ja turhaa verrattuna siihen suureen

Ja laajaan kunniaan, jot' oletten te

Kerännyt huoneellemme. Näiden uutten

Ja vanhain lahjain palkaks meill' ei muuta

Kuin esirukous.

                Missä Cawdor? Häntä

Kannoilla seurasimme majaa hälle

Tilataksemme; vaan hän ajaa joutuun,

Ja lempi, tuima niinkuin kannus, auttoi

Hänt' ennen meitä kotiin. Vieraaksenne,

Ihana emäntä, nyt yöksi jäämme.

Mit' omaa alamaisell' on, hän itse

Ja kaikk', on lainaa, hyvä ruhtinaani;

Me vaadittaissa tilin teemme, jättäin

Omanne teille.

               Käsi mulle! Nyt

Isännän luokse. Lemmittymme on hän,

Ja vastakaan näit' armomme ei puutu.

Suvaitsetteko, emäntäiseni?

Seitsemäs kohtaus.

Sama paikka.

Jos tehtynä se olis tehty, paras

Se olis oiti tehtynä. Jos välttää

Vois murhan seuraukset ja nuottaan nostaa

Vain menestystä, jotta tämä isku

Tääll' olis kaikki kerrassaan, vain täällä,

Täll' ajan katovalla kannikalla,

En tulevaisest' elämästä piittais.

Mut moiset työt ne tuomitaan jo täällä.

Verinen oppi, opittuna kerran,

Takaisin kääntyy omaan keksijäänsä.

Oikeuden tarkka käsi huulillemme

Sekoittamamme myrkkymaljan nostaa.

Tääll' ompi hällä kaksinainen turva:

Vasalli olen ensinkin ja lanko;

Se murhan kieltää jo. Sitt' isäntänä

Murhaajalt' ovi sulkea mun tulis

Eik' itse veistä käyttää. Lisäks Duncan

Niin hellä haltija on, valtatöissään

Niin puhdas, että hänen ansionsa

Pasuunakielill' enkelitten huutais

Julminta kirousta murhatyölle.

Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt

Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain

Tai taivaan keruubina ratsastain

Oroilla ilman näkymättömillä,

Tuon hirmuteon lietsois joka silmään,

Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis. – Kannust'

Ei muuta mulla hankkeen kylkeen ajaa

Kuin huima kunnianhimo, joka hyppyyn

Yrittää, mutta ylenniskoin suistuu. —

No, mitä nyt?

              Hän koht' on atrioinnut.

Miks pois sa läksit?

                     Kysyikö hän mua?

Tiedäthän sen.

               Tuo tuuma jättäkäämme.

Hän juur' mua kunnioitti; ja ma olen

Väeltä kaikenlaiselt' ostanunna

Kultaisen maineen, jota käyttää täytyy,

Kun on sen hohde kirkkain, eikä oiti

Pois heittää noin.

                   Oliko toivo, johon

Puit itses, päissään? Unestansako se

Nyt herää, silmät haljakkana katsoin

Äskeistä mielityötään? Rakkautes

Nyt vasta oikein tunnen. Pelkäätkö sä

Yht' uljas olla työssä, toiminnassa

Kuin haluissas? Sit' omistaako tahdot,

Mink' elon kaunistukseks katsot, mutta

Omissa silmissäsi pelkur' olla

Ja sanoa kuin kissa tarinassa:

"Tekisin, jos vaan uskaltaisin."

                                 Vaiti!

Kaikk' uskallan ma, mitä sopii miehen;

Ken enemp' uskaltaa, ei ole mies.

Mik' elukka sun pani aikees mulle

Ilmaisemaan? Kun sen sa uskalsit,

Sin' olit mies; ja jos vaan uskaltaisit

Enempää olla, kuin mit' olit, oisit

Enemmän vielä mies. Ei aikaa silloin,

Ei paikkaa ollut, vaan ne luoda tahdoit;

Nyt itsestään ne tarjon' on, vaan tarjo

Masentaa sun. Imettäjänä tunnen,

Kuink' armas rakastaa on imulasta;

Vaan parhaillaan sen myhäillessä mulle

Sen hellist' ikenistä nännin oisin

Pois temmannut ja pirstaks aivot lyönyt,

Jos vannonut sen oisin kuin nyt sinä.

Jos ei se käy —

                 Ei käy! Sa täyteen määrään

Vaan mieles pingoita, niin kyllä käy se.

Piankin matkan vaivat uuvuttavat),

Molemmat hänen passarinsa huumaan

Niin viinillä ja juomill', että muisti,

Tuo aivon vartija, uduksi muuttuu

Ja höyrypannuks järjen tallepaikka.

Kun sitten päissään nukkuvat kuin kuolleet

Elukan-untaan, mitä emme silloin

Vois vartijattomalle Duncanille

Me kahden tehdä? Mist' ei silloin syyttää

Vois juopuneita passareita, joiden

Viaksi tämä suuri murha pannaan?

Vain poikia sa siitä! Uljas luontos

Ei muuta luoda voi kuin miehenpuolta. —

Kun hänen kamarissahan me verin

Punaamme nukkunehet passarit,

Omia heidän puukkojansa käyttäin,

Ken sit' ei uskois heidän työkseen?

                                    Muuta

Ken tohtis uskoa, kun murhan jälkeen

Ulinan päästämme ja tuskanhuudon?

Min' olen valmis; hirmutyöhön tuohon

Jokaisen jänteen pingoitan. Nyt matkaan!

Iloiseks vaan nyt koita teeskeleitä

Ja viekas mieli viekkain kielin peitä.