Читать книгу Macbeth - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 3

Mik' aika yöst' on, poika?

                           Kuu on maillaan;

En kuullut ole kelloa.

                       Puol'yöstä

Se mailleen käy.

                 On myöhempi, ma luulen.

He, miekkan' ota! – Taivaass' ollaan tiukat:

Sen kaikki kynttilät on sammuksissa. —

Tuoss', ota tuokin? – Raskas niinkuin lyijy

Mua painaa uupumus, ja kuitenkaan

En tahtois nukkua. Oi, armon vallat,

Aatokset häijyt torjukaatte, joilla

Leponi häirii luonto! – Miekkan' anna!

Ken siellä?

            Ystävä.

Viel' ylähällä? Kuningas jo nukkuu.

Hän oli harvinaisen iloinen

Ja väellenne jakoi runsaat lahjat.

Nyt tällä timantilla tervehtii hän

Suloista emäntäänsä, sulkein siihen

Kiitokset äärettömät.

                      Äkkipäätä

Tahtomme joutui puutteen alamaiseks

Ja suurt' ei aikaan saanut.

                            Hyvin kaikki. —

Unissan' yöllä näin nuo velhosiskot:

Osaksi totta ennustivat teille.

Mitäpä heistä! Mut jos aika myöntäis,

Puhella sopis asiasta hiukan.

Määrätkää hetki.

                 Milloin suvaitsette.

Jos tuumaan suostutten, kun siksi tulee, —

Keräätte kunniaa.

                  Jos kerätess' en

Vaan sitä menetä; jos puhtahana

Valani säilyy, povi saastatonna,

Niin suostun kyllä.

                    Hyvää yötä siksi.

Ma kiitän; samaa teille.

                         Poika, käske,

Ett' emäntäs, kun juomani on valmis,

Kilistää kelloa. Käy maata sinä. —

Tuo onko puukko, silmissäni tuossa,

Päin kättä kahva? Annas sinuun tartun! —

En sua saanut, ja tok' yhä näen sun.

Sa, turman ilmiö, sua eikö koura

Käsitä niinkuin silmä? Taikka tietkö

Vaan mieliluulon puukko, tyhjä haamu,

Vaan kiihtyneiden aivojeni luoma?

Sun yhä näen, niin käsin tuntuvana

Kuin tämän, jonka tässä paljastan.

Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä;

Ja tuommoist' asett' on mun juuri tarvis. —

Muun aistimiston narriks silm' on tullut,

Tai vie se niistä voiton. Yhä näen sun,

Terä, kahva täynnä veripisaroita,

Joit' äsken niiss' ei ollut. – Tyhjää kaikki;

Verinen teko vaan se silmissäni

Näin kuvastuu. – Nyt toinen puoli maata

On niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii

Makaajan luo läp' uudinten; nyt velhot

Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää;

Ja laiha murha, vartijansa, suden,

Kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä,

Kuin himokas Tarquinius, määränpäähän

Salaisin rosvoaskelin kuin haamu

Näin hiipivi. – Sa luja, vankka maa,

Äl' askelteni astuntaa sa kuule,

Ett' eivät itse kivetkin ne kielis

Mun teistäni ja häiris tätä julmaa

Yön rauhaisuutta, joka niille sopii! —

Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vaan

Ne kylmää leyhkää kuumaan toimintaan.

Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu.

Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen

Sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen!

Toinen kohtaus.

Sama paikka.

Mi heidät juovutti, mun rohkaisi;

Mi heidät sammutti, mun tulistutti. —

Vaiti – Hiljaa! – Huuhkain vaan se siellä huikaa,

Se turman enne, joka huutaa julmaa

Hyv'yötänsä. – Hän työss' on; ovi on auki;

Kuorsaillen juopunehet vartijat

Ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman,

Ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt,

Ovatko hengissä he vaiko kuolleet.

Ken siellä?

            Voi, heränneen heidän pelkään

Ja tekemättä jääneen työn; – ei rikos,

Vaan yritys se meidät tuhoo. – Vaiti! —

Asetin valmihiksi miesten puukot;

Ne huomasi hän kai. – Jos ei hän olis

Isääni muistuttanut nukkuessaan,

Min' oisin tehnyt sen. – Mun mieheni!

Nyt on se tehty. – Kuulitko sa mitä?

Yöhuuhkan huudon vaan ja sirkan laulun.

Puhuitko sinä?

               Milloin?

                        Äsken.

                               Alas

Kun astuinko?

              Niin.

                    Hiljaa!

Ken tuossa kamariss' on?

                         Donalbain.

Oi, näky surkea on tuo!

                        Sa hupsu!

Vai näky surkea!

                 Siell' unissansa

Yks nauroi, toinen "murhaa!" huus, niin että

Heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki;

Rukouksen sitten lukivat ja uneen

Taas vaipuivat.

                Kaks siell' on nukkumassa.

"Kies' siunaa!" huusi yks, ja toinen "amen!"

Kuin nämä pyövelkäten' ois he nähneet.

Kuunnellen heidän tuskaans', suustan' "ament'"

En saanut, he kun sanoivat: "Kies' siunaa!"