Читать книгу Othello - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 2

    Rodrigo ja Jago tulevat.

Vait! Mitä puhut! Kovin se mua loukkaa,

Jos, Jago, sua, jok' omanasi käytät

Mun kukkarotani, noin kohdellaan.

Mut, hitto vieköön, ettehän mut kuule!

Jos tuommoista ma koskaan uneksinkaan,

Niin kammokaa mua.

                   Kerroithan sa mulle

Vihaavas häntä.

                Jos en sitä tee,

Niin inhokaa mua. Kolme mahtimiestä

Aneli, lakki kourass', että tekis

Mun luutnantikseen hän, – niin mies kuin olen,

Kykyni tunnen: täyttää voin sen paikan.

Mut oikkupäisenä ja ylpeänä

Hän heitä kiertää pöyhkeill' estetyillä,

Joit' inhoittavin sotalausein höystää;

Ja päätteeks, anojille kiellon antaa;

Sill', "uskokaa", hän sanoi,

"Valinnut sotaherrani jo olen".

Ja ken se oli tuo?

Niin, aatelkaapas, suuri laskuherra,

Florensilainen, eräs Michael Cassio,

Mies tuiki rakastunut pulskaan naikkoon;

Ei kenttäjoukkoj' ole johtanut hän,

Enemmän sotarinnast' ei hän tiedä

Kuin kehruutyttö; kaikk' on kirjan mukaan,

Jost' yhtä hyvin kielipalko neuvos

Rupattaa osaa; lorua sen miehen

On sotatiedot, kokemusta vailla.

Sai paikan tuo, ja mun – jonk' arvon nähnyt

Hän Rhodoss' on ja Kyprossa ja muissa

Niin pakanain kuin kristittyjen maissa —

Tuo "debet-kredit" pitää tuulen alla;

Numeromiesi tuo, hän – onneks olkoon! —

Nyt luutnantt' on, ja minä, herra nähköön,

Vaan hänen Mustuutensa vänrikki!

Sen pyövel' ennen oisin, jumaliste!

Ei auta; se on virka-uran kirous:

Ylennykseen vie suositus ja armo

Eik' etuoikeus, jonka mukaan toinen

Edeltäjänsä perii. Tuomitkaa nyt,

Mist' olen velkapäänä maurilaista

Rakastamaan.

             Ma hänt' en palvelis.

Oi, huolet' olkaa; häntä palvelenkin

Vaan kostuakseni. Me emme kaikki

Voi herroj' olla, eikä kaikki herrat

Voi uskotuita palvelijoita saada.

On moni nöyrä, köyryselkä raukka,

Jok', orjankahleisiinsa ihastunna,

Jatustaa aikansa, kuin herran aasi,

Rehusta vaan, ja vihdoin hyljyks joutuu.

Hyi, moista rehti-elukkaa! Taas toisill'

On katsanto ja ulkomuoto nöyrä,

Mut sydän kiintynyt on itsehensä;

Isäntiään he näöks palvelevat

Ja voivat hyvin, ja kun täys' on tasku,

He herroj' ovat. Moisill' ymmärryst' on;

Tuot' olen karvaa minä, sen ma myönnän.

Kah, ystävä, niin totta kuin Rodrigo

Te olette, jos mauri oisin, Jagon'

En olla tahtois. Häntä palvellessa

Vaan itseäni palvelen; en lemmest',

En ystävyydestä, sen tietköön taivas,

Mut näöks vaan ja omaks hyödykseni.

Jos, nähkääs, ulkomuodossani koskaan

Sydämen tosi-olento ja laatu

Ilmaantuis, olis aika silloin kantaa

Hihalla sydän, jossa sitä naakat

Hakata sais. En ole mikä olen.

Kuin suuri on sen turpahuulen onni,

Jos hänet saa hän!

                   Herättäkää isä,

Vainotkaa miestä, myrkyttäkää naute;

Asia huutoon, heimo ilmiraivoon!

Vaikk' Eedenissäkin hän asuis, purkoot

Hänt' itikat! Jos ilolt' ilo tuntuu,

Sekoittakaa sen verran tuskaa siihen,

Ett' osan karvastaan se kauhduttaa!

Täss' isä asuu; äänehen ma huudan.

Mut hirveällä tuskan ulvonnalla,

Kuin suurissa on kaupungeissa laita,

Kun äkist' yöllä tulipalo uhkaa.

Brabantio, hoi! Signor Brabantio, hoi! hoi!

Herätkää, hoi, Brabantio!

Varkaita, varkaita! Hoi, huonettanne

Varokaa, tytärtänne, kirstujanne!

Varkaita, varkaita!

Mik' on noin hirveähän meluun syynä?

Mik' on nyt hätä?

                  Onko perehenne

Kotona kaikki?

               Lukossako ovet?

No kuinka niin?

                Olette ryöstetty.

Pukeukaa joutuun, hitto vie! Pois puolet

On sielustanne, sydän pirstaleina.

Nyt, juur' nyt vanha musta jäärä astuu

Valkoista uuhtanne. Oi, nouskaa, nouskaa!

Hereille korrostajat, kello soimaan!

Tekeepi piru teidät tuoraks muuten.

Nouskaatte, sanon!

                   Mitä? Miss' on järkes?

Arvoisa herra, äänen' on kai tuttu?

Ei; ken se on?

               Rodrigo nimeni.

No, sitä kirotumpi! Kielsinhän,

Ett'et sais koskaan ovelleni tulla.

Olethan suoraan sanovan mun kuullut:

Tytärtäni et saa; ja nyt kuin hullu,

Ahmattuna ja viinan vimmassa,

Täynn' ilkeätä koiruutta, sa tulet

Ja rauhan multa ryöstät.

                         Herra, herra!

Mut tuntoni ja arvoni, se tiedä,

Voi tekos tehdä sulle katkeraksi.

Tyyn' olkaa!

             Mitä ryöstöstä sa haastat?

Venetiass' ollaan nyt; ei metsätölli

Mun taloni ole.

                Arvoisa Brabantio,

Suorassa, puhtaass' aikehessa liikun.

Tuhat tulimmaista! Te, herra, olette niitä, jotka eivät Jumalata tahdo palvella, vaikka perkele käskis. Kun tulemme ja teemme teille hyvän työn, pidätte meitä riitapukareina; tahdotte tyttärenne antaa barbarialaisen oriin astuttavaksi; tahdotte että lapsenne lapset teille hirnuisivat, tahdotte saada konkareita langoiksenne ja ravureita orpanoiksenne.

Ken olet sinä, rietas herjaaja?

Mies, joka tulen teille kertomaan, että tyttärenne ja mauri par'aikaa leikkivät "kaksiselkäistä".

Sin' olet konna.

                 Ja te – senaattori.

Tuon sinä vastaat; tunnen sun, Rodrigo.

Ma kyllä kaikkeen vastaan. Mutta kuulkaa;

Jos teidän tietenne ja luvallanne —

Jolt' aivan näyttää – kaunis tyttärenne,

Näin synkkään kesk'-yön aikaan – turvanansa

Ei paremp' eikä pahempi kuin halpa,

Rahalla saatu gondolieri – viedään

Himokkaan maurin ruokottomaan helmaan;

Jos sen te tiesitte ja hyväksyitte,

On loukkauksemme julkea ja raaka.

Mut jos sit' ette tienneet, silloin syyttä

Torutte meitä, tuntoni sen sanoo.

Niin säädyttömäks älkää mua luulko,

Ett' ilvehtisin näin ma arvollanne.

Jos teilt' ei lupaa tyttärenne saanut, —

Sen sanon vielä, – suur' on hänen syynsä.

Kun sulon, älyn, rikkauden ja onnen

Näin uhraa vierahalle seikkailijalle,

Maankulkurille. Hankkikaapa varmuus:

Jos huoneessaan tai taloss' on hän vaan,

Lain kova koura rangaiskoon mua siitä,

Ett' teitä petin näin.

                       Tult' iskekää!

Minulle tuohus! – Väki valvehille! —

Tää tapaus uneheni vivahtaa;

Sen pelkkä uskominen mun jo murtaa. —

Hoi, tulta, tulta, kuulkaa!

                            Hyvästi!

Mun täytyy mennä: hyödyllist' ei liene

Eik asemani mukaist' esiin nousta

Othelloa vastaan, – niinkuin minun täytyy,

Jos tänne jään; – ei valtio, sen tiedän —

Alentavaa vaikk' onkin tämä hälle —

Voi häntä jättää; syyt niin tärkit tänne

Anoneet hänt' on Kypron sotaa varten,

Jok' edess' on nyt, – että, vaikka kuolis,

Niin sopivaa, kuin hän on, siihen toimeen

Ei saata löytää. Siihen nähden, vaikka

Hänt' inhoan kuin tuskaa helvetin,

Mun sentään, hengenpiteen vuoksi, täytyy

Uskollisuuden lippu nostaa: merkki,

Jok' on vaan merkki. Varmaan häntä löytääksenne

Hakijat "joutsilinnaan" johtakaa;

Siell' olen hänen kanssaan. Hyvästi!

Se tott' on, paha kyllä! Hän on poissa.

Mit' inhast' elämästäni nyt jääpi,

On pelkkää katkeruutta. – No, Rodrigo,

Sa mistä hänet näit? – O, häijy tyttö! —

Kuin? Maurin kanssa? – Voi, ett' olen isä!

Kuin hänet tunsit? – Petost' ääretöntä! —

Hän mitä sanoi? – Tulta lisää! – Heimo

Hereille! – Lienevätkö naimisissa?

Varmaankin, luulen sen.

                        O, taivaan taatto!

Kuink' ulos pääs hän? – Veren kavallusta! —

O, isät, älkää tytärtenne mieltä

Töist' arvostelko! – Eikö taikaa, jolla

Voi nuoruuden ja kainouden pettää?

Siit' olettenko lukenut, Rodrigo?

Kyll' olen.

            Herättäkää veljeni! —

Oi, te jos tytön olisitte saanut! —

Mies tuonne, toinen tuonne! – Tiedättenkö,

Kuin kiinni saisin hänet sekä maurin?

Sen luulen tietäväni: kelpo vahti

Minulle suokaa vaan ja mukaan käykää.

Edellä! Joka talon luona huudan;

Voin vaikka käskeäkin. – Miekkoj' oiti!

Yövartijata pari tänne tuokaa. —

Kas niin, Rodrigo; – vaivanne ma maksan.

Toinen kohtaus.

Toinen katu.

Surmannut vaikka sodass' olen monta,

Niin tunto sentään ehdon-murhan kieltää.

Välistä kauna häijyytt' olis tarpeen.

Olenpa miettinyt sen seitsemästi

Tokaista häntä noin vaan kylkeen hiukan.

Parempi niin kuin on.

                      Mut kas, hän loukkas

Ja sätti, herjas teidän armoanne

Niin ilkeästi,

Ett' oma pieni hurskauteni tuota

Voi tuskin sietää. Mutta, anteeks, herra!

Todella, olettenko nainut? Tietkääs,

Magnifico on sangen suosittu,

Ja hänen sanans' yhtä paljon painaa

Kuin doginkin; hän teidät eroittaa,

Tai keksii kaikki kiusat, harmit, joihin

Pakosta laki hälle vallan antaa.

Pahintaan koittakoon hän! Valtiolle

Tekemät työni voittaa kaikki kanteet.

Ei ole tietty, – mut kun kuulen että

Kehulla arvon saa, niin julistan sen, —

Ett' olen synnyltä ja hengeltäni

Kuninkaan verta; ansioni voivat

Niin ylhäist' onnea, kuin tää on mulle,

Kypäri päässä puhutella. Tiedäs,

Suloista Desdemonaa jos en lempis,

Tilaani vapaata ja koditonta

En kahleisiin ma kytkis, vaikka saisin

Merenkin aarteet. – Kah! mi valo tuolla?

Hakeva isä ystäväinsä kanssa.

Pois poistukaa.

                En, min' en tahdo piillä:

Nimeni, arvoni ja tuntoni.

Ei pelkää julkisuutta. Nekö ovat?

Ei, kautta Janon, sit' en luule.

Luutnanttini, ja dogin miehiä. —

Yön vallat suosikoot teit', ystävät!

Mit' uutta?

            Dogi teitä tervehtii

Ja vaatii kiireen kautta teitä luokseen

Nyt oiti.

          Mikä, luuletten, on asia?

Jotakin Kyprosta, jos oikein arvaan;

Palavan kiire toimi; laivastosta

Lähettiläit' on tusinoittain tullut

Tän' yönä, toinen toisen kantapäillä.

Senaattorit on nousseet, dogin luona

He kooss' on. Kiivaast' etsitähän teitä;

Kun teit' ei löytty kotoa, niin laittoi

Senaatti kolme eri joukkokuntaa

Teit' etsimään.

                Hyv' että löysitte mun.

Ma oiti tulen, taloon tuohon annan

Vaan sanan.

            Mitä toint' on hällä täällä?

Maalaivaan iskenyt hän on tän' yönä;

Jos hän sen pitää saa, niin hänen kelpaa.

En ymmärrä.

            He, hän on nainut.

                               Kenen?

No niin, tuon – Tulkaa, kenraal'.

                                   Olen valmis.

Kas, tuossa teitä toinen joukko etsii.

Se on Brabantio; varuill' olkaa, herra;

Häll' aikeet pahat on.

                      Hoilaa, ja seis!

Kas, se on mauri.

                  Tappakaa se varas!

Rodrigo, te! No, tulkaa, koitellaanpa!

Pois miekat kirkkaat, kaste ruostuttaa ne.

Paremmin ijällänne hallitsette

Kuin miekallanne, hyvä herra.

                              Sinä,

Likainen rosvo! Miss' on tyttäreni?

Kirottu mies, sa hänet lumosit.

Kaikelta, mill' on järki, kysyn: kuinka —

Jos hänt' ei kietonut ois noidan paulat —

Noin hento, kaunis, onnellinen impi,

Niin naimiselle nurja, että hylkäs

Nuo rikkaat, hienot kansan suosikitkin,

Hän julkipilkaks tullaksensa karkais

Kotoa moisen mustan pedon helmaan,

Jok' ennen kammon tuo, kuin lemmen nostaa!

Tuomitkoon mailma, eikö päivänselvää,

Ett' olet lemmon taikaa käyttänyt sä,

Lumoten myrkyillä ja hurmajuomill'

Ihanan nuoruuden. Se tutkittakoon,

Se luultavaa ja järjenmukaist' on.

Senvuoksi sun nyt vangitsen ja syytän

Sua kansanvimmaajaksi, joka käytät

Luvattomia noidan keinoja.

Hänehen iskekää! Jos vastustaa hän,

Niin pieskää hänet pehmeäks.

                             Seis,

Te, jotka puollatten mua, ja te toiset!

Tapella jos mun tulee, kuiskuttajaa

En siihen toimeen kaipaa. Mihin teill' on

Mua mieli viedä?

                 Tyrmään, kunnes oikeus

Lain mukaan ajan määrääpi ja kutsuu

Sun vastaamaan.

                Mut jos ma totteleisin,

Kuink' olis dogi siihen tyytyväinen,

Jonk' airut tässä vieress' on ja kutsuu

Tärkeissä valtakunnan asioissa

Mua hänen luo?

               Niin oikein: dogi istuu

Nyt neuvostossa, johon teitäkin on

Haettu varmaan.

                Dogi neuvostossa!

Näin keskell' yötä! – Viekää hänet sinne.

En turhaa minä kanna. Dogiin itseen

Ja kaikkiin virkaveljihini koskee

Tää loukkaus niin, kuin itse he sen tuntis.

Lain asiaks jos moista työt' et tee,

Pakanat, orjat kohta vallitsee.

Kolmas kohtaus.

Neuvoshuone.

Näist' uutisista puuttuu sopusointu,

Jok' uskottaviks sais ne.

                          Niinpä kyllä.

Ne yht' ei pidä: minun kirjeessäni

On mainittuna satakuusi laivaa.

Mun sataneljäkymmentä.

                        Mun kaksisataa.

Mut vaikk' ei luku yhteen sovi aivan, —

Niin kuin käy arviolta laskeiss' aina, —

Niin turkkilaisen laivaston he kaikki

Sanovat purjehtivan Kyproon päin.

Kun tuumitaan, se mahdollist' on kyllä.

Niin ei mua petä harhalaskut, ett'en

Pääasiaa ma pelvoll' uskois todeks.

Hoi, hoilaa, hoilaa!

                     Airut laivastosta!

Mik' asiasi?

             Turkkilaisten aikeet

On Rhodos-saareen; signor Angelo

Sen ilmoittaa mun käski neuvostolle.

Mit' arvelette tästä muutoksesta?

Jos kuinka harkitaan, se mahdotont' on;

Lumetta vaan, jok' ohjaa näön harhaan.

Jos muistetaan, kuin tähdellinen Kypros

On Turkille, ja ajatellaan että,

Samalla kuin se sopivamp' on hälle

Kuin Rhodos, se myös helpomp' anastaa on,

Se kun, näet, ei niin varustettu ole,

Vaan kokonansa puuttuu sitä turvaa

Kuin Rhodoll' on; – kun tuota ajatellaan,

Niin turkkilainen meist' ois liian tyhmä,

Jos parhaan palan viimeiseksi jättäis,

Hyläten helpost' anastetun voiton

Vaan hyödyttömään vaaraan syöstäksensä.

Niin kyllä, Rhodos häll' ei mieless' ole.

Kah, lisää uutisia!

Arvoisat, viisaat herrat, turkkilaisiin,

Jotk' äsken purjehtivat Rhodoon suoraan,

Siell' yhtynyt on toinen laivasto.

1 SENAATTORI. Tuot' arvelin. – Kuin monta heitä lienee?

Noin kolmekymment' alusta; nyt suuntaa

He muuttavat ja käyvät peittämättä

Kyproa kohti. Signor Montano,

Rehellinen ja uljas palvelijanne,

Tän teille alamaisest' ilmoittaa

Ja pyytää, että häntä uskoisitte.

Siis tottakin on Kyproon heillä matka. —

Marcus Lucchese, hän onko kaupungissa?

Hän Florensiss' on.

                    Kirjoittakaa hälle,

Ett' oiti tänne saapuu hän.

Tuoss' ompi Brabantio ja urhollinen mauri.

Urhollinen Othello, turkkilaista,

Yhteistä vihamiestä vastaan teidän

Nyt oiti mentäv' on. —

                        Kah, teit' en nähnyt;

No, terve, jalo signor! Neuvojanne

Ja apuanne täällä kaipasimme.

Ja minä teidän. Anteeks, jalo dogi!

Ei ammattini eikä virkakäskyt

Mua vuoteelt' ajaneet; ei yhteishyvä

Mua koske nyt; vaan yksityinen murhe,

Kuin hyökyvirta, tulvallaan mun peittää,

Niin että surut muut se itseens' ahmii

Ja aina sama on.

                 Mik' asianne?

Oi, tyttäreni! Oi, mun tyttäreni!

Hän onko kuollut?

                  Kuollut on hän mulle.

Häväisty, viety multa pois ja taikain

Ja puoskajuomain kautta noiduttu.

Noin hullust' ei voi horjahtua luonto —

Jos ei se tylsä ole, sokko, rampa —

Muun kautta paitse taian.

                          Ken se liekin

Noin ilkeästi häntä houkutellut

Pois itsestään ja teistä, – itse saatte

Lukea lain niin ankaraks, kuin suinkin

Te tahdotte, vaikk' omaa poikaanikin

Kanteenne koskis.

                  Kiitän nöyrimmästi! —

Täss' on se mies, tää mauri, joka, näen mä,

On valtakunnan asioissa saanut

Teilt' eri kutsun.

Surkuteltavaa!

No, mitä vastaatten te puolestanne?

Ei muuta mitään kuin ett' on se niin.

Arvoisat, mahtavat ja suuret herrat,

Te ylevät ja taatut suosijani!

Tuon vanhan miehen tyttären ma vein,

Se totta on; nain hänet, se on totta;

Niin suur' on päästä päähän rikokseni,

Sen suuremp' ei. On haasti mulla raaka,

Ja rauhan hempukieltä tuskin tunnen;

Siit' alkain, seitsemän kun vuoden voima

Mull' oli käsivarressani tuossa,

Yheksää kuuta vailla, tähän päivään

Päätoimi sen on telttakentäll' ollut.

En suurta mailmata paljon tunne,

Pait mikä sotaa, tappelua koskee;

Senvuoks en puoltopuheill' asiaani

Juur' kaunistele. Mut jos suvaitsette,

Niin koko rakkauteni juoksun kerron

Koristamatta, suoraan; rohdot, juomat

Ja loihtehet ja tenhot mahtavat, —

Sellaisist' olen, nähkääs, syytettynä —

Joill' immen tuon ma voitin.

                             Tyttö kaino,

Niin tyynen siivo, että tunnettaankin

Jo punastuu hän; hänkö – luonnon, ijän

Ja maansa, maineensa ja kaiken pilkaks —

Rakastuis mieheen, jota nähdä pelkää!

Sen järki vajaa, rampa on, jok' uskoo,

Ett' avuisuus noin saattaa hairahtua

Pois luonnon uralta; ja luulla täytyy

Kavalan hornan juonet siihen syyksi.

Senvuoks ma vielä kerran väitän, että

Hän verta-hurmaavilla nestehillä

Tai muilla tehokkailla juomill' ompi

Lumonnut hänet.

                Todistust' ei väite,

Jos teill' ei ole häntä vastaan syitä

Parempia kuin moinen tyhjä luulo

Ja ainainen ja kurja todenmoisuus.

Mut sanokaa, Othello: olettenko

Kavalin pakkokeinoin myrkyttänyt

Ja tytön mielen vallannut, vai onko

Pyyteenne siivo ollut, moinen, joka

Lähentää sielun sieluun?

                         Tehkää hyvin

Ja "joutsilinnast'" impi noutakaa;

Minusta isän kuullen haastakoon hän.

Jos tytön puhe minut viekkaaks näyttää,

Niin antamanne luottamus ja toimi

Pois ottakaa, niin, viekää vaikka henki!

No, tuokaa Desdemona tänne.

                            Mukaan,

Vänrikki! Paikan tunnette te parhain.

Siks kunnes saapuu hän, niin totta kuin ma

Vikani taivahalle tunnustan,

Niin totta teille korvin kuullaksenne

Nyt kerron, kuin tuon kaunon lemmen voitin,

Ja minun hän.

              Othello, kertokaa se.

                                    Immen isä

Mua suosi, kutsui minut usein luokseen,

Kyseli elämäni kaikki vaiheet

Vuodesta vuoteen, taistelut ja voitot

Ja muutkin kohtaloni. Kaikki hälle

Ma selvittelin, poikavuosist' alkain

Ja itse tarinoimishetkeen saakka.

Mont' onnetonta seikkaa siinä kerroin

Ja julmaa vaaraa merellä ja maalla;

Kuin rynnätessä tuskin surman vältin;

Kuink' otti korska vihamies mun vangiks

Ja orjaks myi mun; kuinka pelastuin ma;

Ja kulkuretkieni kummat vaiheet.

Tilaisuutt' oli siinä puheeks ottaa

Avarat rotkot, karut auhdot, vuoret

Ja louhokset ja lumihuippu-vaarat

Ja toisiansa syövät kannibalit

Ja antropophagit ja muut, joill' oli

Pää hartioitten alla. Desdemona

Hän harras oli näitä kuulemaan,

Mut pois hänt' usein askarehet vaati,

Ja kun ne kiireest' oli suorittanna,

Palasi taas hän sekä ahnain korvin

Puhettan' ahmi. Tuon kun huomasin ma,

Valitsin ajan, keksin keinon, jolla

Häneltä lypsin pyynnön hartahan,

Ett' tarinoisin retkeilyni kaikki,

Joist' oli hän vaan kuullut kappaleita

Ja niitäkään ei tarkoin. Minä suostuin,

Ja monast' itkun houkuttelin hältä,

Kun jonkun kovan kohtauksen kerroin,

Mink' olin nuorna kärsinyt. Kun päätin,

Sain mailman täyden huokauksia palkaks;

Hän vakuutti: "Oi kummaa, kumman kummaa!

Oi, sääli tuota, ihmeen sääli!" Toivoi,

Ett'ei hän tuota kuullut ois, mut sitten

Hän toivoi, ett' ois hänkin moinen mies.

Mua kiitti, pyytäin, jos mull' ystäv' olis,

Ken häntä lempis, että kertomahan

Hänt' opettaisin näin, niin hänet varmaan

Hän ottais. Yskän ymmärsin ja kosin.

Hän kohtaloni vuoksi mua lempi,

Ma häntä hänen säälintänsä tähden.

Tuo ainoa on taika mitä käytin.

Täss' ompi hän: todistakoon hän itse.

Minunkin tyttäreni voittais varmaan

Tarina tuo. Brabantio hyvä, parhaaks

Nyt kääntäkäätte mit' on rikottu:

Parempi miekan tyngell' otella

Kuin käsin paljain.

                    Pyydän, häntä kuulkaa;

Jos puolekskin hän kosineensa myöntää,

Periköön ikisurma mun, jos miestä

Ma vielä soimaan. – Tule tänne, daami;

Täss' oiva seurassa ket' enimmin

Sun kuulla tulee?

                  Kunnon isääni.

On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä.

Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän,

Ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo

Elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni

Olette herra, sillä tyttärenne

Min' olen. Mutta täss' on puolisoni.

Sen verran kuuliaisuutta kuin äitin'

Osoitti teille, kun hän teitä katsoi

Paremmaks isää, samaa minun tulee

Osoittaa maurille, mun herralleni.

Jumala kanssanne! – Mun työn' on tehty.

Nyt valtatoimiin, jos niin suvaitsette.

Parempi ottolaps kuin oma siitos! —

Lähemmäks, mauri! Sydämestän' aivan

Täss' annan sulle, minkä sydämestä

Sult' epäisin, jos sull' ei jo sit' oisi. —

Ja sinä, helmi, mitä sinuun tulee,

Iloitsen, ett'ei toist' ole lasta mulla;

Sun pakos mun niin julmaks saattais, että

Sen löisin kahleisiin. – Mun työn' on tehty.

Puhua mun nyt suokaa puolestanne

Ja tehdä tuomio, joka portaan lailla

Nuo lempiväiset suosioonne saattaa.

Mit' ei voi auttaa, turha sit' on surra,

Pahinta kokenutt' ei mikään murra.

Tuhoa mennyttä ken vaikertaa,

Se uuden tuhon niskoillensa saa.

Mit' ei voi kovan onnen kourist' estää,

Parasta pilkaten sen herjat kestää.

Varasta nauramalla varkaan ketät,

Mut joutavia surren itses petät.

Siis Kypron meiltä vieköön turkkilainen,

Sit' ei hän saa, jos nauraa voimme vainen.

Se tuomion hyvin kantaa, jok' ei siitä

Muut' itselleen kuin lohdutusta niitä.

Mut sitä tuomio ja suru painaa,

Ken tuskain hinnaks kärsimystä lainaa.

Kaksmieliset on moiset lausumat,

Sokuriksi ja sapeks kelpaavat.

Mut sanat sanoj' on; en koskaan kuullut,

Ett' ehjäks sydän korvan kautt' on tullut.

Nöyrimmästi pyydän, että nyt käymme valtiotoimiin käsiksi.

Turkkilainen lähestyy suunnattomilla voimilla Kypron saarta. – Te, Othello, tunnette parhaiten paikan varustukset, ja vaikka meillä siellä on maaherrana erittäin kyvykkääksi tunnustettu mies, niin kuitenkin yleinen mieli, tuo tapausten yksinvaltainen haltijatar, pitää teidät paljon luotettavampana. Teidän täytyy siis hyväntahtoisesti hämmentää uuden onnenne kirkkaus ryhtymällä tähän karkeaan ja myrskyiseen toimeen.

Totunnan hirmuvalta, jalot herrat,

On sodan pii- ja teräsvuoteen mulle

Pehmeimmäks höyhenpatjaks tehnyt. Myönnän,

Ett' iloisuuden luontevan ja raittiin

Tuo mulle vastukset, ja valmis olen

Nykyiseen sotaan turkkilaista vastaan.

Kumartain nöyräst' anon senaatilta

Vaan kelpo huolenpidon vaimostani,

Sopivan asunnon ja elintarpeet

Ja moista mukavuutta sekä seuraa,

Kuin hänen säätyyns' sopii.

                            Isän luona,

Jos suvaitsette.

                 Ei, sit' en ma tahdo.

En minäkään.

             En minäkään. En siellä

Asua tahdo; vaivaks olis hälle

Alati mua nähdä. Armas dogi,

Lempeihin korviin pyyntön' ottakaa

Ujoudelleni avuks tullen suokaa —

Äänenne mulle turvakirjaksi.

No, mitä tahdotten te, Desdemona?

Rakastuin mauriin elääkseni hälle:

Sen kohtaloni tuima äkkimyrsky

Julistakohon julki. Puolisoni

Noill' avuillaan juur' sydämmeni voitti.

Othellon kasvoissa ma sielun näin,

Ja hänen maineelleen ja urhoudelleen

Pyhitin onneni ja sydämeni.

Jos minä, hyvät herrat, rauhan koina

Kodissa oljeksin, kun hän käy sotaan,

Jään lemmen juhlatapoja ma vaille

Ja armaan poissa-olless' aikaa raskast'

Elellä saan. Mun suokaa mennä mukaan.

Ma pyydän, myöntykää! Hän tahtons' saakoon.

En tätä rukoile, sen taivas tietköön,

Himoille kulkkulaen kutkukkeeksi

Tai veren tyydykkeeks, tuon nuorten hurman,

Jok' itsessäni jo on lauhtunut;

Vaan suloiseksi mielinouteeks hälle.

Varjelkoon taivas teitä luulemasta,

Ett' tarkin, suuren työnne laiminlöisin

Siks että hän mua seuraa! Ei, jos lemmen,

Tuon löyhkäsulan, hääreet hekumallaan

Niin huumauttaa huomion ja tarmon,

Ett' ilonhumut tehtäväni tärvää,

Padaksi kypärini muuttukoon,

Ja kaikki inhat, halvat kommelukset

Mun mainettani vastaan rynnätkööt!

Määrätkää keskenänne, lähteekö hän

Vai jääkö; kiireisyyttä vaatii toimi,

Ja joutuun täytyy vastata.

Tän' yönä On teidän lähteminen.

                      Mielist' aivan.

Yheksält' aamull' yhdytähän täällä. —

Othello, joku tänne jättäkää,

Ken toimittaa voi valtakirjan teille

Ja muuta, mikä koskee toimianne

Ja virkaanne.

              Jos suotte, vänrikkini;

Rehellinen hän on ja taattu mies;

Ma hänen haltuuns' uskon puolisoni

Ja mitä, herra dogi, hyväks näätte

Jäljestä lähettää.

                   No, olkoon niin. —

Hyv' yötä kaikki! —

Jos hyve itsessään on kaunistusta, —

Vävynne kaunis ompi eikä musta.

Hyväst', uljas mauri! Desdemonaa helli.

Jos silmät sull' on, varo häntä, oi!

Hän petti isän, pettää sunkin voi.

Hänt' uskolliseks takaan hengelläni. —

Sun haltuus, kelpo Jago, Desdemonan

Ma heitän nyt; suo vaimos hälle seuraks;

Ens' tilassa tuo heidät luokseni. —

Tule, Desdemona; tiima mulla vaan

On maallisilta toimilta ja töiltä

Lemmellen' antaa. Aikaa täytyy kuulla.

Jago! —

Mitä sanot, jalo henki?

Tiedätkö, mitä aion tehdä?

Kaiketi mennä levolle ja nukkua.

Aion tuossa paikassa itseni hukuttaa.

Jos sen teet, niin emme enää ikänä ole ystäviä. Oi, mikä typerä keikari olet!

Typerätä on elää, kun elämä on pelkkää tuskaa, ja silloin meillä on määräys kuolla, kun kuolema on lääkärinämme.

O, kuinka viheliäistä! Minä olen katsellut mailmaa neljä kertaa seitsemän vuotta, ja siitä saakka, kun saatoin toisistaan eroittaa hyvän työn ja solvauksen, en ole vielä ikänä tavannut ihmistä, joka ymmärtäisi itseänsä rakastaa. Ennenkuin itseni menisin hukuttamaan rakkaudesta tuollaiseen helmikanaan, vaihtaisin vaikka muotoa babiaanin kanssa.

Mitä tehdä? Häpeän, suoraan puhuen, että näin olen rakastunut, mutta minussa ei ole kuntoa sitä seikkaa auttamaan.

Kuntoako? Joutavia! Itsestämme riippuu, olemmeko sitä tai tätä. Ruumiimme on yrttitarha, jonka tarhurina tahtomme on; jos nyt tahdomme siihen nokkosia panna tai vuohenkaalia kylvää, isoppia istuttaa tai ajuruohoa siitä karkoittaa; yhtä siemenlajia siihen juurruttaa tai vuorotella useammalla; antaa sen kesantona karjettua tai ahkerasti sitä ruokota, – kyky siihen, näetkös, ja johtava voima on tahdossamme. Jos ei elämän vaa'an toisella laudalla olisi järki pitämässä tasapainossa toista, aistillisuuden lautaa, niin saattaisi veremme ja luontomme heikkous vietellä meitä mitä hullunkurisimpiin johtopäätöksiin. Mutta meillä on järki, jolla voimme jäähdyttää raivokkaita halujamme, lihan kutkutuksia ja hillittömiä himojamme, joista luullakseni se, minkä te rakkaudeksi sanotte, on vaan istukas tai siitos-oksa.

Mahdotonta!

Se on vaan veren kiihkoisuutta ja tahdon myöntymistä. Rohkaise mieltäsi ja ole mies! Vai hukuttaa itsesi? Kissoja hukutetaan ja sokeita koiranpentuja. Olen itseni ystäväksesi julistanut, ja tunnustan olevani lujimmilla ja kestävimmillä varppiköysillä ansioihisi sidottuna; en ole milloinkaan voinut sinulle olla suuremmaksi avuksi kuin nyt. Pane kultaa kukkaroosi; mene mukana sotaan; muuta tekoparralla muotosi; kultaa kukkaroon, sanon minä! Mahdotonta on, että Desdemona ajan pitkään saattaa mauria rakastaa, – kultaa kukkaroon! – eikä mauri häntä. Alku oli niin kiivas, ja saatpa nähdä, että loppu on samanlainen; kultaa vaan kukkaroon! – Nuo maurilaiset ovat muuttelevaisia haluissaan; – kukkaro täyteen kultaa! – se ruoka, mikä nyt maistuu hänelle makealta kuin akasiapuu, muuttuu pian katkeraksi kuin karvas kurkki. Vaimo kaipaa vaihetusta niinkuin nuoret ainakin; kun hän miehestään on kyllänsä saanut, huomaa hän pian valinnassaan erehtyneensä. Hänellä pitää olla vaihetusta, pitää; siis, kultaa kukkaroon! Jos kaikin mokomin tahdot hornaan syöstä, niin on tämä keino paljon hauskempi kuin hukuttauminen. Ota kultaa niin paljon, kuin irti saat. Jos ei tekopyhyys ja tyhjä vala barbarilaisen kulkurin ja nokkelan venetiattaren välillä ole älyni ja koko helvetin joukkokuntaa voimakkaammat, niin sinä hänet saat; siis hanki vaan kultaa. Hiiteen koko tuo hukuttaminen. Se ei ole sinulle laisinkaan sallittu. Parempi sinulle sittenkin tulla hirtetyksi kesken nautintojasi kuin hukuttaa itsesi ja jäädä hänestä osattomaksi.

Saanko sinuun toivoni kiinnittää, jos uskallan koettaa?

Luota minuun. Mene vaan ja hanki kultaa. Olen usein sinulle sanonut, ja sanon sen vieläkin kerran ja vielä sittenkin kerran, että vihaan tuota mauria. Mulla on siihen sisimmästä sydämestäni syytä, eikä sullakaan sen vähemmän; pitäkäämme yhtä kostaessamme hänelle. Jos saat hänet aisankannattajaksi, niin teet sillä itsellesi huvin ja minulle hauskuuden. Paljon on sattumuksia ajan kohdussa, jotka vaan synnytystä odottavat. Eteenpäin vaan! Kas niin, hanki kultaa kukkaroon. Enemmän huomenna tästä asiasta. Hyvästi!

Missä huomenna yhdymme?

Minun luonani.

Hyvään aikaan saavun.

Hyvä on; hyvästi! – Kuules, Rodrigo!

Mitä?

Hukuttauminen sikseen; – kuuletko?

Olen mieltä muuttanut! Myyn kaikki tilukseni.

Hyvä on; hyvästi! Pane vaan tarpeeksi kultaa kukkaroon.

Näin narrej' aina kukkarona käytän;

Opitun taidon häväisemist' oisi

Kuluttaa aikaa moisen hölmön kanssa,

Jos siit' ei lähtis hyötyä ja hupaa,

Ma vihaan mauria; ja hoetaanpa,

Ett' on hän vihkivuoteessani käynyt;

En tiedä, onko niin, mut toimin sulast'

Epäilyksestä niin, kuin ois se varma.

Mua suosii hän: se hankettani auttaa.

Ihana mies on Cassio – annas nähdä!

Tydytän kostoni ja paikan sieppaan, —

Kaks konnantyötä! – Miten? – Annas olla: —

Othellon korvaan joskus kuiskaan, ett' on

Cassio Desdemonan suosittu;

Häll' epäluulon-alainen on muoto

Ja käytös – naisten viettelijäksi luotu.

On vilpitön ja suora maurin luonne;

Hän rehdiks uskoo sen, ken siltä näyttää,

Nokasta hänt' on yhtä helppo vetää

Kuin aasia. —

Kas niin! Se siitty on: tuon epäluoman

Nyt yön ja hornan pitää ilmaan tuoman.