Читать книгу Othello - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 3

Näkyykö mitään niemelt' ulapalla?

Ei mitään; korkealle aallot tyrskyy.

En yhtä purjett' eroittaa voi taivaan

Ja meren välillä.

                  Minusta tuuli

Rajusti maalle puskee; noin ei koskaan

Puistellut ole tornejamme myrsky.

Merellä jos se näin on meuhannut,

Niin mitkä tammikaaret pysyis koossa,

Kun päälle hyökkää vuoret? Kuinka käynee?

Hajonnut Turkin laivasto on varmaan.

Käykääpä rantaan vaahtoiseen, – on niinkuin

Vihaansa laine pilviin saakka purskuis,

Ja niinkuin hyöky, myrskyn pieksemänä,

Harjaansa julmaa nostaisi ja vettään

Otavan silmiin sylkis sammuttaakseen

Ikuisen taivaannavan tähtivahdit.

Äkäistä mert' en ole koskaan nähnyt

Noin raivoissaan.

                  Jos turkkilaisten laivat

Ei tuulen suojaan päässeet, vei ne hukka;

Ei mointa saata kestää.

                        Uutisia!

Lopussa nyt on sota; raivo myrsky

Niin turkkilaist' on piessyt, että ontuu

Hän hankkeissaan. Venetialainen haaksi

Kamalan häviön ja puutteen vallass'

On suuren osan laivastosta nähnyt.

Kuin? Tottako?

               Veronalainen laiva

On satamahan tullut; Michael Cassio,

Urhoisan maurin luutnantti, on maalla,

Mut mauri itse vielä merell' on

Ja kohta valtiaana Kyproon saapuu.

No, sepä hauskaa: kelpo kuvernööri!

Mut Cassio, vaikka lohdukkaasti haastaa

Hän Turkin häviöstä, murheissansa

Rukoilee maurin puolesta: näet, heidät

Eroitti tuima myrsky.

                      Jumal' auksi!

Hänt' olen palvellut: hän uhka sotur'

On päällikkönä. Lähtekäämme rantaan,

Niin äsken tulleen laivan saamme nähdä

Ja urhokast' Othelloa tähystää,

Siks että ulappa ja sinitaivas

Sulaapi silmiss' yhdeksi.

                          Sen teemme.

Jokainen hetki uutten tulokkaiden

Odottamista on.

                Ma kiitän teitä,

Te tämän urhosaaren urhot miehet,

Näin mauria kun suositten. – Oi, taivas

Turvatkoon häntä luonnon voimaa vastaan!

Myrskyisen meren valtaan jäi hän multa.

Hyv' onko laiva?

                 Lujaa tekoa,

Ja perämiesi tunnettu on taatuks

Ja taidokkaaksi. Siis voi toivonikin,

Kun viel' ei kuolonsairaaks kiihtynyt se,

Odottaa luottavasti parannusta.

Kah, purje, purje!

                   Mit' on ääntä tuo?

Kaupunki tyhj' on. Meren rantaa pitkin

Riveissä kansaa seisoo, huutain: "purje!"

Mua toivon' uskottaa, ett' on se mauri.

He tervehtivät höylist' ampumalla;

Varmaankin ystäviä.

                    Menkää, herra,

Ja tuokaa tieto tulijasta.

                           Kyllä.

Luutnantti hyvä, onko naimisissa

Tuo kenraalinne?

                 Onnellisiss' aivan;

Hän tytön sai, mi kaikkein kuvausten

Ja rohkeimmankin maineen kanssa kilpaa;

Somimman kynän kehutkin hän voittaa

Ja puhtahassa luonnon pukimessaan

Saa taiteen ymmälle. —

                        No, ken on tullut?

2 YLIMYS. Othellon vänrikki vaan, eräs Jago.

Sep' aivan onnekas ja joutu matka.

Säät rajut, vinhat myrskyt, karjaspäät,

Lietselät, umpiluodot, jotka piillen

Salassa viatonta taikaa väijyy,

Kuin kauneutta he tuntis, murhamielens'

Unohtavat, ja ehjän' ohi kulkee

Tuo jumalatar Desdemona.

                         Ken se?

Hän, josta puhuin, valtiaamme valtias,

Jot' uljas Jago saattaa: tulollaan hän

Ehdätti toivehemme viikon päivät. —

Zeus suuri! varjele Othelloa,

Sen purjeet täytä henkes voimall', että

Aluksellaan hän valkamamme siunais,

Sylihin Desdemonan hehkuin vaipuis,

Lois sammuneihin mieliin uutta tulta

Ja koko Kypron lohduttais.

                           Oi, kas!

Kas, laivan rikkaus on maalle noussut! —

Sen eteen polvillenne, Kypron miehet! —

Signora, terve sulle! Taivaan armo

Edestä, takoa ja kaikin puolin

Sua ympäröitköön!

                  Kiitos, uljas Cassio!

Mit' uutta minun miehestäni kuuluu?

Hän viel' ei ole tullut; muut' en tiedä,

Kuin ett' on terve hän ja kohta saapuu.

Oo! mutta pelkään. – Miten jäi hän teistä?

Tuo pilvien ja meren suuri kiista

Eroitti meidät. Mutta, vaiti! Laiva!

Kah! laiva, laiva!

He linnaa tervehtivät: nekin kai

On ystäviä.

            Tieto hankkikaa. —

Vänrikki, terveeks! —

Pahaksi älkää panko, Jago, vaikka

Tapaani käytän: kasvatus se minut

Näin rohkean on kohteliaaksi tehnyt.

Jos huuliltaan hän suo sen verran teille,

Kuin tarjoaa hän mulle kieleltänsä,

Niin saatte kyllin.

                    Raukka tuskin puhuu!

Ma mitä kuulen! Liiaksikin paljon!

Sen aina huomaan, kun ma maata tahdon.

Edessä teidän armonne, sen arvaan,

Hän kielens' alas sydämeensä nielee

Ja aatoksissaan haukkuu.

                         Syyt' ei sulla

Sanoa tuota.

             Eipä vainen! Ulkon'

Olette niinkuin kuvat, kotoisalla

Kuin porokellot, kyökissänne pedot,

Paheessa pyhät, loukattuina pirut,

Hotikot töissä, maaten työtyrit.

Hyi suas, parjaaja!

Jos tott' ei tuo, mun saatte Turkkiin myödä:

Te päivät leikitten, yöt teette työtä.

Ylistystän' et kirjoittaa saa sinä.

En tahdokaan.

              No, mitä kirjoittaisit,

Jos minua sun tulis ylistää?

Oi, armas rouva, mua säästäkäätte:

Ei minusta, jos en saa sättiä.

No, koita! – Valkamaan kai joku lähti?

Kyll', armas rouva.

Iloinen en ma ole, mutta peitän

Tosi-oloni ja toiselt' aivan näytän. —

No, entä ylistykses?

                     Olen työssä;

Mut voi! mun keksintöni päästä lähtee

Kuin karvakankahasta linnunliima:

Se aivot vie ja kaikki. – Runotarpa

Väettää jo, ja näin se synnyttää:

Jos suloinen ja älykäs on tuo,

Hän älyn käyttää, sulon käytöks suo.

Hyvä ylistys! Entä jos hän on älykäs ja musta?

Ken musta on ja lisäks älyinen,

Parikseen kyllä löytää valkoisen.

Hullua hullumpaa vaan!

Entä jos kaunis ja houkkamainen?

Ei kaunis ole koskaan houkkamainen:

Näet, houkkanakin äidiks kelpaa nainen.

Vanhoja tyhmiä loruja, jotka saattavat hupsuja olutkapakassa naurattaa.

Kuinka viheliäinen lieneekään ylistyksesi naisesta, joka on ruma ja

houkka?

Niin rumaa houkkaa ei lie, ett'ei tään

Voi käydä niin kuin kauniin älykkään.

Voi, kauheata älyttömyyttä! Pahimmalle paras ylistys! Vaan mitenkä ylistät sitten oikein kelpo naista, semmoista, joka ansioittensa nojalla voisi vaatia itse ilkeyttä todistamaan puolestaan?

Ken aina kaunis on, ei koskaan pöyhkä,

Nopea kieleltänsä, mut ei röyhkä;

Ken rikas on, mut kultiaan ei näytä;

Tahtonsa saada voi, mut sit' ei käytä;

Vihoissaan kostollen voi sijaa antaa,

Mut kiukun karkoittaa ja herjan kantaa;

Ken järjeltään niin lyhyt olla kaihtaa,

Ett' turskan päähän lohen hännän vaihtaa.

Ken aatella ja vaiti olla voi

Ja miestä saadakseen ei kiemuroi;

Semmoinen olento hän voi – niin, mitä?

No, mitä?

Imettää narreja ja olutkirjaa pitää.

Oi, mikä rampa ja ontuva johtopäätös! Älä ota häneltä oppia, Emilia, vaikka hän miehesikin on. – Mitä luulette, Cassio, eikö hän ole sangen jumalaton ja kevytmielinen leikinlaskija?

Hän puhuu suoraa kieltä, rouvaseni; häntä pitää enemmän soturina kuin oppineena arvostella.

Hän tarttuu hänen käteensä; niin, oikein! Kuiskuttelevaan! Tuollaiseen pieneen lukinseittiin kiedon minä kärpäsen, Cassion suuruisen. Niin, hymyile hänelle, hymyile! Tartut kuin tartutkin vielä omiin kiemuroihisi. Oikein puhuttu, aivan niin! Jos tuollaisten elkeitten tähden virkasi menettäisit, niin olisi parasta, ett'et niin usein suutelisi noita kolmea sormeasi, joilla nytkin taas niin mukavasti hienoutta osoittelet. Oivallista! Kelpo suudelma! Perhanan kauniita kumarruksia! – Niin, niin, aivan niin! – Kas niin, taasko sormet suuhun? Jospa edes olisivat peräruiskuja! – (Torvi kuuluu.) Mauri! Se on hänen torvensa.

Niin totta onkin.

Käykäämme kohti, ottamahan vastaan.

Kah, tuossa hän jo tulee.

Urottareni kaunis, oi!

                       Othelloni!

Oi ihme, suuri kuin mun ihastuksen',

Ett' ennen mua saavuit! Mikä autuus!

Jos joka myrskyn jälkeen näin on tyyntä,

Niin riehukoon se, kunnes herää tuoni!

Kavutkoon laiva ylös lainevuorta

Olympon korkuista, ja taas niin syvään,

Kuin horna taivaast' on, se alas syösköön!

Kuink' onnellista kuolla nyt! Niin täysi

Nyt autuuteni määrä on, ma pelkään, —

Ett' tulevaisuus helmassaan tällaist' ei

Iloa toista tuo.

                 Evätköön taivas,

Ett' ilo, lempi päiviemme kanssa

Ei kilvan kasvais!

                   Amen, armaat vallat! —

Julistaa en voi autuuttani kyllin,

Se tähän jää: täss' iloa on liiaks!

Tuo, tuo,

          se suurin epäsointu olkoon

Sydämissämme!

              Hyv' on sointu vielä!

Mut minä säristän tuon soiton kielet,

Niin totta kuin ma olen kunnon mies.

Käykäämme linnaan. – Uutisia kuulkaa:

Sota lopuss' on ja Turkki upotettu. —

Kuin voivat vanhat ystävämme täällä? —

Sä, armas, olet Kyproon tervetullut;

Minusta paljon pitävät he täällä.

Oi, kulta, joutavia juttelen:

Mua oma autuus hurmaa. – Jago hyvä,

Käy valkamaan ja tavarani nouda

Ja laivaherra sieltä linnaan käske;