Читать книгу Cymbeline - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 2

Tääll' ovat kaikki nurpeillaan; ei veri

Niin ilmaa noudata kuin hovikkomme

Kuninkaan katsetta.

                    Mut mikä syynä?

Näet, tyttärensä, vallan perillinen,

Jot' avionsa ainoon pojan vaimoks

Hän aikoi – lesken, näet, nai hän hiljan —

Valinnut köyhän on, mut kelpo herran.

Vihityt ovat; vankina on vaimo;

Mies maanpaossa; muodoissa on murhe,

Mut kuningas, ma luulen, sydämmessään

Sen tuntee.

            Kuningasko vain?

                             Hän myöskin,

Jok' immen kadotti, ja äiti myöskin,

Mi kauppaa suosi; mutta ylimykset,

Vaikk' onkin heillä kasvot yhtä maata

Kuin kuninkaan ja vaikka nurisevat,

Niin sydämmestään iloitsevat.

                              Miksi?

Hän, jok' ei neittä saanut, mies on halpa,

Huonolle maineellekin liian huono.

Ken hänet sai, – ma tarkoitan: ken nai, —

Mies-parkaa, oi! ja siksi maanpaossa —

Niin kelvos mies on, että, vaikka etsit

Maanpiirin halki hälle vertaista,

Niin verrattavasi aina jotain puuttuu.

Ma luulen, ettei toista ole, jossa

Niin kaunis ulkomuoto somistaisi

Niin ehon sielun.

                  Liikoihin jo menee.

Ei toki yli hänen ansionsa;

Kutistan pikemmin kuin venytän

Arvonsa mittaa.

                Nimi? Sukuperä?

En tunne juuriaan. Mut isä oli

Sicilius, joka kunnialla soti

Cassibelanin kanssa Roomaa vastaan.

Tenantiukselt' arvonsa hän sai,1

Jot' urhokkaasti palveli ja taidoin;

Sai siitä liikanimen Leonatus.

Häll' oli, paitse tätä nuorukaista,

Kaks poikaa vielä, jotka miekka käessä

Sortuivat sotaan. Isä, ollen vanha

Ja lapsirakas, katoaan niin suri,

Ett' uupui hautaan. Jalo puolisonsa

Hän tätä silloin kantoi, mutta kuoli,

Kun syntyi tää. Kuningas lapsen otti,

Sill' antoi nimen Posthumus Leonatus,

Kasvatti, teki kantapojakseen,

Opetti kaikki, mitä sen-ikäinen

Omistaa saattoi; laps sen otti vastaan,

Niin kuin me ilmaa, heti tarjomalta.

Jo kevät sadon soi. Hän hoviss' oli —

Mi harvinaist' on – kehuttu ja rakas,

Nuorille esikuva; vanhemmille

Avujen peili; vanhuksille lapsi,

Jok' ikäheikot ohjaa; armaalleen,

Jost' on nyt maanpaossa, – tämän maine

Jo todistaa, mink' arvoiseksi miehen

Ja miehen avut katsoi; vaimon vaali

On selvä näyte siitä, mikä oli

Hän miehiään.

              Ma häntä kunnioitan

Jo kertomastanne. Mut sanokaahan:

Kuninkaan ainoako laps tuo tyttö?

Niin, ainoa. Häll' oli kaksi poikaa —

Jos kuulla kannattaa, niin mieleen pankaa —

Vanhempi oli kolmen vuoden vanha,

Kehdossa toinen; imettäjältään

He varastettiin; mihin joutuivat,

Ei tietoa.

           Kuin pitkä siit' on aika?

Hyvinkin vuotta parikymmentä.

Niin ryöstetäänkö kuninkaankin lapset?

Niin pahoin kaitaan? Etsitään niin vitkaan,

Ett' umpeen jäljet käyvät?

                           Kummaa olkoon

Ja naurettavaa moinen laiminlyönti,

Mutta totta vain se on.

                        Sen kyllä uskon.

Mut vaiti nyt! Se tuossa on se herra,

Ja kuningatar myös ja prinsessa.

En, tytär, koskaan en sua karsastele,

Jost' usein moitett' äitipuolet saavat.

Sin' olet vankini, mut vartijaltas

Avaimet saat sa, jotka tyrmäs ovet

Sinulle avaa. Ja te, Posthumus, —

Kuninkaan vihat kun saan lauhtumaan,

Niin puhun puolestanne. Häness' yhä

Kytevi raivo; paras teidän oisi

Mukauta tuomioon niin alttihisti

Kuin vaatii viisaus.

                     Jos suvaitsette,

Niin tänään lähden.

                    Vaaran tuntenette.

Ma kerran puiston kierrän, säälitellen

Ehätyn lemmen tuskaa, vaikk' on teiltä

Kuningas kieltänytkin haastelun.

Tekohyvyyttä! Se käärme hienost' ensin

Kutittaa, sitte pistää. – Rakas ylkä,

Isäni vihaa pelkään, mut en mitään —

Kun valani vain säilyy – mitä mulle

Hän tehnee raivossaan. Sun täytyy mennä;

Mua joka hetki täällä iskut kohtaa

Vihaisten silmäin, muu ei lohtunani

Kuin ett' on mailmass' aarre, jonka kerran

Näen vielä.

            Valtiaani! Puolisoni!

Armaani! Älä itke, muuten annan

Syyt' epäilyyn, ett' olen hempeämpi

Kuin sopii miehen. Uskollisin ylkä,

Mi koskaan lemmen vannoi, olen aina.

Pakenen Roomaan nyt, Philarion luo,

Jok' isäni ol' ystävä ja mulle

Kirjeistä tuttu. Sinne kirjoita:

Sanasi, armas, silmin juon, vaikk' onkin

Sapesta muste tehty.

                     Joutukaa!

Jos tulee kuningas, niin tiesi mitkä

Saan vihat kestää. – (Syrjään.) Tänne häntä toki

Ma johdatan. Jos kuinka häntä loukkaan,

Niin loukkaukset hän lemmen töinä ostaa

Ja kalliin niistä maksaa.

                          Vaikka kestäis

Elomme loppuun nämä jäähyväiset,

Niin kasvais eron tuska vain. Hyvästi!

Ei, viivy vielä! Vaikka ratsasajoon

Huvikses lähtisit, niin liian köyhä

Tänlainen ero ois. Kas tässä, armas:

Tää äitini on helmi; ota, armas;

Se kätke, kunnes toista kosit naista,

Kun Imogen on kuollut.

                       Mitä? Toista?

Hyvä taivas, omani vaan mulle anna

Ja toisen halauksesta kuolon kahle

Mua estäköön! – (Panee sormuksen sormeensa.)

                 Tuoss' ole sinä, tuossa,

Siks kunnes tunto turtuu! Sulo armas,

Niinkuin ma sinuun köyhän itseni

Rajattomaksi tappiokses vaihdoin,

Niin sinust' aina turhissakin hyödyn.

Minulle tätä kanna, lemmen kahle

Se on, sill' ihanimman sidon vangin.

Oi, jumalani! Milloin toisemme

Tapaamme taas?

Voi meitä! Kuningas!

Pois, kurja olento! Pois silmistäni!

Jos halpuudellas hovia sa lokaat,

Tään kuultuas, niin kuolet. Mene sinä,

Vereni myrkky!

               Taivas teitä kaitkoon

Ja kaikki hyvät täällä siunatkoon!

Ma menen.

Kuolemassa ei voi tuskaa

Kovempaa olla.

               Sinä epäkelpo,

Mun oisit voinut nuorentaa; nyt vuoden

Ikääni lisäät.

               Isä, kiukull' älkää

Pilatko itseänne; vihanne

Ei minuun pysty; kaikki pelot, tuskat

Sulompi tunne voittaa.

                       Armotonko?

Nöyryyttä vailla?

                  Epäilyksess' aivan

Ja vailla toivoa, siis armoton.

Sa kuningattareni ainoon pojan

Olisit saanut.

               Onni etten saanut!

Ma kotkan valitsin ja pöllön vältin.

Sait kerjäläisen; valtaistuimestain

Ois tullut halpa istuin.

                         Uuden loiston

Se oisi saanut.

                Kurja sinä!

                            Isä,

Syy teidän, että Posthumusta lemmin;

Hänestä mulle leikkiveikon teitte;

Hän vaimon ansaitsee jos millaisen;

Mun arvoni hän kaksin kerroin korvaa.

Oletko hullu?

              Melkein vain; mut taivas

Mua auttakoon! – Josp' oisin paimentyttö,

Ja lampurimme poika naapurista

Leonatukseni!

              Mieletönkö olet? —

Taas ovat yhtyneet; te ette tehnyt

Niin kuin mä käskin. Tyttö oiti pois

Ja salvan taa!

Mut malttukaahan! – Vaiti,

Vait, neiti, rakas tytär! – Ruhtinaani,

Nyt meidät jättäkää, ja lohdutaitkaa

Parhaanne mukaan.

                  Hivukoon hän verta

Pisaran päivässä, ja houkkuuteensa

Näin kuolkoon vanhoillaan!

                           Hyi! – Taipukaa!

Kas, tuossa palvelijanne. – Mitä tiedät?

Herraani vastaan miekan veti prinssi,

Poikanne.

          Eihän vaaraa?

                        Vähän oli;

Mut herrani ei taistellut, vaan leikki,

Vähääkään kiihtymättä. Pari herraa

Erotti heidät.

               Hyvä.

                     Poikanne

On isän ystävä ja puoltaa häntä. —

Maanpakolaista hätyyttää! – Mik' uljuus!

Oi, Afrikass' ett' oisivat he kaksin2

Ja minä siellä neuloin pistämässä

Sitä, ken väistyy! – Miksi herras jätit?

Hän käski; itseään ei minun suonut

Satamaan saattaa; listan antoi siitä,

Mill' oisi minun teitä palveltava.

Jos käskette.

              Hän alttiisti on aina

Sua palvellut, ja, kautta kunniani,

Sen vastakin hän tekee.

                        Nöyrin kiitos!

Kävellään hiukan.

                  Tule hetken päästä

Mun puheilleni. Täytyyhän sun toki

Isäntäs lähtö nähdä. Tavataan.

Jos voisit rantaan juuttua ja laivaa

Jokaista urkkia! Jos kirjoittaa hän,

Ja sit' en saa – oi, kirjeen kato oisi

Kuin kadotettu armo! Mitä viimeks

Hän lausui?

            Valtiaani, valtiaani!

Ja liinaa viuhtoi?

                   Jopa suutelikin.

Tunteeton vaate, mua onnekkaampi! —

Ja siinä kaikki?

                 Ei; niin kauan kuin

Voi saada minut silmin, korvin häntä

Muist' erottamaan, kannella hän viipyi

Ja viuhtoi hatuin, sormikkain ja liinoin,

Miten vain parhain mielenkuohultaan

Voi näyttää, kuinka vitkaan sielu lähti

Ja joutuun laiva.

                  Pieneltä kuin pääsky,

Viel' ehkä pienemmältäkin hän näytti,

Kun tarkkaamasta herkesit.

                           Niin kyllä.

Min' oisin tuijottanut silmät puhki

Ja tähystellyt, kunnes etäisyydess'

Ois pieneks pienennyt kuin neulankärki,

Niin, seurannut siks, kunnes sääsken hahmost'

Ois ilmaksi hän siintynyt, ja sitten

Pois katseen kääntänyt ja kyynelöinyt. —

Mut sano, milloin hältä tiedon saamme?

Ens tilaisuudessa, siit' olkaa varma.

En häntä hyvästellyt; paljon sievää

Ois ollut sanottavaa: kuinka häntä

Ma määräajoin ajattelisin

Ja määrätavoin; vannottaa en saanut,

Ett' Italian naisille ei uhrais

Hän oikeuttani ja kunniaansa;

En pyytää, että kuudelt' aamulla

Ja keskipäivällä ja keskiyöllä

Rukouksiss yhtyisimme, – silloin häntä

Taivaassa kohtaan; ehtinyt en antaa

Jäähyväis-suudelmaakaan, johon liittyi

Kaks taikasanaa, – kun jo isä tuli

Ja niinkuin pohjan hirmuviima taittoi

Ituunsa kukat kaikki.

                      Kuningatar

Halaisi teidän korkeutenne seuraa.

Tee mitä sulle käskin. – Heti lähden

Kuningattaren pateille.

                        Sen lupaan.

Niin kauan kuin on kaste vielä maassa,

Ko'otkaa yrtit. Joutuun! Kell' on lista?

                    Joutuun siis! —

No, tohtor', onko mukananne rohdot?

On, teidän korkeutenne; tässä ovat.

Mut, armo hyvä, älkää suuttuko —

Mua tunto käskee kysymään – miks multa

Vaaditte tätä myrkkyseosta,

Mi riuduttaen tappaa, tosin vitkaan,

Mut varmaan?

             Ihmettelen, että moista

Minulta kysyt; oppilaasi olen

Jo kauan ollut, sulta oppinut

Tislaukset, mehunkeitot, suitsutukset,

Niin että kuningaskin usein pyytää

Mun laitteitani. Näin kun työssä vartun —

Jos et mua koko perkeleeksi luule —

Mun eikö tule tietojani muilla

Kokeilla laajentaa? Tään nesteen voimaa

Eläimiin koitan moisiin, joita hirttää

Ei kannata – en ihmisiin – : sen tehon

Näin huomaten, voin toisin ainein sitä

Taas vaimentaa ja näin sen vaikutuksen

Ja laadun selvittää.

                     Oi, armo hyvä,

Kokeista moisista vain sydän paatuu,

Ja vielä inhoksi ja turmioksi

On moinen näky.

                Ole huoletta! —

(Syrjään.) Imarteleva konna tuossa; häneen

Sit' ensin koitan. Herraansa hän puoltaa

Ja poikaani hän vihaa. – No, Pisanio! —

Täll' erää tohtori on työstään vapaa;

Te saatte mennä.

                 Epäiltävä olet,

Mut vikaa et voi tehdä.

                        Kuule, sinä!

En kärsi häntä. Saaneensa nyt luulee

Ihmeellisen ja hivuttavan myrkyn.

Ma hänet tunnen; moista hornan juomaa

Niin häijylle en anna. Minkä sai hän,

Se hetkeks tunnon turruttaa ja huumaa.

Sit' ensin varmaan koittaa kissaan, koiraan,

Ja sitten ylemmäksi; mut ei vaaraa

Sen tuottamassa valekuolemassa;

Ajaksi elo turteutuu, mut sitten

Vain vilkkaampana herää. Väärä luulo

Häll' on sen tehosta; ja minä olen

Mies rehellisin, näin kun petän häntä.

Sua kutsun, tohtori, kun tarvitsen.

Nöyrimmät jäähyväiset, kuningatar!

Yhäkö itkee? Pian ehkä tyyntyy

Ja järjelle suo sijan, missä tyhmyys

Nyt vallitsee, – vai mitä? Toimi sinä.

Tuo sana, että poikaani hän lempii,

Niin hetikohta olet yhtä suuri

Kuin herrasi, niin, suurempikin; sillä

Sen onni makaa turtana ja nimi

On kuolemallaan; palata ei voi hän,

Ei jäädä sinne, missä on; jos paikkaa

Hän muuttaa, kurjuuden vain vaihtaa toiseen,

Ja joka päivä eilispäivän työn

Hävittää hältä. Mitä hyvää varrot,

Jos turvaat kukistuvaan rakennukseen,

Jot' ei voi uusia ia joll' ei myöskään

Tukea ystävistä?

                 Arvaa, mitä

Nyt maasta otit. Pidä vaivastasi.

Tuo laitokseni kuninkaan on hengen

Viidesti pelastanut. Parast' on se

Sydämmen vahvistusta. Ota, ota!

Se alkumyönti vain on lisäarmoon,

Jot' aion sulle. Emännälles kerro,

Kuink' asiat nyt on, – mut omastakaa.

Mink' onnen niität! Aattele, sull' yhä

On emäntäsi; poikani pait sitä,

Jok' auttaa sua; kuningasta vaadin

Sua korottamaan, miksi itse mielit;

Ja minä etupäässä, minä, joka

Sua tähän kehoitin, min' olen paljon

Sinulle velkaa. Kutsu naiseni.

Sanani muista. —

                  Viekas, jäykkä mies

Ja horjumaton; herraansa hän puoltaa

Ja puolisota penää pysymään

Valassaan kiinni. – Jos hän tuota maistaa,

Jot' annoin hänelle, niin jää tuo nainen

Rakastajansa välimiestä vaille,

Ja, jos ei mieltään muuta, kohta itse

Saa sitä maistaa. —

                     Vai niin; – hyvä, hyvä!

Esikot, orvokit ja säynäänkukat

Kamariin viekää. – Hyvästi, Pisanio!

Sanani muista.

               Kylläpä sen teenkin!

Mut ennen herraani kuin pettää hannon,

Käyn vaikka naruun; sen ma teille vannon.

Isä julmuri ja äitipuoli viekas,

Aviovaimon kosijana hupsu,

Ja ylkä maanpaossa! – Oi, se ylkä!

Tuskaini huippu, oi! Ja ainaiset

Nuo solvaukset! Miks ei mua vieneet,

Kun veljet ryöstivät? Oi, kurjan kurjaa

Tuo loiston tavottelu! Onnenmyyrät

Nuo alhaiset, joill' on vain kainot toiveet,

Mut elo metinen! – Ken tulee? Hyi!

Ylimys Roomasta, jok', armo hyvä,

Tuo kirjeen herraltanne.

                         Kalpenette?

Arvoisa Leonatus jaksaa hyvin;

Lähettää hellät terveisensä.

                             Kiitos,

Ja herttaisesti tervetullut, herra!

Kaikk' ulkoasu kuinka täydellistä!

Jos sielu yhtä rikas on, niin itse

Hän tarun Phoenix on, ja minä olen

Hukannut vedon. Rohkeus, avukseni!

Terästä minut päästä jalkaan, julkeus!

Tai väistyn taistellen kuin parttilainen,

Tai suoraa päätä pakenen.

Sen verran luen ääneen?

Mut lopustakin olen kiitollinen,

Sisintä sydäntä se lämmittää. —

Te olette niin tervetullut, herra,

Kuin sanoin saatan lausua, ja työssä

Sen näyttää tahdon.

                    Kiitos, jalo rouva! —

Haa! Onko miehet hupsut? Luonto heille

Silmätkö antoi nähdä taivaan laen

Ja maan ja meren rikkaudet kaikki,

Selittää tulipallot taivahalla

Ja rannan määrättömät sorajyvät,

Ja somaa emme rumast' erottaisi

Näin oiva laseilla?

                    Mik' ihmetyttää?

Ei silmän syytä: kahden moisen väliss'

Apinakin se toista irmastaisi

Ja toista liehisi; ei järjen liioin:

Tuon kauneuden tajuu hupsu siinä

Kuin viisaskin; ei myöskään halun: saasta,

Noin kirkkaan puhtauden kanssa rinnan,

Ajaisi himon tyhjääns' okselle,

Eik' yllyttäisi nälkää.

                        Mik' on teidän?

Yltäinen tahto tuo, – tuo kyllytetty,

Mut kylläymätön himo – aami täysi,

Mut vuotava, – se, lampaan nieltyänsä,

Sen rapaa vielä isoo.

                      Mikä vaivaa?

Voitteko hyvin?

                Kiitos, rouva; hyvin.

(Pisaniolle.) Teit', ystävä, ma pyydän: tuonne ulos

Jäi palvelijani, häntä etsikää,

Hän outo on ja ujo.

                    Menoss' olin

Juur' häntä tervehyttämään.

                            Mun ylkän'.

Hyvinkö voi hän yhä?

                     Hyvin, rouva.

Ja iloisella mielin? Eikö totta?

Iloinen varsin; toist' ei muukalaista

Niin hullun hauskaa; irstas brittiläinen

Nimenä hällä onkin.

                    Täällä oli

Hän surunvoipa, usein ilman syytä.

En suruisena häntä koskaan nähnyt.

Häll' yli toverina ranskalainen,

Yleä herra, jolla nähtävästi

On kotimaassa helttu; niinkuin pätsi

Hän huokailee, ja hauska brittiläinen,

Ylkänne, nauruun nikahtuu ja huutaa:

"Haleta olen, nähdessäni miehen, —

Mi tietää kokeistaan ja kuulemistaan,

Mit' on ja mitä täytyy naisen olla, —

Vapaudessaan kaiholl' ikävöivän

Orjuuden paulaa."

                  Minun miehenikö?

Niin, silmät naurust' aivan vettyneinä!

Hupia kuulla, kuinka ranskalaista

Hän ilkkuu; paljonhan on, tietköön taivas,

Monikin moitittava.

                    Hän ei toki.

Ei hän; mut kiitollisemp' olla hänkin

Sais taivaan lahjasta; se häneen nähden

On paljon; teihin nähden – jolle annan

Ylimmän arvon – tuota ihmettelen,

Ihanpa säälin.

               Mitä säälitte?

Kaht' olentoa sydämmestäni.

Minäkö toinen? Minuun katselette.

Mit' inhaa minussa on säälittävää?

Voi, kurjaa! Piilee päivän kirkkautta

Ja tyytyy tyrmän talituohukseen.

Hyv' olkaa, suora vastuu kyselmiini:

Minua miksi säälitte?

                      Siksi että

Muut nauttii teidän – olin sanoa —

Mut kosto taivaan on, ei minun tule

Puhua siitä.

             Tietävän te näytte

Jotakin mua koskevaa. Siis suoraan —

Kosk' usein pahempaa on pahan pelko

Kuin varmuus siitä, sillä varma joko

On auttamaton taikka voi sit' auttaa,

Jos ajoissa sen tietää – mikä samass'

Ajaa ja suistaa teitä?

                       Nuo jos posket

Mun oisi, huulten kylpeä; tuo käsi,

Min pelkkä kosketuskin ajaa sielun

Uskollisuutta vannomaan; tuo muoto,

Mi silmän hurjan lennon kahlehtien

Itseensä kiintää, voisinko – hyi, sentään! —

Kuolailla huulia niin likaisia

Kuin Capitolin portaat, puistaa kättä,

Jonk' ainainen on petos paaduttanut —

Ei työ, vaan petos – , tirkistellä silmään

Niin haljakkaan kuin savuava tuohus,

Jost' ihran elta löyhkää? Paras, että

Yhtaikaa kaikki hornan vaivat kohtais

Moist' ilkiötä.

                Mieheni, ma varon,

Britannian unhotti.

                    Ja itsensäkin.

Ei tuosta vaivaisvaihdost' oisi mulla

Halua kannella, mut kauneutenne

Se tunnon pohjukasta kielelleni

Sanoman loihti.

Muut' en kuulla tahdo.

Olento kallis! Kohtalonne säälin

Luo sydämmeeni ja mun sairaaks saattaa.

Noin kaunis nainen, valtiaaksi luotu,

Jost' arvo nousis suuren kuninkaankin,

Luuskainko vertainen, joit' ostetaan

Sill', eläkkeellä, minkä itse maksaa —

Kuppaisten aattain, jotka kullasta

Panevat kaupan kaikki taudit, mitä

Mädännys siittää, – kaltattujen haaskain,

Jotk' itse myrkyn myrkyttävät! Kostoon!

Tai äitinne ei kuningatar ollut

Ja suuren sukupuunne häpäisette.

Vai kostoon! Kuinka kostaa? Tuo jos totta —

Mut sydän mull' on moinen, ettei korvat

Sit' äkin petä – niin, jos se on totta,

Niin kuinka kostaa?

                    Kuin Dianan pappi

Vilussa vuoteessako viruisitte,

Kun kiusaksenne hän ja rahoillanne

Himoissa telmii riettaissa? Ei, kostoon!

Ma itse tarjoun lemmen uhriks teille,

Ja, jalompana tuota uskotonta,

Lujasti pysyn rakkaudessanne

Vakaana vaiteliaana.

                     Hoi, Pisanio!

Valani saanko huulillenne painaa?

Pois!

Kirotut korvani, kun näinkin kauan

Sua kuuntelivat! – Kunnon mies jos oisit,

Niin hyvettä sä puolustaisit, etkä

Noin kummaa, halpaa pyydett' ilmi toisi.

Häpäiset miestä, jolle yhtä vieras

On moinen työ, kuin sulle kunnia,

Ja kiusaat naista, joka sua kammoo

Kuin ikään paholaista. – Hoi, Pisanio! —

Isäni, kuningas, on tiedon saapa

Sun aikeistas; jos kärväs muukalainen

Hovia näin saa kaupantekoon käyttää

Kuin roomalaista saunaa3 ja näin julki

Eläimen kiihkaans' ilmaista, ei isä

Hovistaan paljon välitä ja lainkaan

Ei tyttärestään huoli. – Hoi, Pisanio! —

Oi; sinä, onnellinen Leonatus!

Tuo vaimos luottamus se uskomusta

Myös sulta vaatii, ja sun puhdas hyvees

Häneltä ehdotonta luottamusta. —

Oi, siunattuna kauan eläkää,

Te, vaimo miehen parhaan, mitä maassa

On missäkään; te puolisona myöskin

Parahan miehen arvoinen! Oi, anteeksi

Koitella tahdoin, syvällekö juurtui

Tuo luottamuksenne; nyt hänet jälleen

Teen siksi, mikä on hän. Hän on mies

Tavoiltaan puhtain, moinen pyhä noita.

Ett' ympärilleen laumoja hän kokoo

Ja voittaa puolen mailman sydammet.

Te parannusta teette.

                      Miesten kesken

Kuin taivahinen jumala hän istuu

Ja kunnioitust' yliluonnollista

Saa osaksensa. Älkää pahastuko,

Ylevä prinsessa, ett' uskalsin

Valeilla teitä koitella; mut tää vaan

Todistaa suurta älyänne miehen

Niin jalon valinnassa, mik' ei koskaan

Voi harhaan viedä. Rakkaudesta häneen

Näin teitä seulon; mutta vihneettömäks

Olette luotu, erilaiseks muista.

Siis pyydän, anteeks suokaa.

                             Hyvin kaikki.

Hovissa minun valtani on teidän.

Nöyrimmät kiitokset! Unohtaa olin

Anoa pientä armotyötä, joka

On tärkeää ja miestännekin koskee.

Pait mua, monta hyvää ystävää

On toimess' osakkaana.

                       Mitä on se?

Tusina roomalaisia ja myöskin

Miehenne – paras sulka siivessämme —

Ko'onneet ovat lahjan keisarille;

Mun oli toimeni se Ranskast' ostaa:

Hopeinen, kallis pöytäkalusto

Ja juveleita rikas valikoima;

Suur'arvoinen se on, ja muukalaisna

Sen säilymisest' olen levoton.

Suvaitsetteko huostaanne sen ottaa?

Mielisti; kunniani turviss' on se,

Kosk' osakas on mieheni; sen kätken

Ma makuusuojaani.

                  Se kirstuss' on,

Väkeni sitä valvoo. Saanko vallan

Sen teille lähettää vain ensi yöksi;

Huomenna laivaan astun.

                        Älkää!

                               Kyllä;

Sanani rikon, kotimatkaa vielä

Jos lykkään. Galliasta tulin tänne,

Kun teidän korkeutenne luona varmaan

Lupasin käydä.

               Kiitos vaivoistanne!

Mut huomenn' älkää menkö.

                          Täytyy, rouva.

Suvaitkaa siis, jos mieli kirjeen kautta

Miestänne tervehtää, se heti tehdä.

Mun aikani jo ohi on, ja kiire

On lahjan antamisen.

                     Kirjoitan.

Kirstunne tuokaa; turvass' on se täällä

Ja ehjänä sen saatte. Tervetullut!