Читать книгу Romeo ja Julia - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 3

Toden totta, Yrjö, me emme anna hutikoida kanssamme.

Emme suinkaan, silloinhan olisimme hutikoita.

Näetkös, jos vimmastumme, niin hutikoimme heitä kalloon.

Huhdo ensin hutikka omasta kallostasi, ennenkuin sen menetät.

Minä isken vikkelästi, kun vauhtiin pääsen.

Mutta sinua ei saa niin vikkelästi vauhtiin.

Montaguen koirakin saa minut vauhtiin.

YRJÖ. Saada vauhtia on sama kuin paeta; mutta uljas mies pitää paikkansa; siis, jos vauhtiin pääset, niin ajat käpälämäkeen.

SIMSON. Sen talon koiratkin ajaa minut paikkani pitämään. Minä pidän seinää vasten kaikki Montaguen rengit ja piiat.

YRJÖ. Se osoittaa, että olet heikko raukka, sillä heikoimmat turvauvat seinään.

SIMSON. Oikein; ja senvuoksi vaimot heikompina astioina aina työnnetäänkin seinään. – Siis, Montaguen rengit tuustaan seinästä pois, ja piiat työnnän seinään.

Riita on herraimme ja meidän, heidän palvelijainsa, välillä.

SIMSON. Yhdentekevä; minä rupean oikein hirmuksi. Kun olen taistellut renkien kanssa, alan julmaksi piioille: otan heiltä piikuuden.

Piian-viranko?

Piian-viran tai piikuuden; käsitä miten tahdot.

Ne sen kyllä käsittävät, jotka sitä tuta saavat.

SIMSON. Minua he kyllä saavat tuta, niin kauan kuin seisoa jaksan; tiedetäänhän että olen kelpo lihamöhkäle.

Hyvä, ettet ole kala; jos kala olisit, niin olisit varmaan kapakala.

Paljasta pamppusi! Tuossa tulee Montaguen väkeä.

Pamppu on paljastettu. Haasta riitaa, minä turvaan selkääsi.

Mitä? Turvaatko selkäsi ja karkaat?

Älä pelkää.

Johan nyt! Minäkö sinua pelkäisin?

Pitäkäämme laki puolellamme; anna heidän alottaa.

Minä irmastelen heille ohi-kulkeissani; katsokoot asiaa miten tahtovat.

SIMSON. Ei, vaan miten uskaltavat. Minä näytän heitä sormella, joka on häpeä heille, jos sitä kärsivät.

Näytättekö sormella meitä, herra?

Minä näytän sormella, herra.

Näytättekö sormella meitä, herra?

Onko laki puolellanne, jos myönnän?

Ei.

En, herra, minä en näytä sormella teitä; näytän vain sormella.

Pyydättekö riitaa, herra?

Riitaako, herra? En, herra.

SIMSON. Jos sitä pyydätte, niin olen valmis. Minä palvelen yhtä hyvää herraa kuin tekin.

Ettekä parempaa.

Olkoon menneeksi.

Sano: parempaa; tuossa tulee yksi herrani sukulaisia.

Parempaa.

Se on valhetta.

Miekkanne esiin, jos olette miehiä! – Yrjö, muista kerskaus-iskusi.

Erille hullut! Miekat tuppeen! Ette tiedä, mitä teette.

Mitä? Miekka maalla keskell' arkain moukkain?

Benvolio, käänny! Katso surmaas silmiin!

Vain rauhaa rakennan ma; tuppeen miekkasi

Tai käytä sitä erottaakses noita.

Kuin? Miekallako rauhaa? Sanaa tuota

Ma vihaan niin kuin helvettiä, sua

Ja Montague'ita! Pidä puoltas, akka!

    tappeluun; sen jälkeen porvareita, nuijat kädessä.)

Hei, nuijat, kirveet, keihäät tänne! Lyökää!

Alas Capuletit! Alas Montaguet!

Mitä melua? Hoi! Tänne miekkani!

Ei, sauva, sauva! Miksi miekkaa sinä?

Miekkani, sanon! – Vanha Montague

Tuoss' ilkkuin mulle säilää häilyttää.

Capulet konna! – Mennä minun suo!

Ei askeltakaan vihamiehes luo!

Kapinoitsijat, te rauhan vihamiehet!

Aseenne veljesverin ryvettäjät!

Mut ettekö te kuule? – Miehet, pedot,

Jotk' omain suonten purppuraiseen virtaan

Tuhoisen vimman liekit sammutatte!

Pois verisistä käsist' aseet nurjat,

Jos piinaa välttää tahdotte, ja kuulkaa

Vihaisen ruhtinaanne tuomio!

Sanasta joutavasta syntyneenä

Jo kolmasti on kolme kansais-sotaa

Sun tähtes, Capulet ja Montague,

Pois karkoittanut rauhan kaduiltamme.

Ja vanhain täytyi porvareimme heittää

Pois arvopuku, käsin vanhoin käydä

Keihääseen vanhaan, rauhan ruostuttamaan,

Vihaanne ruostunutta häätääkseen.

Jos katurauhan vielä rikotte,

Niin rauhansakon henkenne saa maksaa.

Täll' erää poistukaa te kaikki muut;

Te, Capulet, te käykää kanssani;

Ja Montague, te iltapuolla tulkaa

Keräjäpaikkahamme, vanhaan linnaan

Täst' asiasta lisää kuulemaan.

Pois kaikki, sanon, kuolon uhalla!

    Tybalt, porvarit ja palvelijat menevät.)

Ken herätti tuon vanhan riidan taas?

Benvolio, alustako olit läsnä?

Kun lähestyin, niin kiivaass' ottelussa

Näin vihollisenne ja teidän miehet.

Heit' aioin miekall' erottaa, mut silloin

Tuo hurja Tybalt tuli, miekka maalla,

Sähisten riidanhimosta, ja sillä

Pääns' ympäri hän huitoi, piesten tuulta,

Jok' ilkkui vain ja viuhui vammatonna.

Kun vuoroin siinä iskimme ja löimme,

Tul' avuks yhä lisää kummallenkin,

Siks kunnes prinssi kaikki erotti.

Oi, Romeoni! Missä lie hän nyt?

Hyv', ettei taisteluun hän yhtynyt.

Jo aikaa ennen, kuin tuo pyhä päivyt

Tähysti idän kulta-ikkunoista.

Levoton mieli maille minut vei;

Ja silloin sykomori-lehdossa,

Jok' antaa tuonne länteen kaupungista,

Näin poikanne jo kulkevan niin varhain.

Hänt' astuin kohti; vaan hän minut huomas,

Ja piiloon hiipi metsän tiheikköön.

Tunteitaan omistani arvaten,

Jotk' etsi paikkaa, miss' ei ihmist' ollut,

Kosk' itse olin itselleni liikaa,

Ma noudin mieltäni, soin saman hälle,

Näin ehdoin karttain ehdoin karttavaa.

Jo monin aamuin hänen siellä nähtiin

Lisäävän kyynelillään kastett' aamun

Ja paisuttavan pilvet huokauksillaan.

Mut heti kun kaikk'-eläyttävä päivä:

Tuoll' idän äärill' alkaa koittaren

Vuoteelta utu-uutimia nostaa,

Valosta kotiin hiipii synkkä poika,

Sulkeutuu yksin huoneesensa, salpaa

Armaalta päivänvalolt' ikkunansa,

Näin luoden itsellensä tekoyön.

Kamala mielen-synkkyys hälle koittaa,

Jos syyt' ei sen voi hyvät neuvot voittaa.

Syyn siihen tiedättekö, setä hyvä.

En tiedä, enkä häneltä saa tietää.

Kovalle oletteko hänet pannut?

Sekä itse että ystäväini kautta;

Vaan hän, tuo halujensa uskottu,

On itselleen – kuin vilpitön, en tiedä —

Mutt' ainakin niin salainen, niin vaiti,

Niin suoruutta ja julkisuutta vailla,

Kuin kateen madon syömä kukka-umppu,

Ennenkuin kauniin teräns' auki luo se

Ja sulons' auringolle pyhittää,

Jos tietäis vain, mik' alku on tuon vaivan,

Kyll' avun hankkisimme mielist' aivan.

Hän tuossa tulee; minut jättäkää;

Ma kyllä koitan häntä ripittää.

Oi, jospa tunnustuksen vakavan

Häneltä saisit! – Armas, tulehan!

Huomenta, serkku!

                  Päivä niinkö nuori?

Vast' yhdeksän.

                Oi, pitkäks käypi huoli!

Täält' isäkö niin joutuin läksi?

                                 Niin.

Mi huoli päiväs pitentää?

                          Sen puute,

Jonk' omistaminen ne lyhentäisi.

Sa rakastat?

             Ma puutun —

                        Rakkautta?

Sen suosiota, jota rakastan.

Voi, että rakkaus, näöltään niin hellä,

Noin tyly on ja julma käsitellä!

Voi, että rakkaus, side silmillänsä,

Tien näkemättään löytää määränänsä!

Miss' atrioimme? – Voi! – Mi riita täällä?

Tok' älä kerro, kaikki olen kuullut.

Suur' viha on, mut rakkaus suurempi: —

Vihaava rakkaus! Rakastava viha!

Sa kaikkisuus, mi tyhjäst' olet luotu!

Keveys raskas! Vakaa hullutus!

Kuvaton kaaos muodoist' ihanista!

Sa siipi lyijyinen, sa savu kirkas.

Sa tuli jäinen, terveys sa sairas!

Sa valvas uni, vastakohtas ihan!

Näin rakastan ja rakkauttain vihaan.

Et naura sa?!

              En, pikemmin ma itken.

Mit', armas sielu?

                   Armaan sielus tuskaa.

Niin, syytä siitä lemmen puuskaa.

Sydäntäin omat lemmen tuskat kaivaa;

Niit' enennät sä, jos sen kuorman vaivaa

Omillas lisäät. Ystävyytes tuo

Liikoihin tuskiin liikaa taakkaa luo.

Savua lemp' on, usmaa huokausten;

Kun kirkastuu se, tulta silmä säihkyy,

Kun hämmentyy se, kyynelvirta läikkyy.

Mit' on se muuten? Hulluus älyinen,

Vihava sappi, mehu metinen.

Hyvästi, serkku!

                 Seis! Ma seuraan sua;

Jos näin sa minut heität, loukkaat mua.

Voi! Itseni ma hukkasin; ei oo

Hän täällä, muualla on Romeo.

Ken lemmittys on, sano vakavasti.

Pitäiskö voihkaten mun kertoa se?

Kuin? Voihkatenko? Ei, vaan vakavasti.

Ahdista testamentti sairahalta;

Se kiusatulle tuntuu kiusaavalta!

Siis, serkku, vakavasti: naista lemmin.

Lik' osasin, kun lempiväks sun luulin.

Mik' oiva kyttä! – Kultan' onkin kaunis.

Kultaiseen pilkkaan nopeammin sattuu.

Sivuitse ammuit! Nuol' ei Cupidon

Käy häneen, mieli Dianan häll' on.

Siveyden vahvass' asussa ei häntä

Satuta lapsen nuoli heikonläntä.

Pois lemmenpyyteen rynnäköt hän työntää

Ja riettaan silmän hyökkäykset, ja helmaans'

Ei vaihda kultaan, joka huiskaan hurmaa.

Oi, sulost' on hän rikas; köyhä vaan,

Kun aarteensa vie kanssaan kuolemaan.

Siis vannoi kieltäyvänsa naimisista?

Niin, ja se saituus suurt' on tuhlaamista.

Näet, kauneus, jäätyin hänen jäänsä alle.

Ei kauneuttaan suo jälkimaailmalle.

On liian viisas, liian kaunis vain,

Autuuden ansaitakseen tuskillain.

Pois lemmen vannoi hän, ja vala tää

Kun kaikui, kuollutt' elän elämää.

Mua kuule: unhota hänt' ajatella.

Sano, kuinka ajattelun unohtaisin.

Vapaus silmillesi suo: ne toisiin

Luo kaunokaisiin.

                  Ah, se keino hänen,

Tuon valion, vain lisäis viehätystä.

Nuo onnen naamarit, jotk' ihatarten

Saa otsaa suudella, ne mustuudellaan

Tuo mieleen peittämänsä ihanuuden.

Soaistu mies ei unhottaa voi näön

Kallista, hukattua lahjaa. Näytä

Minulle nainen ihanimman kaunis,

Sen kauneus on vaan näyte, joka näyttää

Ken tuota ihanint' on ihanampi.

Hyvästi! Unhotust' et neuvo mulle.

Sen teen, tai kuolen velkapäänä sulle.

Ja sama sakko pantu Montaguelle

Kuin minulle; en luulis sopuisuutta

Miehille meidän ikäisille työlääks.

Teill' arvoisa on kummallakin maine.

Ja pitkällistä riitaanne on sääli.

Vaan mitä sanotte mun kosintaani?

Ma sanon samaa, mitä sanoin ennen:

Viel' outo lapseni on maailmassa,

Hän tuskin neljäätoist' on vuotta nähnyt.

Kaks kesää kukkinensa kuolkohon,

Ennenkuin kypsä morsioks hän on.

Moni nuorempi on onnellinen äiti.

Liiaksi varhain naitu varhain kuihtuu.

Maa kaikki nieli toivoni, pait hänet,

Hän ainut maallinen on aartueni.

Mut kosikaa, ja tyttö voittakaa,

Mun tahton' hänen mieltään noudattaa.

Jos myöntyy hän, niin valinnalle naisen

Ma suostumuksen annan sointuvaisen.

Illalla meill' on perhejuhla nyt,

Johonka vieraaks olen pyytänyt

Mont' ystävääni; joukon lisäks tulkaa

Te myös, ja kaikkein tervetullein olkaa.

Maan tähtiä tän' yönä mökissään

Heloittaa, taivaan tähdet himmentäin.

Mi reippahan on nuorukaisen huvi,

Kun ramman talven kantapäille suvi

Sirokas astuu, ilon samanlaisen

Tän' yönä monen kukkaposki-naisen

Seurassa saatte nähdä, kuulla heitä,

Valita sen, jok' enin lumoo teitä.

Myös tyttäreni muiden sarjass' on

Lukuna, vaikka laskuss' arvoton.

Mua seuratkaa! – Käy, poika, ahkeroiden

Veronaa pitkin, etsi niitä, joiden

On nimet tuohon kirjoitettu,

Talooni heitä, tervetulleiks sano.

PALVELIJA. Etsi niitä, joiden on nimet tuohon kirjoitettu! Kirjoitettu on, että suutari pysyköön kyynärässään ja räätäli lestissään, kalastaja sudissaan ja maalari verkossaan. Mutta minun on määrä saada selko niistä henkilöistä, joiden nimet on tuohon kirjoitettu, enkä mitenkään voi selkoa saada, mitä nimiä se kirjoittaja-henkilö siihen on kirjoittanut. Pitänee mennä kirjan-oppineitten tykö. – Kah, parahiksi ihan!

Tai maarin! Liekin kautta liekki kuolee,

Ja kipu haihtuu uuden kivun kautta;

Jos pyöry huimaa, pyörrä vastapuoleen,

Uus tuska toivottomaan tuskaan auttaa.

Sa silmäs uuteen tartunnaiseen luo,

Niin haihtuu vanhan tuima myrkky tuo.

Ois rautalehti oivallista tuohon.

Mihinkä?

         Taittuneesen sääriluuhus.

Oletko hullu, Romeo?

                     En hullu,

Vaan kahlehdittu pahemmin kuin hullu,

Vankeuteen suljettu ja ilman ruokaa,

Hyv'iltaa poika!

                 Jumal' antakoon!

Suvaitkaa, osaatteko lukea?

Kurjuudestani kohtaloni kyllä.

PALVELIJA. Sen olette kai oppinut ilman kirjaa. Mutt' sanokaa: osaatteko lukea suoraan kirjasta?

No, jos vain kirjaimet ja kielen tunnen.

Puhutte suoraa kieltä. Herran haltuun!

"Signor Martino rouvineen, tyttärineen; kreivi Anselmo ja hänen ihanat sisarensa; leski-paroonitar Vitruvio, signor Placentio ja hänen herttaiset veljensä-tyttäret; Mercutio ja hänen veljensä Valentino; setäni Capulet rouvineen, tyttärineen; kaunis veljeni-tytär Rosalina; Livia; signor Valentio ja hänen lankonsa Tybalt; Lucio ja hilpeä Helena."

Ihana seura! Mihin heitä kutsut?

Illalliselle.

Illalliselle mihin?

Meidän taloon.

Kenen taloon?

Isäntäni.

Niin tosin, kun en kysynyt sit' ennen.

Nyt sanon teille asian kysymättänne. Isäntäni on se suuri, rikas

Capulet, ja, jos ette ole Montaguen sukua, pyydän teitäkin viinimaljaa

kallistamaan. Jumalan haltuun!

Samoissa Capuletin juhlapidoiss'

Illastaa hempus, kaunis Rosalina,

Ja muut Veronan kaunottaret kuulut.

Käy sinne, vilpittömin silmin vertaa

Johonkin toiseen muotoa tuon armaan,

Niin korpiks joutsenesi luulet varmaan.

Jos silmän' hurskas usko totuutta

Noin pilkkaa, liekiks kyyneleeni tulkoot,

Ja kosk'ei kuolleet itkun virrassa,

Nuo kirkkaat harhalaiset tuleen kuolkoot!

Hänt' ihanampi! Mointa eläissään

Ei nähnyt kaikki-näkevä päiväkään.

Näit suloisena hänet ainoastaan,

Hänt' yksin silmin vuoroin punniten,

Vaan tuolle silmäis kidevaa'allen

Aseta kultas toista neittä vastaan,

Mi loistoaan luo illan pitohon,

Niin hyv' on tuskin, ken nyt paras on.

Ma sua seuraan, muit' en katsomaan,

Vaan oman kullan loistett' ihaamaan.

Miss' on mun tyttäreni! Kutsu häntä.

Kautt' impeyteni kaksitoistiaana,

Juur' häntä kutsuin. – Tänne, eukkoseni!

Tupuni! – Jesta! Miss' on tyttö? – Julia!

Mik' on? Ken kutsuu?

                     Äitinne.

                              Täss' olen.

Mit', äiti, tahdotte?

                      On seikka tämä: —

Mut jätä meidät, imettäjä, hetkeks.

Salaista meillä on. – Ei, jää vain tänne:

Kun mietin tarkemmin, saat läsnä olla.

Jo Juliall' on ikää, niinkuin tiedät.

Sen, totta vie, ma sanon tunnilleen.

Hän neljäätoist' ei vuotta ole vielä.

Vetoa neljätoista hammastani, —

On totisesti niitä neljä vain, —

Hän neljäätoist' ei ole. Kuinka paljon

On Pietariin?

              On päälle kahden viikon.

No, päälle taikka vaille; Pietarina

Hän täyttää neljätoista. Hän ja Sanna —

Herrassa levätköön! – ol' yhtä vanhat. —

Niin, taivaass' on nyt Sanna; liian hyvä

Hän oli mulle. Mutta, niinkuin sanoin,

Hän Pietarina täyttää neljätoista.

Niin maarin, niin; sen vielä hyvin muistan:

Maanjäräyksest' on yksitoista vuotta;

Ja sinä vuoden päivänä – en koskaan

Sit' unhota – ma häntä vieroitin.

Malia olin rinnoilleni pannut

Ja päiväss' istuin kyyhkyslakan alla —

Te silloin Mantuass' olitte ja kreivi —

Niin, kyllä minä muistan! – Niinkuin sanoin;

Kun rinnallani malin maistoi hän

Ja tunsi karvaaks sen, tuo sievä hupsu,

Ih! kuinka irvisti ja rinnan heitti!

Rasahti kyyhkyslakka; tarvis, takaan,

Ei ollut käskeä mua tieheni.

Ja siitä päiväst' yksitoist' on vuotta.

Jo yksinään hän seistä voi, niin maarin,

Osaspa juosta, vaaperrella pitkin;

Juur' päivää ennen otsansakin särki;

Ja silloin mieheni – hän Herrass' olkoon! —

Hän oli hauska mies: – maast' otti lapsen;

"Hei", sanoi hän, "noin nokillesko kaadut; —

Kun viisastut, niin kaadut seljälles.

Niin, Julia, eikö niin?" ja, totta vieköön,

Laps kulta vaikeni ja vastas: "niin."

Nyt nähdään, kuinka leikki toteen käy!

Jos tuhat vuotta eläisin, niin, totta,

Tuon aina muistan: "Eikö niin?" hän sanoi,

Ja lapsi vaikeni ja vastas: "niin."

Jo riittää tuota; pyydän, ole vait.

Kyll', armo! Mut en muuta voi kuin nauraa,

Kun noin hän vaikeni ja vastas: "niin."

Ja sentään hällä otsass' oli kuhmu

Vähäisen kukonmunan suuruinen;

Hirmuinen puusti! ja hän saineest' itki.

"Hei", sanoi miehen', "nokillesko kaadut?

Kun vanhenet, niin kaadut seljallesi"

Ja lapsi, vaikeni ja vastas: "niin,"

Sinäkin vaikene, ma vielä pyydän.

Koht' olen valmis. Siunatkoon sua Luoja,

Sa sievin kaikista, joit' imetin!

En muuta toivois, kuin ett' eläisin

Siks että näkisin sun naimisissa.

Niin aina, naiminen se aine onkin,

Jonk' aioin puheeks ottaa. – Sano, Julia,

Sull' olisiko halu naimisiin?..

Uneksimaton kunnia se mulle.

Kunnia! Jos en imettäjäs oisi,

Sanoisin: maidoss' imit viisautta.

Naimista tuumi nyt; sua nuorempana

On Veronassa moni arvonainen

Jo äidiks tullut; laskujani myöten

Ma äitisi jo tuolla ijäll' olin,

Ja sinä yhä tyttö. Lyhyesti,

Sinua jalo Paris kreivi kosii.

Se vasta mies on, neiti! Mointa miestä

Ei maailmassa! Oikein vahakuva!

Veronan kesällä ei mointa kukkaa!

Niin, kukka on hän; todellakin kukka!

No, sano: voitko häntä rakastaa?

Illalla hänet pidoissamme näet;

Lue kasvojensa kirjaa, mitkä sulot

Kauneuden kynä piirtänyt on niihin;

Sa tutki joka juonnett' erikseen,

Kuin hempeään ne lainaa toisilleen.

Ja kaunokirjassa mi hämärää,

Se reunustassa silmäin selviää.

Mut kallis lemmenkirja tuo vaan puuttuu

Sidettä, kansiss' ihanaks se muuttuu.

Vedessä kala kiiltää: suloisinta,

Kun kauniin sisän verhoo kaunis pinta.

Monesta parhaana se kirja kulkee.

Jonk' oppikullan kultasoljet sulkee.

Näin kaikki, mitä häll' on, saat sä vaan,

Kun hänet saat, ei kuihdu omaskaan.

Ei, se vaan paisuu: miehell' impi varttuu.

No, sano, onko Paris sulle mieleen?

Ma mielin nähdä, onko mieleen näkö;

Syvemmä silmäin nuolt' en tahdo työntää,

Kuin suosionne lentovoimaa myöntää.

PALVELIJA. Rouva, vieraat ovat tulleet, illallinen on valmis, teitä huudetaan, neitiä kysytään, imettäjää kiroillaan ruokahuoneessa, ja kaikki on mullin mallin. Minun täytyy mennä toimiini. Pyydän, joutukaa!

Tulemme. – Julia, kreivi odottaa.

Öin hauskoin hauskat päivät jatkakaa!

Tuon puheen lausummeko puolusteeksi,

Vai astummeko sisään ilman muuta?

Ei enää moiset mutkat tapana.

Pois koko Amor1 sokkorättineen

Ja kirjavine ruodejousinensa,

Mi naiset karkoittaa kuin linnunpelko!

Ja ulkolukuja me tullessamme

Kuiskaajan avull' emme kangerra;

Vaan pyöritelkööt silmiään jos kuinka,

Me pyöryn pyörimme ja katoamme.

Minulle soihtu! Mieleni ei juosta;

Se raskas, synkkä on; ma pidän tulta.

Ei, Romeo hyvä, tanssia sun pitää.

En, totta. Teillä kevyet on kengät

Ja kevyt mieli; mun on lyijyn-raskas,

Se liikkumattomaks mun maahan kiintää.

Sa, lemmen-orja! Lainaa lemmen siivet,

Yl ahtaan tomun kiidä.

                       Syvään kiiti

Sen nuoli rintaan, ett'en kiitää voi sen

Keveillä siivillä; niin ahtaass' olen,

Ett'en voi tuskain ahdett' ylös nousta:

Ma lemmen raskaan taakan alle vaivun.

Vai siihen vaivut? Raskautat näin lempes;

Liiaksi painoa niin hellän kestää.

Lempikö hellä? Liiaksikin tyly,

Kesytön, hurja; pistelee kuin oka.

Jos lemp' on tyly, ole tyly vastaan,

Ja pisto pistost' anna, niin sen suistat. —

Kotelo tänne, kasvojeni peitoksi

Noin, naama naaman eteen! – Mitä huolin,

Vaikk' ilkisilmä rumuuttani tarkkaa?

Hävetköön puolestani naamakoppa,

Nyt kolkutus ja sisään! Sitten tulee

Jokaisen olla virkku jaloiltaan.

Minulle soihtu! Huimapäiset houkot

Kannoillaan kaislaa turtaa kutkutelkoot.2

Ma iso-isän sananpartta käytän:

Saan katsella, kun valkeata näytän.

Se pila sopii nyt; ma muass' olen.

Muassa, mies! yövartijan on käsky.

Jos muass' olet, autamme sun tuosta,

Suo anteeks, lemmenmuasta, joss' istut

Sa korviasi myöten kiinni. – Tulkaa!

Näin päivää valaisemme.

                        Emme suinkaan.

Ma tarkoitan: näin jouten valkeitamme,

Kuin tulta päivällä me kulutamme.

Hyvän aikeen tajumus se viisi kertaa

Viisille älyillesi vetää vertaa.

Hyv' aikeemme on mennä pitohon,

Tok' älykkäält' ei näytä se.

                             Mik' on?

Näin unta taannoin.

                    Minä myös.

Mit' unta?

           Ett' uneksijan lepo todetonta.

Totuutta uneksii hän levätessään.

Oo, kuningatar Mab on luonas käynyt,

Tuo keijukaisten kätilö. Hän tulee

Niin piennä muodoltaan kuin kiiltokivi,

Jok' oltermannin sormuksessa hohtaa,

Ja päivän-hiuteisella valjakollaan

Makaajain nokkain ajaa poikitse.

Hämähäkin sääristä on pyörän puolat

Ja kuomi heinäsirkkain siivistä,

Hienointa seittiä on valjashihnat,

Kuun koste'ista säteistä on päitset;

On ruoska kettä, varsi sirkanluuta;

Ajuri – hento, harmaatakki sääski,

Niin suur' ei puolinkaan kuin mato pieni,

Mi laiskan immen sormess' asustaa:

Vaunuina ontto pähkinä, jonk' uursi

Puuseppä Orava tai vanhus Toukka,

Ammoiset keijukaisten vaunusepät.

Tuoss' asuss' öisin lempiväin kun aivot

Hän kiertää, lemmest' uneksivat oiti;

Hovikkoin polvet, – kumarruksist' oiti;

Lainmiesten sormet, – sivutuloist' oiti;

Neitosten huulet, – oiti suuteloista;

Ja noihin usein häijy Mab luo rakot,

Jos hajumakeisilta henki löyhkää.

Hovikon nenitse hän joskus kiitää,

Tuo silloin köllin haistaa unissaan;

Tihuntiporsaan saparolla joskus

Rovastin nokkaa uness' ärryttää,

Tuo silloin uutta paikkaa uneksii;

Soturin niskall' ajelee, ja tämä

Unissaan vihollisen kaulan-leikkuut,

Väijykset näkee, rikot, Turkin

Viis syltä syvät muistomaljat: – silloin

Hän rummun kuulee, pystyyn karkaa, herää,

Peloissaan pari rukousta noituu,

Ja nukkuu taas. Se oikea on Mab,

Jok yöllä hevosien harjat vatvoo,

Ja pörrötukan kiertää vanukkeelle,

Jonk' irtaaminen suurta turmaa tietää.

Hän on se painajainen, joka ajaa

Selällään makaavia tyttöjä

Ja kestäviksi vaimoiksi ne tekee.

Se hän on, joka —

                   Vait, Mercutio, vait!

Tyhjistä haastat.

                  Unist', aivan oikein,

Jotk' ovat tyhjän aivon sikiöitä

Ja turhan kuvituksen luomia,

Niin ohukaista ainetta kuin ilma

Ja häälyvämmät tuulta, joka hetken

Hyväilee pohjan jäätynyttä rintaa,

Vaan suuttuneena pois sen luota lietsoo,

Otsansa kääntäin kastehelmi-suveen.

Se tuuli meidät itsestämme lietsoo;

Ruokailleet ovat; liian myöhään tullaan.

Liiaksi varhain, pelkään. Pahaa luulen,

Jotakin tähtiin vielä peittynyttä,

Mi tän yön kemuill' alkaa katkerasti

Tuhoista kulkuaan, ja jonkun julman,

Verisen äkkisurman kautta päättää

Eloni kurjan, rintaan kätketyn.

Vaan Hän, jok' ohjaa retkeni, Hän hoitaa

Myös purjeitani. – Matkaan, veikot hauskat!

Nyt rummut soimaan!

1 PALVELIJA. Missä se Paistinen on, kun ei auta pöytää korjaamaan? Senkin lautaisen-näpistelijä! Senkin lautaisen-nuoleksija!

2 PALVELIJA. Jos kaikki säädyllisyys jätetään yhden tai kahden ihmisen käsiin, jotka lisäksi ovat pesemättömät, niin on se hyvin siivotonta.

1 PALVELIJA. Pois nojatuolit! Syrjään viinapöytä! Korjaa hopiat! – Veikkonen, säästä mulle palanen sokurileipää ja, jos minusta pidät, niin laita että portinvartija laskee sisään Myllylän Sannan, ja Leenan. – Antti! Paistinen! hoi!

PALVELIJAT. Täss' ollaan, pojat; mitä tarvis?

1 PALVELIJA. Teitä katsotaan ja huudetaan ja kysytään ja haetaan suuressa salissa.

Emmehän voi olla siellä ja täällä yhtä haavaa. – Nopsaan, pojat!

Rivakasti hetkinen vielä! Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa.

Terveeksi, hyvät herrat! Pyörähdystä

Nyt vartoo naiset, joit' ei känsä vaivaa.

He, he, te kaunokaiset? Kenpä teistä

Nyt epää tanssia? Ken kursailee,

Sen vannon, sill' on känsä. Loukkasinko? —

Terveeksi, ystävät! Sen päivän muistan,

Kun naamar' oli mullakin, ja taisin

Ihanan naisen korvaan kuiskata

Suloisen sanan; se on mennyt, mennyt!

Terveeksi, hyvät herrat; – Soitto soimaan!

Tie auki! Tilaa! Varvastelkaa tytöt!

Valkeita lisää, konnat! Pöydät kokoon!

Sammuksiin tuli! Tääll' on liian lämmin.

Tuo äkkipila tuli parhaiks ihan!

Ei, istukaatte, lanko Capulet,

Meilt' on jo tanssi jäänyt. Paljonko

Siit' on, kun viimeks naamiaisiss' oltiin?

2 CAPULET. Jo maarin vuotta kolmekymmentä.

Kuink', ystävä? Niin paljon ei, ei suinkaan.

Lucention häistä ensi helluntaiksi,

Vaikk' oiti ois, viiskolmatta on vuotta.

Ja silloin oltiin naamioituina.

2 CAPULET. Enemmän: poikansa on vanhempi, On kolmekymmentä jo.

                     Olkaa vaiti!

Kaks vuotta sitten oli holhottava.

Ken on tuo viehättävä neiti tuolla

Ritarin rinnalla?

                  En tiedä, Herra.

Oi, soihdut hehkumaan hän opettaa?

Yön poskella hän välkkyin heloittaa.

Kuin kiiltokivi maurin ohimolla,

Liiaksi kallis nautintona olla,

Maan omaks liian jalo! Neito-sarjassa

Kuin lumikyyhky varisparvessa.

Kun tanssi päättyy, kättään kosketan

Ja autuaaks teen käteni rohkean.

Lemminkö ennen? Silmäni, se kiellä!

Tät' ennen kauneutt' en nähnyt vielä.

Tuo Montague on äänestänsä. – Poika,

Käy miekkani! – Haa! Uskaltaako tänne

Tuo konna tulla, silmill' irvinaama,

Juhlaamme ivaamaan ja pilkkaamaan?

Sukuni kanta-arvon nimessä,

Ken hänet tappaa, ei tee syntiä!

Mit' aiot, lanko? Miks' noin riihaton?

Kas, setä! Yksi Montague tuoss' on.

On, konna, tänne tullut kiusallaan

Vain juhlakemujamme pilkkaamaan.

Nuor' Romeo on se.

                   Niin, se Romeo konna.

Rauhoitu, lanko; anna hänen olla!

Hän käyttäytyy kuin täysi ylimys;

Ja, totta puhuin, kaupunkimme uljuus

Tuo siivo, kelpo nuorukainen on.

Veronan rikkauksist' en ma soisi

Ett' talossani häntä loukataan.

Siis rauhoitu ja hänest' älä huoli:

Se tahtoni; jos sitä kunnioitat,

Iloa näytä, pois tuo karsas katse,

Se juhlassa ei ole sopiva.

On, kun on moinen konna vieraana.

En siedä häntä.

                Häntä täytyy sietää.

Häh, herraseni? – Täytyy, sanon, – niin!

Ken täällä käskee, sinäkö vai minä?

Et häntä siedä! – Herra varjelkoon!

Sa riitaa tahdot vieraissani; tahdot

Mies olla, korkein kukko tunkiolla!

Se häpeää on, setä.

                    Katsos vain

Suupaltti olet poika. – Niinkö, totta? —

Tuon kaiken vielä muistat, usko pois!

Mua vastustelet! Niin, niin, hyvään aikaan! —

Niin, ystäväiset! – Tiehes, nokkaviisas!

Vait oiti! – Lisää valkeita! – Hyi, sua!

Ma kyllä kieles salpaan! – Hei vain, lapset!

Kun ehdon vihaan pakko-malttamus

Näin yhtyy, ruumiin valtaa vavistus.

Pois käyn; mut kuje tuo, vaikk' armasta

Nyt on se, jäljessään tuo karvasta.

Jos saastuttanee käsi halpa tää

Tuon pyhäkön, se hurskas synti on;

Mun huuleni, kaks pyhäretkijää,

Sovinnoks tarjoo hellän suutelon.

Kätenne täten liiaks syytä saa,

Vain hartahan se täytti toiminnon;

Saa pyhän kättä hurskas koskettaa,

Ja käden-anto hurskaan muisku on.

Pyhäll' on huulet, niinkuin hurskaallai?

On, mutta rukous on niiden työ.

Suo huulilleni, mitä kädet sai,

Ett' uskoan' ei peitä tuskan yö.

Ei liiku pyhä, vaikka suostuukin.

Seis siis, ett' otan mitä rukoilin.

Nyt huules synnin huuliltani vei.

Näin huulilleni palkaks synnin sain.

Palkaksko synnin? Armas kiusaus,

Pois synti anna.

                 Kyllä osaat vain!

Teit' äitinne sois puhutella, neiti.

Ken hänen äitins' on? —

                       Niin, nuori herra,

Sen neiden äiti on tän talon rouva,

Älykäs, hyvä, kunnollinen rouva.

Tytärtä imetin, jok' oli tässä.

Ken hänet saa, sen kelpaa, sen ma takaan.

Vai Capulet! Oi, hinta summaton!

Eloni vihamiehen vallass' on.

Pois joutuin! Kohta päättyy huvi tää.

Niin pelkään; tuskaani se enentää.

Ei, hyvät herrat, viel' ei lähdön aika;

Mitätön, halpa atria on valmis. —

Todellako? No siis, ma teitä kiitän:

Niin kiitos, arvon herrat! Hyvää yötä!

Valkeita lisää! – Tulkaa, mennään maata!

Jo myöhä yö on, toden totta, setä;

Levolle tahdon.

                Imettäjä, tänne!

Ken on tuo nuori herra tuolla, sano?

Tiberio-ukon perijä ja poika.

Ja entä tuo, ken nyt käy ovest' ulos?

Se, luulen ma, on nuori Petruchio.

No, entä tuo, tuo, jok' ei tanssinut?

En tiedä.

Käy kysymään. – Jos nainut on hän vaan,

Niin haudan morsius-vuoteekseni saan.

Hän Romeo nimelt' on ja Montague,

Tuon suuren vihamiehen ainoo poika.

Lemp' ainoo syntyi vihast' ainoasta!

Näin liian varhain, myöhään tunsin vasta!

Tää lemmen alku pahaa ennustaa,

Kun vihamiestään täytyy rakastaa.

Hah? Mitä se?

              Vain riimi, jonka opin

Eräältä tanssijalta.

                     Heti, heti! —

Jo vieraat lähti, lähtekäämme meki.

Nyt vanha rakkaus hautaan hoiperoi,

Perijäks nuori lempi hapuileepi;

Ja kauneus tuo, mi kuolon tuskat toi,

Jo rinnall' armaan Julian himmeneepi.

Nyt Romeo lemmittynä on ja lempii,

Katseiden tenho humauksen luo;

Hän luultua nyt vihollistaan hempii,

Ja lemmen turma-syöttiin tarttuu tuo.

Ei vihollisna tilaisuutta hällä

Valoja lemmitylleen kuiskaamaan;

Ja keinot vielä huonommat on tällä

Tavata kaivattua armastaan.

Mut lempi voiman, aika keinot suo,

Suurimpaan tuskaan suurint' ihaa tuo.