Читать книгу Romeo ja Julia - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 4

Pois voinko mennä, kun jää sydän tänne?

Maa valju, käänny, aurinkoas etsi!

Hoi! Romeo! Romeo serkku!

Pujahti varmaan kotiin nukkumaan.

Hän tänne juoksi, yli muurin tuosta

Hän kiipes. Huuda, veikko hyvä.

                                Kyllä,

Manaankin vielä! – Romeo! sa houru,

Himojen syötti, houkka, lemmen-narri!

Huokauksen hahmoss' ilmesty, ja sano

Vain yksi riimi, niin ma tyydyn; huuda

Vain: ah! ja voi! ja soinna: lempi, – hempi.

Suo kaunis sana Venus-kummille,

Ja hänen heikkosilmää poikaans' soimaa,

Hän on viisas;

Nuort' Amor herraa, mi niin sieväst' ampui.

Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas. – 4

Ei kuule hän, ei järky hän, ei liiku hän!

Apina kuoli, manata se täytyy. —

Sua manaan Rosalinan helosilmäin,

Ylevän otsan, purppuraisen huulen,

Siron jalan, hoikan säären, pulloreiden;

Ja näiden rajapiirin nimessä,

Ett' ilmestyisit hahmossasi meille.

Jos hän sen kuulee, niin hän varmaan suuttuu.

Täst' ei hän suutu. Suuttua hän voisi,

Jos armaan tenhopiiriin hengen kumman

Ma jäämään loihtisin, siks kunnes hän

Sen masentais ja maahan manais sen.

Se harmittais: mut siivo on ja hieno

Mun loihtuni, ja nimess' armahansa

Manaten näin vaan hänet ilmi loihdin.

Hän varmaan hiipi tuonne puiden varjoon,

Ja pitää neiteen yön kanss' yhteyttä:

Sokea lempi pyrkii pimeyteen.

Jos lemp' on sokea, se ampuu syteen.

Nyt varmaan alla heisipuun hän istuu

Ja toivoo että kultans' ois se marja,

Jost' immet naurain kahdenkesken kuiskaa,

Hyv' yötä, Romeo! Rullasänkyyn lähden;

Tää kenttävuode liian kylm' on mulle.

No, lähdetäänkö!

                 Lähdetään! On turhaa

Sit' etsiä, ken löytyä ei tahdo.

Se naarmaa nauraa, jok' ei haavaa tunne.

Vait! mikä loisto tuolla ikkunassa?

Se itä on, ja Julia aurinko! —

Oi, nouse, kaunis aurinko, ja surmaa

Tuo kade kuu, mi kalvas kaihost' on,

Kun sinä, hänen piika-neitsyensä,

Hänt' olet monta vertaa ihanampi!

Hänt' älä palvele, hän kade on.

Vestaali-pukunsa vain kalvetuttaa,

Vain narrit sitä käyttää; pois se heila!

Mun tyttöni se on, mun armahani!

Oi, jospa hän sen tietäisi! – Hän puhuu,

Vaikk'ei hän sanaa virka. Mitä siitä?

Nuo silmät puhuu, vastata ma tahdon,

Oi, liiaks kerskaan, hän ei puhu mulle.

Kaks taivaan kaunihinta tähteä

Sai estettä ja loistamaan sill' aikaa

Pyys Julian silmät heidän kehässään!

Mitä, jos hänen silmäns' onkin tuolla,

Ja tähdet hänen päässään? Posken hehku

Pimentäis tähdet nuo kuin päivä lampun.

Taivaalla hänen silmäns' säteillen

Kautt' ilmakerrosten niin välköttäisi,

Ett' aamuvirttään linnut visertäisi.

Kah, kuinka poskeaan hän käteen nojaa!

Oi, jos tuon käden sormikas ma oisin,

Koskettaa tuohon poskeen saisin!

                                 Voi mua!

Hän puhuu! – Puhu taasen, kirkas enkeli!